Captain America: Civil War
Anthony ja Joe Russon ohjaamalla Captain America: Civil War -elokuvalla on paljon yhteistä Batman v Superman: Dawn of Justice -rainan kanssa. Molemmissa filmeissä tapahtumien käynnistäjänä toimivat sivulliset uhrit, jotka syntyvät superhahmojen välisten taisteluiden tiimellyksessä. Lisäksi kummassakin elokuvassa sankarit päätyvät nujakoimaan keskenään, koska eivät viitsi kuunnella, mitä toisella on sanottavaa. Kostajien kimppakiva käsittelee teemoja kuitenkin laaja-alaisemmin, vaikkei mikään järjenjättiläinen olekaan.
Maailman johtajat ovat kyllästyneet vapaana riehuviin superihmisiin ja päättävät, että tästä lähin trikoosankarit saavat toimia vain tehtävissä, joihin he saavat YK:n valtuutuksen. Hieman yllättäen aiemmin kovin rämäpäinen Rautamies (Robert Downey Jr.) on valmis alistamaan Kostajat Yhdistyneiden kansakuntien käsikassaraksi. Syyllisyyden tunteiden kanssa painiskelevan raikulipojan sijasta poikkiteloin asettuu hyveellisenä pidetty Kapteeni Amerikka (Chris Evans). Hän ei luota poliitikkoihin ja uskoo, että sankarit tietävät itse parhaiten, milloin heitä tarvitaan.
Kaksikon skisma syvenee, kun tuhoisan pommiattentaatin tekijäksi paljastuu Kapteenin vanha kamu, pahisjärjestö Hydran aikoinaan aivopesemä Bucky (Sebastian Stan). Sekä Rautamies että viranomaiset ovat sitä mieltä, että entinen terroristiagentti on syytä tappaa välittömästi. Kapteeni haluaisi sen sijaan pitää Buckyn elossa, jotta tämän mahdollinen syyllisyys voitaisiin varmistaa ennen tuomion täytäntöönpanoa. Näin omatunto ja oikeudenmukaisuuden aate ajavat Kapteeni Amerikan lain silmissä rikolliseksi.
Kädenväännön yltyessä muutkin Kostajat joutuvat valitsemaan puolensa. Hätiin huudetaan myös tiimiin kuulumattomia yli-ihmisiä. Sitten koittaakin suuren luokan yhteenotto, jossa taitojaan pääsevät esittelemään muun muassa Musta Leski (Scarlett Johansson), Purppuranoita (Elizabeth Olsen), Haukka (Anthony Mackie) ja Musta Pantteri (Chadwick Boseman).
Laajasta henkilökaartista huolimatta kaikilla sankareilla on elokuvassa hetkensä ja roolinsa. Esimerkiksi Hämähäkkimies (Tom Holland) ja Muurahaismies (Paul Rudd) tuovat totiseen tarinaan kaivattua huumoria. Näiden heppujen temppuilua ja sanailua on ilo seurata, vaikka lapsenkasvoinen Holland onkin hämähäkkiasustaan riisuttuna maailmankaikkeuden nössöin Peter Parker. Lisäksi Jeremy Rennerin rennon karismaattisesti tulkitsema Haukansilmä toimii kuin häkä, ja Paul Bettany saa uutettua Vision-androidiin juuri oikeanlaista inhimillisyyden ja koneälyn välillä tasapainoilevaa vierautta.
Kaiken taustalla kulkeva juonikuvio ei kestä kriittistä tarkastelua, kuten eivät myöskään kaikki hahmojen reaktiot ja mielenliikkeet – ne kun on puristettu väkipakolla haluttuun muottiin, jotta päähenkilöt saataisiin nuijimaan vastaparinsa henkihieveriin.
Elokuvan toimintakohtaukset ovat näyttäviä, joskin lähes järjestään ylipitkiä. Poikkeuksen tekee vain lentokentällä käytävä huikea tiimitaisto, joka on niin rempseä ja riemastuttava sillisalaatti, että sen katsoisi mielellään toistamiseen heti filmin päätyttyä.
Kokonaisuudessaan Captain America: Civil War on hyvinkin kelvollinen Marvel-vääntö. Tosin leffan nimeäminen juuri Kapteeni Amerikan mukaan on hieman hassua, kun kyseessä on ennen muuta Avengers-elokuva – ja sellaisena huomattavasti parempi kuin Age of Ultron -edeltäjänsä (Tähtivaeltaja 2/15).
Yksi selkeä ongelma Marvel-filmeissä joka tapauksessa on. Koska tapahtumat ovat aina joiltain osin jatkoa aiemmin nähdylle, täytyisivät edellisten leffojen käänteet olla hyvässä muistissa kaikkien yksityiskohtien ymmärtämiseksi. Ja se on paljon vaadittu, kun elokuvia on jo valtava liuta – eikä yksikään niistä ole erityisen mieleenpainuva.
Toni Jerrman – 3 tähteä
Foliohatun alla
Tämä ei vastaa perinteistä ideaa kadotuksesta, jossa piru vie sielun vasta kuoleman jälkeen. Tähän paikkaan kun voi saapastella sisään täysissä voimissaan, minkä oheen sieltä voi juosta ulos.
Tämän käsityksen taustalle löytyy myös todistusaineistoa: Tohtori Channardin muuttuessa kenobiitiksi näemme miten hänen suoniinsa ruiskutetaan sinistä nestettä. (K3) Tämä tehdään käyttäen apuna metallisia neuloja ja läpinäkyviä muoviputkia, jotka näyttävät hyvin konkreettisilta ja teollisesti valmistetuilta. Mitään ruumiista irrallista henkistä osaa ei missään vaiheessa havaita.
On tärkeä huomata, että kenobiitit eivät todellisuudessa ole vankilansa valtiaita, vaan uhreja siinä missä selleihin sullotut ja kahleissa roikkuvat raukatkin. Näillä pirullisilla eliittivangeilla on jopa koukkuja ja teriä sisältävät haarniskat, joiden tehtävä on estää heidän haavojaan milloinkaan parantumasta, vaikka silpomisen suorittajina he ovat koko ajan kosketuksissa vieraan veren kanssa. (K5)
”Helvetin herrat” ovat siis tosiasiassa aivopestyjä koekaniineja. Kenobiittien näennäinen johtaja Pinhead ei edes muista olleensa ihminen, vaan hänet on saatu luulemaan itseään iättömäksi demoniksi. Mies on kuitenkin alun perin brittiarmeijan sotilas ensimmäisestä maailmansodasta, kapteeni Elliot Spencer. (K6)
Hän vaikuttaisi olevan vanhin kaltaisistaan, joten itse vankilakaan tuskin on niin muinainen kuin miltä se näyttää. Todellisuudessa mikään tässä keinoympäristössä ei ole ikuista, edes uhrien piina tai heidän vainoajiensa valta-asema.
Batman v Superman: Dawn of Justice
Kaiken taustalla tapahtumia manipuloi mielipuolinen Lex Luthor, joka haluaa hävittää molemmat viittaritarit maailmankaikkeudesta. Siinä missä Henry Cavillin esittämän Teräsmiehen ja Ben Affleckin näyttelemän Batmanin patsasteleva über-totisuus istuu filmin yleisilmeeseen, on Jesse Eisenbergin idioottityyliin tulkitsema superrikollinen istutettu aivan vääriin kulisseihin. Hän sopisi pikemminkin lasten aamuanimaation pellehenkiseksi teinikonnaksi.
Lisäksi leffan keskiöön nostettu pohdinta, onko jumalvoimainen muukalaisolento ihmiskunnalle uhka vai siunaus, unohtuu nopeasti kaiken rymistelyn alle. Kysymystä on myös käsitelty huomattavasti fiksummin noin ziljoonassa sarjakuvassa.
Oikeuden aamunkoiton parasta antia on Gal Gadotin esittämä Ihmenainen, vaikka häntä ei valkokankailla montaa minuuttia nähdä. Käytännössä vierailu vain pohjustaa ensi vuonna ensi-iltaansa saavaa Wonder Woman -elokuvaa.
Anomalisa
Animaation ohessa elokuvan älynvälähdyksiin lukeutuu äänimaailma, joka kuvastaa Michaelin epätoivon syvyyttä. Siinä missä David Thewlis antaa äänensä Michaelille ja Jennifer Jason Leigh Lisalle, vastaa kaikkien muiden ihmisten identtisestä puheenparresta Tom Noonan – olivat nämä sitten miehiä tai naisia.
Anomalisa on kokeellinen ja lähes aavemainen sukellus toivottomuuden pohjamutiin. Sen ihmiskuvaus on moniulotteista, eikä anna lopullisia eväitä tulkita edes Michaelin tragediaa. Katsoja päättää, näkeekö miehen saamattomana luuserina, itsekkäänä hyväksikäyttäjänä vai todellisuuden päähänpotkimana surullisen hahmon ritarina. Harva maailman murtama tietää itsekään, mistä hänen loputon ahdistuksensa kumpuaa.
Nykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.
Hupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.
Paikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.
Tähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös 
Kybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.
Jakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.
Vuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 3
The Beast in Space
Heti kärkeen vieraillaan kuuskytlukulaiseen tulevaisuustyyliin sisustetussa baarissa, jossa planeettoja kiertelevät kaupparatsut siemailevat Uranuksen maitoa ja tappelevat miniasuisten neitojen huomiosta. Tehokkaaksi todistettuihin iskurepliikkeihin lukeutuu mm. ”Jos uskot tuollaisia tyyppejä, olet aina perse maassa. Minun kanssani pääset edes vuoteeseen”.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 2
War of the Robots
Takaa-ajo keskeytyy, kun vihollisufo vaurioittaa alusta. Korjaustöitä varten joudutaan laskeutumaan radioaktiiviselle asteroidille, jonka luolastoissa käppäilee pullosilmäisiä humanoideja – sekä näitä metsästäviä polkkaroboja. Ei kuitenkaan hätää, sillä päättömästi ympyrää juoksevia kultapojuja on helppo tulittaa aina, kun he sattuvat vilahtamaan sankariemme piilon ohi. Asteroidilta mukaan tarttuu kalju Kuba (Aldo Canti alias Nick Jordan), joka osaa neuvoa reitin pahisten kuninkaalliseen palatsiin.
Leffa huipentuu lähes puolituntiseen avaruustaisteluun, jossa jäykissä muodostelmissa lentävät pienoismallit nykivät ruudun halki milloin mihinkin suuntaan. Silloin kun samoja efektikohtauksia ei pyöritetä kerta toisensa jälkeen uudelleen, näytetään tutkan kuvaruutua, jossa vihreät pisteet kiertelevät toisiaan. Lopputuloksena on apaattisin avaruussotakuvaus ikinä.
Lavasteet ja puvustus ovat pääosin tuttuja Brescian muista leffoista. Tasa-arvovaltuutettu lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä puolet Boydin aluksen miehistöstä on nuoria, hyvännäköisiä naisia (mm. siilihiuksinen Yanti Somer) – varsinkin, koska he ovat vetäneet ylleen vihreät, ihonmyötäiset kumiasut.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 1
Mikäli George Lucas olisi kyennyt yhtä nopeaan toimintaan kaikki kolme Tähtien sota -trilogiaa olisi nähty valkokankailla jo 1970-luvulla! Asiassa olisi ollut myös se hyvä puoli, ettemme olisi joutuneet odottamaan yli 20 vuotta päästäksemme kärsimään Jar Jar Binksin ja muiden ärsyttävien pikkuskidien hönöhuumorin täyttämistä seikkailuista.
