Tohtori Matti Hagelberg
Läskimooses
Asema
”Ja Oht oli ikuinen ja jakamaton ja se oli avaruuksien lähde.”
Herrasmiestaiteilija Matti Hagelbergin Läskimooses on kolmeen niteeseen pakattu, 1460-sivuinen sarjakuvallinen tieteiseepos. Ainutlaatuinen tulevaisuuden klassikko, joka paljastaa lopullisen totuuden maailmankaikkeuden synnystä, Maapallon ja ihmissuvun evoluutiosta sekä kaiken tuhoavasta Läskimooseksesta.
Läskimooseksen kerronta käynnistyy hämäävän yksinkertaisesti. On piste, josta kasvaa viiva. Viivasta kasvaa neliö ja neliöstä suorakulmainen särmiö. Näistä lähtökohdista kuvio jatkaa monimutkaistumistaan. Sitten palataan jälleen pisteeseen. Nyt kertoja pyytää yleisöään liikuttamaan pistettä ajatuksen voimalla. Aiemmin kuulemma yksi nahkakypärään ja karhuntaljaan sonnustautunut ukko siirteli pistettä ihan miten tahtoi. Mutta nyt täytyy keskittyä: ”Ota tukeva ote siitä pisteestä. Älä liikuta silmiäsi. Äläkä räpytä. Ja sitten vaan väännät.”
PAM! Alkuhiekka pöllähtää ja maailmankaikkeus sikiää olevaisuuteen. Tästä siirrytään Maa-pallon evoluutioon, joka on tietenkin kaikille tuttua kauraa. Alkuun oli vedessä eläviä kaloja, jotka sitten siirtyivät maan päälle, kun yksi kala oppi kävelemään. Seuraavaksi tulivat hirmuliskot, jotka kuolivat lopulta sukupuuttoon: ”Ne siirtyivät ehkä aurinkoon.” Sitten onkin jo apinoiden ja ihmisten vuoro.
Selkeästi yllättävämpi tieto koskettaa ihmiskunnan unohdettua kulta-aikaa. Tuolloin Maa-pallolle saapui opettajia sekä avaruudesta että toisista ulottuvuuksista. Tämän 2000 vuotta kestäneen ajanjakson aikana ihmiset rakensivat suurimmat kaupunkinsa ja hallitsivat erilaisia avaruustekniikoita. Loiston ajan päätti vedenpaisumus, jonka taustalla hääri kaiken pahan alku ja juuri, pimeydessä vaaniva musta planeetta, Läskimooses.
”Ne jotka puhuvat Läskimooseksesta, puhuvat Läskimooseksesta, että maailma pelastuisi, eivätkä he puhu Läskimooseksesta saadakseen itselleen kunniaa.”
Kertomuksen keskeisiin elementteihin lukeutuvat myös posliinialuksillaan avaruuden valloittanut Fu-maailma sekä Ohto-planeetta, jonka jalot kristalliolennot taivuttavat aikaa ja avaruutta mielensä mukaan. Henkilöhahmoista on mainittava ainakin kenttäläisten kuningas, pitkäksi aikaa ankkamaan Ank-Ad-Athorin-kaupunkiin juuttuva Lauri Kenttä sekä fu-kansan viisain tiedemies, Ohtoa, planeettojen säteitä ja Maa-palloa tutkiva tiedemies Agner Mang.
Väliin tarina kurvaa myös Edgar Rice Burroughsin Mars-sarjaa muistuttavalle punaiselle planeetalle. Siellä kohdataan muun muassa kovan kohtalon kiusaama Antti ”Donkey Kong” Puuhaara, kovin kalevalaisella mielenlaadulla varustettu nelikätinen Jouto ”Bart Simpson” Joutavainen sekä Sammon takova seppä Seppo ”Spede” Ihaninen. Lopulta hyvinkin moni Kalevalasta tuttu tarina saa teoksessa scifistisen tulkintansa.
”Tulee tulesta Sampo ihmekone, ikuliikkuja, kilkuttaja kalkuttaja, jauhaja mahtavainen. Ja jauhaa se Sampo rahaa sadantonnin nipuissa, jauhaa A-olutta koreittain, jauhaa nakkeja, ryynimakkaraa ja metrilenkkiä.”
Ja turha edes luulla, että olisin unohtanut ne pitkät jaksot, jotka kertovat raamatullisin äänenpainoin Ohton siunaamien suomaalaisten kansanvaelluksesta, kukoistuksesta ja rappiosta – sekä presidentti Kekkosen johtamasta eliitin salaliitosta. Toki olisi selitettävä myös kuukivien salaisuudet, maailman pyramidit, Jezuksen valo, finiitit, liskoihmiset, hivenet, ohtiini ja se, mihin niin sanottua svinksiä käytetään – mutta se jääköön nyt toiseen kertaan.
Hetkittäin maailmojen salaisuuksia avaava tarinointi keskeytyy, kun kertojaa kuunteleva vanha pappa haluaa pitää teetauon tai ryhtyy juttelemaan omiaan. Tätä herraa kiinnostavat hyvästäkin syystä apinoiden luonnetta epäilevät salaliittoteoriat sekä Suomessa vuosina 1973–1975 julkaistut King Kong -robottisarjakuvapokkarit: ”Jos se pahis vaikka on se King Kong ja se hyvis on se Mytek.” Vähitellen ukon jutuista käy myös ilmi, että kertoja on todennäköisesti vakavasti sairas ja tarvitsee jatkuvaa lääkitystä. Missä kaksikko pitää majaansa ja ketkä heidän tukikohtansa ovea kolkuttelevat, ovatkin jo sitten aivan toisen kokoluokan mysteerejä.
Näin on myös itse kertoja, joka väittää tietävänsä ikuisen totuuden maailmankaikkeudesta, kaikesta ja Läskimooseksesta: ”Ne asiat joista oikean tiedon voi tunnistaa ovat: lähettäminen, saaminen, paljastuminen, ymmärtäminen, lisääntyminen ja edelleen lähettäminen.” Kertojan luotettavuudestakin voidaan olla montaa mieltä, sillä hän välittää sisäisiä ristiriitoja vilisevän salatun tietonsa vaillinaisina paloina ja kovin hämärässä järjestyksessä. Aiheet kiertävät kehää, rytmi hyödyntää toistoa ja joka kierroksella päästään syvemmälle, lähemmäs ymmärryksen ydintä – hieman samaan tapaan kuin kuorisi sipulia kerros kerrokselta.
Keskittyminen kuitenkin kannattaa, sillä kuten on lausuttu: he, jotka eivät tunnusta Läskimoosesta, tuomitsevat itsensä, sillä olematonta vastaan ei voi suojautua – ja heille Läskimooses tulee yllätyksenä.
”Eikä tieto silloin säilynyt oikein, vaan se säilyi väärin, ja se säilyi miten sattui.”
Läskimooses on metafyysinen sukellus todellisuuden ytimeen, uhkarohkea trippi salatun tiedon lähteille. Se tursuaa ja pursuaa sanoja, visioita, kuvioita ja geometrisia muotoja. Mukana on hämmentäviä paljastuksia, mieltä järisyttäviä sivujuonteita ja kertomusten sisäisiä kertomuksia. Hypnoottisia kuvakavalkadeja ja suurten mytologioiden helinää. Huikeisiin sfääreihin yltävää hulvatonta tarinointia, joka kelpaisi uuden ja uljaan tieteisuskonnon peruskiveksi.
Kaikki tämä siivilöitynä nostalgisten populaarikulttuuriviitteiden sekä hagelbergilaisen mielikuvituksen suodattimen kautta.
Yhdellä sanalla sanottuna: Mestariteos.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin pidemmässä muodossa Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/21. Samassa lehdessä on mukana myös laaja Matti Hagelberg -haastattelu.
tähtivaeltajablogi 