The Bloodsucker Leads the Dance
– La sanguisuga conduce la danza

Hölmömpi saattaisi erehtyä olettamaan, että kauhuelokuva The Bloodsucker Leads the Dance (1975) kertoo vampyyreistä. Tai edes tanssivista iilimadoista. Mutta ei. Todellisuudessa italialaisen Alfredo Rizzon ohjaama giallo ei ole edes erityisen keltainen.

Irlanti, 1902. Raha on tiukassa ja teatteriseurue hajoamassa. Hyvästejä ollaan jo jättämässä, kun paikalle pöllähtää kreivi Richard Marnack (Giacomo Rossi-Stuart). Hän ilmoittaa ihastuneensa kauniiseen Evelyniin (Patrizia De Rossi) ja kutsuu tämän vierailulle linnaansa. Mukaan pienelle saarelle lähtevät vulgääristi flirttaileva Cora (Krista Nell), tähän onnettomasti rakastunut nössö Samuel sekä tyttöystävät Rosalind ja Penny.

Mutta onko kreivi pelottavan salaperäinen vaiko vain kiehtovan kohtelias? Ja kuis kummassa herran entinen vaimo on valokuvissa täsmälleen saman näköinen kuin Evelyn?

Goottilinnan palvelijakunta on kovin vinksahtanut. Tirkistelevä talonmies Gregory (Luciano Pigozzi) on kaikkien mielestä ruma kuin sisäsiittoinen apina. Isäntäänsä palvova taloudenhoitaja Sybil (Femi Benussi) suhtautuu tulokkaisiin avoimen vihamielisesti. Hovimestari Jeffrey rukoilee puolestaan tulikivenkatkuista kohtaloa syntisille portoille: ”Herra, rankaise näitä jumalattomia naisia, ihmiskunnan häpeäpilkkuja, pahuuden tuoksuvia kukkia!”

Juonikuvion maatessa pysähdyksissä katsojaparka pääsee seuraamaan Rosalindin ja Pennyn kesyjä lesboleikkejä, Coran seikkailuja paikallisen kalastajan pedissä sekä Evelynin ja kreivin teennäisen hihittelevää kuhertelua. Saamme myös kuulla traagisesta sukukirouksesta – kuinka sekä Richardin isä että isoisä ovat leikanneet vaimonsa kaulan poikki. Verisiin akteihin käytetty tikari komeilee yhä linnan seinällä…

Oli siellä myös joku tarina kummituksesta, jota kiusaa salaisuus, jota ei voi paljastaa. Tähän teemaan ei vain jatkossa muisteta enää palata.

Filmin loppupuolella päästään vihdoin asiaan, eli ihailemaan pihalta ja sängystä löytyviä teatterinaisten irtopäitä. Pakoon ei pääse, sillä mustavalkoisissa (!) arkistofilmilainoissa meri myrskyää niin, ettei ulapalle ole veneillä asiaa.

Hellyttävän kömpelösti toteutetun ja jäykästi näytellyn elokuvan käsikirjoitus on varmaan rykäisty kasaan ihan lennosta. Harvat juonenkäänteet ovat järkijättöisiä, ja huonosti englanniksi dubattu dialogi kankeampaa kuin byrokraatin polvinivelet. Jotain kieroa viehätystä tässä silti on.

Leffan päätöskohtaus yltyy sitten jo sen tason dadaan, ettei härömmästä väliä. Paljastuksia ei ole pakko lukea tai uskoa!

Saarelle pöllähtänyt poliisietsivä toteaa Agatha Christien sankareiden tapaan jokaisen läsnäolijan vuorollaan syylliseksi murhiin. Osa heistä jopa tunnustaa nämä urotyöt – ihan siitäkin huolimatta, ettei niitä ole tehnyt. Lisäksi todistetaan, että Evelyn on oikeasti kreivin entinen vaimo – vaikka ei olekaan. Lisäksi joku on joskus jossain passitettu mielisairaalaan.

Mutta hei, ei tämä vielä mitään, sillä todellisuudessa tappaja on kuin onkin kreivin ex-vaimo! Hämmentävän selityksen mukaan mustasukkainen Sybil (”Nuori sieluni oli tunnekuohun vallassa.”) on pitänyt naista vuosia vankinaan ja siinä samalla aivopessyt tämän murhaajaksi… Tämä on kuulkaa sen verran hanurista repäisty käänne, että sitä on ihan mahdoton arvata etukäteen. Tuskin sitä tiesi edes ohjaaja kuvauksia aloittaessaan.

Dvd:n takakansi kehtaa väittää, että The Bloodsucker Leads the Dance on ”vimmaisen kiehtova esimerkki tirkistelevästä goottikauhusta” ja että tarjolla on ”juuri oikea määrä alastomuutta ja lesbokohtauksia”.

Samalla perättömällä linjalla jatkavat elokuvan alkuperäiset julisteet, joissa esiintyy pyssyjä heiluttavia kaunottaria. Ei leffassa mitään pyssyjä nähdä.

Nyt särkee päätä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/13.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!