Like

Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

Sarjakuvat – Apinain Tarzan, osa 2

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

Tarzan2KansiWEBApinain Tarzan: Kultainen leijona

”Kuka rohkenee tunkeutua wazirien maahan, Tarzanin valtakuntaan, ilman lupaa viidakon valtiaalta?”

Omasta ylemmyydestään vakuuttunut valkoinen villimies tulee ja tappaa, kiitos Apinain Tarzan: Kultainen leijona -albumin (Like). Se jatkaa viime vuonna Oparin aarteet -teoksella alkanutta settiä, joka sisältää Russ Manningin 1960-luvulla piirtämät versiot Edgar Rice Burroughsin romaaneista.

Alkujaan Gold Key -kustantamon lehdissä julkaistut tarinat tiivistävät kunkin kirjan keskeiset tapahtumat alle 50 sarjakuvasivuun. Ratkaisu takaa vauhdikkaan lukukokemuksen, joka tosin oikoo mutkat paikoin turhankin suoriksi. Lopputuloksena on silti aina ihmeen tuntua sykkivää, hienolla taiteella varustettua vetävää viidakkoviihdettä.

Tällä kertaa jokaisen tarinan ytimessä on kadonnut kulttuuri. Kirjan käynnistävä Talttumaton Tarzan alkaa tosin paljon proosallisemmin, kun ensimmäisen maailmansodan kalmanmyrskyt saapuvat Tarzanin asuinsijoille. Englantilaisena lordina apinain kuningas käy tietenkin näyttämässä saksalaissotilaille viidakon armottomat lait. Vaarallisten käänteiden jälkeen päädytään kuitenkin Xujan muurein ympäröityyn salattuun kaupunkiin, jonka oudosti mongertavat suippokorvaiset asukkaat käyttävät leijonia aseenaan.

Tarzan2aWEBKauhea Tarzan -tarinassa ei onneksi enää tuhlata aikaa törttöihin sotatoimiin, vaan mennään suoraan asiaan. Saksalaisten kaappaamaa Jane-vaimoaan etsivä Tarzan törmää jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa outoon hännälliseen alkuihmiseen. Pian kohdataan myös siniturkkinen soturi, karvainen puoli-ihminen sekä kolmisarvinen dinosaurus. Pal-ul-Donin esihistoriallisessa laaksossa aika on selvästi pysähtynyt Burroughsin vilkkaan mielikuvituksen tantereille – eikä lopputuloksesta voi kuin nauttia.

Kultainen leijona -osiossa palataan jälleen Oparin salaperäiseen valtakuntaan ja ylipapitar La’n seuraan. Kiehtovien kuvioiden tiimellyksessä häärivät myös ahneet valkoiset miehet sekä leijonakeisaria palvovat gorillamaiset bolgani-puolipedot. Kirjan muiden jaksojen tapaan luvassa on liukkaita juonenkäänteitä sekä kiihkeitä taisteluita. Tarzanin johtotähtenä kun loistaa aina herrasmiesmäinen halu pelastaa neitoja pulasta sekä villin luonnon ytimestä kumpuava kiihkeys – päähenkilön suusta useimmiten kaikuva huuto kuuluu ”Tarzan tappaa!”

Tarzan2dWEBTeoksen päättää Tarzan ja pikkuväki -adaptaatio. Se kuljettaa lannevaatesankarin luolanaisten hallitseman alkukantaisen paratiisin kautta piikkipensaiston saartamaan mini-ihmisten maahan. Muurahaiskekojen näköisissä tötteröissä asuva polvenkorkuinen minuniaaniväki on rohkeaa eikä pahemmin rauhasta perusta.

Nykynäkökulmasta se, että Tarzan ihailee urakalla sotaisia pikkupatriootteja, jotka käyttävät vangitsemiaan vihollisia orjatyövoimana, vaikuttaa poliittisesti aikamoisen epäkorrektilta. Samaa linjaa jatkaa viidakon valtiaan opetus miehuuden myötäsyntyisestä paremmuudesta: ”Odotas, kun joku naaras ensi kerran uhmaa sinua. Hän kokee elämänsä yllätyksen!”

Kajahtaneista asenteistaan huolimatta Apinain Tarzan: Kultainen leijona tarjoilee nostalgista nautintoa ajalta, jolloin perinteinen seikkailusarjakuva oli vielä voimissaan. Menevän kerronnan kruunaa Manningin dynaamisuutta korostava selkeä piirros, jonka viehkeää viivaa on pakko ihailla.

Tarzan2bWEBKirjan ulkoinen ilme pyrkii jäljittelemään vanhojen suomalaisten Tarzan-lehtien tunnelmaa ja onnistuu tässä useimmiten mainiosti. Paikoin jälki on kuitenkin turhan haaleaa ja mustat pinnat häiritsevän harmaita.

Ei muuten kannata uskoa esipuheen väitettä, jonka mukaan tämän albumin myötä lähes kaikki Manningin piirtämät Tarzan-sarjakuvat olisivat nyt koossa. Mikään kun ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä taiteilijan parhaat Tarzan-tarinat syntyivät vasta Gold Key -lehtien Burroughs-mukaelmien jälkeen. Osaan niistä voi tutustua Liken 2000-luvun vaihteen tienoilla julkaisemien Tarzan Sunnuntaisarjat -teosten kautta tai metsästämällä divareista käsiinsä parhaita 1970- ja 1980-lukujen Tarzan-albumeita.

”Kuten aina, herruuden tunne on viidakon valtiaalle elämän suola ja sokeri…”

Toni Jerrman

Tarzan2cWEB

Kirjat – Tiina Raevaara: Korppinaiset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

RaevaaraKorppinaisetWEBAuringon ja äitienpäivän kunniaksi korppinaiset valtasivat blogin.

Tiina Raevaara
Korppinaiset
Like

Tiina Raevaaran uusin romaani on hienoisen hämäävä tapaus. Missään ei näet mainita, että se jatkaa kirjailijan edellisessä Yö ei saa tulla -romaanissa esiteltyjen parikymppisten päähenkilöiden tarinaa. Toki Korppinaiset-kirjan voi lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta tällöin kokemus on kovin toisenlainen, koska hahmojen aiemmin paljastetut luonteenpiirteet eivät väritä tarinan tulkintaa.

Neuroottiseksi persoonaksi helposti määriteltävä Johannes on jälleen pakkomielteiden vietävänä. Kuoleman ympärille kietoutuvat traumat ohjastavat nuoren, itseensä sulkeutuneen miehen valintoja. Päästäkseen eroon menneisyyden painolastista hän muuttaa isovanhempiensa aikoinaan asuttamaan, metsän siimeksessä sijaitsevaan kartanoon. Hän aikoo kutsua sinne nuoruuden rakastettunsa, Aalon. Tytön valoisassa seurassa elämä varmasti hymyilisi ja kaikki olisi hyvin.

Jo tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kertojana toimivan Johanneksen luotettavuutta – ja mielentervettä. Hänen ja Aalon suhde murhayrityksineen on aiemmin ollut niin myrskyinen, että Johanneksen käsitykset tulevaisuuden auvoisesta yhteiselosta vaikuttavat harhaisilta. Epäluuloja herättävät myös Johanneksen kertomukset taloon vuokralaiseksi asettuneesta Jaakosta, jota kukaan muu kirjan keskeisistä hahmoista ei tapaa – ja joka häviää yllättäen teille tietymättömille.

Lisäväreitä tarinaan tuovat sekä taloa rasittava historia että erikoisesti käyttäytyvät varislinnut. Lähes elävältä vaikuttava puurakennus kätkee sisäänsä salaisuuksia, kysymyksiä ja ihmiskohtaloita, joita Johannes yrittää epätoivoisesti setviä. Mitä piilee lukituissa huoneissa? Mistä on kotoisin vanha, verinen patja? Entä miten ja milloin hänen isänsä todellisuudessa kuoli? Tehtävää eivät helpota ullakolle asettuneet naakkaparvet tai sysimustat korpit, jotka herkeämättä tarkkailevat talon asukkeja – ja tunkeutuvat väliin sisätiloihin asti.

Oman tumman pilvensä Johanneksen ylle heittää läheinen rauniosairaala, jonka pahaenteisissä huoneissa on aiemmin tutkittu kuolemaa ja keinoja sen pysäyttämiseksi.

Siinä missä Yö ei saa tulla -romaanin lähdemateriaalina toimi E. T. A. Hoffmannin Nukuttaja-novelli, ammentaa Raevaara heijastuspintansa nyt Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Erityishuomiota saavat Korppi-runon ohessa kuoleman häilyvyydestä kertovat novellit Ligeia ja Totuus M. Valdemarin tapauksesta. Myös kuvaukset mieltäjärkyttävistä kauhuista, riutuvista naisista ja kaikennielevästä rakkauden tarpeesta yhdistävät Poen ja Raevaaran tekstejä.

Peloilla ja toiveilla pelaava Korppinaiset on vetävästi kirjoitettu mysteeriromaani. Sen teksti luo käsinkosketeltavan tummia tunnelmia ja kurkottaa syvälle päähenkilöiden psykologisiin mielenmaisemiin. Raevaara ei tyydy koluamaan tuttuja nurkkia, vaan yllättää moneen otteeseen käänteillä, joita ei arvaa ennakkoon – oli kyse sitten juonesta tai henkilöhahmoista. Niinpä goottilaisten romaanien perinteitä suomalaiskansallisesti modernisoiva teos pysyy uhkaavana koko mittansa ajan.

Raevaara ansaitsee pisteet myös varislintuihin ja kuolemaan kytkeytyvistä pohdinnoista, joihin on haettu selkänojaa aidoista tutkimuksista.

”En saisi antaa synkkyydelle periksi. Minä rakastin taloa, ja se rakastaisi minua takaisin.”

Toni Jerrman

Kirjat – Hugh Howey: Kohtalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

HoweyKohtaloWEBHugh Howey
Kohtalo
Dust
Suom. Einari Aaltonen. Like

Hugh Howeyn Siilo-trilogia käynnistyi vahvasti (ks. Tähtivaeltaja 4/13), mutta otti selvää takapakkia paikoillaan junnaavassa kakkoskirjassa (ks. Tähtivaeltaja 1/15). Sarjan päätösosa, Kohtalo, korjaa tämän erheen. Jännittäväksi tiivistetty tarina etenee vauhdikkaasti eikä päästä henkilöhahmojaan helpolla.

Romaanin tapahtumat keskittyvät kahden naisen ympärille. He pyristelevät irti ulkoa annetusta kohtalostaan.

Siilo 18:n vastavalittu pormestari Juliette Nichols haluaa vapauttaa ihmiset maanalaisen siilojärjestelmä ikeestä ja päästä jälleen yhteyteen Siilo 17:ssä kasvaneiden nuorten kanssa. Olisiko siilosta toiseen mahdollista kaivaa tunnelia?

Julietten pakonomainen tutkainta vastaan potkiminen herättää kuitenkin vastustusta yhteisössä, joka on jo monen sukupolven ajan asunut suljetussa ja tarkkaan kontrolloidussa ympäristössä. He eivät tunne muuta maailmaa kuin kotisiilonsa, joten jo pelkät puheet toisista siiloista kuulostavat pyhäinhäväistykseltä, ensimmäiseltä askeleelta kohti varmaa tuhoa.

Juliette kuitenkin sulkee korvansa vastaväitteiltä ja puskee eteenpäin. Siitä hän saa lopulta maksaa kalliin hinnan. Herää kysymys, onko yhden ihmisen hatara, lähes irrationaalinen toive paremmasta huomisesta kaikkien ruumiiden arvoinen. Tämän epäilyn Juliette joutuu kohtaamaan useaan otteeseen.

Siilossa 1, josta koko epäinhimillistä järjestelmää pyöritetään, Charlotte ja hänen veljensä tekevät omaa myyräntyötään. Heidänkin silmissään siintää unelma, jossa ihmiskunnan rippeet eivät enää olisi siiloja määrittelevien kylmien lakien vankeja, vaan voisivat itse päättää omasta kohtalostaan. Lukuisten vastoinkäymisten myötä utuinen haavekuva tuntuu kuitenkin karkaavan koko ajan kauemmaksi.

Howeyn luomus maalailee lohdutonta kuvaa ihmiskunnasta. On omasta ylivertaisuudestaan vakuuttuneita johtajia, jotka ovat valmiita hävittämään vaikka koko maailman pitääkseen kiinni asemastaan. On tottelevaisia sätkynukkeja, jotka tappavat tuhansia ihmisiä yhdellä napinpainalluksella, koska ohjekirjassa niin käsketään. Puhumattakaan lyhytnäköisistä mattimeikäläisistä, jotka ajattelevat ainoastaan omaa hetkellistä napaansa ja näin vain vauhdittavat tuhoaan.

Sen sijaan, että ongelmien keskellä mietittäisiin tulevaa tai vedettäisiin yhtä köyttä, suurin osa ihmisistä sortuu väkivaltaisen vihan ja pelon vietäviksi.

Kirjailija ei kuitenkaan tyydy rypemään synkkyydessä. Aina löytyy myös kauemmas katsovia visionäärejä, jotka uhraavat itsensä toisten puolesta. Niin kauan on toivoa, kun yksilöt jaksavat ponnistella yhteisen hyvän edestä. Helppoa se ei ole, mutta tämä ei riitä syyksi luovuttaa edes ylittämättömiltä tuntuvien esteiden edessä.

Howey kirjoittaa kelpo tekstiä, joka ei hienostele turhilla kommervenkeillä, mutta välittää tapahtumat ja tunnelmat lähes käsinkosketeltavasti. Lisäksi hän panostaa kiitettävästi hahmojen sisäiseen myllerrykseen, joten kaikki keskeiset henkilöt vaikuttavat monitahoisilta ihmisiltä. He myös muuttuvat ja kasvavat kokemustensa myötä, vaikka kantavatkin mukanaan vanhojen virheidensä painolastia.

Romaanin rytmitys on tehokas. Uusia arvoituksia ripotellaan mukaan sitä tahtia, että kirjaa on pakko ahmia eteenpäin. Yhteiskunnallinen kommentointi ja ihmiskuvaus on upotettu sujuvasti osaksi jännittäviä käänteitä, joten kirjan tasot tukevat hyvin toisiaan.

Kaiken kaikkiaan Kohtalo tarjoilee väkevän lukukokemuksen ja on oiva huipennus hienosta pohjaideasta ponnistavaan Siilo-saagaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

TVPehdokkaat2015WEB

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat vuodelta 2015 on julkistettu!

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.

Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Tällä kertaa viiden kärkiteoksen valinta oli normaaliakin palkitsevampaa, koska hyviä ehdokkaita oli niin runsaasti. Lopulliselle ehdokaslistalle raati nosti seuraavat kirjat.

– Margaret Atwood: Uusi maa (Otava. Suom. Kristiina Drews) – ”Ihmiskunnan kohtalonhetkiä perkaavan lähitulevaisuustrilogian vahva päätösjakso. Älykästä, yhteiskuntakriittistä ja monitahoista laatukirjallisuutta.”

– Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos) – ”Taianomaiseen saarivaltioon sijoittuva, kauniisti soiva kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä. Rikas ja lumoava lukukokemus.”

– Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä (Vaskikirjat. Suom. Jyrki Iivonen) – ”Ihanteet ja yhteiskuntamallit joutuvat koetukselle humaanissa, ajatuksia herättävässä romaanissa, joka on iästään huolimatta yhä ajankohtainen.”

– Jeff VanderMeer: Hävitys (Like. Suom. Niko Aula) – ”Salaisuudet, mysteerit ja vainoharhat sykkivät Alue X:n uumenissa. Eteläraja-trilogian ensimmäinen kirja koukuttaa lukijan pauloihinsa.”

– Gene Wolfe: Liktorin miekka (Gummerus. Suom. Tero Valkonen) – ”Uuden auringon kirja -sarjan kolmannessa osassa pohditaan maailmankaikkeuden olemusta ja vapaan tahdon käsitettä. Huumaavan taidokkaasti kirjoitettu romaani.”

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Antti Salmisen romaani Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Viimeinen Incal

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

IncalKansiWEBAlejandro Jodorowsky & José Ladrönn:
Viimeinen Incal

”Jos kaikki otetaan pois kaikesta, jäljelle jää kaikki.”

Alejandro Jodorowskyn ja Moebiuksen luoma Incal on eurooppalaisen tieteissarjakuvan suurimpia klassikkoja. Se on poikinut myös lukuisia spinoff-sarjoja sekä Zoran Janjetovin piirtämän esiosan Edeltävien aikojen kirjat. Vuonna 2015 suomeksi saatiin kokonaisuuden päättävä Viimeinen Incal (Like), jonka taiteesta vastaa meksikolainen José Ladrönn.

Alunperin tämän kertomuksen piti ilmestyä Moebiuksen piirtämänä. 2000-luvun taitteessa mestari oli kuitenkin niin kiireinen, ettei saanut aikaiseksi kuin tarinan ensimmäisen jakson. On sääli, ettei tätä ole ympätty mukaan Suomi-albumiin, kuten jenkkiversiossa on tehty. Olisi ollut mielenkiintoista verrata, kuinka paljon Jodorowsky muokkasi käsikirjoitusta uusiksi päätettyään aloittaa tarinan alusta tuoreen taiteilijan kanssa – sekä tutkia kahden eri piirtäjän tulkintoja samoista tapahtumista.

Incal1WEBIncalin tapaan Viimeinen Incal käynnistyy kohtauksella, jossa John Difool putoaa scifistisen kaupungin kuilumaisemissa kohti kuolemaansa. Robokytät nappaavat hänet kuitenkin mukaansa kesken ilmalennon. Muistinsa menettäneen miehen perässä on muitakin tahoja, sillä koko universumin kohtalo on vaakalaudalla – ja tässä pelissä resuinen Difool on keskeinen nappula.

Incal2WEBOllaan Terra 2014 -planeetalla. Ihmiskuntaa uhkaa totaalinen tuho, kun teknokokeiluista syntynyt sähkövampyyri Benthacodon ottaa haltuunsa presidentin tuhoutumattoman koneruumiin. Hän aikoo hävittää kaiken orgaanisen elämän maailmankaikkeudesta biosyöjäviruksen ja roboarmeijansa avulla. Terralla tämä käy toteen, kun Benthacodon räjäyttää emopuun, planeetan kaiken elollisen luojan pirstaleiksi. Ikuisen metallin aika on koittava!

Juonen ytimessä on ajatus Difoolin ja Luz De Garran kaiken voittavasta rakkaudesta, joka voi synnyttää vastamyrkyn koneiden sydämettömälle vallalle. Ennen kuin näin pitkälle päästään, Difool joutuu pyöritykseen, jossa eteen vyöryy rinnakkaistodellisuuksien riitaisia John Difooleja, kosmoksesta toiseen viuhahtelevia robottihirviöitä, biomekaanisia avaruushämähäkkejä sekä valkoisia arkkienkeleitä. Lopulta koittava jälleennäkeminen Luzin kanssa ei sekään ole niin auvoinen kuin avuton sankarimme ennakkoon kuvittelee.

Incal3WEBViimeinen Incal on aitoa Jodorowsky-tykitystä, jossa ei voi koskaan ennalta arvata, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Mielikuvituksellisten scifi-näkymien ryydittämä meno on villiä ja vauhdikasta. Paperille lykitään jatkuvalla syötöllä suuren luokan toimintaa, mystistä metafysiikkaa ja hurttia huumoria.

Mainiosti pelittää myös Ladrönnin taide. Se on Moebiuksen jälkeä fyysisempää ja tiukempaan ahdettua, mutta istuu silti hienosti sarjan henkeen.

Viimeisessä Incalissa Jodorowskyn suursaaga saa arvoisensa päätöksen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Incal4WEB

Sarjakuvat – Apinain Tarzan

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

TarzanKansiWEBApinain Tarzan: Oparin aarteet

”Tarzan on kuningas! Tarzan on mahtava! Tarzan on palannut!”

Nyt on tarjolla nannaa kaikille klassisen viidakkoviihteen ystäville. Apinain Tarzan: Oparin aarteet (Like) on pieteetillä tehty kokoelma Russ Manningin 1960-luvulla piirtämiä Tarzan-seikkailuja. Albumin tarinat pohjautuvat Edgar Rice Burroughsin romaaneihin, joten niiden maalailema kuva apinain kuninkaasta on suhteellisen uskollinen kirjailijan alkuperäiselle visiolle – toisin kuin useimmat elokuvaversiot. Vauhti on kuitenkin hurja, sillä alle 200-sivuisessa sarjakuvateoksessa ehditään käydä läpi viisi ensimmäistä Tarzan-romaania!

Tarzan4WEBApinain Tarzanissa käsikirjoittaja Gaylord DuBoisilla on vielä selvästi harjoitteluvaihde päällä. Selostavia tekstejä on paljon, ja kerronta etenee paikoin lähes kuvitetun romaanin tapaan. Sankarin synnyinkertomuksessa on kuitenkin imua, joka vetää väistämättä mukaansa.

Paremmin pelittävät Tarzanin paluu ja Tarzanin pedot. Niissä keskitytään jännittäviin viidakkojaksoihin ja heitetään kirjojen muut juonikuviot suosiolla romukoppaan.

Tarzan5WEBTarzanin paluun fantastiset seikkailut Oparin mystisessä muinaiskaupungissa hehkuvat pulp-henkistä ihmeen tuntua. Tarjolla on aarteita, ihmisuhreja, rujoja nuijamiehiä sekä ylimaallisen kauniita naispapittaria. Silkkaa legendaa.

Peto-adaptaatiossa fokus on puolestaan tiivistunnelmaisessa takaa-ajossa, jossa vaarassa ovat eläinten kuninkaan Jane-vaimo sekä pariskunnan pieni poika. Tiukan toiminnan tiimellyksessä Tarzanin apuun rientävät niin ihmisapinat, mustat pantterit kuin alkuasukassoturit.

Nimensä mukaisesti Tarzanin poika kertoo Jack-pojan seikkailuista. Ne vievät apinoista intoilevan nuorukaisen Englannin yläluokkaisista maisemista Afrikan villin luonnon keskelle. Vallattoman rohkea poika kohtaa vanhempansa uudelleen vasta vuosien jälkeen.

Tarzan3WEBSiinä missä neljä ensimmäistä romaania on kukin ahdettu vain 24-sarjakuvasivuun, on Oparin aarteet -nimitarinaan käytetty kolminkertaisesti tilaa. Se on mahdollistanut alkuperäisen kirjan tapahtumien laajemman esittelyn. Tällä kertaa tiivistäminen olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä alkupuolen dramaattisten käänteiden jälkeen tarina kangistuu kaavaan, jossa Janea ja jalokiviä metsästävien toimijoiden tiet risteävät kerta toisensa jälkeen.

Loputtomassa piirileikissä on toki myös oma hauskuutensa, jota tukee kerronnan lähes ironinen pohjavire. Lisäpontta sarjakuvaan tuo Tarzanin muistinmenetys, jonka seurauksena hän on taantunut yksinkertaiseksi apinamieheksi.

Tarzan1WEBRobottiajan sankarista kertovasta Markos-sarjakuvasta (ks. TV 3/10) tunnettu Russ Manning on Tarzan-taiteilijoiden ehdotonta ykköskastia. Miehen piirrokset ovat kauniita ja viiva jäntevän selkeää. Myös harmoniset sommitelmat sekä kuvakerronta osuvat useimmiten nappiin. Bu vando tarmangani!

Albumin pohjamateriaali on reprottu vanhoista suomalaisista Tarzan-lehdistä, joten julkaisun värimaailma hehkuu tenhoavaa nostalgiaa. Jälki on huomattavasti parempi kuin monissa vastaavalla tavalla toteutetuissa jenkkijulkaisuissa – kiitos Petri Aarnion huolellisen digikäsittelyn. Toteutuksen täyteläistää Asko Alasen uusi suomennos, joka tavoittaa hienosti alkuperäisen tekstin pulp-henkisen tyylipaletin.

”Kreegah! Tarzan bundolo!”

Toni Jerrman

Teksti on tulossa Tähtivaeltaja-lehden numeroon 4/15, joka ilmestyy joulukuussa.

Tarzan2WEB

 

Uutiset – Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Liken ja Tähtivaeltajan kirjoituskilpailu

Like Kustannus järjestää yhdessä scifilehti Tähtivaeltajan kanssa spekulatiivisen fiktion kirjoituskilpailun. Kilpailulla haetaan aikuisille suunnattua julkaisukelpoista romaanikäsikirjoitusta, joka edustaa esimerkiksi tieteiskirjallisuutta, vaihtoehtoista historiaa tai maagista realismia.

Kilpailun tuomaristoon kuuluvat kirjailija Tiina Raevaara, Like Kustannuksen kustannustoimittaja Jaakko Launimaa sekä Tähtivaeltajan edustaja Jukka Halme.

”Suuri yleisö on tottunut siihen, että elokuvissa ja tv-sarjoissa lipsutaan jatkuvasti realismin rajojen tuolle puolen. Katsojat ovat rakastaneet niin Twin Peaksia kuin Game of Thronesiakin. Suomalaisessa kirjallisuudessa realistisuus on silti vielä normi”, sanoo tuomaristoon kuuluva kirjailija Tiina Raevaara. ”Toivon, että kilpailu houkuttelee niin kirjoittajia kuin lukijoitakin spekulatiivisen fiktion pariin. Olisi keinotekoista rajoittaa kirjallisuus kertomaan vain arkitodellisuudesta.”

OHJEET

Kirjoituskilpailuun voi lähettää romaanikäsikirjoituksen kuka tahansa, myös aiemmin julkaissut kirjoittaja.

Osallistumisaika on 19.8.2015–6.6.2016. Voittaja julkistetaan Helsingin Kirjamessuilla lokakuussa 2016.

Voittaja saa palkinnoksi 2 000 euroa ja option käsikirjoituksen julkaisuun.

Lähetä käsikirjoituksesi sähköpostin liitetiedostona osoitteeseen kirjoituskilpailu@like.fi. Käsikirjoituksen tulee olla kokonainen ja sen tulee olla romaanin mittainen. Lähetä käsikirjoitus omalla nimelläsi.

Lisätiedot:

Like Kustannus / tiedottaja Nora Varjama nora.varjama@like.fi, puh. 050 547 6868

Kirjat – Jeff VanderMeer: Hävitys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

VanderMeerHavitysWEBJeff VanderMeer
Hävitys
Annihilation
Suom. Niko Aula. Like

Jeff VanderMeer on suomalaisille tuttu nimi Tähtivaeltajan sivuilta jo vuosikymmenen takaa. Hän on nerokas työmyyrä, joka on kirjailijauran ohessa toimittanut vaimonsa kanssa kasoittain laadukkaita antologioita. Tuoreella Eteläraja-trilogiallaan VanderMeer on noussut megatähdeksi, joka niittää kirjallisuuspalkintoja ja valloittaa sydämiä myös valtavirtayleisön puolella.

Alue X:llä pätevät omat luonnonlait. Näiltä ominaisuuksiltaan se muistuttaa M. John Harrisonin Saudaden vyöhykettä ja Kefahuchin vuota, mutta Alue X on henkilökohtaisempi. Se ei ainoastaan lumoa ihmisiä käsittämättömyydellään, vaan viekoittelee heitä ymmärryksen rajalla olevilla kysymyksillä – ja lupailee vastauksia niille, joilla on valmiudet ne nähdä.

Kahdestoista retkikunta lähetetään X-alueelle hankkimaan kyseisiä vastauksia. Mukana on biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi. Pitkän koulutusjakson jälkeen he eivät muita nimiä toisistaan käytäkään. Kun ryhmä pääsee aiemman retkikunnan pystyttämään perusleiriin, se ryhtyy tutkimaan ympäristöään ja löytää tornin, joka kohoamisen sijaan vajoaa maan alle. Eikä tämä ole tornin oudoin ominaisuus.

Myös biologin aviomies on käynyt Alue X:llä, ja toisin kuin moni muu hän on palannut sieltä. Miten se tapahtui, kukaan ei osaa kertoa – eikä hän ehkä sittenkään palannut. Biologin motivaatiot liittyä retkikuntaan ovat kuitenkin monitahoisemmat kuin vain siippansa jalanjäljissä kulkeminen. Kyse on siitä, kuka hän sisimmässään on ja mitä hän elämältään haluaa. Hänen valintansa on joka tapauksessa sekä mahdollisuus että riski, sillä kun ihminen astuu Alue X:ään, Alue X astuu ihmiseen.

Kiinnostavinta ei lopulta ole, kuka selviää hengissä ja kuka ei, vaan se, mitä selviytyminen ylipäätään tarkoittaa.

Hävitys on kertomus niin ekokatastrofista, tutkimusmatkailijoista kuin elämästäkin. Ei elämän tarkoituksesta vaan siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan.

VanderMeeria on väliin verrattu Lovecraftiin. Ymmärrän ajatuksen, vaikka nauran sille päin naamaa. Lovecraft kirjoitti kosmista kummaa, VanderMeer uuskummaa. Heidät erottaa kuitenkin toisistaan se yksinkertainen seikka, että VanderMeer on kirjallinen nero, jonka teksti suorastaan laulaa.

Hävityksessä tasoja ja merkityksiä riittää useammalle lukukerralle. Vaikka käännös on mitä erinomaisin, herättää teksti halun lukea kirjan myös alkukielellä, jottei pieninkään yksityiskohta jäisi huomaamatta.

Mitäpä Hävitystä enempää kehumaan. Tämän täytyy olla seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja tai syön hattuni.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15. Kyseinen numero ilmestyy elo-syyskuun taitteessa.

Sarjakuvat – Archie Goodwin & co: Sodan lieskat

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

SodanLieskatKansiWEBSodan lieskat

Kauhusarjakuviin erikoistunutta Creepy-lehteä julkaissut James Warren päätti vuonna 1965 kokeilla siipiään myös sotasarjakuvien parissa. Blazing Combat -lehden päätoimittajaksi ja käsikirjoittajaksi valikoitui alan mestari Archie Goodwin. Piirtäjiksi haalittiin tallin parhaat tähdet Wallace Woodista John Severiniin ja Reed Crandallista Joe Orlandoon. Julkaisun kansitaiteesta vastasi legendaarinen Frank Frazetta.

Toisin kuin monet muut aiheesta ammentavat lehdet, Blazing Combatia ei täytetty sotaa ylistävillä sankaritarinoilla – Goodwinin katsantokanta taistelutantereiden todellisuuteen on pikemminkin kriittinen. Näissä sarjakuvissa pääosassa ovat tavalliset ihmiset, siviilit ja sotilaat, joiden elämä repeää riekaleiksi sodan armottomassa tiimellyksessä.

SodanLieskatSeverinWEBVietnamin sotaa käyvässä maassa suurvaltakonfliktien aiheuttamien inhimillisten kärsimysten korostamista ei kuitenkaan katsottu hyvällä silmällä – ainakaan vielä vuonna 1965. Niinpä lehteä vastaan nousivat Yhdysvaltain armeija, veteraanijärjestöt sekä sarjakuvien tukkukauppiaat. Tämä kutisti Blazing Combatin levikin niin pieneksi, että lappu jouduttiin pistämään luukulle jo neljän numeron jälkeen.

200-sivuinen Sodan lieskat -kirja (Like) kokoaa yksiin kansiin kaikki Blazing Combat -lehdessä aikoinaan julkaistut sarjakuvat. Teos on vavahduttava lukukokemus, sillä sekä Goodwin että taiteilijat pistävät näissä pienissä helmissä parastaan.

Tarinoissa sotien skaala leviää laajalle. Mukana on niin Yhdysvaltain sisällissota, ensimmäinen ja toinen maailmansota, Vietnam, Korea kuin Thermopylain taistelukin. On rivisotilaita, ilmataisteluita, ratsumiehiä, sukellusveneitä ja tankkeja. Kuoleman kouraisulta ei säästytä yhdessäkään aselajissa.

SodanLieskatCrandall2WEBGoodwin onnistuu luomaan vain muutaman sivun mittaisissa viipaleissa aidonoloisia, traagisia ihmiskohtaloita. Herättämään yksilöt henkiin sekä koskettamaan lukijaa. Näyttämään sodan turhuuden ja mieltä raastavan järjettömyyden.

Hyvä esimerkki on Maisemaa!-tarina, joka kertoo vanhasta vietnamilaisesta riisinviljelijästä. Hän ei voisi vähempää välittää ympärillä käytävästä pohjoisen ja etelän sodasta. Taistelut vyöryvät kuitenkin yhtenään kylän yli, kun kumpikin osapuoli vuorollaan ”vapauttaa” asukkaat vihollisensa ikeestä. Lopulta jäljellä ovat enää hävitetyt riisipellot, tuhotut majat ja mutaisessa vedessä kelluva verinen olkihattu.

Haaveet kunniasta ja uljuudesta karisevat nopeasti sodan armottomassa paahteessa. Tappamisesta ja kuolemasta tulee arkea ja toisesta ihmisestä paha ja kasvoton vihollinen, jonka elämällä ei ole mitään merkitystä.

Sarjakuvien ohessa kirja sisältää Warrenin ja Goodwinin haastattelut. Niissä miehet kertovat Blazing Combat -lehden tekemisestä sekä ajatusmaailmasta, josta tarinat ovat kummunneet.

Sodan lieskat on vaikuttava ja tärkeä puheenvuoro rauhan puolesta. Mestarillisesti kerrottu, nappiin osuva kattaus sodan kauhuja.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15 (numero ilmestyy toukokuun jälkipuoliskolla)

SodanLieskatCrandallWEB