sarjakuvat

Sarjakuvat – Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Alex Raymond:
Rip Kirby 1954–1956
Suom. Ilkka U. Pesämaa. Jalava

Aikoinaan sanomalehtistrippeinä julkaistut jatkosarjat olivat sarjakuvataiteen aatelia, ja niiden parissa viihtyivät alan kovimmat nimet. Hyvän näytteenä tästä käy Jalavan julkaisema albumi Alex Raymond: Rip Kirby 1954–1956. Kuten jo nimi kertoo, lähes 150-sivuinen teos esittelee herrasmiesetsivä Rip Kirbyn seikkailuja 1950-luvun puolivälistä. Raymond on taiteilijana ehdotonta mestariluokkaa, joten strippejä kelpaa ihastella jo yksistään taitavan ja tyylikkään piirroksen ansiosta. Tämän ohessa myös tarinat jaksavat yhä vetää ja viehättää.

Kokoelman käynnistävä Kaksi miestä ja pienokainen -kertomus on poikkeuksellinen siinä mielessä, että se painottaa huumoria toiminnan ja jännityksen sijasta – vaikka kyllä niitäkin on luvassa. Rip Kirbyn ja hänen Desmond-palvelijansa arki nyrjähtää sijoiltaan, kun pahiksia pakeneva nainen jättää vauvansa kaksikon hoidettavaksi. Moisen ilmestyksen edessä sankarimme ovat helisemässä, sillä heillä ei ole aavistustakaan, miten vaippaikäistä lasta tulisi käsitellä.

Erinäisten käänteiden kautta Rip ja Desmond päätyvät kommunistisen vallankumouksen puolittamaan valtioon, jossa vitsejä revitään punaisten toverien ajatusmaailmasta. Soveltavan doktriinin instituutissa lapset vapautetaan äidillisen rakkauden ikeestä, kansandemokratia tarkoittaa johtajien mielihalujen noudattamista ja työnsankareille luovutetaan ensimmäisen luokan kampiakselin ritarikunnan ansiomerkki.

Albumin toinen tarina, Kismet Kildare, on hyvä esimerkki paristakin Kirby-sarjakuville olennaisesta elementistä. Ensinnäkin sen keskiössä on kaunis ja kohtalokas nainen, jonka lumovoimaa Rip ei voi vastustaa. Toisekseen juonessa on yllättäviä käänteitä, jotka vievät tarinan aivan toisille vesille kuin miltä alkuun näyttää. Tällä kertaa kostonhimoisen naistaiteilijan tempauksista edetään murhien, petosten ja väärennösten ristiaallokkoon.

Femme fatale -hahmojen ohessa sarjakuvissa esiintyy muitakin vahvoja ja päättäväisiä naisia, jotka eivät pahemmin miesten apua kaipaa. Heistä käyvät esimerkkeinä vaikkapa Vastahakoinen perijätär -tarinan Sari, joka seilaa Etelämerellä oman purjelaivansa kapteenina, tai Jatsicombo konnantöissä -kertomuksen kovapintainen Ma Casino. Kasinoa pyörittävä nainen ryntää sumeilematta Kirbyn toimistoon ja toteaa ensi töikseen: ”Kirby, nimeni on Casino, ja minulla on sinulle töitä. Otahan sikari!”

Kokonaisuutena Rip Kirby 1954–1956 tarjoilee komean kattauksen velmuja ja vetäviä seikkailusarjakuvia, joissa konnat saavat kylmää kyytiä – paitsi silloin, kun he paljastavat hempeämmän puolensa, kuten tarinassa Äkkiväärää oikeutta.

Valitettavasti kirja ei ole visuaalisesta vailla ongelmia. Vaikka monet stripit ovatkin toistuneet onnistuneesti, mukana on useita jaksoja, joissa osa viivoista on joko kadonnut tai levinnyt ja sulautunut yhteen. Tästä huolimatta teos voittaa yleislaadussa aiemmat HS Kirjojen julkaisemat Kirby-kokoelmat.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – W. Haden Blackman & J. H. Williams III: Echolands 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

W. Haden Blackman & J. H. Williams III
Echolands 1
Image

”Tervetuloa ajelehtivan oraakkelin majaan. Nyt ymmärrät, että näen ja tiedän kaiken… Ennustin suolaisen ilman, aallot ja kohtalon kovan vaakakupin, jonka painoina toimivat ahneus ja verenhimo!”

J. H. Williams III on aina rikkonut sarjakuvailmaisun perinteitä omintakeisella kuvakerronnalla, joka hakee upeudessa vertaistaan. Tästä käyvät todisteeksi mm. sellaiset sarjakuvat kuin Chase, Promethea, Desolation Jones ja Batwoman. Williamsin ja W. Haden Blackmanin yhdessä luoma Echolands-uutuus ottaa kaiken ilon irti mestaritaiteilijan rajattomista kyvyistä.

Vaakamuodossa julkaistu sarjakuva leviää sivuille ja aukeamille värikkäinä muraaleina, jotka haastavat totutun ruutujaottelun lukemattomin eri tavoin. Sama innovatiivisuus näkyy myös kuvien sisällössä, jossa henkilöt on piirretty mitä moninaisimmin tavoin – jotkut viivapiirroksina, toiset maalattuina, osa mustavalkoisina. Hahmo- ja tyyliskaala kattaa koko populaarikulttuurin kentän manga- ja animevaikutteista yhdysvaltalaissarjakuvan historiaan.

Taiteellisesti sarjassa ihannoidaan niin Jules Vernen luomuksia, Winsor McCayn Pikku Nemoa, Alex Raymondin Flash Gordonia, mustavalkoisia kauhuklassikoita, Jack Kirbyn heeroksia kuin lukuisia muitakin spekulatiivisen fiktion merkkipaaluja.

Ykkösalbumi käynnistyy tilanteesta, jossa punahilkkainen Hope Redwood juoksee takaa-ajajiaan pakoon pitkin fantastisfuturistisen San Franciscon ruuhkaisia katuja. Hän on juuri varastanut kaupunkia yksinvaltiaana johtavalta velholta, Teros Demondilta, arvokkaan jalokiven – vieläpä paljon arvokkaamman kuin hän itse edes tajuaa. Tempauksesta raivostunut Teros lähettää hänen peräänsä sekä kuolonkoirien joukko-osaston että taikuudella luodun tuhovoimaisen tyttärensä.

Ensiaskeleissaan Echolands jää yksinomaan vauhdikkaaksi toimintamätöksi, jossa hahmoihin tai heidän motiiveihinsa ei ehditä paneutua. Sen sijaan esiin vyörytetään mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä toisensa perään. Vähitellen kerronta kuitenkin rauhoittuu ja mukaan ui syvempiä juonikuvioita sekä henkilökuvausta, joka saa lukijan välittämään Hopen ja hänen tovereidensa kohtalosta.

Sarjakuvan hahmokaarti on mainion moninainen. Mukana häärii mm. harmaasävyin toteutettuja vampyyrejä, ihmissusia, Frankensteinin hirviöitä ja aivoja kaipaavia zombeja. Viikinkejä, lännenmiehiä ja aasialaistaistelijoita vilisevää Aarresaarta johtaa puolestaan Zeuksen papittarien kasvattama puolijumala Romulus. Merirosvoista, merihirviöistä ja jättiroboteista nyt puhumattakaan. Ja tämä on vasta pieni pintaraapaisu rikkaan sarjakuvan aivoja soittelevista elementeistä.

Echolands raikaa kuin turbaanikuikka tulen valtakunnassa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Sarjakuvat – Ram V & Filipe Andrade: The Many Deaths of Laila Starr

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Ram V & Filipe Andrade
The Many Deaths of Laila Starr
Boom!

”Samoihin aikoihin juhlissa ikkunalaudalla istunut tyttö jatkoi putoamistaan ilman halki – kaksi kerrosta oli jo takana ja maa lähestyi kovaa vauhtia.”

Ram V:n käsikirjoittama ja portugalilaisen Filipe Andraden kuvittama The Many Deaths of Laila Starr (Boom!) on tekstiltään, rakenteeltaan ja kuvitukseltaan filosofisen kaunis visio elämästä ja kuolemasta.

Tarinan alussa bisnespukuun sonnustautunut Kuolema kutsutaan hopeisen toimistopilvenpiirtäjän ylimpään kerrokseen. Siellä hän tapaa kolmikasvoisen jumalan, joka toteaa, että vaikka Kuolema onkin ollut firman hommissa jo ikuisuuden, niin nyt hän saa potkut. Ennustusten mukaan on näet syntyvä lapsi, joka tuo ihmisille ikuisen elämän. Niinpä Kuolemalla ei enää ole ihmeempää virkaa. Kultaisena kädenpuristuksena Kuolemalle luvataan tavallinen maallinen elämä ihmisten keskuudessa.

Kuolemaa ei moinen kohtalo voisi vähempää innostaa, joten hän päättää tehdä asialle jotain. Tarkoituksena on tappaa Dariukseksi nimetty ihmelapsi ennen kuin tämä keksii kuolemattomuuden kaavan. Tätä silmälläpitäen Kuolema päättää syntyä ihmiseksi vastikään kuolleen Laila Starrin vartalossa – se kun sattuu olemaan samassa sairaalassa kuin missä Darius on juuri syntynyt. Mutta jopa Kuolemalle viattoman vauvan murhaaminen tuottaa moraalisia ongelmia. Lopulta kaikki päättyy siihen, että Laila/Kuolema menehtyy rekan alle – ja herää vuosia myöhemmin Pranan, elämän jumalan palatsissa.

Tästä käynnistyy Intiaan sijoittuva elämien ja kuolemien kierre, jonka aikana vuodet vierivät ja jonka kuluessa Laila tapaa Dariuksen kerta toisensa jälkeen. Nämä kohtaamiset sekä arki kuolevaisena olentona saavat hänet suhtautumaan olemassaoloon aivan uudella tavalla.

Taianomainen tarina sisältää useita sisäkkäisiä kertomuksia sekä hahmoja, jotka harvemmin pääsevät sarjakuvissa ääneen – kuten vaikkapa vanha kiinalainen temppeli ja Lailan bileissä polttama tupakka. Lopulta haikeansuolaisesta sarjakuvasta kasvaa ylistyslaulu sekä elämälle että kuolemalle.

The Many Deaths of Laila Starr on vaikuttava lukukokemus ja eittämättä yksi vuoden 2022 parhaista amerikkalaissarjakuvista. Tämän herätyksen myötä käsiin on pakko haalia myös muut Ram V:n käsikirjoittamat teokset, vaikka onkin myönnettävä, että hänen The Swamp Thing -albuminsa Becoming ja Conduit jäävät kauas Laila Starrin nerokkuudesta. Toisaalta ne ovat selvästi parempia kuin monet muut Rämeen olento -versiot, joten ei niitäkään kannata unohduksen roskakoriin veivata.

Toistetaan se nyt joka tapauksessa vielä kerran: The Many Deaths of Laila Starr rokkaa kuin perhonen päiväsällä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Praedor

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Petri Hiltunen
Praedor
Zum Teufel

Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.

Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.

Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.

Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.

Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.

Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.

Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.

Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.

Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!

Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.

Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.

Sarjakuvat – Jonathan Hickman & Mike Huddleston: Decorum

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Jonathan Hickman & Mike Huddleston
Decorum
Image

”Mitä hyötyä on tiedosta, kuinka universumia vaivaavan sairauden voisi parantaa, jos sitä ei osaa käyttää. Tällöin tieto ei ole siunaus, vaan kirous.”

Jonathan ”East of West” Hickmanin käsikirjoittama ja Mike Huddlestonin kuvittama Decorum (Image) on graafisena taideteoksena heittämällä vuoden 2022 komein sarjakuvatapaus. Isossa koossa julkaistu, noin 400-sivuinen opus ottaa kaiken ilon irti erilaisista kuvitustyyleistä. Skaala on uskomattoman laaja, ja vaihtelu on tarinankerronnan kannalta jopa perusteltua.

Jo sarjakuvan ensimmäisellä sivulla on esillä niin maalattua, harmaasävyistä kuin mustavalkoistakin taidetta. Jatkossa on luvassa myös luonnosmaista jälkeä, yhden lisävärin kerrontaa, mustavalkoviivojen ja värien leikkiä sekä kaikkea muuta – Huddleston kun selvästi hallitsee suvereenisti jokaisen kuviteltavissa olevan piirrostyylin.

Sarjakuvan tarina ei ole aivan yhtä maata mullistava, vaikka sisällössä riittääkin rutkasti ihmeen tuntua soittelevia scifi-ideoita. Mitenkään helposti kokonaisuutta ei pysty lyhyesti purkamaan. Yritetäänpä nyt kuitenkin edes raottaa kertomuksen pintaa.

Laajan galaktisen imperiumin romahduksen jälkeen kosmoksen mahtivoimana on toiminut singulariteettikirkkoa johtava tekoäly ja sitä palvelevat robottipapit, -paavit ja -konkistadorit. Kirkon pakkomielteenä on Taivaallisten äitien suojeleman luojamunan tuhoaminen. Munan metsästys on kestänyt jo niin pitkään, että ratkaisun hetket ovat vihdoin käsillä – ja kisan panoksena on koko universumin kohtalo.

Uskonnollisen kuvaston yliluonnollisteknisten tasojen osalta Decorum saavuttaa yhtä hämäriä ja psykedeelisiä todellisuusfantasioita kuin mihin suurmaestro Alejandro Jodorowsky on yltänyt omissa tieteissarjakuvissaan. Decorumin toinen keskeinen juonilinja kulkee selvästi ”realistisemmilla” poluilla.

Neha Nori Sood on rahapulasta kärsivä nuori lähettityttö, jonka galaksin paras palkkamurhaaja ottaa hoiviinsa. Neha päätyy tappajia kouluttavan Ihmisten sisarkunnan oppiin, vaikka toteaakin orientaatiohaastattelussa, että tappaminen ei kiinnosta häntä pätkääkään. Lisäksi hän mainitsee olevansa pikemminkin rakastaja, ja että hän ei pidä vahvoista ruuista mutta tykkää kovasti shortseista ja lyhyistä housuista.

Toki tässäkin kerronnan kaaressa riittää omat erikoisuutensa, mutta eipä nyt paljasteta yhtään enempää. Sen voin silti luvata, että jossain vaiheessa tarinalinjat kiertyvät taitavasti yhteen.

Kokonaisuutena Decorum on huumaava sarjakuva, jonka visuaalinen loisto hakee vertaistaan. Niinpä ei ole mikään ihme, että teos on ehditty kääntää jo useille kielille – ei tosin vielä suomeksi, mutta toivossa on hyvä elää.

Lapioi kuin sielunsyöjä lahjapaketissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä: Kalevala 3000

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä
Kalevala 3000
Musta Ritari

Suomen kansalliseepoksesta on ammennettu aineksia lukuisiin sarjakuviin. Nyt vuorossa on Vesa Vitikaisen ja Tuomas Myllylän scifi-versio Kalevala 3000. Tosin siihen on lainattu elementtejä lukuisista muistakin ilmansuunnista, kuten Tähtien sodasta ja kotimaisista laululyriikoista.

Sillä aikaa kun Väinämöinen on vaellellut teillä tietymättömillä, ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä Jumalaksi kohottaneen Kaunomielen johdolla. Samalla ihmiset ovat pääosin unohtaneet laulun lahjat ja taantuneet helposti hallittaviksi lampaiksi. Kaunomielen armeijoita johtaa ”Darth Vader” eli Rautapaavi, mutta tällä kertaa sotilaat eivät ole klooneja vaan Sammon henkiinherättämiä kalmoja, Ristiritareita. Kuolontähti on puolestaan korvattu Planeetansyöjällä ja Imperiumi Unionilla.

Tarina käynnistyy Kalevan ja Ainon häistä, jotka keskeytyvät Rautapaavin masinoimaan hyökkäykseen. Sen seurauksena Aino vangitaan Kaunomielen uudeksi morsiameksi. Kostoa janoava Kaleva päättää liittyä paluun tehneen Väinämöisen johtamaan kapinalliseen pakanaliittoon. Sen jäsenhakemusten käsittelijänä toimii Ilmarisen takoma vaimo, C-3PO… ei kun siis kultainen nainen.

Jääplaneetalla vieraillaan tuonpuoleisessa ja sitten muistellaan Tonttulassa käytyjä kiivaita taisteluita. Muutenkin tarinassa riittää kiivasta sotamättöä vaikka muille jakaa. Itse juonikuvio etenee sen sijaan episodimaisesti, minkä ohessa kerronnan rytmityksessä on omat ongelmansa. Varsinkin tarinan käynnistystä kiusaavat turhat sivujuonteet sekä fokuksen ailahtelevaisuus. Mutta alkukankeudesta päästyään Kalevala 3000 iskee paperille tuhdin annoksen vauhdikasta avaruusoopperaa.

Tasollista heilahtelua esiintyy myös taidepuolella. Pääosa jäljestä on taatun hurjaa sekä hurmeista Myllylää, mutta hetkittäin näyttää siltä kuin kiire olisi vienyt kuvista parhaimman terän. Kehnoiksi herran piirroksia ei silti kutsuisi edes vesi, joka on muutettu veriroiskeiseksi viiniksi.

”Herran rauhaa, pakanalliset!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Fred: Filemon – Epäuskoisen retki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Fred
Filemon: Epäuskoisen retki
Suom. Jukka Heiskanen
Egmont

”Se, joka ei ole koskaan nähnyt teatterilaivan kyntävän merta kahden kuun loisteessa, ei ole nähnyt mitään.”

Ranskalaisen sarjakuvataiteilija Fredin luoma Filemon-hahmo on kellunut suomenkielisillä laineilla aiemmin neljän albumin verran. Filemon ja A:n haaksirikkoinen (suom. 1974 & 1993), Filemon ja villi piano (1974), Filemon ja riippuva linna (1975) ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (1992) ovat kaikki surrealistisen sarjakuvailmaisun rakastettuja klassikkoja. Se, että tätä hartaasti odotettua herkkua on nyt saatu lisää, on Egmontin pyörittämän BD-sarjan ansiota.

Epäuskoisen retkessä Filemon yrittää auttaa Atlantin valtameren A-kirjaimelle aikoinaan haaksirikkoutuneen herra Bartolomeuksen takaisin kotisaarelleen. Valitettavasti vetoketjulla avattuun ulottuvuuksien väliseen reikään putoaakin Filemonin Hektor-isä, joka ei usko yliluonnollisiin hömpötyksiin, vaikka ne patsastelisivat hänen silmiensä edessä.

Hektor ei tosin päädy Atlantin A-kirjaimelle, vaan Kuiskaajien saarelle. Siellä kuiskaajankopeissa lymyävät kuiskaajat laiduntavat ohjaaja-paimenten kaitsemina laumoina. Uhan kuiskaajien leppoisille päiville muodostavat näyttelijä-barbaarit, jotka kaappaavat kuiskaajia teatterilaivoilleen.

Valtamerta seilaavien näyttelijöiden pahimpia vihollisia ovat puolestaan nojatuoleillaan ajelehtivat kritiikkellujat. He voivat helposti torpedoida koko teatterilaivan upoksiin, jos pettyvät esitykseen.

Kysymys kuuluukin, saako Filemon pelastettua epäuskoisen isänsä tämän absurdin näyttämön kulisseista?

Fred ei taaskaan petä. Epäuskoisen retki on niin villiä mielikuvituksen juhlaa, etteivät moiseen riemukaareen yllä edes kuumehoureiset unet. Sarjakuvan ihastuttava kajahtaneisuus valaisee maailmaa kuin psykedeelinen majakka, eikä todellisuus ole enää koskaan entisellään. Olen myyty, kaupattu ja syöty.

”Kritiikkien tauoilla me kritiikkellujat esiinnymme toisillemme… ja esitykset ovat aina nerokkaita!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa: Kulta-aika

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa
Kulta-aika
Suom. Saara Pääkkönen
WSOY

Ranskalaistaiteilija Cyril Pedrosa tunnetaan Suomessa mm. sellaisista mestariteoksista kuin Kolme varjoa ja Portugali. Käsikirjoittaja Roxanne Moreilin kanssa yhteistyönä syntynyt Kulta-aika laulaa kuitenkin visuaalisella loistollaan edeltäjänsäkin suohon.

Suurikokoinen, yli 400-sivuinen Kulta-aika edustaa yhteiskunnallisesti valveutunutta keskiaikafantasiaa. Kuninkaan kuollessa valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kruununpään pitkän sairauden aikana valta on valunut hovissa vaikuttavan Loys de Vaudémontin käsiin. Hänen toimestaan talonpojat on verotettu vereslihalle ja levottomuudet kukistettu väkivalloin. Nyt maan johtoon on kuitenkin nousemassa prinsessa Tilda, joka haluaa keventää kansalaisten taakkaa ja leikata hoviherrojen etuuksia.

Tämä ei tietenkään sovi Vaudémontin suunnitelmiin. Niinpä hän käyttää sätkynukkenaan prinsessan pikkuveljeä. Tämä anastaa kruunun itselleen ja ajaa Tildan maanpakoon. Nyt jostain pitäisi löytää tukijoiden armeija, jonka avulla Tilda saisi valtakunnan takaisin hallintaansa.

Valtataistelut ovat aina olleet keskiaikafantasian suola, ja Kulta-ajassakin nähdään monipolvisia juonitteluja, petturuutta sekä vauhdikkaan tappavia taistelukohtauksia. Niitä enemmän huomio kiinnittyy kuitenkin henkilöhahmojen kasvuun ja päämääriin. Jopa aluksi hyveelliseltä vaikuttanut Tilda on jäänyt niin kiinni aikakautensa yhteiskuntaluokka-käsitteeseen, ettei pysty hyväksymään hitaasti nousussa olevaa tasa-arvoisuuden ideaalia.

Ajatus on kotoisin pelkäksi legendaksi kuvitellusta Kulta-aika-kirjasta. Teos opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei omaa onnea sovi repiä muiden selkänahasta. Sanoma uppoaa hyvin alistettuihin ja kaltoin kohdeltuihin kansalaisiin. Näin saa alkunsa kapinaliike, jonka Vaudémont haluaa tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mitä tekee Tilda kaiken tämän kuohunnan keskellä?

Kulta-aika on kerronnallisesti vaikuttava sarjakuva, jonka juonikuviossa esiin nousevat niin rikkaat ja mahtavat kuin köyhät ja voimattomatkin. Heille kaikille on varattu oma roolinsa mullistusten melskeessä, eikä yksikään jää vaille valokeilaa. Jopa yksinkertaisena pidetty kyttyräselkä, Pikku-Paul, pääsee lopulta näyttämään salatut kykynsä.

Dramaattisen tarinan lisäksi Kulta-ajan nostaa arvoon arvaamattomaan Pedrosan taide. Huikein tavoin väreillä leikkivä kuvitus tuo hetkittäin mieleen vanhan puukaiverrustaiteen, mutta kokonaisuudessaan teoksen piirrostyyli on jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Kuvat myös elävät sisällön ehdoilla ja yltyvät kiihkeimmissä kohtauksissa vimmaiseen liikkeeseen. Sinne tänne ripotellut sivun ja jopa aukeaman kokoiset näkymät tahdittavat puolestaan taitavasti kerronnan rytmiä.

Jos tämä ei ole vuoden 2022 paras sarjakuvajulkaisu, niin sitten en tiedä, mikä on!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen: Kersantti Napalm: Barracuda

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen
Kersantti Napalm: Barracuda
Egmont

”Ihmiset eivät meitä kaipaa. Eivät ennen kuin pimeyden hirviöt kolkuttavat ovella. Meidän tehtävämme on kolkuttaa takaisin.”

Suomalaisen supersankarisarjakuvakentän kolme kovinta karjua ovat Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kapteeni Kuolio ja Kersantti Napalm. He kaikki ovat vääntäneet kättä ilkeiden vihulaisten kanssa jo usealla vuosikymmenellä. Nyt Tähtivaeltajastakin tuttu Napalm on tehnyt uuden aluevaltauksen: tuoreimmassa seikkailussa Patriot American Forcen superagentti on siirtynyt pienkustantamoiden leivistä kansainvälisen Egmont-yhtiön talliin.

Vesa Vitikaisen käsikirjoittama ja Markus Tuppuraisen kuvittama Kersantti Napalm: Barracuda on yli 60-sivuinen pläjäys sitä itseään. Tarina käynnistyy salamurhaajaterroristi Barracudan viimeisimmästä iskusarjasta, jossa menehtyy yhden päivän aikana lähes 150 newyorkilaista. Naamiotappaja on pakoillut PAF:n agentteja vuosikymmenten ajan ja lahdannut populaa planeetan jokaisella mantereella – Antarktista myöten.

Nyt raunioista löytyy kuitenkin ruumis, joka saattaa kuulua Barracudalle. Tai sitten kyseessä on vain uusi ovela juoni mestaririkollisen repertuaarissa.

Tutkimusten lomassa sarjakuva tarjoilee näkymiä PAF-agenttien aiemmista edesottamuksista. Niinpä kohtaamme Kersantti Napalmin sodan aikaisessa Vietnamissa taistelemassa zombeja vastaan, Cuba Libren johtamassa epäonnista Sikojenlahden maihinnousua sekä muita menneisyyden käänteitä, joista löytyy kytköksiä albumin päätarinaan. Samalla ne valaisevat superagenttien traagisia kohtaloita. Maailmoja pelastavan sankarin rooli ja kuoleman ainainen läsnäolo ovat psykologisesti raskaita, mikä ei tee elämästä helppoa.

Kersantti Napalm: Barracuda on päällevyöryvän totisuutensa ansiosta velmua sankarointia. Albumi taiteilee hienovaraisesti parodian ja vakavuuden välisellä raja-aidalla ja tekee sen niin taitavasti, että lopullinen tulkintavastuu jää kullekin lukijalle. Erinomaiset pisteet ansaitsee myös Tuppuraisen huolellinen ja selkeälinjainen taide, joka on tyylilajissaan ykkösluokan saavutus.

Skulaa, dallaa ja rullaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.