Rakkautta & Anarkiaa
Aasiasta kajahtaa

Suomen muikein elokuvatapahtuma, Rakkautta & Anarkiaa -festivaali, on noteerattu Tähtivaeltajassa jo vuodesta 1989 lähtien. Syystäkin, sillä näin avartavaa katsausta elokuvailmaisun eri muotoihin ei Suomessa ole muualla tarjolla. Alkuaikojen laaja-alaisempien artikkelien jälkeen olemme keskittyneet raportoimaan erityisesti festareiden aasialaistarjontaan, sillä juuri Rakkautta & Anarkiaa on ensimmäisenä esitellyt suomalaisyleisölle niin Hongkongin visionäärit, animen mestarit kuin muut Aasian suunnalta ponnistavat filmihntekijät. Ja hyvin pidettiin kuti tällä saralla myös festareiden 20-vuotisjuhlilla, joita vietettiin vuonna 2007.

Ohessa parhaita paloja Tähtivaeltajassa 4/07 julkaistusta Rakkautta & Anarkiaa -raportista – sillä hyvät elokuvat eivät vanhene koskaan!

Anime

Tähtivaeltajassa useaan otteeseen ylistettyyn Taiyo Matsumoton Black & White -mangaan perustuva Tekkonkinkreet-anime (2006) räjäyttää pään. Upealla animoinnilla toteutettu elokuva noudattelee uskollisesti niin alkuperäisen teoksen huikeaa juonta kuin omintakeista graafista asuakin. Liike, värit, äänet ja hämmästyttävän yksityiskohtaiset kaupunkitaustat vain lisäävät kokonaisuuden rikkautta. Täyteläistä hurmosta!

Leffan sydämessä on kaksi kovaa katulasta, Black ja White. He pomppivat Treasure Townin kaduilla, katoilla ja sivukujilla kuin omistaisivat koko kaupungin. Tasapaino uhkaa kuitenkin järkkyä, kun yakuza-jengi päättää ottaa paikkakunnan haltuunsa. Ja tämän päämäärän saavuttamisessa ei keinoja kaihdeta.

Kuulostaa ehkä moneen kertaan nähdyltä, mutta Tekkonkinkreet on jotain aivan muuta. Vanhassa autonrämässä asustelevien Blackin ja Whiten hahmoihin on onnistuttu upottamaan sellaista inhimillisyyttä, että harvoin kokee. Erityisesti iloluontoinen White on naiivissa viattomuudessaan valloittava. Myös poikien keskinäinen ystävyys on hienosti kuvattu, kumpikaan ei tule toimeen ilman toisen tukea. Mutta kohtalo voi olla kovinkin karhea.

Huikeiden kamera-ajojen tukema, villisti kulkeva tarina ei tunnusta minkäänlaisia lajityyppien rajoja. Aivan luontevasti juoneen uppoaa niin draaman, toiminnan kuin fantasiankin piirteitä. Söpöilyyn ei kuitenkaan sorruta missään vaiheessa, vaikka tunteita soitetaankin vahvasti. Kasvaminen ja pärjääminen, valinnat ja moraali, yhteys ja menetys, niistä on elämä tehty.

Tekkonkinkreet on julma ja kaunis kaupunkisatu aikuisille. Monitasoinen, vertauskuvallinen taideteos, joka tarttuu kraivelista eikä päästä enää koskaan irti. ”Hello, this is Japan, planet Earth. Agent White is calling.”

Satoshi Kon on kunnostautunut animaatioilla, joissa toden ja harhan rajaviiva on vähintäänkin häilyvä. Hyviä esimerkkejä tästä ovat niin Perfect Blue (Tähtivaeltaja 4/98), Millennium Actress (4/05) kuin Paranoia Agentkin (1/05). Myös miehen uutuus, Suomessa jo dvd-levityksessäkin oleva Paprika (2006), syöksyy saumattomasti reaalimaailmaan sekoittuvien unikuvien pyöritykseen.

Psykoterapian tarpeisiin suunnitellulla laitteella on mahdollista nauhoittaa unia ja jopa päästä sisään toisten ihmisten unikuviin. Kokeiluasteella olevan teknologian hyödyt ja haitat asettuvat kuitenkin uuteen valoon, kun muutama prototyypeistä päätyy vääriin käsiin. Pian tuntematon kaappari sekoittaa laitetta käyttäneiden tutkijoiden elämän, eivätkä nämä enää tiedä, milloin ovat kiinni todellisuudesta ja milloin omalla omituisella logiikallaan toimivien painajaisten pauloissa. Pasmoja sekoittaa myös naistutkija Atsuko Chiban sivupersoona Paprika, outoa tappotapausta selvittävä poliisi sekä unien yksityisyyden ylimmäksi vartijaksi julistautunut tutkimuslaitoksen johtaja.

Alitajunnan logiikalla kulkeva tarinointi pistää aivot sopivasti ylikierroksille. Useammankin katsomiskerran kestävä mysteerijuoni on sisäisesti koherentti ja tarkkaan harkittu, täynnä hienoja nyansseja ja koukuttavia yksityiskohtia. Hyväntahtoista huumoria ja aiheeseen istuvia lukuisia elokuva- ja populaarikulttuuriviitteitäkään unohtamatta. Ihastusta herättää myös filmin toteutus, joka tulvii värejä, energiaa sekä lähtemättömästi mieleen painuvia surrealistisia visioita. Jo kaupungin kaduilla marssiva spektaakkelimainen sirkuskulkue on ihan huippu – mutta vieläkin jysäyttävämpää tavaraa on luvassa. Fantastista!

Armottomat määrät ylistystä ansaitsee myös Etelä-Koreasta saapuva Aachi & Ssipak (2006). Tämä adrenaliinipiikki nuijii katsojan nauruhermot muussiksi rienaavalla tarinallaan sekä käsittämättömän turboahdetuilla toimintakohtauksillaan. Ei tämä voi olla tottakaan.

Tulevaisuudessa vanhat energiamuodot on käytetty loppuun. Uudeksi energianlähteeksi on keksitty paska. Jokaisen ihmisen peräaukkoon on asennettu anturi, joka paljastaa, kuinka ison tortun hän vääntää – mitä suurempi, sen parempi. Palkkioksi on luvassa annos jätskinnäköisiä huumetikkuja, joista koko kansa on riippuvainen.

Valitettavasti tikkunekut ovat myös synnyttäneet erehdyttävästi smurffeja muistuttavien sinisten vaippamutanttien lauman. He eivät kykene enää paskantamaan, mutta ovat totaalisesti koukussa huumepuikkoihin. Niinpä nämä raskaasti aseistetut pikkupirut ovat tämän tästä ryöstelemässä huumekuljetuksia. Ja sitten päät räjähtelevät, veri lentää ja ruumiita tulee enemmän kuin yhdessäkään toisessa elokuvassa ikinä. Voihan laittomat anuksenkäyttäjät!

Hengästyttävän vauhdikkaiden ja futurististen väkivalta-aarioiden lomassa kuljetetaan tarinaa kahdesta pikkudiileristä, joiden bisnekset poukkoilevat vuoristoratamaisesti ylös ja alas. He joutuvat mukaan hallinnon palkkalistoilla olevan kyborgitappajan ja maailmanvallasta haaveilevan smurffipomon väliseen kädenvääntöön, jonka yhtenä kohteena on tuhottomasti kakkapisteitä tuottava bimbo tyttö. Ja eikun lisää pökköä pesään!

Riemastuttavasti etenevän leffan avuja ovat vinkeän liioiteltu hahmostailaus sekä mukaan ripotellut kohtaukset, joissa parodioidaan tunnettuja elokuvia aina Teräsmiehestä Indiana Jonesiin ja Piinasta Pulp Fictioniin. Aivotonta piripirteyttä koko rahan edestä. Voiko sitä ihminen muuta toivoa. Wautsi wau!

Japani

Tuottelias Takashi ”Fudoh” Miike on jo pitkään kuulunut Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien vakiokalustoon. Tällä kertaa mieheltä oli valikoitunut mukaan pelielokuva Like a Dragon (2007).

Laajaa hahmokaartia kuljettava leffa sijoittuu helteisen suurkaupungin sykkeeseen. Yhtäällä onnettomat tunarit yrittävät ryövätä pankkia, joka on jo ehditty tyhjentää rahavaroistaan. Toisaalla vankilasta vapautunut gangsteri Kazuma (Kazuki Kitamura) auttaa pikkutyttöä tämän etsiessä äitiään. Perässään hänellä on omia joukkojaan tauotta baseball-mailalla lätkivä yakuza-pomo Goro (Goro Kishitani) – joka on sonnustautunut nahkahousuihin, kultakirjailtuun takkiin ja silmälappuun.

Soppaan sekaantuvat myös ryöstökierteeseen intoutuva teinipari, korealainen palkkamurhaaja, itsetietoinen poliisietsivä sekä liuta muita värikkäitä sivuhenkilöitä. Kaiken taustalla kuikii iso tukku rahaa: kovan luokan rikollisjengiltä varastetut 10 miljardia jeniä.

Näistä aineksista ei saisi kasaan koherenttia tarinaa edes rauhoittavia napsinut piispa. Miike läimiikin kankaalle vauhdikkaan sekasotkun, jossa minkään sortin realistisuus ei häiritse sarjakuvamaista menoa. Aina väliin vedetään kunnolla överiksi, eikä huumori ole muutenkaan koskaan liian kaukana. Myös tulitaisteluja sekä muuta väkivaltaa piisaa, joskin nekin ovat tyyliltään lähempänä vanhojen animaatiolyhäreiden kreisiä irrottelua kuin veripalttuista toimintamättöä.

Monista hyvistä aineksistaan huolimatta Like a Dragon ei kauheasti jaksa innostaa. Kokonaisuuden punainen lanka ja henkilöhahmotelmat hukkuvat päättömän kohkaamisen alle. Lopulta käteen jää tasapaksu vyörytys, josta sittenkin uupuvat ne nerokkaimmat – eli kieroimmat – Miike-tvistit. Katsottava muttei kehuttava.

Sen sijaan Hitoshi Matsumoton Dai Nipponjin (2007) on kuin suoraan Miiken mielettömimmistä unista salakuvattu helmi. Tästä ei elokuva paljon parane.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Matsumo on pitkän linjan koomikko, joka nauttii Japanissa suurta suosiota. Esikoiselokuvassaan hän esittää itse pääosaa, nelikymppistä Masarua, joka jatkaa sitkeästi isiensä ammatissa. Ajat ovat kuitenkin vaikeat, sillä sankareille ei ole enää kysyntää.

Pääsemme seuraamaan Masarun arkea ja ajatuksia dokumenttia tekevän kuvausryhmän silmin. Hidas ja hiljainen miekkonen asuu yksikseen, sillä vaimo ja tytär ovat jättäneet eikä ystäviäkään näytä olevan. Kiviä kyllä lentelee ikkunasta ja portinpielet sotketaan ilkeillä kirjoituksilla. Suosio on muutenkin pohjalukemissa, sponsoreita vaikea hankkia ja miehen televisioidut seikkailut haudattu aamuyöhön ostoskanavien päätteeksi.

Depressiivinen Masaru on näet supersankari. Kun hallitukselta käy kutsu, hän matkaa junalla tai mopolla armeijan pyörittämään muuntajavoimalaan. Perillä hän asettuu seisomaan valtavien alushousujen sisään, jonka jälkeen häneen pumpataan huimat määrät sähkövirtaa. Tämä kasvattaa miehestä pilvenpiirtäjän korkuisen pystytukkajätin, joka hoipertelee taistoon toinen toistaan omalaatuisempia hirviöitä vastaan!

Aitoihin kaupunkikuviin upotetuissa, tarkoituksellisen muovisesti toteutetuissa tietokoneanimaatio-otteluissa kohdataan mm. taloja halaava Squeezing Baddie, kahdeksanvuotiaan älyllä varustettu pomppujalkapahis sekä omaa silmäänsä viskova penismonsteri. Nämä on nähtävä itse!

Sama koskee oikeastaan koko elokuvaa – ja erityisesti sen loppukäännettä, joka varmuudella tipauttaa leuat lattialle, repäisee silmät päästä ja heivaa aivot kiertoradalle.

Mielipuolisuudestaan huolimatta Dai Nipponjin on hallittu kokonaisuus. Tunnelma vaihtelee koskettavasta läkähdyttävään, huumori heittää kuivasta kahjoon ja toteutus arkisesta absurdiin. Lisäksi mukaan on upotettu niin poliittista ja yhteiskunnallista satiiria kuin populaarikulttuurin monipuolista kommentointiakin.

Dai Nipponjin on riemunkirjava pakkonakkipakki, joka jättää hämmentyneen kestohymyn naamalle viikkokausiksi.

Etelä-Korea & Thaimaa

Eteläkorealainen ohjaajamaestro Park Chan-wook on vermeillyt festivaaleilla ennenkin. Ensi kosketus miehen tuotantoon saatiin vuonna 2001, jolloin R&A esitti Koreoiden rajavyöhykkeelle sijoittuvan toimintadraaman Joint Security Area (Tähtivaeltaja 4/01). Sittemmin on nähty kostotrilogian huipentavat elokuvat Old Boy (4/04) sekä Lady Vengeance (4/06). Nyt oli vuorossa nimeltäänkin erikoinen I’m a Cyborg, But That’s OK (2006).

Leffa vangitsee jo alkukohtauksellaan. Tehdassalin liukuhihnalla työskentelevä nuori nainen, Young-goon (Im Soo-jung), kuulee kaiuttimista ääniä, jotka kehottavat häntä työntämään sähköjohtoja ihonsa alle. Tästä ei tietenkään hyvä seuraa, joten kyborgiksi itseään luuleva tyttö passitetaan mielisairaalaan. Siellä hän käyttää aikansa keskustelemalla lamppujen ja juoma-automaattien kanssa isoäitinsä tekohampaiden suosiollisella avustuksella. Hän ei myöskään suostu syömään, sillä eiväthän kyborgit kykene sulattamaan ruokaa – sen sijaan hän nuolee paristoja ladatakseen akkunsa.

Young-goon isoäiti vietiin pakkohoitoon mielisairauden takia. Siitä lähtien tyttö on karsastanut valkotakkisia hoitajia. Aitona kyborgina hänen pitäisi nyt oppia kuolettamaan tunteensa – suru, katumus, epäily, kiitollisuus ja erityisesti sympatia. Vasta sitten hän voi syöksyä kyborgiset sormitykit luoteja sylkien pitkin sairaalan käytäviä ja tulittaa veripaltuksi jokaisen eteen tulevan valkotakin (kuten tytön komeasti kuvitetuissa fantasioissa tapahtuu).

Hoitolaitoksessa kohdataan vekkuli katras sekopäitä. On Sound of Musicia jodlaava amatöörinäyttelijä, kaikesta mahdollisesta anteeksipyytelevä, takaperin kävele mies sekä Rain-niminen (Park Il-sun) kleptomaani, joka kykenee varastamaan toisilta potilailta heidän oireensa. Ja koska kyseessä lopultakin on hilpeän tragikomiikan alle piilotettu romanttinen ihmissuhdedraama, kasvaa Rainista hahmo, joka omalla omituisella tavallaan auttaa Young-goonia pysymään hengissä ja löytämään itsensä.

Perinteisten romanssikomedioiden keskellä I’m a Cyborg, But That’s OK on raikas tuulahdus, joka ihastuttaa eksentrisillä ainesosillaan. Hulluus on harvoin ollut näin hauskaa ja koskettavaa. Kokonaisuuden kruunaa Chan-wookin visuaalinen ote, josta on vaikea löytää valittamisen aihetta. Tällä leffalla on hyvä ladata itsensä pimeinä talvi-iltoina!

Myös Kim Ki-duk on Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien veteraaneja, ja arvioita hänen leffoistaan löytyy jokaisesta festariraportista vuodesta 2001 lähtien. Breath (2007) on miehelle tyypillinen raiteiltaan suistunut rakkaustarina.

Sulkeutunut Yeon (Zia) muovaa patsaita ja kärsii hiljaisena aviomiehensä syrjähypystä. Lopulta hän päätyy purkamaan sisäistä tuskaansa ja etsimään elämäänsä merkityksiä kuolemaantuomitun vangin, Jang Jinin (Chang Chen), kautta. Hän esittäytyy vankilan portilla Jang Jinin entiseksi tyttöystäväksi ja pääsee tapaamaan useita kertoja itsemurhaa yrittänyttä miestä. Muuten lakonisen pelkistettyyn ja harmaaseen elokuvaan tuovat väriä juuri nämä tunteilla latautuneet vierailut. Yeon sisustaa joka kerta tapaamissellin eri vuodenaikaa esittäviin tapetteihin ja laulaa luikauttaa teemaan sopivan kappaleen.

Yenin ja Jang Jinin kohtaamisiin tuo lisäulottuvuutta toimintaa monitoristaan tarkkaileva kasvoton johtaja sekä Jang Jinista lämpöä ja rakkautta hakevan vangin mustasukkaisuus. Tukahdutettuja tunteita, elämäntuskaa ja hyväksikäyttöä. Kommunikoinnin ja sisäisten tarpeiden ilmaisemisen vaikeutta. Ihmissuhteiden omalaatuisia sudenkuoppia. Kaikki tämä kietoutuneena yhteen tiiviiseen sumppuun, jollaisen vain Kim Ki-duk saattaa aivoissaan kehitellä.

Totaalisen toisenlaista elokuvakulttuuria edustaa sitten thaimaalainen toimintakomedia Tabunfire – Dynamite Warrior (2006). Chalerm Wongpimin ohjaama parituntinen on uskomattomilla taistelukohtauksilla siivitettyä puhdasta camppia, jota katsoessa aivot on paras jättää suosiolla narikkaan.

Eletään 1800-luvun loppupuolta. Jone Bang Fai (Dan Chupong) on karjarosvojen kauhu, sillä hän taitaa niin tuhoisien rakettipatteristojen rakentelun kuin puisen raketin päällä surffailunkin. Nuori mies on myös ilmiömäinen potkunyrkkeilijä, joten pahikset saavat kerta toisensa jälkeen kokea, miltä tuntuu rautapolvi nivusissa tai naamalla.

Köyhän kansanosan avittamisen ohella Bang Failla on missio: hän haluaa löytyy tatuoidun miehen, jonka uskoo tappaneen vanhempansa. Epäilykset kääntyvät taikavoimaiseen Singh-karjapaimeneen, jota kaikki muut tuntuvat pitävän hyviksenä.

Bang Failin pakkomiellettä päättää käyttää hyväkseen rikas liikemies, kahjosti höhöttelevä lordi Wang (Leo Putt). Hänen mielestään Super-Singh on tapettava, sillä tämä tietää, että juuri ”Osta Multa Hyvä Traktori” -Wang on palkannut barbaarijätin karjankuljettajia kiusaamaan. Niinpä Wang usuttaa Bangin mustaa magiaa taitavan velhon puheille, jolla on myös kana kynittävänään Singhin kanssa. Pahalla taikurilla on tietysti suloinen tytär, johon Bang palavasti rakastuu.

Mätkintää, vaijeritehosteista lentoa sekä rakettiammuntaa piisaa yli yhden elokuvan tarpeisiin. Toiminnan oheen myös henkilöhahmot on vedetty pilakuvamaisen överiksi, joten pakkohan tämän kalkkunan seurassa on viihtyä. Pienemmälläkin häslämälööpällä olisi silti selvitty, nyt alkaa jo pää orastavasti särkeä kaiken kohkauksen keskellä.

Tulta munille!

Seuraavaa Rakkautta & Anarkiaa -festivaalia joutuu odottamaan ensi syksyyn asti. Koeta sinnitellä!

Toni Jerrman