Death Bed: The Bed That Eats
(DVD-versio)

Tässäpä leffa, jolla on mielenkiintoinen historia. Kyseessä on detroitilaisen George Barryn ainoa pitkä elokuva, jonka hän teki ystävineen vuosina 1972–1977. Amatöörivoimin toteutetun, 16 milliselle kuvatun omalaatuisuuden levitys osoittautui kuitenkin ongelmalliseksi. Barry ei saanut myytyä kauhua, satua ja huumoria yhdistelevää tekelettään teatteri- eikä videojakeluun. Vuosien vieriessä hän lopulta luovutti ja unohti koko elokuvan olemassaolonkin – kunnes syyskuussa 2001 törmäsi sattumalta sen arvosteluun internetissä!

Kävi ilmi, että Death Bedin piraattivideokopio oli 1980-luvulla tullut myyntiin niin Englannissa, Australiassa kuin Espanjassakin. Tuolloin se ei ollut saanut ansaitsemaansa huomiota, ainoastaan hyvin pienimuotoisen kulttistatuksen. Uuden vuosituhannen nettilöytö johti lopulta elokuvan ensimmäisiin virallisiin festivaaliesityksiin alkuvuodesta 2003 sekä tähän Cult Epics -firman julkaisemaan dvd-versioon. Joskus totuus on tarua ihmeellisempää!

Death Bed: The Bed That Eats on kieltämättä erikoinen tapaus. Nimensä mukaisesti se kertoo suuresta viktorianaikaisesta katossängystä, joka syö ihmisiä.

Tapaamme sadistisen vuoteen ensimmäistä kertaa sen elämän ehtoopuolella. Hirvitys on unohdettu pelätyn autiokartanon kupeessa sijaitsevaan kivihökkeliin, jonne ei ole eksynyt ateriaa kymmeneen vuoteen. Kunnes hieman iäkäs nuoripari saapuu paikalle seksipitoinen eväsretki mielessään. Kun he keskittyvät kiehnäämiseen, viinit, omenat ja kanankoivet uppoavat keltaisen vaahdon säestäminä sängyn sisään – vain pulpahtaakseen sieltä ulos loppuun kaluttuina. Jo kohta vuoteen verhot sulkeutuvat rakastavaisten ympärille ja huone täyttyy kirkunan, pulputuksen ja pureskelun äänistä!

Jatkossa äimistyneen ihastuneelle katsojakunnalle selviää mm. sängyn syntyhistoria – joka on niin huippu, että en rupea sitä tässä paljastamaan – sekä sen varhaiset vaiheet. Osa niistä paljastuu vanhojen lehtiotsikoiden kautta, jotka kertovat seuraavaa: ”Tuhansia kadonnut!”, ”Outo rouskutus täyttää yön!”, ”Pormestari lupaa järeitä otteita!” ja ”Pormestari kadonnut!” Hieman tuoreemmat mussutukset nähdään ihan livenä, väliin erinomaisina hupipaloina. Erityisesti keltaiseen nesteeseen hitaasti uppoava, verta valuttava teddykarhu, on hieno visio huohottavan vuoteen syömästä lapsesta.

Niin, ja muistinko jo mainita, että tapahtumia kommentoi tauluun vangittu taiteilija, jota nälkäinen sänky on pitänyt hengissä ja seuranaan jo 70 vuoden ajan?

Maailmankaikkeuteen materialisoituu näin eriskummallisia elokuvatuotteita äärimmäisen harvoin. Tämä on vangitsevaa magiaa, jota ei häiritse edes harrastelijamainen toteutus. Surrealistinen kokemus, jonka kuvasto jää kummittelemaan pitkäksi aikaa mielen perukoille.

Älä muuten missään nimessä sekoita tätä vuonna 2002 valmistuneeseen ”Stuart Gordon Presents” -elokuvaan Deathbed. Äläkä myöskään yritä ikinä puukottaa vuodetta joka syö – se nimittäin imaisee kätesikin samantien sisuksiinsa, eikä pelkkien luurankosormien kanssa ole kauhean kiva elää…

Leffa ••••
Kuva ••
Lisät ••

Niin ohjaajan viisiminuuttisessa monologissa kuin mukana seuraavassa neljän sivun lehtisessäkin valotetaan elokuvan syntyä sekä julkaisuhistoriaa. Laajennetussa muodossa saman informaation voi lukea myös Mikael Sovijärven & Suzanne Donahuen kirjasta Gods in Polyester.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/05.