Välipalakevennykseksi ohessa kaksi hulluja ja hauskaa ruutua Pekka Mannisen tuoreimmasta Teräslilja-seikkailusta, joka on julkaistu Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.
Hubaa!
Year: 2015
Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu
Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.
Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.
Vuoden 2014 kirjasadossa asiantuntijaraatia ilahdutti erityisesti kovatasoisten kotimaisten teosten laaja tarjonta. Lopulliselle ehdokaslistalle raati nosti seuraavat kirjat.
– Petri Laine & Anne Leinonen: Kuulen laulun kaukaisen (Kuoriaiskirjat) – ”Kirjoittajaparin taitavasti kehräämissä novelleissa huikeat tieteisvisiot yhtyvät ihmeen tuntua soitteleviin ideoihin ja maittavaan henkilökuvaukseen.”
Linkki arvosteluun (TV)
– Thomas Pynchon: Painovoiman sateenkaari (Teos. Suom. Juhani Lindholm) – ”Kompleksinen romaaniklassikko venyttää kirjallisen ilmaisun rajoja ja tarjoaa hengästyttävän lukukokemuksen, jossa fakta ja fiktio käyvät pään räjäyttävää paritanssia.”
Linkki arvosteluun (TV)
– Alastair Reynolds: Terästuulen yllä (Like. Suom. Hannu Tervaharju) – ”Kysymykset suvaitsevaisuudesta, etiikasta ja yksilön vaikeista valinnoista värittävät vetävää romaania, joka on täynnä kutkuttavia scifi-elementtejä.”
Linkki arvosteluun (TV)
– Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia) – ”Kokeellisista tarinafragmenteista koostuva kirjallinen helmi tulvii villiä sanahelinää, surrealistisia käänteitä ja hullua huumoria.”
Linkki arvosteluun (HS)
– Jani Saxell: Sotilasrajan unet (WSOY) – ”Euroopan lähimenneisyyden hirmuteot, Balkanin historia ja yhteiskuntakriittinen scifi-sisältö tukevat toisiaan vaikuttavassa, tärkeässä aikalaisromaanissa.”
Linkki arvosteluun (HS)
Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.
Viime vuonna palkinnon voitti Peter Wattsin romaani Sokeanäkö (Gummerus, 2013).
Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit
Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)
Sarjakuvat – Sandman
Neil Gaiman & co
Sandman Deluxe 1: Yösävelmiä ja alkusoittoja
”Olen matkaaja. Kuljen halki uniesi, ratsastan niiden lomassa. Laukkaan Manhattanilta lohikäärmeellä. Se on tehty niittiteräksestä ja tuoksuu hattaralta.”
Oli vuosi 1989, kun Neil Gaimanin käsikirjoittama Sandman räjäytti pääni ensimmäisen kerran. Innostuin sarjakuvasta niin paljon, että erinäisten käänteiden jälkeen onnistuin saamaan Tähtivaeltajaan numero 4/91 ensimmäisen Gaiman-haastattelumme – sittemmin niitä on tullut useita lisää. Nopeasti kasvaneen kulttimaineen myötä Sandmanin löysivät lopulta myös lukijat, jotka eivät sarjakuviin olleet aiemmin tarttuneet.
Sandmanin alkuperäinen juoksu päättyi vuonna 1996, mutta se ei ole tyrehdyttänyt sarjan megasuosiota. Unten valtiaan ympärille kudotut tarinat keräävät yhä uusia faneja, joten teoksesta otetaan jatkuvasti lisäpainoksia. Näistä komeimpia ovat suurikokoiset ja osin uudelleenväritetyt The Absolute Sandman -kokoelmat, joista ensimmäinen ilmestyi vuonna 2006.
Italialaistaustaisen RW-kustantamon Sandman Deluxe 1: Yösävelmiä ja alkusoittoja -albumi pohjautuu Absolute-teosten materiaaleihin, vaikka kirja onkin esikuvaansa pienikokoisempi. Lisäksi kovakantinen opus kattaa vain lehdet 1–8, kun ykkösabsoluutti etenee numeroon 20 asti.
Juuri näistä tarinoista Sandmanin legenda sai alkunsa, eikä niiden loisto ole vuosien saatossa himmennyt. Vaikka Gaiman itse pitää ensiaskeliaan pitkän sarjakuvan parissa haparoivina, ovat visiot yhä vahvoja ja vaikuttava.
Vuonna 1916 Roderick ”Magus” Burgessin johtama okkultistinen salaseura yrittää manata esiin itsensä Kuoleman, mutta saakin saaliikseen tämän veljen, Sandmanin. Kalpeakasvon vankeus venyy vuosikymmenten mittaiseksi, ja tänä aikana ihmiskuntaa vaivaavat erilaiset unitaudit. Kärsivällisen odotuksen päätteeksi Nukkumatti pääsee lopulta vapauteen.
Pitkä vankeus on kuitenkin syönyt unten valtiasta, joten hän kaipaa kipeästi kolmea varastettua esinettään, joihin on uuttanut osan voimistaan. Niiden etsintä vie Morpheuksen mielikuvituksellisten demonien kansoittamaan Helvettiin, hulluksi tulleen Tohtori Kohtalon hallinnoimaan maantiekahvilaan ja John Constantinen huumekoukkuun sortuneen ex-tyttöystävän kotiluolaan.
”Kuuntele tuskanhuutoja maailmasta, jossa nurkat yhtäkkiä kuhisevat pahoja asioita. Kuuntele kipeää maailmaa. Sen kuulee kyllä.”
Jonkun muun käsissä tästä kaikesta olisi saattanut syntyä toiminnallinen seikkailutarina, mutta Gaiman punoo aiheesta tarunomaista tunnelmaa huokuvan inhimillisen helmen. Hän maalaa tapahtumien pyörteisiin imaistuista ihmisistä pienin vedoin persoonallisia yksilöitä, joiden kohtalot koskettavat lukijaa. Gaimanin teksti on väkevän ilmaisuvoimaista ja toimii hyvin Sam Kiethin ja Mike Dringenbergin lähes unenomaisen kuvaston kanssa. Lopputuloksena on sarjakuvaa, joka saa kylmät väreet kulkemaan selkäpiissä.
Kirja huipentuu legendaariseen Sisareni siipien havina -episodiin. Seesteisessä, keskusteluun nojaavassa jaksossa tutustutaan Sandmanin sisareen, Kuolemaan. Hän esittäytyy lukijoille nuoren goottitytön hahmossa – idea otti välittömästi tuulta alleen ja sementoi Gaimanin maineen vanhojen myyttien oivaltavana kierrättäjänä.
Ensimmäiset Sandman-tarinat ovat pitkälti kauhupainotteisia ja ammentavat vaikutteita sekä vanhoista kauhusarjakuvista että Alan Mooren Swamp Thing -jatkumosta. Mukana on myös useita vierailevia tähtiä aina Etrigan-demonista Arkhamin mielisairaalaan suljettuun Linnunpelättiin. Jatkossa sarjan yhteydet DC-yhtiön supersankariuniversumiin vähenevät ja kerronta siirtyy enemmän kauhulla maustetun mytologisen satufantasian suuntaan.
Suomalaiseen laitokseen on poimittu Absolute-kokoelmasta tutuista bonusmateriaaleista Paul Levitzin sekopäinen esipuhe, Gaimanin yksityiskohtainen Sandman-hahmotelma, vuoden 1989 lopulla laadittu essee sarjakuvan siihenastisista tapahtumista sekä Gaimanin epilogi, joka on kirjoitettu alunperin vuonna 1991 julkaistua pehmytkantista Preludes & Nocturnes -albumia varten.
Täytyy toivoa, että RW Kustannus jaksaa julkaista Sandmanin tarun suomeksi loppuun asti. Ne aiemmat yritykset, eli Kalma-lehdessä vuosina 1991 ja 1992 ilmestyneet kahdeksan ensimmäistä jaksoa ja Jalavalta tulleet neljä seuraavaa albumia, kun jättivät kokonaisuuden ikävästi kesken. Suomennosta voisi tosin jatkossa hioa sujuvammaksi.
”Unimaailmani tuolla puolen on vain tomua ja ääretön pimeys.”
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.
Neil Gaiman Tähtivaeltajassa
Novellit
Murhamysteerit (Murder Mysteries) – Tähtivaeltaja 4/93
Eräs elämä, varhaisen Moorcockin sävyissä (One Life, Furnished in Early Moorcock) – Tähtivaeltaja 2/98
Lumesta, lasista ja omenoista (Snow, Glass, Apples) – Tähtivaeltaja 1/99
Lokakuu tuolissa (October in the Chair) – Tähtivaeltaja 1/04
Sulkemisaika (Closing Time) – Tähtivaeltaja 3/04
Sarjakuvat
Rehellinen vastaus (piirros Bryan Talbot) – Tähtivaeltaja 3/94
Death: Talvinen tarina (piirros Jeff Jones) – Tähtivaeltaja 2/00
Artikkelit ja haastattelut
Neil Gaiman – Tähtivaeltaja 4/91
Neil Gaiman kuplii – Tähtivaeltaja 3/94
Tarinankertoja Neil Gaiman – Tähtivaeltaja 1/99
Neil Gaiman varjojen talossa – Tähtivaeltaja 1/04
Lisäksi useita kirja- ja sarjakuva-arvosteluja
Klassikko – Pimeyden alkemiaa
Vuonna 2002 Tähtivaeltaja-lehti täytti uskomattomat 20 vuotta. Tapahtumaa juhlistettiin numerossa 2/02, johon kerättiin normaalin sisällön oheen ihmisten muisteluita ja ajatuksia lehden historian varrelta. Mukaan päätyi yli 20 tekstintekijää, joilla oli jonkinlainen suhde Tähtivaeltajaan – mukana mm. Johanna Sinisalo, Boris Hurtta, Kivi Larmola, Pasi Jääskeläinen, Jukka Laajarinne ja Jukka Halme.
Tässä yksi näyte numeroon syntyneiden lennokkaiden fantasioiden kavalkaadista.
Kimmo Lehtonen
Pimeyden alkemia
Scifi-harrastajan elämä on lyhyt. Olennaisesti lyhyempi kuin normaalin länsimaisen ihmisen elinajanodote. Normaali scifisti elää yleensä enintään viisi vuotta; vain harva pystyy kymmeneen, vielä harvempi viiteentoista ja tuskin kukaan kahteenkymmeneen vuoteen.
Kahdenkymmenen vuoden elinkaarensa aikana Tähtivaeltaja-lehti on kehittänyt neljä scifisti-sukupolvea, jotka ovat syntyneet roskaviihteen hedelmällisessä maaperässä, kasvattaneet uteliaisuuttaan ja tiedonnälkäänsä selailemalla salaa Tähtivaeltaja-lehteä kirjastoissa tai kirjakaupoissa ja lopulta päätyneet viattomina ja hyväuskoisina scifi-mafian vaikutuspiiriin.
Nyt jo neljän fandom-sukupolven ajan on scifi-harrastus armottomasti imenyt luovia elinnesteitä uhriensa suonista jättäen jälkeensä tyhjiä ihmisenkuoria vailla rohkeutta kohdata todellista elämää. Raunioita, jotka kaikkensa annettuaan ovat päätyneet arkkitehdeiksi, mainostoimittajiksi, kirjailijoiksi, tohtoreiksi ja ties miksi yhteiskunnan rattaiston osasiksi – mutta silti elätelleen yhä salaa toivetta saada vielä kerran luovuttaa osan itsestään suureen saostusastiaan.
Tuosta tihkuvasta sydänverestä on Toni Jerrman pimeyden alkemian ja mystisten yhtälöiden avulla tuottanut maagista painomustetta tuhansiin artikkeleihin, haastatteluihin, raportteihin ja sarjakuviin. Erityisen arvossa on graafikoiden veri, koska vain siitä voidaan tuottaa lehden seksikkäitä ja myyviä nelivärikansia. Noiden maagisten painomusteiden ansiosta Tähtivaeltaja on kahdenkymmenen vuoden ajan onnistunut pysymään hädin tuskin hyvän maun, viihteellisyyden, älyllisyyden ja taiteellisuuden rajamaalla, koskaan kuitenkaan varsinaisesti ylittämättä sitä.
Tähtivaeltaja on luonut meistä ajatusten orjia, joille normaalit tuntemukset – rahasta, nopeista autoista, jääkiekkomestaruuksista, luonnon ihmeistä ja seksistä – eivät enää merkitse mitään, koska olemme sielumme silmin nähneet asioita, joita normaali ihmismieli ei pysty kuvittelemaan.
Olemme kokeneet galaksien tuhon maailmanlopun alla, nähneet tähtien syntyvän ja kuolevan sekunnin murto-osan aikana universumin syntyhetkellä. Olemme viettäneet aikaa planeetoilla, joiden armottomat olosuhteet ja tajuntaaräjäyttävä kauneus on saanut meidät haukkomaan henkeämme. Olemme matkanneet halki avaruuden loputonta, yksinäistä pimeyttä seuranamme mielipuolisia tiedemiehiä ja kauniita neitosia. Olemme taistelleet, voittaneet ja hävinneet elämää suurempia kamppailuja kosmista pahuutta vastaan.
Olemme jääneet vangiksi ihmismielen pimeimpiin ja kieroutuneimpiin sopukoihin ja löytäneet sieltä tien ulos. Olemme voittaneet Thermopylaissa ja hävinneet Gettysburgissa, olemme rakastaneet hulluja diktaattoreita ja vihanneet vapautta, olemme etsineet kohtaloamme multiversumien sokkeloista ja kokeneet transsendenssin jokaisen tarinan alussa.
Scifi-harrastus on serendipiteettiä, sillä kaiken tämän olemme löytäneet vaikkemme ole sitä etsineet – joten mitäpä normaalista elämästä, kun olemme saaneet kokea jotain paljon parempaa.
Yhä uudestaan ja uudestaan olemme me, sen uhrit ja uskolliset kätyrit, kokoontuneet Mafiaan ja Finnconiin väijymään uusia uhreja, joille olemme muka vain alkoholin sumentamin silmin ja mielin vakuuttaneet, että fandomissa on oikeasti hauskaa – siinä toivossa, että seuraava sukupolvi, jolle voimme välittää hallitsemamme salaisen totuuden, olisi valmis ja me saisimme vihdoin vapauden.
Kimmo Lehtonen
Kimmo Lehtonen on kirjailija, joka on julkaissut neljä sf-romaania. Hänen uusin teoksensa, Otaminut, on juuri ilmestynyt e-kirjana. Tähtivaeltajassa Kimmo on kunnostautunut erityisesti uuden scifi-kirjallisuuden esittelijänä.
Elokuvat – Antiviral
Antiviral
(UK-versio)
Vanha sanonnan mukaan omena ei puusta kauas putoa. Tämä pätee myös Cronenbergien perheeseen. Brandon-pojan Antiviral-elokuva (2012) tuo näet ensimmäisenä mieleen David-isän mestarillisen tuotannon. Erityisesti sellaiset hyytävän kliiniset fetisismikuvaukset kuin Dead Ringersin (1988) ja Crashin (1996).
Valkoista designia hohkaava Lucas-klinikka palvelee julkkiskulttuurin sofistikoituneimpia konnossöörejä. Heitä, jotka haluavat mahdollisimman lähelle uutisissa paistattelevia tähtiä. Klinikka myy taatusti aidoista julkkulähteistä ammennettuja sairauksia aina kuumeflunssasta sukupuolitauteihin. Mikä voisikaan olla intiimimpää kuin suora biologinen kommunikaatio kehosta kehoon.
Kun trendijulkimon verinäytteestä uutettu huuliherpes puhkeaa kukkaan omalla naamalla, on helppo kuvitella suudelleensa sankariaan. Tai päässeensä suoraan yhteyteen pop-taivaan päiväperhojen kyllästämän kollektiivisen alitajunnan kanssa.
Hyvin käyvät kaupaksi myös keinotekoiset ihosiirrännäiset sekä lihaisat pihvit, jotka on kasvatettu julkkisten soluista. Voimauttava kokemus on vähän kuin Jeesusta söisi.
Syd March (Caleb Landry Jones) on yksi Lucas-klinikan sliipatuista myyntimiehistä. Poika harrastaa myös sivubisnestä: hän salakuljettaa omassa kehossaan firman tuotteita laittomille markkinoille. Jatkuva tautikimara ei tee hyvää kalpean limanuljaskan terveydelle. Vielä ikävämpi yllätys on edessä, kun hän piikittää itseensä superjulkku Hannah Geistin (Sarah Gadon) kantaman taudin – se näet paljastuu tappavaksi design-virukseksi.
Antiviralin visuaalinen asu on hiottu ihailtavan tiukaksi. Linjat ja muodot ovat selkeitä, kuvakulmat tarkkaan harkittuja. Maailman kylmyyttä korostavat niin valkeiksi puunattujen lavasteiden ja mustien pukujen kontrasti kuin valtavat seinäkuvat täydellisiksi photoshopatuista mallikasvoista. Tästä elokuvasta ei tyyliä puutu.
Toteutustapa palvelee hienosti filmin sisältöä, joka vetää nykyisen pintaliitäjien palvonnan loogiseen päätepisteeseensä. Aidot uutiset ja oma elämä ovat turhia hyveitä maailmassa, jossa kuuluisuus on itsearvo ja tiedonvälitys pelkkää maanista julkkisskandaalien riepottelua. Kyynisyydelle ja ahneudelle on sen sijaan turha odottaa paskaista loppua, ne kukoistavat kuin kukko tunkiolla.
Esikoisohjaukseksi Antiviral on harvinaisen nappiin osunut suoritus. Seuraava kysymys onkin, kuinka korkealle Cronenbergien elokuvaklaanin uusin tulokas vielä yltääkään.
Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••
Brandon Cronenbergin ja pääkuvaaja Karim Hussainin kommenttiraita on sekä viihdyttävä että informatiivinen. Korviin tarttui mm. sellainen erikoinen paljastus, että filmissä hidastettuna nähtävä aivastuskohtaus on suunnattu kaikille niille ”lukuisille” aivastusfetisisteille, jotka pettyivät Steven Soderberghin Contagion-leffan (4/11) ysköspainotteisuuteen.
Parin minuutin mittaisia minidokuja on neljä ja poistettuja kohtauksia kaksi.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/13.
Antiviral on ilmestynyt dvd:llä myös Suomessa.
Kirjat – Marisha Pessl: Yönäytös
Marisha Pessl
Yönäytös
Night Film
Suom. Laura Beck. Otava
Kaikkia mysteereitä ei ole tarkoitettu avattaviksi. Ainakaan, jos totuudesta ei ole valmis maksamaan kovaa hintaa.
Amerikkalaiskirjailija Marisha Pesslin toinen romaani, Yönäytös, herätti maailmalla jo ennakkoon niin suurta pöhinää, että se julkaistiin pikavauhtia myös suomeksi. Käytännössä lähes samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa. Kyseessä on arvoituksilla ja hämärillä johtolangoilla pippuroitu vetävä lukuromaani, jota on vaikea laske kesken käsistään – ihan siitäkin huolimatta, että sivuja tiiliskiveen on eksynyt yli seitsemänsataa.
Scott McGrath on maailmaa nähnyt tutkiva reportteri. Hänen uransa kokee pahan kolauksen, kun hän syyttää erakkomaista elokuvaohjaaja Stanislas Cordovaa vaaralliseksi, Charles Mansonin kaltaiseksi saalistajaksi. Kunnianloukkaus ilman pitäviä todisteita tekee harvemmin hyvää journalistin uskottavuudelle.
Muutamaa vuotta myöhemmin Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa. Tämä herättää jälleen McGrathin pakkomielteen, joten hän ryhtyy entistäkin määrätietoisemmin tutkimaan ohjaajan ja tämän tyttären salaisuuksiin verhottua elämää. Yhdessä kahden nuoren kumppaninsa kanssa hän jäljittää Cordovat tavanneita ihmisiä ja saa heidät avautumaan kokemuksistaan.
Vähitellen esiin keriytyy kuva todellisuuden pimeälle puolelle sukeltaneesta nerosta, joka on valmis uhraamaan kaiken vimmaisten visioidensa vuoksi. Hurjat noitamenot, salatieteet ja lapsiuhrit värittävät kertomuksia – tai niin ainakin McGrath kuulemastaan päättelee. Mutta mikä on totuus? Onko kyseessä pelkkä huhujen kimara vai kumpuavatko Cordovan elokuvien hypnoottiset pelkotilat aidon pahuuden syövereistä?
Romaanin parasta antia ovat Cordovan filmien kuvaukset ja analyysit. Valtavalle maatilalleen sulkeutunut ohjaaja ei anna haastatteluja, mikä vain lietsoo hänen kauhuelokuviensa synkkiä tulkintoja. Pahaenteisyyttä lisäävät näyttelijöiden oudot katoamiset ja se, että Cordovan viimeisimmät filmit on luokiteltu niin ahdistaviksi, ettei niitä ole päästetty lainkaan viralliseen levitykseen. Salaisten näytösten ohessa kielletyt leffat voi katsoa vain kädestä käteen leviävinä piraattiversioina. Näissä elokuvissa maailma ja ihmissielu revitään vereslihalle eikä mikään ole katsomiskokemuksen jälkeen ennallaan.
Pessl osaa rakentaa kirjaan jännitteitä, jotka kuljettavat tarinaa mukaansatempaavasti. Kun päähenkilöt lopulta tunkeutuvat Cordovan tilalle, kiristyy vainoharhainen tunnelma käsinkosketeltavaksi. Myös romaanin ensimmäinen päätös on hämmästyttävän älykäs. Valitettavasti se toinen vetää hyvältä ratkaisulta jalat alta.
Pisteet ansaitsee kirjailijan paneutuminen henkilökuviin. Pääosa teoksen hahmoista on täysipainoisesti hahmoteltuja, omaehtoisia persoonallisuuksia. Tosin kaikkien vastaantulijoiden hillitön into tilittää McGrathille aiemmin salassa pitämiään Cordova-muistoja ei ole kovin uskottavaa. Muutenkin kerrontaa olisi voinut virtaviivaistaa, sillä nyt haahuillaan turhaa mustan magian hallusinatorisilla sivupoluilla.
Tavanomaisesta psykologisesta trilleristä Yönäytöksen erottaa kokeellinen toteutus. Normaalin tekstin sekaan on ympätty nettisivuja, lehtijuttuja ja poliisiraportteja visuaalisesti toisintavaa materiaalia. Konsepti ei ole pelkkää erikoisuuden tavoittelua, sillä se tuo tarinaan sekä realismin henkeä että tuoreita kerronnallisia keinoja.
Aiheen mukaisesti romaaniin on tietysti upotettu myös rutkasti elokuva- ja kirjallisuusviitteitä. Tämän ohessa piikitellään nykypäivän älyvapaata pikakulutuskulttuuria, jossa Twitter-viestit ovat korvanneet laatujournalismin.
Yönäytöstä on helppo suositella sekä kauhuelokuvien että jännärien ystäville. Se ei vedä vertoja Theodore Roszakin mestarilliselle, Tähtivaeltaja-palkitulle Flicker-romaanille (ks. Tähtivaeltaja 1/97), mutta tarjoilee silti ihan fiksun ja filmaattisen lukurupeaman.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/14.
Elokuvat – Foliohatun alla 2
Foliohatun alla
Osa 2: The Lord of the Rings
”Yksi sormus löytää heidät, se yksi heitä hallitsee,
se yksi heidät yöhön syöksee ja pimeyteen kahlitsee.”
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana.
Foliohatun alla -palstalla paljastetaan valkokankaan kätketyt salaliitot. Nyt syyniin joutuu J. R. R. Tolkienin rakastettu luomus, jonka Peter Jackson niin mainiosti siirsi valkokankaalle. Tarun olette varmasti kuulleetkin, varautukaa siis kohtaamaan…
…totuus sormusten herrasta
Elokuvan (ja kirjan) väite: Sauronin takoma Herrasormus (K1) hallitsee kaikkia muita mahtisormuksia, ja sen avulla voi nousta maailman valtiaaksi. Sormusten Sormus antaa kantajalleen pitkän iän, mutta muuttaa hänet pahaksi ja itsekkääksi. Valtasormus houkuttelee ja lumoaa kaikki läheisyydessään, eikä sen kerran haltuunsa saanut halua luopua siitä koskaan. Sormuksella on myös oma tahto ja palava halu palata Sauronin luokse. Heikot yksilöt se saa täysin valtaansa.
Totuus: Sauronin Herrasormus lahjoittaa kantajalleen pitkän ja terveellisen elämän – ja siinä kaikki. Sen avulla ei voi hallita yhtään mitään, eikä se muuta ketään pahaksi. Se ei halua Sauronin luokse, eikä siitä luopuminen ole erityisen vaikeaa.
Ihanko maailman valtiaaksi?
Vuonna 1693 Toista Aikaa Sauron lähtee Herrasormus kädessään valloittamaan Keski-maata. (K2) Suuri laivasto voittaa hänet seitsemän vuotta myöhemmin.
Vuonna 3261 Sauron selätetään jälleen ja vangitaan.
Sauron ei selvästi lannistu vähästä, sillä vuonna 3428 hän hyökkää armeijoineen Gondoriin. Yritys päättyy Mustan Tornin piiritykseen ja täydelliseen tappioon. Sitä myöten Valtasormus päätyy ihmisten käsiin.
Tämä voodookoriste ei siis näytä tuovan voittoa missään vaiheessa, ei edes taistelussa perinteistä armeijaa vastaan. Entä muut mahtisormukset, joita sen piti hallita? Jos moinen väite pitäisi paikkansa, Sauronin rinnalla marssisi kolme haltiakuningasta joukkoineen, seitsemän kääpiöruhtinasta taistelijoineen ja yhdeksän ihmisvaltiasta sotureineen.
Kun elokuvassa näytetään Sauronin tuho, hänen ympärillään pyörii kuitenkin pelkkiä tehottomia örkkejä. (K3) Jopa yli tuhat vuotta aiemmin syntyneet sormusaaveet loistavat poissaolollaan. Mitä ilmeisimmin jossain toisaalla on paremmat bileet.
Lähimmäs haavettaan maailman valloituksesta Sauron pääsee kolmannen ajan lopulla – eli elokuvien tapahtuma-aikaan – jolloin hänellä todistettavasti ei enää ole sormusta hallussaan! Avain voittoon näyttäisikin siis olevan ylivoimainen armeija, ei maaginen blingbling-trinketti.
Sarjakuvat – Batman
Jeph Loeb & Tim Sale
Batman x 3
Riivattu ritari
Ennen kuin Jeph Loeb ja Tim Sale loivat yön synkän lepakkoritarin ympärille lähes 400-sivuisen Pitkä pyhäinpäivä -tarinan he harjoittelivat teemaa kolmella lyhyemmällä halloween-sarjalla. Ne on koottu yksiin kansiin Batman: Riivattu ritari -kirjaksi (Egmont), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2012.
Alunperin vuonna 1993 julkaistussa ensimmäisessä kertomuksessa Lepakkomies saa vastaansa Variksenpelätin. Rentoja riimejä lasketteleva, häiriintynyt olkiukko räjäyttelee muuntaja-asemia, jotta hänen jenginsä voi käyttää sekasortoa hyväkseen ryöstökeikoilla.
Sarjakuvan keskeisimpinä teemoina ovat kuitenkin Batmanin pelot, paineet ja ammatinvalinnan varjopuolet. ”Väsyttää… haluan sänkyyn. Mutta en voi valita. Sillä Gotham on valinnut minut.”
Hullun Hatuntekijän jaksossa korostuvat puolestaan perhesuhteet. Oli kyse sitten komisario Gordonin adoptoimasta teinitytöstä tai Bruce Waynen ahdistavista lapsuusmuistoista. Harvoin Batmanin syntytarinaan on saatu yhtä voimallista tunnelmaa.
Lisäulottuvuuden juoneen tuo Hatuntekijän kiero Liisa Ihmemaassa -pakkomielle. ”Kaikki täällä ovat hulluja. Sinäkin.”
Kirjan viimeinen halloween alkaa Pingviinin hyökkäyksellä ja etenee Charles Dickensin Joulutarinan henkien siivittämänä valaistumiseen ja muutokseen. Ehkäpä nuoriherra Bruce saa kokemuksen myötä vihdoin uuden otteen elämästä. ”Viattomia tulee suojella. Lähes keinolla millä hyvänsä.”
Riivattu ritari esittelee lukijalle pakkomielteisen sankarin, jonka mieltä jäynäävät sekä katkera menneisyys että velvollisuudentunto. Loebin kerronnassa on vahva tempo ja emotionaalista iskuvoimaa. Tekstiä on käytetty kiitettävän taloudellisesti. Salen kuvitus hakee tyylikkyydessä vertaistaan – ja mies on mestari vaikuttavankokoisten kuvien sommittelijana.
Tästä kaavasta on parhaat lepakkoseikkailut tehty. ”Puhun järkeä järjettömälle. Moni voisi kysyä, kumpi meistä on sekaisin.”
Pitkä pyhäinpäivä
Vuonna 2013 suomeksi tulla pullahti Jeph Loebin ja Tim Salen arvostettu Batman-albumi Pitkä pyhäinpäivä (Egmont). Se on parivaljakon toinen merkittävä lepakkorupeama – edeltävä Riivattu ritari ilmestyi suomeksi vuonna 2012. Teos on myös toiminut esikuvana Christopher Nolanin ja David S. Goyerin Bat-elokuville, kuten herrat esipuheessaan paljastavat.
”Minä uskon Gotham Cityyn”, toteaa Bruce Wayne tarinan ensimmäisellä sivulla. Viittaritarin uran alkumetreillä kaupunki on korruption ja rikollisjengien mädättämä. Lain sijaan valtaa pitää käsissään Carmine Falconen johtama mafiaperhe. Batman, ylikomisario James Gordon ja syyttäjä Harvey Dent päättävät kuitenkin yhdessä vapauttaa Gothamin roistoista.
Novellit – Karin Tidbeck: Beatrice
Karin Tidbeck:
Beatrice
Kuvitus: Kivi Larmola
Suomennos: Susanna Paarma
Tohtori Franz Hiller rakastui ilmalaivaan. Hän meni Berliinin messuille nähdäkseen modernin aikakauden ihmeitä: automobiileja, potkurikoneita, mekaanisia palvelijoita, reikäkorttikoneita ja paljon muuta, mikä tulisi viemään ihmiset tulevaisuuteen.
Ilmalaiva oli ankkuroitu keskelle lentolaitteiden näyttelytilaa. Kaiteen vierelle kiinnitetyn pienen kyltin mukaan sen nimi oli Beatrice.
Toisin kuin suuret kaupalliset ilmalaivat Beatrice on rakennettu enintään kahdelle matkustajalle. Sopii erinomaisesti heille, joilla on pitkä matka lähimmälle yleiselle zeppeliinimastolle tai jotka eivät halua vieraiden matkustajien seuraan. Valmistus alkaa pian. Tilatkaa omanne jo nyt Lefleur et Filsiltä!
Tätä ennen ilmalaivat eivät olleet kiinnostaneet Franzia. Hän ei ollut koskaan matkustanut sellaisella eikä ollut edes nähnyt niitä läheltä. Eikä häntä kiinnostanut rakkaus yhtään sen enempää. Kolmekymmenvuotiaana hän oli edelleen poikamies. Hän oli hyvää aviomateriaalia, mutta oli tuntenut vain syvää mielenkiinnon puutetta kaikkia vanhempiensa esittelemiä rouvaehdokkaita kohtaan. Äiti oli yltymässä yhä itsepintaisemmaksi, ja ennemmin tai myöhemmin Franzin olisi pakko tehdä päätös. Mutta nyt hän seisoi tässä, Berliinissä, tämä ilmalaiva edessään: Beatrice, jonka nimi helähti kuin kello.
Franz ei saanut tarpeekseen aluksen katselemisesta. Beatricen keho oli ovaali ja täyteläinen, kaartuvan teräsrungon ympärille piukaksi jännitetty kuori hohti himmeästi. Pienessä, tummapuisessa gondolissa (hienointa mahonkia!) kiilsivät messinkikoristeet (jokainen osa käsin taottu!), ja paksujen lasi-ikkunoiden kulmat oli pyöristetty. Sisällä istuimien samettiin oli kirjottu Ranskan liljoja ja koskematon kojelauta heijasti valoa. Beatrice oli täydellinen. Hän liikkui hitaasti ylös ja alas kuin nukkuva valas. Mutta oli täysin hereillä. Franz vaistosi olevansa Beatricen huomion kohde, tunsi silmättömän katseen palon.
Hän palasi seuraavana päivänä, ja sitä seuraavana, vain katsellakseen Beatricea ja tunteakseen Beatricen katselevan häntä. He eivät päässeet koskettamaan toisiaan: kerran Franz yritti kavuta kaiteen yli, mutta vartijat estivät sen tylysti. Franz vaistosi Beatricesta samaa kaipuuta, joka täytti häntä itseään, kaipuuta koskea.
Hän etsi Lefleur et Filsin edustajan. Laiha mies oli Lefleur nuorempi, hänen sormillaan näkyi öljyläikkiä eikä hän näyttänyt oikein viihtyvän siistissä puvussaan. Franz tarjoutui ostamaan Beatricen saman tien, hän voisi kirjoittaa sekin tai maksaa käteisellä, jos se sopi paremmin. Se ei käynyt päinsä, vastasi Lefleur. Ei millään hinnalla? Ei millään hinnalla. Miten tuotanto voitaisiin aloittaa ilman prototyyppiä? Monsieur Hiller oli tietysti tervetullut tilaamaan ilmalaivan, mutta tätä hän ei saisi.
Franz ei rohjennut selittää, miksi niin mieluusti halusi juuri prototyypin. Hän otti kuvaston, joka hänelle työnnettiin käteen, ja palasi kotiin. Hän muisteli Beatricea hyväillessään aluksen kuvaa luettelossa: sileää kuorta, pientä gondolia. Kuinka hänen tekikään mieli ryömiä gondoliin.
Messut suljettiin kahden viikon kuluttua. Beatrice kuljetettiin kotitehtaalleen Pariisin ulkopuolelle. Franz haaveili tehtaalle matkustamisesta, sinne yöllä livahtamisesta ja Beatricen varastamisesta tai omistajille puhumisesta niin, että he liikuttuen luopuisivat Beatricesta. Hän ei toteuttanut haaveitaan. Sen sijaan hän muutti vanhempiensa hämmennykseksi pois kotoa ja matkusti Berliiniin, jossa hankki itselleen työtä ja vuokrasi varaston Stahlwerkstrassen varrelta. Sitten hän lähetti tilauksen.
Elokuvat – Big Hero 6
Big Hero 6
Disneyn uusin tietokoneanimaatio, Big Hero 6, on niin äärimmäisen laskelmoitu tuote, että sitä tekisi mieli vihata. Filmi painelee kaikkia mahdollisia nappeja, jotta saisi yleisön rakastumaan itseensä.
On tragediasta kumpuava kasvutarina, jossa samaistuttavaksi tarkoitettu teinipoika Hiro ja tämän nörttitoverit kohoavat suuriksi toimintasankareiksi. On Hiron hellyttävä ystävä, hoiva-alaa varten suunniteltu sympaattinen ilmapallorobotti Baymax, jonka toilailujen tulisi sulattaa kyynisimmätkin sydämet. Ja on tulevaisuuden futuristinen kaupunki, joka on sekoitus San Franciscoa ja Tokiota – täynnä bongattavaa kaikille japanilaisesta populaarikulttuurista innostuneille katsojille.
Vaikka päällekäyvä kaupallisuus ärsyttää tietoista mieltä, imee elokuva vastustamattomasti mukaansa. Niinpä Big Hero 6:n seurassa on vaikea olla viihtymättä.
Aivan alkuun bondaillaan Hiron ja tämän isoveljen kanssa, jotta saadaan rakennettua emotionaalista pohjaa elokuvan tuleville käänteille. Samalla esittäytyvät filmin muut keskeiset hahmot, kuten poikien huoltajana toimiva täti sekä yliopiston tiloissa puuhastelevat persoonalliset keksijänuorukaiset.
Kun nerokkaan Hiron suunnittelemat edistykselliset nanorobotit joutuvat lopulta vääriin käsiin, voi itse seikkailu alkaa. Pehmonallejakin suloisempi Baymax saa ylleen lentohaarniskan ja nörttipajan joukkio kullekin tyköistuvat supervimpaimet. Niille onkin tarvetta, sillä kabuki-naamion taakse kätkeytynyt salaperäinen pahis pystyy ohjailemaan miljoonien nanobottien muotoaan muuttavaa laumaa silkan ajatuksen voimin.
Tunnerekisterien kosiskelun ohessa luvassa on hupsuilla huumorivenkuloilla ryyditettyä vauhdikasta toimintaa, jonka seurassa uni ei pääse kutittelemaan aivokuorta. Homma pelittää erityisesti visuaalisesti. Hahmosuunnittelu ei vielä päätä räjäytä, mutta ympäristön lukemattomat yksityiskohdat ja tunnelmaa luovat valaisuratkaisut hurmaavat kuin tonnin leka.
Big Hero 6 ei vedä vertoja Pixarin The Incredibles -supersankarianimaatiolle, mutta auttaa jaksamaan ihmeperheen kuivan kauden ylitse. Enkä yhtään ihmettelisi, jos pian ilmoitettaisiin uudesta Big Hero 6 -televisiosarjasta.
Mutta mistä löytyy maailmankaikkeuden ensimmäinen ihminen, joka on ihan oikeasti lukenut 1990-luvun lopulla ilmestynyttä Marvel-sarjakuvaa, johon tämä elokuva perustuu?
Toni Jerrman
Teksti julkaistaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.
tähtivaeltajablogi 