Teräslilja vs. mutanttizombiet
”Tykkään syödä vain purkkiruokaa, en aivoja ollenkaan!”
Maailmaan mahtuu monta poliisia. Massiivisessa Maailmankaupungissa kuria valvoo heistä kovin, robottipoliisi Teräslilja. Tämän armottoman lainvalvojan rinnalla sekä Judge Dredd että Robocop ovat pelkkää paperisilppua.
Teräsliljan pääesiintymisareena on tietenkin Tähtivaeltaja, mutta nyt salskea metallimies on hypännyt myös pitkän seikkailun pyörteisiin. Seitti-kustantamon julkaisema Teräslilja vs. mutanttizombiet on 120-sivuinen pläjäys sitä itseään. Käsikirjoituksesta vastanneen Pekka Mannisen ohessa albumia on ollut toteuttamassa kymmenen sarjakuvaväkivaltaan ihastunutta Suomen kansalaista – tunnetuimpana heistä Petri ”Barbaari” Hiltunen.
Romanttisena komediana mainostettu tarina käynnistyy epätodennäköisestä onnettomuussarjasta, joka synnyttää verenhimoisten mutanttizombieiden valtakunnan Maailmankaupungin keskelle. Yliluonnollisen voimakkaat raadot on pysäytettävä ennen kuin villi virus valtaa koko universumin. Ja koska armeijan kahjoista kyberritareista ei ole mihinkään, apuun huudetaan poliisiluutnantti Teräslilja.
Hänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.
Albumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?
Tuhtien turpakäräjien parasta antia on Mannisen kajahtanut huumori. Siinä on lukijalla ihmettelemistä, kun poliisiaseman katon läpi putoaa elefantilla ratsastava aasinpäinen merirosvo tai kun esiin marssivat hulppeat ninjalohikäärmeet, hämähäkkimiehet ja natsidinosaurukset! Myös ironisen piikikäs dialogi toimii. Yleisesti ottaen albumi olisi kuitenkin kaivannut enemmän satiiria ja vähemmän säädytöntä säntäilyä.
Taiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.
Mikael J. Mäkisen lypsyjakkaralla kirjoittama sekopäinen esipuhe istuu albumiin kuin Teräsliljan nyrkki happaman jääkarhun naamaan. Vinkeitä ovat myös tekijöiden esittelyt ja muut albumiin ahdetut lisämateriaalit.
Ilman Teräsliljaa on ihmisen paha kuolla.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.
Vuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.
Mikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.
Mahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.
Mahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.
Vuosi vetelee viimeisiään, joten nyt on hyvä hetki paljastaa vuoden 2015 paras suomenkielinen sarjakuvajulkaisu. Kisa himoitusta tittelistä oli verinen ja ykköspallista kävivät kovaa kisaa niin Sandman, Batman, Mikki, Thor, Saga, Yossel, Blast, Pirinen, Franquin, Manara kuin moni muu. Lopulta voittaja ilmestyi kehiin takavasemmalta, ihan puskista, ja pesi nimekkäämmät kilpailijansa kuusi-nolla. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pöllö on porukasta ainoa, joka ei ole täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Hän käy väliin jopa töissä. Muiden silmissä hän onkin nössö, jota sopii kiduttaa miten lystää. Ja tämä kiusaaminen ei rajoitu ystävällismieliseen kisailuun, vaikka Megg, Mogg ja Jone niin tuntuvatkin kuvittelevan. Kolmikko repii kunnon naurut juottamalla Pöllölle virtsaa, pilaamalla tämän orastavat ihmissuhteet ja tuhoamalla hänen työpaikkansa. Epätoivoinen lintu kestää kuitenkin kaiken nöyryytyksen ja hyväksikäytön, koska eipä hänellä muitakaan kavereita ole.
Meggilläkään ei mene lujaa. Silloin kun nuppi ei ole täysin kaakossa, noitanainen riutuu ahdistavan masennuksen syövereissä. Lisäksi huumetripit tuppaavat muuttumaan päällekäyviksi painajaisiksi ja jälkilöylyt vainoharhaiseksi hulluudeksi. Elämä on siis aikamoista jööttiä, joten pakkohan hahmojen ongelmallista kiemurtelua olemassaolon ankaralla saralla on sympatiseerata. Varsinkin kun päähenkilöistä kasvaa nopeasti persoonallisuuksia, joiden elämänkohtalot koskettavat.
Hanselmannin sysimustalla huumorilla silattu sarjakuva vähät välittää hyvän maun ja poliittisen korrektiuden käsitteistä. Lerssit heiluvat, ykä lentää ja paska tahrii useammatkin housut. Harvassa ovat myös sarjakuvat, joissa noitaneito harrastaa seksiä puhuvan kissansa kanssa. Eli ei tämä mikään Karvinen ole. Saati sitten hyvän olon ilopilleri. Mutta raastavan rehellisenä ja häiriintyneen törkyisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan väliinputoajista Megg, Mogg & Pöllö on täydellinen suoritus.
Teoksen vaikuttavuutta lisää Hanselmannin naivistis-taiteellinen piirrostyö, joka on monin osin kuin pikkulapsen kynästä lähtöisin. Tämä luo ihastuttavaa ristiriitaa tarinoiden raadollisen sisällön kanssa.
Apinain Tarzan: Oparin aarteet
Apinain Tarzanissa käsikirjoittaja Gaylord DuBoisilla on vielä selvästi harjoitteluvaihde päällä. Selostavia tekstejä on paljon, ja kerronta etenee paikoin lähes kuvitetun romaanin tapaan. Sankarin synnyinkertomuksessa on kuitenkin imua, joka vetää väistämättä mukaansa.
Tarzanin paluun fantastiset seikkailut Oparin mystisessä muinaiskaupungissa hehkuvat pulp-henkistä ihmeen tuntua. Tarjolla on aarteita, ihmisuhreja, rujoja nuijamiehiä sekä ylimaallisen kauniita naispapittaria. Silkkaa legendaa.
Siinä missä neljä ensimmäistä romaania on kukin ahdettu vain 24-sarjakuvasivuun, on Oparin aarteet -nimitarinaan käytetty kolminkertaisesti tilaa. Se on mahdollistanut alkuperäisen kirjan tapahtumien laajemman esittelyn. Tällä kertaa tiivistäminen olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä alkupuolen dramaattisten käänteiden jälkeen tarina kangistuu kaavaan, jossa Janea ja jalokiviä metsästävien toimijoiden tiet risteävät kerta toisensa jälkeen.
Robottiajan sankarista kertovasta Markos-sarjakuvasta (ks. TV 3/10) tunnettu Russ Manning on Tarzan-taiteilijoiden ehdotonta ykköskastia. Miehen piirrokset ovat kauniita ja viiva jäntevän selkeää. Myös harmoniset sommitelmat sekä kuvakerronta osuvat useimmiten nappiin. Bu vando tarmangani!
tähtivaeltajablogi 