Vampirella x 3
”Tarttukaa sädepyssyihinne ja antakaa palaa, sillä täältä tulevat odottamanne piukeat pimatsut… avaruuden himopimut!”
Viime vuosina Egmont on hellinyt vanhojen kauhusarjakuvien ystäviä Shokki 1–3, Shokki – Tekijänä Richard Corben 1–2 ja Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson -kirjoilla. Nyt tarjontaa laajentaa entisestään Vampirella Kirjasto 1 -teos. Se sisältää alkuperäisen Vampirella-lehden numerot 1–7 vuosilta 1969 ja 1970.
Heti kärkeen täytyy todeta, että kirjan sarjakuvat ovat harvinaisen onnettomia räpellyksiä. Vampirellan ensiaskeleiden kehnous tajuttiin aikoinaan jopa Warren-kustantamossa, joten kauhumaestro Archie Goodwin sai tehtäväkseen uudistaa lehden konseptin numeron 8 myötä. Eli jatkossa on luvassa selvästi parempaa tavaraa. Tosin Vampirellan loistonaikoihin päästään käsiksi vasta kirjasarjan neljännessä osassa.
Ykkösopuksessa on tarjolla lähinnä surkuhupaisia kalkkunoita sekä silkkoja älyttömyyksiä. Vampirella itse seikkailee kirjassa vain kahdessa Forrest J. Ackermanin amatöörimäisesti kirjoittamassa tarinassa. Sen ohessa hän esittelee ja kommentoi muita sarjakuvia Shokki-lehdestä tutun Slemmyn tapaan.
Kirjan käsikirjoitukset yrittävät noudatella Creepystä ja Eeriestä tuttuja kaavoja, mutta yleensä huonolla menestyksellä – niin perusideoiden kuin lopputvistienkin suhteen. Lisäksi tarinat kerrotaan hämmentävän kömpelösti. Mukana on myös lukuisia kaakattavia scifi-paloja, joissa päädytään vieraan planeetan vaarojen keskelle.
Esimerkkinä kirjan tieteistarjonnasta käy Lähtölaskenta painajaiseen! -sarjakuva. Siinä iloisesti tanssivat miniasuiset hippitytöt lähtevät perustamaan uutta avaruussiirtokuntaa – kiitos ihmiskuntaa johtavien anteliaiden yliherrojen. Perillä matkalaisia odottavat kuitenkin lonkerohirviöt, amatsonitappajat, luolamiehet ja vampyyrit, jotka pistävät heidät nopeasti parempiin suihin. ”Taidan tietää totuuden, Damon… Nämä olennot ovat yliherrojamme!”
Rima ei ole asettunut kovin korkealle edes kirjan piirrosten suhteen, vaikka mukaan on eksynytkin muutama ihan kelvollisesti kuvitettu jakso. Julkaisun hälläväliä-asennetta kuvastaa hyvin, että jopa sellaisilta mestaritaiteilijoilta kuin Neal Adamsilta ja Jeff Jonesilta on mukana ihan vasurilla vetäistyä tavaraa.
Lehden sisällön heikkolahjaisuutta on pyritty kompensoimaan nuoria mieslukijoita kosiskelevalla seksikkyydellä. Niinpä sarjakuvien naishahmot ovat tämän tästä pukeutuneet ainoastaan bikineihin tai läpikuultaviin yöasuihin. Tyylilajin huipennuksiin lukeutuvat lähes näkymättömiksi piirretyt scifi-vaatteet sekä dinosauruksia pakenevan luolanaisen painovoimaa uhmaavat pikkuhousut, jotka peittävät vain häivähdyksen hänen uhkeasta takapuolestaan.
Kirjan jenkkijulkaisuun verrattuna suomalaisesta laitoksesta puuttuvat vanhat kirjepalstat, artikkelit, novellit, lukijoiden piirrokset sekä maanmainiot mainokset. ”Tilaa – tai kuole!” Lisäksi kansien väriversiot ovat näytillä huomattavasti alkuperäistä pienemmässä koossa.
Vakavasti itsensä ottaville sarjakuvaharrastajille Vampirella ykköstä ei voi suositella. Pidäkkeettömän kahjouden ystäville se tarjoilee kuitenkin naurua ja hulluutta koko rahan edestä. Pisteet myös Antti Poussan mehukkaalle suomennokselle.
Sarjakuvien ohessa Vampirella on aina ollut kuuluisa supertaiteilijoiden tekemistä kansimaalauksista. Niistä suurin osa on koottu kahteen komeaan taidekirjaan.
The Art of Vampirella: The Warren Years (Dynamite, 2014) on jokaisen fanin toiveiden täyttymys: yli 200-sivuinen kirja, joka esittelee vuosina 1969–1983 ilmestyneen alkuperäisen Vampirella-lehden klassiset kansimaalaukset. Näitä fantastisia teoksia ovat olleet tekemässä mm. kuvittajamestarit Frank Frazetta, Sanjulián ja Enrich. Tästä ei kauhuvivahteinen paha tyttö -taide enää paremmaksi muutu.
Työt pääsevät opuksessa oikeuksiinsa, sillä ne esitetään koko sivun koossa ilman logoa ja tekstejä. Alkuperäinen kansi on nähtävissä pienempänä viereisellä sivulla, jossa jaetaan myös kuhunkin kuvaan, lehteen, malliin ja taiteilijaan liittyvää mielenkiintoista informaatiota. Kokonaisuutta täydentää esipuhe, jossa kerrotaan Vampirellan historiasta ja lehden tekijöistä.
Ikoninen ja ensiluokkainen painotuote.
Tuoreempia Vampirella-kuvia halajavalle voi suositella vuonna 2010 julkaistua The Art of Vampirella -teosta (Dynamite). Ei tämä tietenkään pärjää klassikkokokoelmalle, mutta silti mukana on useita todella hyviäkin taiteilijoita – kuten Jim Silke, John Bolton, Adam Hughes, Mark Texeira ja Bruce Timm. Paha on olla ilman.
Vampirella forever!
Toni Jerrman
Anomalisa
Animaation ohessa elokuvan älynvälähdyksiin lukeutuu äänimaailma, joka kuvastaa Michaelin epätoivon syvyyttä. Siinä missä David Thewlis antaa äänensä Michaelille ja Jennifer Jason Leigh Lisalle, vastaa kaikkien muiden ihmisten identtisestä puheenparresta Tom Noonan – olivat nämä sitten miehiä tai naisia.
Anomalisa on kokeellinen ja lähes aavemainen sukellus toivottomuuden pohjamutiin. Sen ihmiskuvaus on moniulotteista, eikä anna lopullisia eväitä tulkita edes Michaelin tragediaa. Katsoja päättää, näkeekö miehen saamattomana luuserina, itsekkäänä hyväksikäyttäjänä vai todellisuuden päähänpotkimana surullisen hahmon ritarina. Harva maailman murtama tietää itsekään, mistä hänen loputon ahdistuksensa kumpuaa.
Alejandro Jodorowsky & José Ladrönn:
Incalin tapaan Viimeinen Incal käynnistyy kohtauksella, jossa John Difool putoaa scifistisen kaupungin kuilumaisemissa kohti kuolemaansa. Robokytät nappaavat hänet kuitenkin mukaansa kesken ilmalennon. Muistinsa menettäneen miehen perässä on muitakin tahoja, sillä koko universumin kohtalo on vaakalaudalla – ja tässä pelissä resuinen Difool on keskeinen nappula.
Ollaan Terra 2014 -planeetalla. Ihmiskuntaa uhkaa totaalinen tuho, kun teknokokeiluista syntynyt sähkövampyyri Benthacodon ottaa haltuunsa presidentin tuhoutumattoman koneruumiin. Hän aikoo hävittää kaiken orgaanisen elämän maailmankaikkeudesta biosyöjäviruksen ja roboarmeijansa avulla. Terralla tämä käy toteen, kun Benthacodon räjäyttää emopuun, planeetan kaiken elollisen luojan pirstaleiksi. Ikuisen metallin aika on koittava!
Viimeinen Incal on aitoa Jodorowsky-tykitystä, jossa ei voi koskaan ennalta arvata, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Mielikuvituksellisten scifi-näkymien ryydittämä meno on villiä ja vauhdikasta. Paperille lykitään jatkuvalla syötöllä suuren luokan toimintaa, mystistä metafysiikkaa ja hurttia huumoria.
Nykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.
Hupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.
Paikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Teräslilja vs. mutanttizombiet
Hänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.
Albumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?
Taiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.
Tähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös 
Kybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.
Jakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.
Vuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.
Patrick Rothfuss
Vuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.
Mikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.
Mahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.
Mahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.
tähtivaeltajablogi 