Nykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.
Deadpool
Herra Deadpool on yksi Marvelin räävittömimmistä hupihemmoista: suuta soittava punanuttuinen superpaskiaissankari, joka murjoo paperille sekä ihastuttavan huonoja vitsejä että verisiä ruumisröykkiöitä. Eli hän on aivan toista maata kuin tavanomaisten Marvel-elokuvien lapsille sopivat trikooidolit.
Tästä huolimatta hahmo on päästetty valkokankaille sikailuja pahemmin sensuroimatta. Ja siitä sietää olla kiitollinen. Tosin saavutuksesta intoillaan leffassa turhankin itsetietoisesti, yleisölle jatkuvasti silmää iskien. Elokuva ei myöskään kohoa samanlaiselle hienostuneen hulluuden asteelle kuin parhaat Gerry Dugganin ja Brian Posehnin käsikirjoittamat DP-sarjakuvat (ks. Tähtivaeltaja 1/14).
Hupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.
Paheksujiin lukeutuvat sellaiset Ryhmä-X:stä tutut hahmot kuin teräksinen Kolossi ja teiniangstinen Negasonic Teenage Warhead. ”Koska studiolla ei ollut varaa isompiin tähtiin”, toteaa aiheesta Deadpool itse. Muutenkin leffa rikkoo tämän tästä reaalimaailman ja filmitodellisuuden välisen raja-aidan. Mukana on myös lukuisia elokuva- ja populaarikulttuurista ponnistavia sisäpiirinvitsejä, joilla kosiskellaan fanikunnan röhönauruja.
Paikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.
Tim Millerin ohjaama Deadpool-filmi toimii todennäköisesti parhaiten, jos mielipuolisen miekkosen sarjakuvairrottelut eivät ole tuttuja. Silloin jo se, että trikoosankari matkaa keikoille taksilla, harrastaa hikistä seksiä ja kiroilee antaumuksella, on normaalista poikkeava kokemus. Irtopäistä, aivomassasta ja alastomuudesta nyt puhumattakaan.
Deadpool on postmodernin itseironinen täytekakku, joka viihdyttää hyvinkin koko mittansa ajan. Silti se jättää jälkeensä kaipuun selvästi kovempaan ja palkitsevampaan revittelyyn.
Toni Jerrman – 3 tähteä
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Teräslilja vs. mutanttizombiet
Hänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.
Albumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?
Taiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.
Tähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös 
Kybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.
Jakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.
Vuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.
Vuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.
Mikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.
Mahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.
Mahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.
Vuosi vetelee viimeisiään, joten nyt on hyvä hetki paljastaa vuoden 2015 paras suomenkielinen sarjakuvajulkaisu. Kisa himoitusta tittelistä oli verinen ja ykköspallista kävivät kovaa kisaa niin Sandman, Batman, Mikki, Thor, Saga, Yossel, Blast, Pirinen, Franquin, Manara kuin moni muu. Lopulta voittaja ilmestyi kehiin takavasemmalta, ihan puskista, ja pesi nimekkäämmät kilpailijansa kuusi-nolla. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pöllö on porukasta ainoa, joka ei ole täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Hän käy väliin jopa töissä. Muiden silmissä hän onkin nössö, jota sopii kiduttaa miten lystää. Ja tämä kiusaaminen ei rajoitu ystävällismieliseen kisailuun, vaikka Megg, Mogg ja Jone niin tuntuvatkin kuvittelevan. Kolmikko repii kunnon naurut juottamalla Pöllölle virtsaa, pilaamalla tämän orastavat ihmissuhteet ja tuhoamalla hänen työpaikkansa. Epätoivoinen lintu kestää kuitenkin kaiken nöyryytyksen ja hyväksikäytön, koska eipä hänellä muitakaan kavereita ole.
Meggilläkään ei mene lujaa. Silloin kun nuppi ei ole täysin kaakossa, noitanainen riutuu ahdistavan masennuksen syövereissä. Lisäksi huumetripit tuppaavat muuttumaan päällekäyviksi painajaisiksi ja jälkilöylyt vainoharhaiseksi hulluudeksi. Elämä on siis aikamoista jööttiä, joten pakkohan hahmojen ongelmallista kiemurtelua olemassaolon ankaralla saralla on sympatiseerata. Varsinkin kun päähenkilöistä kasvaa nopeasti persoonallisuuksia, joiden elämänkohtalot koskettavat.
Hanselmannin sysimustalla huumorilla silattu sarjakuva vähät välittää hyvän maun ja poliittisen korrektiuden käsitteistä. Lerssit heiluvat, ykä lentää ja paska tahrii useammatkin housut. Harvassa ovat myös sarjakuvat, joissa noitaneito harrastaa seksiä puhuvan kissansa kanssa. Eli ei tämä mikään Karvinen ole. Saati sitten hyvän olon ilopilleri. Mutta raastavan rehellisenä ja häiriintyneen törkyisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan väliinputoajista Megg, Mogg & Pöllö on täydellinen suoritus.
Teoksen vaikuttavuutta lisää Hanselmannin naivistis-taiteellinen piirrostyö, joka on monin osin kuin pikkulapsen kynästä lähtöisin. Tämä luo ihastuttavaa ristiriitaa tarinoiden raadollisen sisällön kanssa.
Joulunpyhät ovat mainio hetki hiljentyä hartaan joulukirjallisuuden parissa. Tätä silmälläpitäen ehtii yhä hankkia Miina Supisen tuoreen Mantelimaa-romaanin, joka kuvaa hienostuneesti joulumaan kauneimpia puolia – kuten rihkamakauppoja, strippareita ja tappajarobotteja.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 3
The Beast in Space
Heti kärkeen vieraillaan kuuskytlukulaiseen tulevaisuustyyliin sisustetussa baarissa, jossa planeettoja kiertelevät kaupparatsut siemailevat Uranuksen maitoa ja tappelevat miniasuisten neitojen huomiosta. Tehokkaaksi todistettuihin iskurepliikkeihin lukeutuu mm. ”Jos uskot tuollaisia tyyppejä, olet aina perse maassa. Minun kanssani pääset edes vuoteeseen”.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 2
War of the Robots
Takaa-ajo keskeytyy, kun vihollisufo vaurioittaa alusta. Korjaustöitä varten joudutaan laskeutumaan radioaktiiviselle asteroidille, jonka luolastoissa käppäilee pullosilmäisiä humanoideja – sekä näitä metsästäviä polkkaroboja. Ei kuitenkaan hätää, sillä päättömästi ympyrää juoksevia kultapojuja on helppo tulittaa aina, kun he sattuvat vilahtamaan sankariemme piilon ohi. Asteroidilta mukaan tarttuu kalju Kuba (Aldo Canti alias Nick Jordan), joka osaa neuvoa reitin pahisten kuninkaalliseen palatsiin.
Leffa huipentuu lähes puolituntiseen avaruustaisteluun, jossa jäykissä muodostelmissa lentävät pienoismallit nykivät ruudun halki milloin mihinkin suuntaan. Silloin kun samoja efektikohtauksia ei pyöritetä kerta toisensa jälkeen uudelleen, näytetään tutkan kuvaruutua, jossa vihreät pisteet kiertelevät toisiaan. Lopputuloksena on apaattisin avaruussotakuvaus ikinä.
Lavasteet ja puvustus ovat pääosin tuttuja Brescian muista leffoista. Tasa-arvovaltuutettu lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä puolet Boydin aluksen miehistöstä on nuoria, hyvännäköisiä naisia (mm. siilihiuksinen Yanti Somer) – varsinkin, koska he ovat vetäneet ylleen vihreät, ihonmyötäiset kumiasut.
tähtivaeltajablogi 