kirjat

Kirjat – J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.): Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

J. S. Meresmaa & Anni Kuu Nupponen (toim.)
Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat
Hertta

Tinarinnat-antologia sisältää 11 kotimaista novellia, jotka kertovat Kalevalassa esiintyneiden naisten tarinat tuoreesta tulokulmasta. Idea on sekä herkullinen että tarpeellinen, sillä kuten J. S. Meresmaa toteaa pätevässä esipuheessaan, naisten osa Kalevalan runoissa on lähes aina miehille alisteinen. Sankareiden hääriessä mailla ja mannuilla naiset jäävät usein nimettömiksi ja heidän yksiulotteinen roolinsa on olla joko äiti, tytär, vaimo tai palkintopysti. Tässä kirjassa Kalevalan naiset saavat vihdoin suunvuoron.

Antologian käynnistää Emmi Itärannan loistelias Taivasta silpovat siivet. Siinä Louhi, Pohjolan emäntä, kertoo omin sanoin raastavasta elämästään ja velvollisuudentunnostaan. Hänen versionsa antaa tutuille tapahtumille aivan uudenlaiset taustat ja motiivit. Samalla kertoja kumoaa aiemmin levitetyt valheet ja viekkaudet. Silkasta valkopesusta ei kuitenkaan ole kyse, sillä Louhi myöntää myös omat virheensä, jotka edesauttoivat tragedian synnyssä.

Taivasta silpovat siivet kulkee kuin unelma. Itärannan kieli on soljuvan kaunista ja tavoittaa hienosti iättömän kansantarun tunnelman – hihityttävän ironisia piikkejäkään unohtamatta.

Seuraavilla kirjoittajilla on varsin epäkiitollinen tehtävä, sillä heidän tarinoitaan tulee väkisinkin verranneeksi Itärannan saavutukseen – ja siinä kisassa mikä tahansa novelli kalpenee. Asiaa ei auta, että kertomusten tematiikatkin kulkevat suhteellisen samankaltaisilla laduilla. Niinpä seuraavaa kirkkaana loistavaa helmeä saadaan odottaa aina Solina Riekkolan Kalma päätä kallistavi -novelliin asti.

Riekkolan tarinan päähenkilö on Tuonen tytti, joka kuljettaa menehtyneet kuolemanvirran tuolle puolen. Nykypäivään sijoittuvaan humoristiseen kertomukseen tuo aivan uutta verta se, että päähenkilö avustaa työkseen oikeuslääkäriä ruumiinavauksissa. Muiden poistuttua paikalta on vihdoin vuorossa kylmiöön suljettujen kalmojen saattaminen Tuonelan puutarhaan.

Tarinan toimivuuden takaavat päähenkilön suorasukainen luonne sekä pari uteliaisuuteensa kompastuvaa hauskaa sivuhenkilöä.

Useammassakin antologian tarinassa liikutaan scifi-maisemissa. Anne Leinosen Vilua hohkaa hopea on erinomainen kertomus Annikista, seppä Ilmarisen siskosta. Selväksi käy, että miehisille paheille altis teknoseppä tuskin saisi mitään aikaiseksi ilman taitavan siskonsa panosta. Lisävirtaa tarinaan tuo muskelimiesten kanssa paikalle porhaltava Pohjantähden kovapintainen Emäntä sekä hienomekaaninen Irina, Ilmarisen kuolleen vaimon korvike.

Vaikuttavaan kerrontaan yltää myös Tiina Raevaaran Saaren neidot, kauan kasvaneet -novelli. Huikeassa visiossa aikajana kulkee Kalevalan ajoista kaukaiseen tulevaisuuteen. Kokemustensa myötä kyyniseksi muuttunut Kyllikki on vuosien saatossa nähnyt miesten typeryyden tuhoisat seuraukset ja päättänyt siskoineen tehdä asialle jotain. Paljon on saatu aikaan, mutta vielä on sarkaa kynnettävänä – vaikka Kyllikin itsensä onkin jo aika poistua näyttämöltä. Pelittää kuin häkä!

Kokoelman päättää Magdalena Hain Veen emonen, ilman impi, Ilma-Tarin kätilö. Itärannan tarinan kanssa se on antologian huumaavin lukukokemus. Aivonystyröitä kutitteleva novelli ottaa omintakeisuudesta niskalenkin ja kuljettaa lukijat tulevaisuuteen, jossa ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä uudelleensynnyttävien sukupolvialusten tuella. Pienestä näkökulmasta ponnistava tarina kasvaa mittaansa suuremmaksi näkemykseksi toivosta, muutoksesta ja aikakausien jatkumosta.

Kirja sisältää myös jokaista tarinaa kuvastavan onnistuneen kuvituskuvan sekä lyhyen esittelyn kunkin keskushahmon roolista alkuperäisessä Kalevalassa.

Kokonaisuutena Tinarinnat on vahva ja oivaltava teos, jonka vietäväksi on hyvä heittäytyä. Olen vakuuttunut, että useampikin näistä novelleista nähdään ensi vuonna Atorox-palkinnon ehdokaslistalla, ja ihmeissäni, jos näin ei käy.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2023 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan Aula & Co:n julkaisemalle
JYRKI VAINOSEN romaanille TÄYTETYT.

Täytetyt on unenomainen tarina. Sen aistivoimaiset kuvaukset luonnonympäristöstä yhdistyvät päähenkilön minuuteen kohdistuvaan eksistentiaaliseen uhkaan, jopa kauhuun.

Ison rikosoikeudenkäynnin avaintodistaja Elias tuodaan turvaan outoon Muurikaupunkiin. Hän on paikan ainoa ihmisasukas. Oppaakseen hän saa vain yhden kirjeen, jossa kaupungin kerrotaan kuuluvan Mestarille. Mestarin hahmo tulee Eliaksen uniin ja pyyhkii yö yöltä pois tämän muistia ja täyttää sen uudenlaisilla näyillä.

Yksinäisen miehen päivät kuluvat verkalleen ympäristössä, jota luonto ja eläimet valtaavat vähitellen omakseen. Samalla kun päähenkilön menneisyys katoaa, hän takertuu vanhan minuutensa rippeisiin. Elias, sikäli kuin se on hänen oikea nimensä, kirjoittaa muistikirjaan kaiken, mitä aiemmasta elämästään muistaa. Samalla hän koettaa saada selvää kaupungin mysteeristä ja ymmärtää, mitä hylätyissä taloissa olevat täytetyt, palsamoidut ihmishahmot merkitsevät.

Vainonen sijoittaa tekstiin irvokkaan julmia kohtauksia ja vahvaa vertauskuvallisuutta. Ne ilmentävät tiedostamattoman ohjausta elämänkulussa, piileviä valtamekanismeja, todellisuuden kielellistä ja kuvallista hahmottamista.

Emme näe maailmaa suoraan, mutta yritämme selittää sitä. Emme löydä minuutta, vaan suhteiden verkon menneen ja nykyhetken, ympäristön ja toisten ihmisten välillä. Ihmisen, eläimen ja maan rajat häilyvät. Varmoiksi kuvittelemamme uskomukset ovat meihin ulkopuolelta asetettuja. Onko tämä ahdistavaa vai lopulta vapauttavaa?

Jyrki Vainonen on nykyhetken parhaita suomen kielen käyttäjiä. Täytetyt on jännittävä ja runollinen teos, jonka voi avata miltä sivulta tahansa vain tekstiä ihastellakseen. Moniselitteinen tarina ja sen tarkat havainnot kestävät monta lukukertaa.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Sari Peltoniemi (1963–2023)

tonitahtivaeltaja Kirjallisuus , , , ,

Sari Peltoniemi (1963–2023)

Lauantaina saimme lukea lehdistä suru-uutisen, että kirjailija, sanoittaja ja Noitalinna huraa! -yhtyeen laulaja Sari Peltoniemi menehtyi pitkäaikaiseen sairauteen perjantaina 14. heinäkuuta. Vast’ikään 60 vuotta täyttänyt, lukuisia kirjallisuuspalkintoja voittanut Peltoniemi oli Suomikumman merkittävä edelläkävijä, jonka teokset ilahduttivat niin lapsia, nuoria kuin aikuisiakin.

Sari Peltoniemen muistoa kunnioittaen julkaisemme nyt blogissa Anne Leinosen vuonna 2014 kirjoittaman artikkelin, joka käsittelee Peltoniemen kirjallista tuotantoa. Koska teksti on jo lähes 10 vuotta vanha, mukana ei ole kirjailijan tuoreempia teoksia, jotka ovat nekin kaikki tutustumisen arvoisia.

Sari Peltoniemi
Nyrjähtäneen todellisuuden tulkki

Suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa unohdetaan usein, että meillä on lukuisia lahjakkaita lasten- ja nuortenkirjailijoita, jotka tuottavat korkeatasoista spekulatiivista fiktiota. He eivät yleensä paistattele julkisuuden valokeilassa tai tavoita aikuisyleisöä. Siksi jopa Sari Peltoniemen kaltainen monitaituri saattaa olla monelle suomikumman lukijalle tuntematon. Mikäli moinen vahinko on sattunut käymään, kannattaa virhe korjata pikimmiten.

Itse tutustuin Peltoniemen kertojanääneen ensi kertaa Portin sivuilla. Vuosina 1998 ja 1999 ilmestyneet novellit Perunamaa ja Lintu lentää pimeästä ovat vahvoja ja omaäänisiä tarinoita, joista huokuu rakenteen ja tarkan lauseen taju.

Peltoniemen virallinen kustantamoura alkoi Kukka Kaalinen -lastenkirjalla. Vuonna 2000 käynnistynyt sarja käsittää neljä teosta. Niistä viimeisin, Soita minulle, Kukka Kaalinen, voitti Anni Polva -palkinnon vuonna 2009. Kirjasarja kertoo pienen Kukka-tytön merkillisestä elämästä. Kukka osaa puhua esineille, minkä ohessa hänen arkeensa kietoutuvat huijari Filunki ja etsivä Pollari.

Vuonna 2001 ilmestynyt nuortenkirja Hirvi pääsi Finlandia Junior -ehdokkaaksi ja voitti Kuvastaja-palkinnon. Romaani uudistaa perinteisten prinsessasatujen kaavoja raikkaalla tavalla. Kuninkaan tytär Ursula tulee raskaaksi, joutuu jättämään entisen elämänsä ja muuttamaan metsään.

Tarinan kertojana toimii liikuntakyvytön Lepakko, joka saa Ursulan kohtalon kuvauksen myötä itselleen siivet. Romaani tihkuu viitteitä klassisiin satuihin ja niiden lumovoimaan, mutta tulkinta on moderni.

Suomikumman edelläkävijä

Nykyhetkestä tarkasteltuna Sari Peltoniemi on itse asiassa ollut uuskummahko kirjoittaja jo ennen kuin Suomen spefi-piireissä alettiin edes puhua aiheesta. Hän on kirjoittanut susimaisista ihmisistä, penkonut vaihtoehtotodellisuuksia ja kolunnut dystooppisia maisemia. Täsmällinen lauseenkuljetus ja rivien välistä pilkistävä tummahko huumori siivittävät kerrontaa.

Peltoniemen tapaa kuvata toisenlaista arkea voisi luonnehtia almondilaiseksi. Hän lisää todellisuuteen jonkin sinne kuulumattoman elementin ja pyöräyttää tilanteen luontevasti vinksalleen, aivan kuten brittikirjailija David Almond.

Nuortenromaanissa Kummat (2003) päähenkilö Maarit huomaa, että hänelle alkaa kasvaa kummaa karvoitusta raajoihin ja lopulta häntäkin. Uusien ominaisuuksien piilottelusta seuraa ongelmia. Maarit on murrosikään ja aikuistumiseen kytkeytyvän muutoksen kourissa. Päähenkilö ei kuitenkaan jää kokemuksensa kanssa yksin, vaan löytää kuonomaisia hengenheimolaisia.

Kerppu ja tyttö -teoksessa (2007) perinteiset roolit on kiepsautettu päälaelleen. Kerppu on koira, joka haluaa saada itselleen ihmisen äitinsä ja isänsä lempeästä vastustuksesta huolimatta. Helinä-tyttö alkaakin pian viettää aikaa Kerpun kanssa, mutta ihmisestä on yllättävän paljon vaivaa ja vastuuta. Lastenromaanin anarkistisuus ja aikuisenkin kokemusmaailmaan iskevät detaljit ovat hykerryttäviä!

Itselleni tärkein teos Peltoniemen tuotannosta on kertomuskokoelma Ainakin tuhat laivaa (2005). Se on yksi harvoja viime vuosina julkaistuja nuorten novellikokoelmia, jossa on spekulatiivinen pohjavire. Kirjan keskeisiä tarinoita ovat mimosa-tematiikkaa käsittelevä Tyttö, joka ei halunnut tietää sekä niminovelli, joka on koskettavuudessaan pysäyttävä. Tuhannen laivan tarinassa kertoja laskee veteen paperista askarreltuja veneitä kuin kiinalaisessa myytissä – ja tuossa teossa on maagista voimaa.

Teoksessa on myös selkeästi fantastisempia novelleja, ja tekstit onkin jaoteltu osioihin Muualta ja Täältä. Tyyliltään kirja on Asko Martinheimon Isojalkainen poika -kokoelman hengenheimolainen. Se huokuu ihmeen tuntua, taikaa joka kumpuaa arjen sattumuksista ja fantastisen tunkeutumisesta meidän todellisuuteemme. Pienistä asioista kasvaa suurempia totuuksia ja kokonaisia elämänkohtaloita.

Suomu ja Hämärän renki -kirjapari (2007 & 2009) edustaa vaihtoehtoista historiaa. Suomun alussa Oona ui suutuspäissään liian pitkälle järvenselälle ja tuntee erikoisen kosketuksen takapuolessaan. Kun hän palaa rannalle, maailma on vinsahtanut: kenelläkään ei ole enää kännyköitä, ja ihmiset ovat vaatetukseltaan ja puheenparreltaan erilaisia kuin ennen. Ruotsi on yhtäkkiä ollut Suomen kanssa sodassa, ja presidenttinä on Paasikivi.

Kirjakaksikko ujuttaa arkisen kerronnan uumeniin sujuvan vähäeleisesti niin lohikäärmeitä kuin vampyyrejäkin. Myytit ovat kasvaneet todellisuudeksi kuin huomaamatta, ja lukija päätyy kaiken keskelle ilman turhia selityksiä. Teokset huokuvat Suomi-filmien nostalgiaa ja melankolista pohjavirettä, joka vetoaa lukijaan.

Yhtenäisen kokonaisuuden muodostavat myös romaanit Kuulen kutsun metsänpeittoon (2011) ja Haltijan poika (2013). Niissä päähenkilö Jouni huomaa sukujuurtensa kietoutuvan Lappiin ja seutukunnan outoihin voimiin. Jounin äidin kohtalo on mysteeri, jota vähitellen keritään auki.

Teosten kantavana voimana toimii saamelainen perinne. Seitojen ja noituuksien maailma valuu nykyhetkeen ja tavallisen suomalaisen yläkoululaisen elämään.

Moderni satutäti

Satujen maailma kannattelee niin useaa Peltoniemen teosta, ettei ole ihme, että hän on omistautunut myös puhtaille saduille. Gattonautti ja muita arkisatuja (2012) sisältää tarinoita, jotka soveltuvat lapsille luettavaksi.

Uunituore Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (2014) on puolestaan jo nimensäkin mukaisesti aikuisille suunnattu satukokoelma. Kirjailija on tarttunut suomalaisiin satuihin ja kirjoittanut niistä perinteistä rytmiä ja logiikkaa kunnioittavat modernisoidut versiot.

Kokoelman pienet tarinat ovat mustan huumorin sävyttämiä, suorastaan hykerryttävän anarkistisia. Grimmin satujen tavoin näissä teksteissä ei anneta armoa, joten kertomuksen viimeisinä sanoina saattaa paistatella lause ”Sitten hän lähti kostamaan”.

Romaanituotannon rinnalla Peltoniemi on kirjoittanut lukuisia novelleja. Englanniksikin kääntynyt Kultainen omena (2003) ammentaa aiheensa metsästä ja suomalaisesta kansanperinteestä. Kuun pimeä puoli -ihmissusikokoelmassa (2013) julkaistu Kotiseutuni tarjoilee makoisan kattauksen murretta, lapsinäkökulmaa ja myyttien uudelleenkierrätystä. Verenhimo-antologiaan (2011) valittu Vain mato, matkamies maan taas tuo vampyyrimyytit suomalaisten metsäpirtteihin.

Ylipäänsä Peltoniemen koko tuotantoa leimaa vahva luontosuhde. Metsä on hänen tarinoissaan läsnä, ja luonnonsuojelua sekä elämän kunnioittamista kuvataan luontevasti, ilman saarnaavuutta.

Lyriikkaa ja palkintoja

Peltoniemen tuotannosta on paha puhua mainitsematta hänen laulunsanoituksiaan. Esimerkiksi PMMP:n Pikkuveli-hitin sanat ovat kotoisin Peltoniemen kynästä. Alunperin hän kirjoitti laulun Noitalinna huraa! -yhtyeelle, jonka solistina ja sanoittajana hän toimi 1980-luvulla.

Peltoniemen lyriikoista pääsee nauttimaan edelleen, sillä hän kirjoittaa tekstejä Musta Köksä -kokoonpanolle. Osa sen jäsenistä on entisiä Noitalinna huraa! -yhtyeläisiä. Mustan Köksän tyyliä leimaa naivistisen surrealistinen ote, jossa näennäisen yksinkertaiset mutta tajuntaan porautuvat sanoitukset pääsevät oikeuksiinsa. Yhtyeen musiikkia on hyvällä syyllä luonnehdittu sekä keijukais- että sirkusrockiksi.

Vuonna 2014 Sari Peltoniemi sai Laivakello-palkinnon, joka myönnetään ansioituneelle lasten- ja nuortenkirjailijalle. Palkintoperusteluissa kiitellään Peltoniemen kunnianhimoa, uudistushenkisyyttä ja yllättävyyttä. Erityishuomiota kiinnitettiin kirjailijan tapaan hyödyntää suomalaista kansanperinnettä ja mytologiaa.

Peltoniemen tuotanto sisältää monia teoksia, jotka sopivat myös aikuislukijalle ja vaativaan kirjalliseen makuun. Kauniin kielen vietävänä sisällön elämänviisaus ja syvyys jää takaraivoon kuplimaan.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/14.

Kirjat – Celeste Ng: Kadonneet sydämemme

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Celeste Ng
Kadonneet sydämemme
Our Missing Hearts
Suom. Taina Helkamo. Gummerus

Maailma on täynnä hyviä ja hyytäviä lähitulevaisuusdystopioita. Valitettavasti Celeste Ngin Kadonneet sydämemme ei kuulu tähän kaartiin. Toki romaanista löytyy muutamia visioita, jotka ovat pelottavan lähellä nykyisiä kehityslinjoja, mutta käytännössä teksti jää saarnaavan selitteleväksi. Kirjailija tuntuu kuvitelleen, että tärkeintä on paukuttaa ideat suorasanaisesti kehiin – kun oikea tapa olisi ollut tuoda ne esiin tarinan siivellä. Lisäksi romaanin itkuhanoja tiristelevä kuvaus äidinrakkaudesta ja lastenriistosta pakahtuu naurettavan överiksi vedettyyn tunnepolkkaan.

Teoksen Yhdysvalloissa syvän laman synnyttämä kaaos ja mellakointi on taltutettu yltiöisänmaallisella PACT-lailla. Sen mukaan kaikki maata riepotelleet taloudelliset ongelmat johtuvat Kiinan vaikutusvallasta. Lopulta kansan viha on saatu kohdistettua kaikkiin aasialaistaustaisiin ihmisiin. Myös heihin, jotka ovat asuneet Yhdysvalloissa jo usean sukupolven ajan.

Samaan aikaan propagandakoneisto aivopesee ihmisiä kritiikittömään amerikkalaisten arvojen ja elämäntapojen ihannointiin. Mitään ei sovi kyseenalaistaa ja kaikesta ”kumouksellisesta” toiminnasta tulee heti ilmoittaa viranomaisille. Mielivaltaisessa kyttäyskulttuurissa pienikin poikkipuolinen sana voidaan tulkita rikokseksi. Pahinta tilanteessa on, että lapset viedään pois epäamerikkalaisiksi koetuilta vanhemmilta.

Kyky pysytellä huomaamattomana onkin monen aasialaistaustaisen ihmisen ainoa selviytymiskeino tässä pelon jäytämässä ilmapiirissä.

Yksilönvapauksien ohella kato on käynyt myös kirjallisuuden puolella. Kaikki vaarallisiksi, poikkeaviksi tai ajatuksia herättäviksi katsotut kirjat on joko poltettu tai muutettu vessapaperiksi.

Jo kymmenen vuoden ajan systeemi on jyrännyt ja ihmiset vikisseet tyytyväisyydessään. Nyt kaduilla alkaa kuitenkin näkyä erikoisia performanssitaiteellisia tempauksia, joissa vastustetaan PACT-lakia. Olisiko käsillä vihdoin se hetki, jolloin kansa herää Ruususen unestaan?

Romaanin ensimmäisessä puoliskossa seurataan 12-vuotiasta Bird-poikaa, jonka kiinalaistaustainen äiti on lähtenyt perheen luota kolme vuotta aiemmin. Bird ei tiedä, miksi äiti on jättänyt hänet, ja kaipaa epätoivoisesti tämän luo. Tunnemössöistä hahmoa on mahdoton ottaa tosissaan, sillä tämän rohkeus, neuvokkuus ja älykkyys ovat valovuosia ikäistään kehittyneemmät.

Teoksen jälkimmäisessä puoliskossa kelataan läpi äidin elämäntarina viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta. Ja voi sitä rakkauden määrää, jota hän tuntee lastaan kohtaan. Ja voi sitä murhetta, jota hän kantaa kaikkien lapsistaan erotettujen vanhempien puolesta.

Kirjailijan teksti kulkee ärsyttävän osoittelevasti ja mukamas runollisen maalailevasti. Metaforat ovat tyyliä: ”Birdin katsellessa ympärilleen muistot leijailevat hänen ympärillään ennen kuin laskeutuvat hänen hartioilleen kuin sudenkorennot.” Romaanin tunnekuohujen höttöhattaraiset kuvaukset synnyttävät vain myötähäpeää.

Säälittävintä romaanissa on, että Ng yrittää selvästi vakavissaan kertoa sekä menneistä, olemassa olevista että piilevistä ongelmista, jotka ohjaavat mm. Yhdysvaltoja dystooppisille poluille. Mutta hän hukkaa tämän kaiken harlekiinimaisen toteutuksen vuolaaseen virtaan. Niinpä teos herättää huomattavasti vähemmän kylmiä väreitä kuin tieto siitä, että Yhdysvaltojen mahdollinen tuleva presidentti, Floridan kuvernööri Ron DeSantis, luo jatkuvalla syötöllä uusia lakeja, jotka kaventavat vähemmistöjen oikeuksia, tyhjentävät kirjastoja ja rajoittavat kouluissa ja yliopistoissa sallittuja puheenaiheita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Magdalena Hai: Sarvijumala

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Magdalena Hai
Sarvijumala
Otava

Kauhun suosio on kasvussa lasten- ja nuortenkirjallisuudessa. Lanun konkari Magdalena Hai osaa kirjoittaa kauhuakin vetävästi, mistä on todistusaineistona jo kaksi aiemmin julkaistua nuorille suunnattua novellikokoelmaa. Sarvijumalaan kannattaa tarttua, vaikka kauhu ei olisikaan ominta genreä. Hain taituruus sanan säilän heiluttelussa tulee nimittäin esille muillakin osa-alueilla, esimerkiksi realististen, eikä vähääkään hävettävien nuorten välisten seksikohtausten kuvaamisessa.

Teoksen yllä roikkuu synkkä, kalmanhajuinen pilvi. 17-vuotias Lauri on menettänyt äitinsä auto-onnettomuudessa ja isä on koomaan vaivutettuna sairaalassa. Teinipoika itsekin on saanut kolhun jos toisen. Hain todentuntuinen päähenkilö ei kuitenkaan parane vammoistaan silmänräpäyksessä, vaan nilkuttaa sauvoihin nojaten viimeiselle sivulle asti.

Kun Lauri näkee ensimmäisen kerran sarvikalloisen hahmon, hän ajattelee tämän olevan vain kivun ja lääkkeiden aiheuttamaa harhaa. Maakellarille tuoksuva kammotus ei kuitenkaan jätä häntä rauhaan. Pian käy ilmi, ettei se ole ainoa poikkeava olento, jota muut eivät huomaa. Myös ojaan hukkuneen lapsen kummitus näyttäytyy Laurille. Ennen viimeisenkin järjen häivenen katoamista poika saa vahvistuksen, että ilmiöt ovat todella olemassa.

Sarvijumala ei sorru kliseisiin tai ällöttävyyksiin. Mukana on jonkin verran gorea kehokauhua, ja sisältövaroituksen voi antaa myös itsetuhoisuudesta. Tarina vetää kuitenkin kuin junan vessa: kauhuelementeillä ei mässäillä vaan niitä ripotellaan sopivin väliajoin kuin suklaahippuja keksitaikinaan. Aineosilla luodaan erittäin vahvaa tunnelmaa hukkaamatta paukkuja turhiin säikyttelyihin.

Hai on onnistunut kirjoittamaan teokseensa kylmiä väreitä aiheuttavan kauhun lisäksi ajatuksia herättäviä kuvauksia mielenterveyden oirehtimisesta ja rasismista. Jälkimmäiseen kirjailija on käyttänyt kokemusesilukijaa, eli uskottavuutta löytyy. Loppuun jää muutamia avoimia kysymyksiä, jotka saattavat viitata siihen, että jatkoa on luvassa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Kirjat – Ričardas Gavelis: Vilnan pokeri

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Ričardas Gavelis
Vilnan pokeri
Vilniaus Pokeris
Suom. Urtė Liepuoniūtė & Per Länsmans. Siltala

Ričardas Gavelisin neuvostovallan aikainen pääteos, Vilnan pokeri, on liettualaisen kirjallisuuden postmoderni virstanpylväs. Jokainen liettualainen tuntee sen vähintään nimeltä ja maineeltaan. Teos sai silloisten sääntöjen vastaisesti painoluvan vuonna 1989, kun kustantamon apulaiskustannuspäällikkö tajusi, että romaani ei voisi odottaa suotuisampia aikoja. Kaksi viikkoa kirjan ilmestymisen jälkeen Berliinin muuri murtui.

Kiitos kääntäjien, Urtė Liepuoniūtėn ja Per Länsmansin sinnikkyyden sekä Siltala-kustantamon, Vilnan pokeri on nyt myös suomalaislukijoiden ulottuvilla. On ilo huomata, että vaikean, kokeellisen romaanin julkaisu on ilmeisesti myös kannattanut – arviokappale edustaa jo kirjan toista painosta.

Romaani jakaantuu neljään kirjaan, jotka tarkastelevat samaa murhatapausta eri näkökulmista. Keskeisin hahmo on ensimmäisen, pisimmän ja rönsyilevimmän kirjan päähenkilö Vytautas Vargalys. Hän on viisikymppinen vilnalaismies, joka on selvinnyt hengissä Stalinin leireiltä ja sysätty työskentelemään puoliksi unohdettuun kirjastoon. Eletään lokakuuta määrittelemättömänä vuotena 1970-luvulla. Varsinkin Vargalysin kertomus käsittelee kuitenkin myös aiempia traumaattisia vuosikymmeniä, kun pirstoutunut mieli ajelehtii tuuliajolla ajan virrassa.

Vyörytys on raskasta luettavaa niin muodoltaan kuin sisällöltään. Teoksen maailma on täynnä kurjuutta, raakuutta ja inhottavuutta. Vargalys on kertojana epäluotettava, samoin muut kertojat, mutta silti luotettavampi kuin järjestelmä. Hän ei ole viaton, vaikka saattaakin olla syytön siihen, mistä häntä syytetään. Tästä huolimatta hän on monin verroin viattomampi kuin järjestelmä, jota kenenkään on turha syyttää mistään. Taustalla Vilna on kaikki ja samalla ei-mitään: lohikäärmeen valtaama labyrintti, todellinen ja pelkkä myytti.

Vilnan pokeri on huuruinen, fantastinen ja tajunnanvirtainen painajaisuni, joka käy totalitarismin kimppuun, koska ei muutakaan voi – vaikka on tuomittu häviämään. Oikeutettu vainoharhaisuus ei ole riittävän vainoharhaista, juonikkuus ei tarpeeksi juonikasta, sillä järjestelmä on aina häikäilemättömämpi kuin sen vastustajat. Vargalys nimittää järjestelmää sanalla he ja tunnistaa sen lonkerot neuvostojärjestelmän lisäksi muistakin totalitaristisista ajoista ja paikoista. Eipä sitä kieltämättä tarvitse nykypäivänäkään kaukaa etsiä.

Gavelis ei säästele romaanissaan myöskään omiaan. Hahmot etsivät Liettuaa, maan, kulttuurin ja sen ihmisten sielua, mutta löytävät usein vain aihetta mustaan huumoriin. Gavelis piikittelee useammankin hahmon suulla liettualaisia taiteilijoita siitä, miten huojentuneita he ovat, etteivät saa tehdä taidettaan – vaan voivat tyytyä surkuttelemaan.

Lukijankaan ei pitäisi säästellä itseään. Vilnan pokeria on vaikea kuvailla mukaansatempaavaksi tai palkitsevaksi tai edes väittää, että kyllä kaikki vielä keskittymällä avautuu. Parempi olla lupaamatta mitään. Mutta teos on vimmainen, ravisuttava ja välttämätön. Vähintä, mitä lukija voi tehdä, on suostua kaiken tämän todistajaksi.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2023 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2023

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2022 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Jalavan julkaisemalle
N. K. JEMISININ romaanille KIVINEN TAIVAS.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

N. K. Jemisinin Kivinen taivas (The Stone Sky, 2017) päättää ansiokkaan Murtunut maailma -trilogian. Palkinto on samalla tunnustus koko sarjalle, joka on täynnä ihmeen tuntua, painavia teemoja ja taitavasti luotuja henkilöhahmoja.

Kivinen taivas – ja samalla koko Murtunut maailma -trilogia – on mieleenpainuva lukukokemus ja poikkeuksellinen mestariteos. Teossarja tarkastelee hämmästyttävän taitavasti perustavanlaatuisia yhteiskunnallisia ja inhimillisiä kysymyksiä. Lisäksi se käsittelee maailmanloppua tavalla, joka saa kaikki muut maailmanloppuromaanit kalpenemaan.

Kivinen taivas vie kokemustensa runnomat hahmot lopulliseen kohtaamiseen ja entistäkin vaikeampiin valintoihin järistyskatastrofin raunioittamassa maailmassa. Vaakalaudalla ovat niin äidin ja tyttären suhde kuin koko planeetan tulevaisuus. Maailmanlopusta ei selviä tahraamatta käsiään.

Jemisinin taito rakentaa hämmästyttävä, johdonmukainen ja omaperäinen maailma on vailla vertaansa. Kivinen taivas onnistuu sekä vastaamaan aiempien osien herättämiin kysymyksiin että kehittelemään niitä yllättäviin suuntiin. Samalla teos valaisee monin tavoin tapahtumien taustalla siintävän maailman historiaa ja yhteisöjen rakenteita.

Kunnianhimoinen romaani on myös kielellisesti korkeatasoinen, ja kerronnan lumo pitää otteessaan. Jemisinin vimmaisuus ei anna armoa, mutta raadollisuutta tasapainottaa vinon synkeä huumori. Mielikuvituksellisesta miljööstä huolimatta sanoma luovuttamattomasta ihmisoikeudesta hehkuu kirkkaana kautta koko trilogian ja pakottaa tarkastelemaan myös omassa maailmassamme vallitsevaa sortoa ja syrjintää.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja suomentaja, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko (Tammi, 2021)
Emmi Itäranta: Kuunpäivän kirjeet (Teos, 2020)
Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Suomaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Maria Turtschaninoff
Suomaa
Arvejord
Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Tammi

Maria Turtschaninoffin Suomaa-romaani kattaa viisi vuosisataa. Tarinassa seurataan Nevabackan suvun ja tilan syntyä ja kehitystä 1600-luvun lopulta meidän päiviimme. Kirjan tapahtumat sijoittuvat jollekin suomen- ja ruotsinkielisen Pohjanmaan väliselle alueelle, jossa molemmat kielet elävät paitsi omaa, myös yhteistä elämää. Kielten symbioosi näkyy esimerkiksi juuri Nevabackan kumpaistakin kieltä yhdistävässä nimessä.

Pitää nostaa hattua kirjan suomentaja Sirkka-Liisa Sjöblomille. Tartuin suomennokseen luettuani alkuperäisteoksen muutamaa kuukautta aiemmin. Voin vain kuvitella, millainen työ on ollut luovia varsinkin romaanin nimistön keskellä, ja pohtia, mitkä nimet kääntää ja mitkä jättää kääntämättä. Puhumattakaan pähkäilyistä, miten ylipäänsä pyrkiä tekemään ruotsinkielisen alkuteoksen kielten kohtaamiset näkyviksi myös suomennoksessa.

Ei Turtschaninoff ole kääntäjäänsä muutenkaan helpolla päästänyt. Tarinan kieli elää ja muuttuu hienoisesti liikuttaessa vuosisatojen läpi, mutta sen lisäksi kirjan ääni muuttuu luvusta toiseen. Tarinaa kuljetetaan eteenpäin eri tyylilajeissa, milloin suoraan kertovana, milloin proosarunona, kirjeenvaihtona tai päiväkirjamerkintöinä. Myös henkilökaartissa riittää vaihtelua kuin elämässä itsessään.

Lukija saa seurata Nevabackan tarinaa monen eri ikäisen, eri sukupuolisen ja mielenlaadultaan erilaisen henkilön kautta. Yhteistä heille kaikille on paitsi jonkintasoinen yhteys sukuun, myös yhteys maahan ja varsinkin metsään. Turtschaninoff tekee jokaisesta kertojaäänestä yksilön, oli sitten kyseessä uskonsa kanssa kamppaileva mies 1700-luvulla, orpo pikkutyttö 1900-luvun alussa tai vanhus pitkän elämänsä ehtoolla meidän päivinämme.

Kuten niin usein Turtschaninoffin teoksista, löytyy tästäkin yhteys fantasiaan juuri luonnon kautta. Suomaa ammentaa fantastiset elementtinsä monille tutusta mytologiasta, suon ja metsän väestä. Kirjan alussa luodaan voimakas yhteys ihmisen ja metsän/suon välille. Tätä yhteyttä ja sen muuttumista seurataan kautta vuosisatojen eri ihmiskohtaloiden kautta. Tutuiksi tulevat niin nälkävuosien kärsimykset kuin 1950-luvun teinikesä. Kirjan jokainen luku kuljettaa lähemmäs nykyaikaa ja meidän maailmaamme.

Turtschaninoffin romaania markkinoidaan kirjailijan ensimmäisenä aikuisille suunnattuna romaanina. Raja nuorisokirjallisuuden ja aikuisten kirjallisuuden välillä on usein veteen piirretty viiva. Niinpä toivonkin, että ne lukijat, jotka löytävät Turtschaninoffin tämän romaanin myötä, uskaltaisivat tarttua myös hänen aiempiin teoksiinsa. Tarinankertoja Turtschaninoff on lukijansa ansainnut!

Ben Roimola

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2023 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtifantasia-ehdokkaat 2023

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle. Vuoden 2022 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

• Mariana Enriquez: Yö kuuluu meille (WSOY, suom. Sari Selander) – Kauhufantasia kietoutuu saumattomasti osaksi yhteiskunnallista ja psykologista romaania. Kokonaisuus on yllättävä ja ravisteleva, samalla kiehtova ja inhimillinen.

• Marko Hautala: Kuolleiden valssi (Tammi) – Osuvaa ihmiskuvausta, tumman humoristista aikalaishistoriaa ja kauhun syviä pohjavirtoja. Varmaotteinen, tyylikäs novellikokoelma.

• Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet (Punainen Silakka, suom. Raisa Porrasmaa) – Aikamatkustusfantasia osoittaa, että ajattelu, kuunteleminen ja myötätunto ovat elämän todellista ydintä. Taidokkaasti kerrottu, lämpimän humanistinen teos.

• Marja Kyllönen: Vainajaiset (Teos) – Kainuulaista gotiikkaa ja syvällekäyvää kärsimyksen kuvausta. Omaperäinen romaani on ladattu täyteen sanojen mahtia.

• Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co) – Hiljaa avautuva, kaunis ja kauhistuttava mysteeriromaani käsittelee yksinäisyyttä, minuutta ja elämänkulkua. Runollinen mutta selkeä kielenkäyttö on mestarillista.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Arthur Machen: Suuri jumala Pan

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Arthur Machen
Suuri jumala Pan
The Great God Pan
Suom. Ronja Erkko. Abraxas

”Villeimmissä, inhottavimmissa unissasikaan et voi kuvitella edes kalpeinta varjoa siitä, mitä minä olen kuullut – ja nähnyt.”

Vuosina 1863–1947 elänyt walesilaiskirjailija Arthur Machen kävi Tähtivaeltajan lukijoille tutuksi numeroissa 4/14 ja 1/15 julkaistun, Pekka Mannisen kirjoittaman laajan artikkelin kautta. Novellikäännöstä jouduttiin kuitenkin odottamaan numeroon 1/18, jolloin Machenin tuotanto vapautui tekijänoikeuksista. Samaisen lehden pääkirjoituksessa totesin, että toivottavasti joku suomalainen kustantamo huomaa tämän ja julkaisee iloksemme kokonaisen kirjan Machenin lumoavia tarinoita.

Toive on käynyt enemmän kuin toteen, sillä Basam on pistänyt ulos jo kaksi Machen-opusta (Mystisiä kertomuksia ja Sirpale elämää). Lisäksi suomeksi on saatu Abraxas-kustantamon julkaisema Suuri jumala Pan -teos, joka on alkujaan kotoisin vuodelta 1894. Kirja sisältää nimitarinan ohessa samaa tematiikkaa käsittelevän Opaali-novellin, Antti Litmasen lyhyen Machen-esittelyn sekä kirjailijan esipuheen teoksen vuoden 1916 laitoksesta.

Suuri jumala Pan on yksi kauhukirjallisuuden merkittävimmistä klassikoista. Tarinan vaikutus näkyy erityisen selvästi H. P. Lovecraftin tuotannossa. Tarjolla on runsaasti sanoinkuvaamattomia kauhuja, yliluonnollista outoutta ja kertomusten sisäisiä kertomuksia.

Novellin ensimmäisessä jaksossa transsendentaalista lääketiedettä harjoittava tohtori Raymond kutsuu Clarke-ystävänsä seuraamaan kokeellista aivokirurgista toimenpidettä. Raymond on vakuuttunut, että aineellinen maailma on pelkkä varjo, joka kätkee todellisen, eli henkisen maailman meidän katseiltamme. Muutaman aivosolun uudelleenjärjestäminen voisi kuitenkin avata ihmisen silmät näkemään henkimaailman ja Pan-jumalan.

Koekaniinikseen Raymond on valinnut katuojasta pelastamansa Mary-tytön. ”Hänen elämänsä on minun, ja voin hyödyntää sitä miten mielin”, yltiöpäisten tavoitteidensa riivaama tohtori toteaa.

Jatkossa tarina etenee episodeina, joissa päähenkilöt vaihtuvat ja risteävät keskenään. Juonen ytimessä on kuitenkin yksi yhtenäinen tarina, joka etenee eri hahmojen silmin ja kuroutuu lopulta taitavasti yhteen. Raymondin jälkeen pääosan saa hänen ystävänsä, herra Clarke, jolle tuottaa suuria vaikeuksia olla antautumatta mystisten ilmiöiden vietäväksi. Niinpä hän lukee ja tutkii toistuvasti omaa käsikirjoitusnidettään, joka tottelee nimeä Muistiinpanoja Paholaisen Olemassaolon Todistamiseksi.

Kokonaisuutena Suuri jumala Pan on kiehtovaa, vetävää ja monipolvista kauhukirjallisuutta. Kun maailmojen välisiä verhoja raottaa, on tuloksena vain hirviömäisiä painajaisnäkyjä, kuolemaakin pahempia kohtaloita sekä tuhoon tuomittuja sieluja. Tämän kaiken Machen paukuttaa lukijan eteen mielenterveyttä raastavien tunteiden vuoristoratana, joka välttää hienosti sen sudenkuopan, jossa lukijalle yritettäisiin kuvailla henkilöiden kokemien kauhujen tarkempaa luonnetta. Näin jätetään tilaa mielikuvitukselle, joka yltää aina pidemmälle kuin yksikään paperille kirjattu visio.

Myös Opaali-tarinassa ylitetään kuilu, joka erottaa tietoisen maailman materian piiristä. Tällä kertaa kaikki saa alkunsa, kun herra Dyson, joka kokee olevansa Lontoon fysiologian tutkija, tulee katsoneeksi tuiki tavallisen talon ikkunasta sisään – ja näkee helvetin aukeavan edessään. Tästä kaikesta hän kertoo herra Salisburylle, joka pitää moisia tarinoita vain vilkkaan mielikuvituksen tuotteina. Oudon yhteensattuman kautta Salisbury saa käsiinsä paperilapun, johon kirjattu mystinen loru ei suostu jättämään hänen aivojaan rauhaan.

Novelli tarjoilee jälleen rautaisannoksen salattuja tieteitä, kauhua, okkultismia, pakkomielteisiä tohtoreita, mystisiä käänteitä sekä Sohon sumuisia katuja. Tarina toimii hienosti, mutta valitettavasti kertomuksen lopputulema jää paljon alkukehittelyä laimeammaksi, jopa pettymykseksi.

Kirjan lopusta löytyy Machenin vanha esipuhe, joka valottaa kiintoisasti Suuri jumala Pan -novellin syntyhistoriaa. Mukana on myös otteita vanhoista kritiikeistä, joissa tarina tuomitaan armotta naurettavaksi ja järjettömäksi. Mihin Machen itse toteaa: ”Sitten saapuivat arvostelut, ja hauskuus alkoi: minun täytyy tunnustaa, että nautin siitä kaikesta suuresti.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23.