Sami Tissari
Krysa
Aula & Co

Sami Tissarin esikoisromaani Krysa on kunnianhimoinen, totta ja tarua sekoitteleva vaihtoehtohistoria. Meidän tuntemassamme todellisuudessa amerikkalaistutkija Frank Rosenblatt menehtyi heinäkuussa 1971. Hän oli tietotekniikan varhainen edelläkävijä, joka kehitteli itsestään oppivaa koneälyä. Rosenblattin teoriat joutuivat jo hänen elinaikanaan vastatuuleen, ja tietokonetekniikan tulevaisuus lähti aivan toisille urille.

Tissarin romaanissa Rosenblatt ei kuollut, vaan hänet kaapattiin Neuvostoliittoon jatkamaan Perceptron-laitteensa kehittelyä – hyvällä menestyksellä. Niin hyvällä, että se kääntää koko planeettamme valtatasapainon uuteen uskoon ja estää Neuvostoliiton hajoamisen.

Kirjan kertojana toimii neuvostoliittolainen, sittemmin Suomeen muuttanut Pavel Anatolevits Dybenko. Jo heti kärkeen käy selväksi, että hän on vastuussa perikadosta, joka koitti helmikuun 23. päivänä vuonna 2019. Tuolloin hänen lausumansa runo sammutti planeetan kaikki koneet. Tämä johti yhteiskuntien romahtamiseen ja ajoi ihmiskunnan lähes sukupuuttoon. Anarkian vallitessa harvat henkiinjääneet päätyivät taistelemaan keskenään yhä pienemmiksi käyvistä resursseista.

Ennen kuolemaansa Pavel päättää taltioida kertomuksensa siitä, miten tähän päädyttiin. Muistelmat käynnistyvät vuodesta 1988, jolloin Pavel oli kahdeksanvuotias. Hän asui Buratinon salaisessa kaupungissa, jota ympäröivät metsät oli miinoitettu vakoojien varalta. Hänen isänsä toimi elektroniikkainsinöörinä Buratinon tieteellis-teknisessä tutkimuslaitoksessa, jossa valmistettiin salassa pidettäviä aseita ja muita vempaimia.

Tämän aikakauden kuvauksessa Tissari ottaa kaiken ilon irti neuvostobyrokratian absurdeista koukeroista sekä kansalaisten tavasta kitata suunnattomia määriä viinaa.

Hyvä esimerkki neuvostoelämän kafkamaisuudesta saadaan jo tarinan ensisivuilla, kun Buratinoon salaa livahtanut Vitja-eno menehtyy. Koska Vitja on virallisten papereiden mukaan yhä työpaikallaan Novikovon kylässä, häntä ei tietenkään voi haudata ja julistaa kuolleeksi Buratinossa. Tästä käynnistyy kimurantti prosessi, jolla on pitkälle meneviä vaikutuksia myöhempiin tapahtumiin.

Muutenkin kirja tulvii makoisia syy-seuraus-ketjuja, joissa pienilläkin käänteillä ja elementeillä on lopulta suuri merkitys.

Neuvostoliittolaisten alkoholinkäyttöä kuvaa osuvasti seuraava lainaus: ”Puna-armeijan ja -laivaston päivä 23. helmikuuta oli meillä Neuvostoliitossa suuri juhla. Se tarkoitti, että kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa järjestettiin sotilasparaati. Toisekseen joka ikinen armeijassa tai laivastossa palveleva, tai joskus siellä palvellut, aloitti isänmaallisen pämppäämisen heti aamusta. Koko maa oli iltapäivään mennessä tillin tallin.”

Buratinosta Pavelin kertomus risteää suuntaan jos toiseenkin. Ajassa hypellään eestaas, ja mukaan ui lukuisia uusia tuttavuuksia sekä tarinaulottuvuuksia. Useimmiten hahmot, laitteet ja yksityiskohdat pumpsahtavat esiin tyhjästä ja niiden olemus sekä merkitys avataan vasta paljon myöhemmin. Ratkaisu vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta sekä kykyä hyväksyä hämmennyksensä. Krysa onkin kuin palapeli, jonka palat pudotetaan lukijan eteen sattumanvaraisessa mutta silti tarkkaan harkitussa järjestyksessä.

Aineksia romaanissa riittää vaikka muille jakaa. Tarinan kannalta keskeisiä henkilöitä on lukuisia, ja heidän erikoisia elämänkaariaan käsitellään pieteetillä. Väliin kerronta kurvailee sivuraiteille ja lappaa esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita – osa jopa aidon historian puolelta

On automatisoituja tuotantolaitoksia, jotka sylkevät pihalle täysin käyttökelvottomia esineitä. On elämää pitkittäviä Zbarsky-kapseleita. On antropologisia kokeita, joilla selvitetään, onko kommunismi ihmiselle luontainen olotila vai ihmiskunnan sivistyksen lopullinen ilmentymä. On keskenään kommunikoivia perceptroneita, älypillereitä, muurahaisfarmeja, synteettisiä ihmisiä, filosofisia keinohuumeita, rinnakkaisia universumeja ja vaikka mitä.

Krysa on todellinen runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista. Tissari päästelee menemään sellaisella vauhdilla ja vimmalla, että lukijaparka on helisemässä kaiken tämän yli äyräiden vuotavan ylenpalttisuuden keskellä. Ja se on kokijasta riippuen joko hyvä tai huono asia – itse kallistun hienoisella marginaalilla hyvän puolelle.

Tissari ei vielä ole niin nerokas kertojamaestro kuin vaikkapa Heikki Kännö tai Antti Salminen, mutta matkalla selvästi ollaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.