Elokuvat – Kalkkunakesä 3

ManosKansiWEBManos: The Hands of Fate

Ed Wood on kalkkunaelokuvateollisuuden suurin sankari. Oman tukevan paikkansa alan historiikeissa ansaitsee myös Harold P. Warren, jonka loistelias filmiura jäi vain yhteen ohjaukseen. Manos: The Hands of Fate (1966) on kuitenkin sen luokan tumpelointia, että se istuisi saumattomasti myös Woodin filmografiaan.

Leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen kuluu kameran seuratessa autoilevaa pariskuntaa. Michael (Warren itse), vaimo Margaret (Diane Mahree) ja pikkutytär Debbie (Jackey Neyman) hoilaavat lastenlauluja ja kiistelevät matkareitistä körötellessään pitkin syrjäisiä hiekkateitä. Tarinan mitättömyyttä korostavat leikkaukset urheiluautossa pussaileviin nuorukaisiin, joita poliisit käyvät tämän tästä kiusaamassa.

Juonenriekale nytkähtää liikenteeseen, kun aviopari päätyy illan pimetessä tyhjästä ilmestyneelle talonrähjälle. Mökin ovella tutisee Igorin ja Renfieldin pilakuvaversio Torgo (John Reynolds). Klenkkaava, ympärilleen tauotta pälyilevä partaheppu ilmoittaa huolehtivansa talosta Mestarin poissaollessa. ”Hän on lähtenyt tästä maailmasta, mutta on aina luonamme, missä ikinä kulkeekin.” Todellisuudessa Mestari (Tom Neyman) on päivätorkuilla kellarissa yhdessä paikoilleen jähmettyneen vaimokatraansa kanssa.

Manos2WEBTorgon ja Margaretin vastustelusta huolimatta Michael päättää, että perhe majoittuu yöksi taloon. Kaatopaikalle kuuluvan rötiskön olohuoneessa kauhistellaan pahaenteistä maalausta, joka esittää Mestaria ja tämän helvetinhurttaa. Repliikkejään toisteleva tärinätalonmies myös ilmoittaa, että Mestari on ihastunut Margaretiin ja haluaa tämän tuoreimmaksi vaimokseen. Mutta Torgopa ei aio antaa naista isännälleen, vaan haluaa pitää tämän itsellään.

Tässä vaiheessa aviopari ryhtyy pohtimaan paikalta poistumista, mutta valitettavasti auto on tehnyt tenän eikä suostu enää käynnistymään. Puhelintakaan ei mökistä löydy, sillä maestro ei hyväksy moderneja hilavitkuttimia. Niinpä pariskunnan on pakko vetäytyä makuuhuoneeseen nukkumaan.

Lopulta Mestarikin päättää näyttäytyä. Hän kohoaa kivipaadeltaan ja ryhtyy latelemaan rukouksia Manos-jumalalle. ”Oi sinä alkukantaisen pimeyden olento. Sinä, joka asustat maailmankaikkeuden ytimessä, yön pimeässä kuilussa. Sinä lahjoitit uskollisille palvelijoillesi ikuisen elämän. Pyhän Manoksen tahto tullaan täyttämään.”

Manos1WEBLoitsutessaan Mestari levittelee jatkuvasti käsiään paljastaakseen mustan kaapunsa punaiset sormikuviot. Ele on mitä ilmeisimmin tarkoitettu uhkaavaksi. Paljon pelottavampia ovat kuitenkin näyttelijän liimatukka ja tekoviikset. Mielipuolisen kahjosta toljotuksesta nyt puhumattakaan.

Mestarin vanavedessä heräävät myös hänen valkoisiin huntuihin sonnustautuneet vaimonsa, jotka ryhtyvät saman tien kälkättämään ja nalkuttamaan yhteen ääneen. Väittelyn pohjalla siintävät kysymykset siitä, tarvitseeko sandaalisiippa enää yhtään vaimoa lisää ja pitäisikö kutsumattomien vieraiden tyttölapsi tappaa vai ei. Riita yltyy lopulta maailman surkeimmaksi leikkipihatappeluksi, jossa huntuneitokaiset pyörivät pöllyävällä hiekalla minuuttikaupalla. Sillä välin maestro kurittaa omapäistä Torgoa tuimalla katseella. Ja hohottaa sairaalloisesti. Lisäksi hän ilmoittaa olevansa permanentti.

Saadakseen alaisensa takaisin kuriin ja herran nuhteeseen Mestari päättää, että sekä Torgo että vaimoista vanhin uhrataan Manokselle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tapettavia silitellään ja läpsitään ja heidän silmiensä edessä vatkataan sormia. Kuten arvata saattaa, moiseen kohteluun ei kuolisi edes likainen karvamatto.

Manos3WEBRituaalipelleilyn aikana Michael perheineen on ehtinyt paeta paikalta. Älykköinä he kuitenkin päättävät palata talolle, koska Margaret ei tykkää juoksennella pimeässä. Ja kuis ollakaan, Mestari ilmestyy heti ovelle heitä vaanimaan. Yllättäen Michael kaivaa taskustaan aseen ja ampuu Manoksen palvelijaa naamatauluun.

Onko Mestari voitettu? Eikö hän olekaan kuolematon? Uskoo, ken tahtoo. Varmemmaksi vakuudeksi esiin rullataan vielä pitkä epilogi, joka kertoo, kuinka tässä kaikessa kävikään.

Manos: The Hands of Fate on hellyttävän kömpelö elokuvan irvikuva. Juonellisesti ja kerronnallisesti se on täyttä puppua. Amatöörimäisyys paistaa esiin joka rakosesta. Hurmos elokuvan äärellä onkin lähes täydellinen. Jos herra Warren ei olisi jo ehtinyt kuolla, olisin heti lahjoittanut hänelle kolme euroa seuraavaa mestariteosta varten.

Manos4WEBManos on ikuinen! Tästä käy todisteena myös vuoden 2010 Jyväskylän Finncon, jossa punasormikaapuun sonnustautunut Mestari kulki julkeasti ihmisten ilmoilla kauhua kylvämässä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/11.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!

Elokuvat – Kalkkunakesä 2

BloodsuckerLeadsTheDanceKansiWEBThe Bloodsucker Leads the Dance
La sanguisuga conduce la danza

Hölmömpi saattaisi erehtyä olettamaan, että kauhuelokuva The Bloodsucker Leads the Dance (1975) kertoo vampyyreistä. Tai edes tanssivista iilimadoista. Mutta ei. Todellisuudessa italialaisen Alfredo Rizzon ohjaama giallo ei ole edes erityisen keltainen.

Irlanti, 1902. Raha on tiukassa ja teatteriseurue hajoamassa. Hyvästejä ollaan jo jättämässä, kun paikalle pöllähtää kreivi Richard Marnack (Giacomo Rossi-Stuart). Hän ilmoittaa ihastuneensa kauniiseen Evelyniin (Patrizia De Rossi) ja kutsuu tämän vierailulle linnaansa. Mukaan pienelle saarelle lähtevät vulgääristi flirttaileva Cora (Krista Nell), tähän onnettomasti rakastunut nössö Samuel sekä tyttöystävät Rosalind ja Penny.

Mutta onko kreivi pelottavan salaperäinen vaiko vain kiehtovan kohtelias? Ja kuis kummassa herran entinen vaimo on valokuvissa täsmälleen saman näköinen kuin Evelyn?

BloodsuckerLeads3WEBGoottilinnan palvelijakunta on kovin vinksahtanut. Tirkistelevä talonmies Gregory (Luciano Pigozzi) on kaikkien mielestä ruma kuin sisäsiittoinen apina. Isäntäänsä palvova taloudenhoitaja Sybil (Femi Benussi) suhtautuu tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hovimestari Jeffrey rukoilee puolestaan tulikivenkatkuista kohtaloa syntisille portoille: ”Herra, rankaise näitä jumalattomia naisia, ihmiskunnan häpeäpilkkuja, pahuuden tuoksuvia kukkia!”

Juonikuvion maatessa pysähdyksissä katsojaparka pääsee seuraamaan Rosalindin ja Pennyn kesyjä lesboleikkejä, Coran seikkailuja paikallisen kalastajan pedissä sekä Evelynin ja kreivin teennäisen hihittelevää kuhertelua. Saamme myös kuulla traagisesta sukukirouksesta – kuinka sekä Richardin isä että isoisä ovat leikanneet vaimonsa kaulan poikki. Verisiin akteihin käytetty tikari komeilee yhä linnan seinällä…

BloodsuckerLeads1WEBOli siellä myös joku tarina kummituksesta, jota kiusaa salaisuus, jota ei voi paljastaa. Tähän teemaan ei vain jatkossa muisteta enää palata.

Filmin loppupuolella päästään vihdoin asiaan, eli ihailemaan pihalta ja sängystä löytyviä teatterinaisten irtopäitä. Pakoon ei pääse, sillä mustavalkoisissa (!) arkistofilmilainoissa meri myrskyää niin, ettei ulapalle ole veneillä asiaa.

Hellyttävän kömpelösti toteutetun ja jäykästi näytellyn elokuvan käsikirjoitus on varmaan rykäisty kasaan ihan lennosta. Harvat juonenkäänteet ovat järkijättöisiä, ja huonosti englanniksi dubattu dialogi kankeampaa kuin byrokraatin polvinivelet. Jotain kieroa viehätystä tässä silti on.

Leffan päätöskohtaus yltyy sitten jo sen tason dadaan, ettei härömmästä väliä. Paljastuksia ei ole pakko lukea tai uskoa!

BloodsuckerLeads4WEBSaarelle pöllähtänyt poliisietsivä toteaa Agatha Christien sankareiden tapaan jokaisen läsnäolijan vuorollaan syylliseksi murhiin. Osa heistä jopa tunnustaa nämä urotyöt – ihan siitäkin huolimatta, ettei niitä ole tehnyt. Lisäksi todistetaan, että Evelyn on oikeasti kreivin entinen vaimo – vaikka ei olekaan. Lisäksi joku on joskus jossain passitettu mielisairaalaan.

Mutta hei, ei tämä vielä mitään, sillä todellisuudessa tappaja on kuin onkin kreivin ex-vaimo! Hämmentävän selityksen mukaan mustasukkainen Sybil (”Nuori sieluni oli tunnekuohun vallassa.”) on pitänyt naista vuosia vankinaan ja siinä samalla aivopessyt tämän murhaajaksi… Tämä on kuulkaa sen verran hanurista repäisty käänne, että sitä on ihan mahdoton arvata etukäteen. Tuskin sitä tiesi edes ohjaaja kuvauksia aloittaessaan.

BloodsuckerLeadsJulisteWEBDvd:n takakansi kehtaa väittää, että The Bloodsucker Leads the Dance on ”vimmaisen kiehtova esimerkki tirkistelevästä goottikauhusta” ja että tarjolla on ”juuri oikea määrä alastomuutta ja lesbokohtauksia”.

Samalla perättömällä linjalla jatkavat elokuvan alkuperäiset julisteet, joissa esiintyy pyssyjä heiluttavia kaunottaria. Ei leffassa mitään pyssyjä nähdä.

Nyt särkee päätä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/13.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!

Elokuvat – Kalkkunakesä 1

TurkishStarWarskansiWEBTurkish Star Wars
Dünyayi Kurtaran Adam

Turkkilaisen elokuvataiteen kuuluisin rip off -tuotos on erilaisina bootleg-videoina ja -levyinä maailmalle levinnyt Turkish Star Wars (1982). Jo muutenkin kajahtaneen kalkkunaräpellyksen käsittämättömyyttä vain lisää englanninkielinen tekstitys, jossa ei tunnu olevan päätä eikä häntää.

”Tällä aikakaudella Maan kansakunnat, sivilisaatiot, rodut ja uskonnot lakkasivat olemasta erillisiä valtioita ja tulivat yhdeksi olennoksi.”

Minuuttikaupalla jatkuva alkuselostus on täyttä happoa: On kulunut satoja tuhansia vuosia ja avaruusaika on muuttunut galaksiajaksi. Samalla Maapallo ja aurinkokunta ovat siirtyneet linnunradalle. Primitiivisyyteen vajonnut ihmiskunta lentelee ympäriinsä avaruusaluksilla ja tavoittelee kuolemattomuutta. Maapallo on räjäytetty useaan kertaan pieniksi pirstaleiksi. Siitä huolimatta planeetta on yhä ehjä ja sitä suojaa päällyste, joka on tehty tiivistetyistä ihmisaivoista. Juu, kyllä siinä ihan selvästi näin sanotaan!

”Kun he menettävät itseluottamuksensa, heidän aivonsa tulevat juuri sellaisiksi kuin haluan.”

TurkishStarWars3WEBKaiken tämän sepustuksen taustalla pyöritetään sitten uudelleen ja uudelleen samoja Tähtien sodasta ”lainattuja” kuvamateriaaleja! Joiden taso on sitä luokkaa, että näyttäisivät kuvatun salaa elokuvateatterin kankaalta. Musiikki- ja äänitehostepuolella filmin harjoittaman ryöstöviljelyn kohteeksi ovat päässeet erityisesti Flash Gordon sekä Kadonneen aarteen metsästäjät.

”Eli yksi niistä Maapallon osista on tämä paikka ja sen omistaja, Wizard, aikoo valloittaa Maapallon.”

Käynnissä on sota, jossa kuolematon Wizard yrittää tuhota Maapallon, mutta planeettaa ympäröivän aivomolekyylisuojakuoren takia touhu ei ota onnistuakseen. Niinpä hassusti pukeutuva miekkonen haluaisi kaapata parit ihmisaivot tutkittavakseen. Tähän tarjoutuukin tilaisuus, kun kaksi turkkilaista hävittäjälentäjää syöksyy hullunrohkeasti hänen alusarmadansa kimppuun. Jälleen kerran Lucasin tuotoksesta pätkittyjen kohtausten avulla.

”Yksikään vartalo ei voi vastustaa minua avaruudessa. Tämä on sotaa älykkyydestä.”

TurkishStarWars1WEBLentäjäsankarimme joutuvat pahiksen kivikkoiselle planeetalle, jossa kohtaavat niin pönttöpäisiä robotteja, kirkkaanpunaisia karva-alieneita, luurankosotureita, muumioita kuin pallinaamaisen naiskaunottarenkin. Hahmojen ulkoista loistoa toteuttamaan on todennäköisesti palkattu leikkikoulun näytelmäkerhon heikkolahjaisimmat lapsukaiset.

”Olen nähnyt arvoitustesi voittamattomat voimat. Me taistelemme.”

Pääosa loppuelokuvasta koostuukin sitten tappeluista, joissa turkkilaisjäärät sananmukaisesti läpsivät vihollisen kätyreitä kerta toisensa jälkeen korville – väliin kyllä myös kädet ja jalat irtoilevat karateiskuin. Nopeutetut taistelut ovat yhtä mielenkiintoisia kuin vessanpöntön pinnanmuodostuksen tutkailu. Asiaa ei ainakaan auta tekijätiimin täydellinen kyvyttömyys rakentaa minkään tason koherenttia kuvakerrontaa. Ohjaus heiluu minne sattuu ja leikkaaja pätkii viimeisetkin järjet pois omalaatuisilla välikuvilla.

”Luurankoja tuli naisten sijasta.”

TurkishStarWars4WEBPotpuripuuroa piristävät eräät todella huikeat dialogirupeamat sekä osiot, joissa selvitellään nykytilanteen taustoja. Esimerkiksi pahiksen planeetalla sijaitsevat egyptiläiset pyramidit kuulemma todistavat, että miljardeja vuosia sitten eläneillä Maapallon ihmisillä oli käytössä atomivoimaa. Kristusta esittävistä kuvista selviää puolestaan totuus Jeesuksen tuhansia metrejä maan alle rakennuttamista kaupungeista… Jotenkin asioihin kytkeytyvät myös islam, Muhammed, Koraani sekä ihmiskunnan 13. heimo. Kaikki nämä tiedonsirpaleet johtavat sankarimme kuparisen pahvimiekan ja aivorasian luo. Niiden avulla Wizard on ehkä voitettavissa.

”Nuo ovat liian hapannaamaisia. Olisi kivaa, jos joitain pimuja minihameissa olisi tulossa.”

Uskomattomana kurana Turkish Star Wars on ihan pakkokatsottavaa kamaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/06.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!

TurkishStarWarsFotoWEB

Sarjakuvat – Teräsmies: Maa Yksi x 2

TerisMaaYksi1kansiWEBTeräsmies: Maa Yksi 1 ja 2

J. Michael Straczynskin kirjoittamissa ja Shane Davisin hienosti piirtämissä Teräsmies: Maa Yksi 1 ja 2 -opuksissa (RW Kustannus) pumpataan putkiin vaihtoehtoista metalliseosta. Kirjoissa kierrätetään jälleen kerran siniasuisen kansansankarin syntytarinaa, mutta nyt totutusta poikkeavassa kuosissa.

Jo sarjakuvan yleisilme asettaa sen eri kategoriaan kuin yleensä niin trikoonkirkkaat Teris-sovitukset. Sarjakuvassa käytetty väriskaala on ruskeanharmaa ja maailmankuva ankea. Lisäksi piirrostyyliin, hahmoihin sekä henkilöiden keskinäiseen vuorovaikutukseensa on pyritty uuttamaan realistista otetta. Edes Jimmy Olsenia ei kuvata toheloivana hupsuna, vaan vakavasti työhönsä suhtautuvana valokuvatoimittajana.

TerisMaaYksi2WEBJuuri maaseudulta suurkaupunkiin muuttanut Clark Kent on kovin hämmentynyt elämänsä tulevasta suunnasta. Supernuorukainen on niin lahjakas, että rahakkaita työtarjouksia satelee joka tuutista. Mutta jotenkin veri vetää urheilija- tai tutkijauran sijasta journalismin suuntaan. Voimansa hän pyrkii joka tapauksessa pitämään salassa, sillä hän haluaa olla vain yksi katujentallaaja muiden joukossa – tuntea yhteenkuuluvuutta yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden sijaan.

Maailma heittää kuitenkin kapuloita miehen rattaisiin. Kun ulkoavaruudesta saapuneet valloittajat ryhtyvät listimään porukkaa, on Clarkin pakko vetää ikoninen asunsa ylleen. Varsinkin koska hyökkääjät ovat saapuneet aurinkokuntaamme etsimään viimeistä kryptonilaista…

TerisMaaYksi2kansiWEBKakkosalbumissa jatketaan Clarkin tunne-elämän perkausta. Tarinassa valotetaan mm. sitä, kuinka hän jo kouluaikoina tunsi itsensä erilaiseksi ja vetäytyi erakkomaiseen kuoreen. Muutettuaan Metropoliksen rähjäisiin kortteleihin Clark kuitenkin tutustuu pariin naapuriinsa. Heidän elämäntilanteensa kuvastaa pienieleisen taitavasti suurkaupungin nurjempaan puolta, vaikka hahmot eivät turhanpäiten kurjuudessa rämmikään.

Hyvin toimivat myös pohdinnat siitä, mihin kaikkeen supersankari saattaa voimiensa tunnossa tarttua. Mitä tehdä, kun diktaattori uhkaa lahdata isot kasat kansalaisiaan, jos Teräsmies pelastaa tsunamin alle jääneet kapinalliset? Trikoomiehen tekemä ratkaisu on lopulta raadollisempi kuin mihin Teris-sarjakuvissa on yleensä totuttu.

TerisMaaYksi21WEBAlbumin eineksiin lukeutuvat myös Lois Lanen yritys setviä Clarkin salaisuuksia, viranomaisten toimet Teräsmies-uhan neutralisoimiseksi sekä Metropolista riivaava supervoimainen sarjamurhaaja. Keitoksen heikoin lenkki ovat Parasiitti-tappajan kanssa käytävät kaksintaistelut, joiden mitta venyy pitkälle puuduttavuuden tuolle puolen.

Kokonaisuudessaan Maa Ykköset ovat varsin pätevää trikoosarjakuvaa. Käsittelyyn nostetaan niin Teräsmiestä ohjastavat opit kuin ne eettiset valinnat, joita supervoimainen muukalainen joutuu tekemään. Myös tasapainottelu realismin ja fantasian välillä toimii suhteellisen hyvin, eikä kerronta sorru missään vaiheessa omenapiirakkaa mussuttavan puhtoisuuden pauloihin.

Kaikkivoipaisuudessaan Teräsmies on useimmiten ollut silkka satuhahmo, joten on erittäin positiivista, että aihetta lähestytään väliin haastavammastakin kulmasta. Nämä sarjakuvat myös onnistuvat päivityksessään huomattavasti Man of Steel -leffan neuroottisia turpakäräjiä paremmin.

Toni Jerrman

TerisMaaYksi23WEB

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2015 jaettu

PratchettFCAkateemisetWEBTähtifantasia-palkinto 2015

Helsingin SF Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
käännösfantasiakirjasta annetaan Kariston julkaisemalle
TERRY PRATCHETTIN romaanille FC AKATEEMISET.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

FC Akateemiset on itsenäinen osa Terry Pratchettin (1948–2015) Kiekkomaailma-sarjaa. Palkinto on samalla kunnianosoitus Pratchettin elämäntyölle, jossa kirjailija on yhdistänyt älykkään, ääneen naurattavan huumorin ja yhteiskunnallisten ilmiöiden pisteliään satiirisen kommentoinnin.

Kaikki sarjan suomentajat – Mika Kivimäki, Margit Salmenoja, Marja Sinkkonen ja Leena Peltonen – ovat tehneet laadukasta työtä kääntäessään Pratchettin kekseliään kielen ja nokkelat sanaleikit suomeksi.

Kuvitteellisen maailmansa kautta Pratchett käsitteli oman maailmamme kysymyksiä politiikasta, vallasta, uskosta, identiteetistä sekä elämän ja kuoleman arvosta. Pratchett ammensi aiheensa moninaisista kulttuuri-ilmiöistä, kuten FC Akateemisissa urheilusta ja sen yhteisöllisyydestä.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat myös yhteiskuntaluokan vaikutus elämään sekä yksilön ponnistelu ennakkoluulojen ja ulkoa annettujen rajoitusten voittamiseksi. Mukana ovat kaikki Pratchettin tavaramerkit: monitasoinen juoni, aforistiset kiteytykset ja taidokkaan vuoropuhelun kautta hahmottuvat vahvat henkilöhahmot.

Kiekkomaailma-sarjassa Pratchett on luonut eräitä nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden ikimuistoisimpia hahmoja, kuten viisaan ja pelottavan Esmeralda Säävirkun sekä kyynisen mutta periaatteissaan järkkymättömän Samuel Vimesin. Kirjailijan sankarit elävät sekasortoisessa maailmassa, mutta saavuttavat tavoitteensa sisun ja sinnikkyyden avulla.

Heikkouksineenkin hahmot pyrkivät toimimaan oikein, vaikka se olisi vaikeaa ja epäsuosittua. Heillä ei ole välttämättä kovin hyvää käsitystä ihmiskunnasta, mutta he jaksavat uskoa parempaan huomiseen. He tuntevat vihaa epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mutta eivät anna vihan hallita itseään.

Pratchettin hampaissa oli kaikenlainen vallankäyttö, ilmeni se sitten sotapolitiikkana, rajoittavina sukupuolirooleina, taloudellisena riistona tai kasvottomana byrokratiana – tai hyvää tarkoittavana ihanteellisuutena, jossa joku tietää paremmin kuin muut, miten toisten on elettävä. Pratchett korosti, että kiihkoilulle ei tule antaa periksi, sillä järjen käyttö ja rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen on aina parempi valinta. Myös FC Akateemiset on vetoomus ymmärryksen ja erilaisuuden hyväksynnän puolesta.

Hersyvän koominen Kiekkomaailma-sarja on vastalause käsitykselle, että syvällisyys tarkoittaa synkkyyttä. Humoristisesta pintatasosta huolimatta Pratchettin kirjat haastavat lukijansa ajattelemaan. Läpi sarjan toistuu sanoma kriittisen ajattelun tärkeydestä. Kiekkomaailman asukkaat eivät näe pintaa syvemmälle, vaan lankeavat kerta toisensa jälkeen sanahelinän ja propagandan pauloihin. Elämmekö mekin samanmielisten kuplissa? Uskommeko asioita vain siksi, että olemme lukeneet siitä lehdistä?

Terry Pratchett ylisti kirjoissaan mielikuvitusta ja tarinointia, mutta arvosteli elämistä maanpinnasta irrallaan. Omilla teoillamme voimme valita, mitä olemme ja millaisen maailman haluamme.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikot Jukka Halme, Aleksi Kuutio, Anne Leinonen ja fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Elokuvat – Foliohatun alla 4

MadMaxJuliste2WEBFoliohatun alla
Osa 4: Mad Max: Fury Road

Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!

Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana.

Uusin Mad Max -elokuva, Fury Road, on aiheuttanut fanien keskuudessa hämminkiä näennäisillä jatkumovirheillään. Tarinan kaikki elementit kun eivät tunnu istuvan yhteen edellisissä Mad Maxeissa nähtyjen tapahtumien kanssa. Näin ei kuitenkaan ole. Kyseessä on ilmiselvästi sarjan neljäs osa, mutta ensimmäinen, jonka pääosassa ei ole Max Rockatansky.

Hullu ja hullumpi Max

Harhainen tulkinta: Fury Roadissa asfalttisoturi Max jatkaa vaellustaan ja pelastaa jälleen joukon ihmisiä.

Tuskallinen totuus: Nimellä ”The Feral Kid” tunnettu villipoika Mad Max 2 -elokuvasta yrittää toipua heimonsa tuhon aiheuttamasta surusta omaksumalla lapsuutensa sankarin henkilöllisyyden.

Nuorempi Max

Fury Roadissa sekaisin oleva päähenkilömme yrittää uskotella itselleen, että hän on entinen poliisi ja alkuperäinen teiden ritari. Faktat eivät kuitenkaan tue tätä näkemystä.

Elokuvassa ei suoraan mainita, kuinka kauan sivilisaation romahduksesta on kulunut, mutta selvästi ollaan pidemmällä tulevaisuudessa kuin yhdessäkään sarjan aiemmassa osassa.

Imperator Furiosa kuitenkin kertoo, että hänet kaapattiin heimonsa hoivista 7000 päivää aiemmin, eli noin 20 vuotta sitten. Sitä ennen hän oli ehtinyt varttua romahduksen jälkeisessä maailmassa, ”Kapaloitujen koirien” heimossa.

Kun ottaa huomioon, ettei neitoa kaapattu vauvana, meidän tuntemamme maailman sortuminen siirtyy ainakin 30 vuoden päähän menneisyyteen. Tämä tarkoittaa, että leffan Max on aivan liian nuori, jotta hän olisi voinut toimia lainvalvojana kaaoksen koittaessa.

MadMaxK1WEBEpäilyttävän vauvankasvoinen soturimme pitää toki jalkatukea esikuvansa mukaisesti (K1), mutta käytännössä hänen kintussaan ei ole mitään vikaa. Siinä missä alkuperäinen Max Rockatansky nilkutti näkyvästi, juoksee uudempi inkarnaatio niin nopeasti, että onnistuu pysyttelemään liikkuvan auton perässä!

Kertojan äänellä kuulemme miehen kuvailevan itseään: ”Kerran olin poliisi. Asfalttisoturi etsimässä oikeamielistä aatetta, jonka puolesta taistella.”

Tämä ei kuulosta todellisen Maxin muisteloilta. Jeparimme kun oli maantiepartiossa, ja hänen työnään oli lähinnä jahdata ylinopeutta ajavia jengiläisiä. Lopulta hän otti lopputilin hommistaan, koska huomasi nauttivansa väkivallasta aivan liikaa. Pomolleen mies perusteli luovuttamistaan näin:

”Olen peloissani, Fif. Tuo rottasirkus tuolla, olen alkanut nauttia siitä. Kuule, jos olen enää yhtään pitempään tuolla ulkona muutun yhdeksi heistä, parantumattomaksi psykopaatiksi, mutta minulla on tämä pronssilätkä, joka väittää minua yhdeksi hyvistä tyypeistä.”

Vasta vaimon ja vauvan karu kohtalo sai ex-kytän palaamaan tien päälle verinen kosto mielessään. Kun hyvitys on lunastettu, tulee kaahailijasta lähinnä kyyninen kuljeksija. Missään vaiheessa hän ei nähnyt itseään etsimässä mitään sankarillista missiota.

MadMaxK2WEBMax ei myöskään koskaan kutsunut itseään asfalttisoturiksi. Eräs toinen kutsui. Kakkosleffan lopuksi paljastuu, että tarinaa kertoi aikuiseksi kasvanut villipoika (K2), joka jumaloi kahelia kuskia. Fury Roadin Maxin minäkuva tuntuukin suodattuneen tämän ihailevan lapsen mielikuvituksen läpi.

Lue loppuun

Elokuvat – It Follows

ItFollowsJulisteWEBIt Follows

Teinikauhuleffoissa seksuaalinen aktiivisuus johtaa lähes aina kuolemaan. Tästä huomiosta ammentaa myös David Robert Mitchellin It Follows -elokuva. Se on kuin lihaksi tulleen seksitaudin metafora. Kuluneesta lähtökohdasta huolimatta filmi läväyttää kankaille innovatiivisen ja omaperäisen kauhukokemuksen, jossa riittää intensiivistä jännitettä usean painajaisen edestä.

Parikymppisen Jayn (Maika Monroe) elämä mullistuu, kun hän päätyy harrastamaan seksiä tuoreen poikaystävänsä kanssa. Tarttuvan taudin sijaan tyttö saa riesakseen yliluonnollisen tappajan, joka ilmestyy hänen peräänsä satunnaisissa ulkomuodoissa – vaikkapa kuolleen isän, isoäidin tai jonkun täysin tuntemattoman hahmossa. Kaikille muille ihmisille hirmu on näkymätön, mikä vaikeuttaa tilannetta entisestään.

Asetelman ainoa hyvä puoli on, ettei olio ole kovinkaan nopea. Hitaasti kävelevää tuholaista on helppo paeta, jos vain sattuu huomaamaan, että se on lähestymässä. Varuillaan on kuitenkin oltava jatkuvasti eikä rentoutumaan pääse hetkeksikään. Paha vaanii kaikkialla, se voi olla kuka tahansa ja ilmestyä eteen millä hetkellä hyvänsä. Tämä syö vääjäämättömästi uhrien henkistä ja fyysistä kestävyyttä.

Kirouksesta voisi myös päästä eroon siirtämällä se eteenpäin uudelle seksikumppanille. Moisen teon synnyttämä moraalinen rasite onkin sitten aivan toinen kysymys. Eikä ratkaisu ole edes lopullinen, sillä jos monsteri onnistuu tappamaan kohteensa, se palaa aina edellisen saaliinsa kimppuun.

ItFollows1WEBIt Follows seuraa Jayn, tämän siskon (Lili Sepe) ja kolmen kaverin yrityksiä paeta seksipedon kynsistä. Teinikauhistelun kirkukinkkutraditioista poiketen keskushahmot ovat aidonoloisia ihmisiä, jotka toimivat höykytyksen keskelläkin järjelliseen malliin. Elokuva hakee muutenkin realistista otetta fantastisen ideansa vastapainoksi ja onnistuu tässä kiitettävästi. Jalat pysyvät maassa myös tapahtumaympäristöjen suhteen, sillä leffa on pääosin kuvattu laman raastaman Detroitin nukkumalähiöissä ja hylätyissä esikaupungeissa.

Elokuvan toteutus on rauhallista ja pienieleistä, mutta äärimmäisen tehokasta. Ohjaus, kameratyöskentely ja äänimaisemat rakentavat taiten kurkkua kuristavaa tunnelmaa – jo pelkkä verkkaisesti kameraa kohti kävelevä ihmishahmo saa sydämen jyskyttämään ja kädet hikoamaan. Vastaavaan efektiin ei monikaan 2000-luvun kauhuelokuva ole yltänyt.

Mitchell on selvästi tutkinut John Carpenterin ja Stanley Kubrickin klassikoita ja sisäistänyt niiden tarjoamat opit. Hyvä niin.

Ja kukapa voisi olla rakastumatta leffaan, jonka hahmot katsovat televisiosta niinkin merkittäviä kulttirainoja kuin Killers from Space (TV 1/02) ja Voyage to the Planet of Prehistoric Women (TV 4/06)!

Toni Jerrman – 4 tähteä

It Follows elokuvateattereissa 26.6.

ItFollows2WEB

Sarjakuvat – Kersantti Napalm

KersanttiNapalm-kansiWEBKersantti Napalm:
Best of 1996–2005

Huomionarvoiset suomalaiset sarjakuvasupersankarit ovat laskettavissa yhden käden sormilla: Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kapteeni Kuolio, Peräsmies, Hipporox – sekä vahvasti jenkkivaikutteinen Kersantti Napalm. Aliupseeritasoinen herra Palava Hyytelö on tuttu myös Tähtivaeltajan lukijoille, sillä hänen seikkailujaan julkaistiin lehdessä vuosina 2005 ja 2006.

Kersantti Napalm: Best of 1996–2005 (Musta Ritari) on nimensä mukaisesti kokoelma kivileukaisen Patriot American Forcen erikoisagentin edesottamuksia. Vesa Vitikaisen ja osin Markus Tuppuraisen käsikirjoittamissa lyhyissä kertomuksissa sankarimme saa vastaansa niin zombieita, ninjoja kuin punatähteä kantavia lihaskimppujakin. Tarinoiden satiirisesta otteesta huolimatta mukana on aina tiukaksi tiivistettyä dramatiikan tajua – ja usein myös koskettavia tragedioita.

KersanttiNapalm-RauhalaWEB2Mainio esimerkki käytetystä tyylilajista on kahdesta lyhäristä koostuva kertomus Kersantti Napalmin avioliitosta. Anssi Rauhalan komeasti piirtämässä Napalmin häät -jaksossa jykevä kersantti taluttaa tuoretta morsmaikkuaan alttarilta – kun tämä kuolla kupsahtaa sankarin arkkivihollisen myrkyttämänä. ”Tänä aamuna keitin kahvia kahdelle. Tänä yönä nukun yksin parisängyssämme”, toteaa totinen Napalm yksinkertaisen mutta äärimmäisen tehokkaan sarjakuvan lopuksi.

Tuppuraisen kuvittamassa Jäähyväiset auringonnousulle -tarinassa Napalmin vaimo palaa yllättäen kuvioihin – miekkaa heiluttavana ninjantappajazombiena! Aurinko ei silti paista risukasaan, sillä tarinan päätteeksi Napalm joutuu polttamaan jälleensyntyneen vaimonsa pelastaakseen tämän elävienkuolleiden mädänhajuiselta kohtalolta.

Aivan kaikki teoksen sarjakuvat eivät kolise yhtä hyvin. Useimmiten vika löytyy kehnonpuoleisten piirtäjien rujosta kynänjäljestä, sillä Vitikainen hallitsee lakonisen nasevien minikertomusten naputtelun sekä nappiin osuvat kuvallisen kerronnan tehokeinot. Kersantin onneksi geimeihin on kuitenkin saatu houkuteltua myös maamme kärkikaartiin lukeutuvia sarjakuvataiteilijoita. Rauhalan ja Tuppuraisen ohessa albumin sivuilla loistavat mm. Petri Hiltunen, Kristian Huitula ja Kari Sihvonen.

Paketoinniltaan kirja kalpenee parin vuoden takaisen Hypis-kokoelman rinnalla. B5-koko, pehmeät kannet ja kälyisesti taitetut kurkistukset sarjakuvien syntyprosesseihin jäävät kauaksi massiivisen Hyperventilaattorimies-opuksen loisteesta. Lisäksi teos olisi kaivannut selkeämpää yleiskatsausta kersantin hahmosta ja historiasta, jotta se avautuisi ongelmitta myös aihepiiriin aiemmin perehtymättömälle yleisölle. Tämän virheen korvaamme kierrättämällä ohessa Vesa Vitikaisen Napalm-esittelyn Tähtivaeltaja-lehdestä 1/05.

Varhaista Frank Milleriä saamme joka tapauksessa kiittää – tai syyttää – paljosta, kun puhumme suomalaisesta supersankarisarjakuvasta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

KersanttiNapalm-HuitulaWEB

ASIAN VOI ESITTÄÄ MYÖS NÄIN:

Kaiken olevaisuuden suurin ja kauhein supersankari, Kersantti Napalm, on jälleen framilla. Miesenergiaa purskuavien bileiden kunniaksi kauppoihin on läväytetty lähes 100-sivuinen Kersantti Napalm: Best of 1996–2005 -julkilausuma (Musta Ritari). Tekijöinään testosteronisen Suomi-sarjakuvan jänteikkäin kermavaahto. Sellaiset macho-pullistelijat kuten Petri ”Praedor” Hiltunen, Anssi ”Hyperventilaattorimies” Rauhala ja Kristian ”Kalevala” Huitula.

Supervoimaisten sarjakuvamutanttien ikiaikaiseen tapaan Kersantti Napalm on jo useaan otteeseen pelastanut maailman pahuuden leppymättömiltä voimilta. Kuten zombieilta ja ninjoilta. Ja zombieilta ja ninjoilta. Sekä tietysti neuvostoliittolaisilta kyborgeilta. Mihinpä muuhunkaan trikooasuinen, jykeväleukainen ja sikaniskainen lihaskimppu aikaansa tuhlaisi. Ja onhan aseiden päättymätön laulu musiikkia jokaisen aidon miehen korville. Karua, mutta ah, niin kaunista.

Vaikka Kersantti Napalm omaakin suomalaiskansallisen luonteenlaadun – eli jurot juntit eivät turhaan päätänsä auo – kuuluu hän silti Yhdysvalloissa vaikuttavaan Patriot American Force (PAF) -järjestöön. Sen muita superjäseniä ovat mm. Komentaja Ironfrisbee sekä Korpraali Karju. Eikä näille nimille kannata hekotella, mikäli haluaa selvitä hengissä tästä elämästä. Yksi kunnon suihkaus Napalmin liekinheitinhansikkaista ja isompikin lauma kulttuurisnobeja on enää pelkkää tuuleen katoavaa tuhkaa!

Mutta kuinka käy Kersantilta rock’n’roll?

Kersantti Napalmin ovat luoneet urhoista ylimmät, PAF-järjestön Suomen siiven salaisimmat erikoisagentit Vesa Vitikainen ja Markus Tuppurainen. Siitä heille iso käsi. Ja viuhuva sirkkeli päin pläsiä.

Toni Jerrman

KersanttiNapalm-RauhalaWEB

Lue loppuun

Kirjat – Esa Mäkinen: Totuuskuutio

EsaMakinenTotuuskuutioWEBEsa Mäkinen
Totuuskuutio
Otava

Toimittaja Esa Mäkisen esikoisromaani Totuuskuutio sijoittuu lähitulevaisuuden valvontayhteiskuntaan. Se on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä hyvin monet kirjan ahdistavista asioista ovat jo käyneet lähes toteen tai ovat ainakin hyvää vauhtia toteutumassa.

Tero Lilja on menestyvä täsmäyttäjä hakukone- ja palvelujätti Celsiuksessa. Hän työskentelee yritysten ja julkkisten maineenhallinnan parissa. Kun menestyvä laulaja törttöilee kännissä ja kourii tarjoilijaa, Tero pitää huolen, että tieto oiotaan – eli täsmäytetään – maksavien asiakkaiden edun mukaiseksi. Koko palvelun kyseenalaisuus kiteytyy Teron esimiehen puistattavaan lausahdukseen ”Oikeus unohdukseen tarkoittaa myös oikeutta tulla muistetuksi oikein”. Työn moraalinen pohdinta ei Teroa kuitenkaan kiinnosta, ei ennen kuin täsmäytys liippaa liian läheltä hänen omaa elämäänsä.

Totuuskuutio on sekä lähitulevaisuustrilleri että suoranainen ennuste siitä, mihin olemme jo matkalla. Kirja tarkkailee tiukasti Googlen ja muiden jättimäisten internetyhtiöiden kehityskäyrää ja jatkaa viivaa pelottavan uskottavalta vaikuttavaan suuntaan. Teos on myös Dave Eggersin The Circle -romaanin hengenheimolainen – pisteliäs ja ironinen kuvaus valvontayhteiskunnasta. Mäkinen piikittelee niin nykyjournalismia kuin ihmisiä kuluttajina. Hänen näkemyksensä tosi-tv-viihteen tulevaisuudesta huvittaa ja ahdistaa.

Romaani esittää monenlaisia kysymyksiä, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Kenellä on oikeus internetissä olevaan tietoon? Mikä on yhtiöiden ja valtioiden vastuu? Kuinka paljon netissä muokataan informaatiota haluttuun suuntaan? Mäkinen ei kuitenkaan marinoi romaaniaan vainoharhassa, sillä Totuuskuution tyyli on varsin arkista ja toteavaa. Se tekee kirjan tapahtumista uskottavia. Jopa niin, että välillä unohtaa, etteivät romaanin esittämät visiot olekaan vielä tosiasioita.

Erityisen ilahduttavaa on Mäkisen kyky viljellä yksityiskohtia, mutta silti ilmaista asiansa tiiviisti. Kirjailija on myös miettinyt kokonaisuutta monelta kantilta eikä ratsasta pelkästään ihmisten yksityisyyden menettämisen peloilla. Totuuskuution sivujuonteena kulkee ekologisen katastrofin partaalla taiteileva maailma, jossa hiilivaluutta on kultaakin kalliimpaa ja väestö jakautunut yhä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin.

Romaanin heikkous on ohueksi jäävä henkilökuvaus. Päähenkilö Terosta saa sentään jonkinlaisen otteen, mutta muut hahmot jäävät etäisiksi silueteiksi. Toinen särö kuution kylkeen tulee juonesta, joka on asetelman mahdollisuuksiin nähden turhan yksioikoinen.

Puutteineenkin Totuuskuutio säilyttää muotonsa, joten teoksen kulmien suoruutta ei tarvitse epäillä. Kirja pistää aivot hyrräämään eikä sorru tarjoilemaan valmiita vastauksia herättämiinsä kysymyksiin.

Vaan mikä se kaiken keskiössä oleva Totuuskuutio lopulta on? Eräänlainen taideteos, kaikkinäkevän silmän symboli.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Elokuvat – Death Bed: The Bed That Eats

DeathBedKansiWEBDeath Bed: The Bed That Eats
(DVD-versio)

Tässäpä leffa, jolla on mielenkiintoinen historia. Kyseessä on detroitilaisen George Barryn ainoa pitkä elokuva, jonka hän teki ystävineen vuosina 1972–1977. Amatöörivoimin toteutetun, 16 milliselle kuvatun omalaatuisuuden levitys osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi. Barry ei saanut myytyä kauhua, satua ja huumoria yhdistelevää tekelettään teatteri- eikä videojakeluun. Vuosien vieriessä hän lopulta luovutti ja unohti koko elokuvan olemassaolonkin – kunnes syyskuussa 2001 törmäsi sattumalta sen arvosteluun internetissä!

Kävi ilmi, että Death Bedin piraattivideokopio oli 1980-luvulla tullut myyntiin niin Englannissa, Australiassa kuin Espanjassakin. Tuolloin se ei ollut saanut ansaitsemaansa huomiota, ainoastaan hyvin pienimuotoisen kulttistatuksen. Uuden vuosituhannen nettilöytö johti lopulta elokuvan ensimmäisiin virallisiin festivaaliesityksiin alkuvuodesta 2003 sekä tähän Cult Epics -firman julkaisemaan dvd-versioon. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää!

DeathBed2WEBDeath Bed: The Bed That Eats on kieltämättä erikoinen tapaus. Nimensä mukaisesti se kertoo suuresta viktorianaikaisesta katossängystä, joka syö ihmisiä.

Tapaamme sadistisen vuoteen ensimmäistä kertaa sen elämän ehtoopuolella. Hirvitys on unohdettu pelätyn autiokartanon kupeessa sijaitsevaan kivihökkeliin, jonne ei ole eksynyt ateriaa kymmeneen vuoteen. Kunnes hieman iäkäs nuoripari saapuu paikalle seksipitoinen eväsretki mielessään. Kun he keskittyvät kiehnäämiseen, viinit, omenat ja kanankoivet uppoavat keltaisen vaahdon säestäminä sängyn sisään – vain pulpahtaakseen sieltä ulos loppuun kaluttuina. Jo kohta vuoteen verhot sulkeutuvat rakastavaisten ympärille ja huone täyttyy kirkunan, pulputuksen ja pureskelun äänistä!

DeathBed4WEBJatkossa äimistyneen ihastuneelle katsojakunnalle selviää mm. sängyn syntyhistoria – joka on niin huippu, että en rupea sitä tässä paljastamaan – sekä sen varhaiset vaiheet. Osa niistä paljastuu vanhojen lehtiotsikoiden kautta, jotka kertovat seuraavaa: ”Tuhansia kadonnut!”, ”Outo rouskutus täyttää yön!”, ”Pormestari lupaa järeitä otteita!” ja ”Pormestari kadonnut!” Hieman tuoreemmat mussutukset nähdään ihan livenä, väliin erinomaisina hupipaloina. Erityisesti keltaiseen nesteeseen hitaasti uppoava, verta valuttava teddykarhu, on hieno visio huohottavan vuoteen syömästä lapsesta.

Niin, ja muistinko jo mainita, että tapahtumia kommentoi tauluun vangittu taiteilija, jota nälkäinen sänky on pitänyt hengissä ja seuranaan jo 70 vuoden ajan?

DeathBed1WEBMaailmankaikkeuteen materialisoituu näin eriskummallisia elokuvatuotteita äärimmäisen harvoin. Tämä on vangitsevaa magiaa, jota ei häiritse edes harrastelijamainen toteutus. Surrealistinen kokemus, jonka kuvasto jää kummittelemaan pitkäksi aikaa mielen perukoille.

Älä muuten missään nimessä sekoita tätä vuonna 2002 valmistuneeseen ”Stuart Gordon Presents” -elokuvaan Deathbed. Äläkä myöskään yritä ikinä puukottaa vuodetta joka syö – se nimittäin imaisee kätesikin samantien sisuksiinsa, eikä pelkkien luurankosormien kanssa ole kauhean kiva elää…

Leffa ••••
Kuva ••
Lisät ••

Niin ohjaajan viisiminuuttisessa monologissa kuin mukana seuraavassa neljän sivun lehtisessäkin valotetaan elokuvan syntyä sekä julkaisuhistoriaa. Laajennetussa muodossa saman informaation voi lukea myös Mikael Sovijärven & Suzanne Donahuen kirjasta Gods in Polyester.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/05.

DeathBed3WEB