kirjat

Kirjat – Elli Leppä: Hylänkö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Elli Leppä
Hylänkö
Nysalor

”Hylängöt ovat menetettyjä maita, ne ovat luopuneet inhimillisestä projektista, muuttuneet ja kieltäytyneet kasvamasta meidän unelmiamme.”

Elli Lepän neljäs runokokoelma on raadollisen ekokriittinen tutkielma ajasta sen jälkeen, kun ihmiskunnan tuho on jo tullut ja mennyt. Runot antavat aivan uudenlaisen lintuperspektiivin Maan massiiviselle ja systemaattiselle hävitykselle, jonka ihmiset ovat aiheuttaneet.

Vaikka tuhomme onkin Hylängön mukaan väistämätön, runokokoelma on samalla toiveikas ja antaa varmasti myös eräänlaista lohtua planeettamme rappiotilasta huolestuneille lukijoille. Kokoelman sanoma on selvä: älkää huoliko, luonto kyllä selviää meistä ihmisistä. Ihmiskunnalla on virheellinen käsitys omasta tärkeydestään niin hyvässä kuin pahassakin. Meidän olemassaolomme on luonnolle vain silmänräpäys, hetken hurma, kuriositeetti, epäonnistunut evolutiivinen kokeilu, jonka on tarkoituskin päättyä aikanaan. Muutos on väistämätön.

Lepän tapa käyttää luonnontieteellistä terminologiaa on hyvin originellia. Hän kutoo kiehtovalla tavalla sen sekaan mytologiaa ja vaihtelee näkökulmia eliölajeista toisiin, osoittaen samalla ihmismielen itsekeskeisyyden ja pahimmillaan sen mielettömyyden: ”kaikki aine joka on väkisin työstetty toisenlaiseksi, tekee hidasta eroa luojastaan, molekyyli molekyyliltä pyrkii takaisin lähtötilaansa, tai seuraavaan olomuotoon, hajoava paperi kirjastojen kellareissa, lahoavien kirjojen työlästä hengitystä.”

Lepän esikoisteos Seisaukset, tasaukset teki minuun suuren vaikutuksen vuonna 2020. On ollut hienoa nähdä, miten hän on jatkanut kirjoittamista ylläpitäen samaa huikean kaunista ja älykästä kielellistä taituruutta: ”dyynien laidoilla kylissä, korumaiset hämähäkit kutovat seittipalatseja, keitaan kuivuneelle pohjalle, ne tietävät ettei läikehtivä vesi palaa, viileät laineet enää kangastuksia, aavikon valkeissa silkkikinoksissa.”

Hylänkö on täysin oikeutetusti ehdolla vuoden 2023 Kalevi Saxellin muistopalkinnon saajaksi.

Melina Marras

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kirjat – R. F. Kuang: Babel – Mystinen kertomus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Babel – Mystinen kertomus
Babel: Or the Necessity of Violence: An Arcane History of the Oxford Translators’ Revolution
Suom. Helene Bützow. Teos

Tähtivaeltajassa 1/22 esitellyn R. F. Kuangin Babel-romaani on vaihtoehtohistoriallinen fantasiajärkäle. Teoksessa tavoitellaan kunnianhimoisia teemoja: rasismin, seksismin, kolonialismin ja luokkajaon kokonaisselitystä sekä pienen opiskelijajoukon epätoivoista yritystä ratkaista ongelmista jokainen.

1800-luvun lopun Oxfordiin sijoitettu tarina mallintaa rakastavasti yliopistokaupungin miljöötä. Englanti on ylin maailmanvalta, joka todellisen historian tapaan murskaa jalkoihinsa siirtomaavaltioita, kun tavoittelee etuja resurssikilpailussa muiden maailmanmahtien, kuten Ranskan ja Saksan kanssa.

Vaihtoehtohistoriassa Englannin etulyöntiasema perustuu paljolti hopeaan, maagisia ominaisuuksia omaavaan metalliin, joka toimii kielitieteilijöiden erikoiskykyjen raaka-aineena. Pitkälle koulutetut kielitieteilijät pystyvät laatimaan hopeasta arkea helpottavia ja teollisuuden prosesseja sujuvoittavia työkaluja. He kaivertavat hopeatankoihin vastinpari-sanoja, joiden hienoiset merkityserot kielestä toiseen toimivat taikuuden käyttövoimana.

Hopeaa voi pitää kirjassa analogiana esimerkiksi sähkölle tai kapitalismille, tai yleisesti ottaen niille mekanismeille, jotka pitävät talouden ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä – mutta jotka ovat niin jokapäiväisiä, ettemme osaa kuvitella elämää ilman niitä.

Kirjan idea kielen merkityksestä yhteiskunnalle ja Babelin tiedekunnan kielitieteilijöiden ratkaisevasta asemasta on kekseliäs, ja se on punottu taitavasti viktoriaanisen aikakauden maailmanpolitiikkaan. Kielitieteen opiskelijoiden Robinin, Ramyn, Victoiren ja Lettyn kautta kuvattu syrjittyjen ystävyys ja sen rikkoutuminen kantavat juonen kaarta ja nostavat sen aidosti traagisiin ulottuvuuksiin. Magiaviritteinen yliopistomaailma muistuttaa hieman velhokoulukirjojen vastaavia, mutta juonen pääpaino on epäkohtia vastaan taistelussa. Vääryydet osoitellaan ja tuomitaan suorasanaisesti. Näin niille toisaalta annetaan tarvittavaa painoa. Mieleen hiipii silti ajatus, että Kuang olisi voinut luottaa enemmän kirjallisiin ansioihinsa ja antaa kuvausten puhua puolestaan – nyt sorrutaan paikoin paasaamiseen.

Suomenkielisessä tekstissä on harmillisen, jopa tolkuttoman paljon huolimattomuusvirheitä. Lisäksi runsaiden alaviitteiden viittausmerkki on lukukelvottoman huomaamaton ja piiloutuu usein lainausmerkkien sekaan, mikä raskauttaa lukemista.

Analogioita ja yhtäläisyyksiä todelliseen maailmaan on viljalti, eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla kirjassakaan. Babelin kielitieteilijät ylläpitävät omalla työllään sortavia rakenteita. Varsinkin päähenkilö räytyy ymmärtäessään osallisuutensa vääryyksiin: Oxfordin opiskelijat ovat etuoikeutetussa asemassa lähes koko muuhun maailmaan nähden, vaikka sitten olisivatkin omassa yhteisössään syrjittyjä etnisyytensä tai sukupuolensa takia. Siirtomaakansojen niska kannattelee yläluokan mukavuuksien rautasaapasta.

Vastarinnan käynnistyttyä päästään pohtimaan aktivismin keinoja. Mitkä niistä ovat tehokkaita, mitä oikeastaan tavoitellaan ja kuinka pitkälle kukin suostuu menemään?

Kokonaisuutena Babel on ansiokas yhteensovitus hyvää hahmokuvausta, poliittis-historiallisia kehitelmiä ja aitojen epäkohtien käsittelyä.

Elli Leppä

Kirjat – Ursula K. Le Guin: Lentokenttien maailmat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Ursula K. Le Guin
Lentokenttien maailmat
Changing Planes
Suom. Jyrki Iivonen. Vaskikirjat

Uusi Le Guin -suomennos on yhä tapaus, sillä kirjailijan tuotannosta riittää vielä kelpoa käännettävää. Lentokenttien maailmat on novellikokoelma, jonka kehystarina on saanut innoituksensa puuduttavasta lentokentillä odottelusta.

Kirjan idea avataan tarinassa Sita Dulipin menetelmä. Jälleen kerran yhtä myöhässä olevaa jatkolentoa odotteleva Sita Dulip venyttelee puutunutta kehoaan ja huomaa äkkiä päätyneensä toiselle tasolle. ”Hän löysi itsensä Strupsirtsilta, tuolta helposti saavutettavalta ja kuvankauniilta, jokseenkin todellisen tuntuiselta alueelta, jolla oli paljon vesipatsaita ja tulivuoria ja joka yhä kuuluu tasojen välistä matkailua aloittelevien suosikkikohteisiin.”

Sita Dulip huomaa palattuaan, että lentokentällä aikaa ei ole kulunut juuri ollenkaan. Ikävystyttävät lentokenttäodottelut voi siis käyttää matkailuun eksoottisilla tasoilla. Tasomatkailua varten on itse asiassa jo olemassakin Planeettojen välinen matkatoimisto, jonka ylläpitämissä hotelleissa matkailijat voivat viipyä vierailla planeetoilla.

Kukin kokoelman tarina kertoo elämästä yhdellä näistä planeetoista. Monet kertomukset ovat malliesimerkkejä Le Guinille ominaisesta antropologisesta scifistä. Niitä voi lukea ikään kuin antropologisina kuvauksina kansoista, joiden elämän peruspilarit poikkeavat radikaalisti lukijan tuntemista. Monesti kyse on kapeasta ”yhden idean planeetasta” – mutta toisaalta nämä ovat lyhyitä novelleja, eivät kokonaisia romaaneja.

Millainen olisi yhteiskunta, joka perustuisi raivolle? Tai yhteiskunta, jossa kaikki ovat kuninkaallisia, paitsi yksi aateliton suku? Ja millaiseksi ihmisyhteisö muodostuisi, jos ihmisillä ei olisi tietoisuutta itsestään?

Parhaimmillaan Le Guin onnistuu näyttämään meille vilauksen aivan toisenlaisesta tavasta hahmottaa maailma, aivan kuten antropologinen tutkimus voi saada meidät ymmärtämään, millaista on eläminen jossain toisessa kulttuurissa.

Lentokenttien maailmat edustaa humoristisempaa Le Guinia. Koko kirjan ideassa ja – jo alkuteoksen nimessä – kipunoi ilkamointia. Merkkejä satiirista voi huomata siellä täällä. Ehkä uhkeimmin satiiri kukkii novellissa Suuri riemu. Se kertoo Lomatasosta, planeetasta, jonka saariston saaret on omistettu eri juhlapyhille. Esimerkiksi Joulusaarella on ainainen joulu, eikä mikä tahansa joulu, vaan kaupallinen joulu. Saaristosta löytyy peräti saari, jolla voi viettää joka päivä Yhdysvaltain itsenäisyyspäivää, 4. heinäkuuta.

Tietenkin Lomataso on amerikkalaisen yrityksen luoma lomahelvetti, jonka palvelukseen paikalliset asukkaat on pakotettu.

Lentokenttien maailmat -teoksen idea on peräisin hiukan viattomammasta maailmasta, sillä alkuteos ilmestyi jo 20 vuotta sitten. Alkusanoissa Le Guin huomauttaa, että tarinat on kirjoitettu ennen kuin turvatarkastukset ja sekavat määräykset tekivät lentomatkailusta vieläkin epämukavampaa. 20 vuotta myöhemmin lentojen epämukavuuteen voisi lisätä ilmastosyyllisyyden tunteen.

Vesa Sisättö

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kirjat – George Saunders: Vapautuksen päivä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

George Saunders
Vapautuksen päivä
Liberation Day: Stories
Suom. Markku Päkkilä. Siltala

George Saundersin lukemisesta tulee aina hyvällä tavalla hämmentynyt ja innostunut olo. Kerronta vaatii keskittymistä ja kärsivällisyyttä, mutta samalla se lupaa, että jotain hyvin persoonallista ja antoisaa on tiedossa.

Vapautuksen päivää lukiessa on helppo ymmärtää, miksi moni pitää Saundersia yhtenä tämän hetken parhaista novellistiikan parissa työskentelevistä kirjailijoista. Saundersin kerronta on hyvin omaperäistä ja jossain määrin jopa epäortodoksista. Teksti on säästeliästä, harkittua ja elegantiksi viritettyä, ja vaikkei Saunders hienoilla sanoilla briljeeraakaan, hän kykenee silti haastamaan lukijan.

Kokoelman novellit liikkuvat hyvin luontevasti aina puhtaasta spefistä arkirealismiin. On kiinnostavaa, miten juuri omintakeisella tyylillään Saunders saa arkitodellisuudenkin vaikuttamaan paikoin ihan scifiltä. Työjuttu-novellissa tavallinen työpaikka näyttäytyy omituisten otusten kerhona, jonka eksentriset työntekijät ovat vuoroin hyväksikäyttäjiä ja hyväksikäytettyjä – samalla kun lapatossu esimies leikkii pikkuautoilla työhuoneessaan. Suoran toiminnan mutsi -novellin perinteistä perhearkea elävä kirjoittajaäiti käy sisäisiä monologeja ja tulkitsee todellisuutta keksimiensä lastenkirjahahmojen kautta.

Teoksen spekulatiivinen puoli on vahvasti dystopiapainotteista. Elliot Spencer on surumielinen tarina siitä, miten yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevia manipuloidaan mielenhallinnan avulla poliittisiksi työkaluiksi. Mutta kuinka käy, kun työkalu muistaa olevansa ihminen? Rakkauskirje-novelli on puolestaan haikea ja jossain määrin apokalyptinenkin kirjeen muotoon rakennettu tarina, jossa vanha mies kertoo lapsenlapselleen, kuinka hänen sukupolvensa virheet johtivat lopulta autoritäärisen poliisivaltion syntyyn. Hiljainen alleviivaamattomuus tekee novellista hyvin tehokkaan.

Kokoelman varsinainen helmi on niminovelli Vapautuksen päivä. Siinä yhteiskunnan vähäosaisista on tehty kodin eläviä viihdekeskuksia ja oraattoreja, jotka seinään pultattuina ja keskustietokoneeseen kytkettyinä viihdyttävät talon isäntäväkeä ja näiden varakkaita vieraita.

Siinä vaiheessa kun oraattorit ohjelmoidaan esittämään dramatisoitu tulkinta Little Big Hornin taistelusta – joka näyttäytyy juuri niin verisenä tragediana kuin mitä se todennäköisesti olikin – novelli saavuttaa aivan uusia tasoja. Syntyy kertomuksen sisäinen kertomus, joka oudon luontevasti nivoutuu itse päätarinaan. Tasankointiaanit nousivat sortajiaan vastaan ja saavuttivat täydellisen voiton Little Big Hornissa. Myös novellin reaalimaailman alistetulle alaluokalle löytyy lupaus vapaudesta – mutta haluavatko orjat kaiken ihmisarvonsa menettäneinä edes olla vapaita?

Novelli on todella pysäyttävä ja ajatuksia herättävä. Jossain määrin lohdutonta tunnelmaa keventää Saundersin ilkeän hauska ja vinoutunut huumori, mutta naurun takaa virtaa kyyneleitä. Niin kauan kun maailmassa on ihmisiä, on myös sortajia ja sorrettuja.

Niminovelli alleviivaa komeasti koko kokoelman tematiikkaa etiikasta, vallasta, sen väärinkäytöstä ja oikeidenmukaisuudesta. Vaikka kaikki kokoelman novellit eivät ole puhdasta spefiä, kirjalla on paljon annettavaa myös kovaluisemmalle tieteisfiktion ystävälle. Edesmenneen mestarin, J. G. Ballardin, tapaan myös George Saunders kykenee näkemään nykytodellisuuden kulisseja ylläpitävät absurdit rakenteet ja tuomaan ne esille hyvin omintakeisella tyylillä.

Vaikkei novellimuotoisesta kerronnasta erityisesti pitäisikään, Vapautuksen päivä on tutustumisen arvoinen teos. Jo senkin takia, että se osoittaa, miten lyhytproosa kykenee näyttämään romaanille närhen näreet kun sille päälle sattuu.

Hannu Blommila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kirjat – Marko Hautala: Musta kieli

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Marko Hautala
Musta kieli
Tammi

Kuokkamummo on riivannut vaasalaista lähiötä ja sen laidalla sijaitsevaa ränsistynyttä huvila-aluetta jo useamman sukupolven ajan – ja aiheuttanut lukijoissa kauhunväristyksiä vuodesta 2014, jolloin Marko Hautalan ensimmäinen raportti kauhistuttavan hahmon edesottamuksista ilmestyi. Nyt kauhumestari Hautala on palannut Kuokkamummon legendaan uudella romaanillaan Musta kieli.

Eli hetkinen, jatko-osa! Ensimmäisenä herää tietenkin kysymys, kieliikö moinen ideoiden loppumisesta. Ei huolta: Musta kieli on runsas ja mielikuvituksellinen, täydentää tarinaa oivaltavasti ja on luettavissa myös itsenäisenä teoksena. Mikä tärkeintä, se on erinomaisen hyytävä.

Kirja alkaa siitä, kun poliisit turhautuvat katoamistapauksiin, joihin mikään ei tunnu tuovan selvyyttä. Niinpä poliisipari puikahtaa todistuskappaleiden kanssa naapurustossa asuvan selvänäkijän pakeille. Madame Luna suostuu puhumaan, ja neljä esinettä kertovat neljä toisiinsa limittyvää tarinaa yhdeksästä uhrista.

Rakenne toimii jopa yllättävän hyvin, vaikka episodimaisuudessa on aina riskinsä. Hautala pitää kuitenkin langat käsissään ja sieppaa lukijan mukaansa kiihtyvään pyöritykseen. Kaikki on kohdallaan: kieli, juoni, vyöryn edetessä yhä harvenevat hengähdystauot.

Mustassa kielessä on paljon tuttua, mutta myös uutta. Kuokkamummon historia ja tärkeät ominaispiirteet pysyvät johdonmukaisina, mutta kertomuksen sävyt ovat, noh, entistä mustempia. Vertaillaanpa hieman.

Kuokkamummo-romaanin teemat kietoutuvat lasten ja nuorten maailmaan – siihen todellisuuteen, jonka voivat jakaa vain välitilassa olevat; eivät vielä aikuiset tai korkeintaan ne aikuiset, joiden elämään nuoruuden haava vaikuttaa yhä. Mustan kielen psykologinen todellisuus on puolestaan aikuisempi. Valokeilassa ovat ne valheet, joita aikuiset kertovat toisilleen ja itselleen. Niistä sikiää pimeys, jota musta kieli ojentuu lipomaan.

Jako ei toki ole totaalinen – myös Mustassa kielessä on läsnä lapsia ja lapsuusmuistoja. Mutta siinä missä Kuokkamummon kuokka kalahti lukijan tajuntaan hyödyntämällä monille tuttuja kokemuksia isompien lasten pienemmilleen kertomista kauhutarinoista, Mustassa kielessä vastaava elementti ovat pikemminkin sellaiset tragediat, jotka kuultavat lehtien pikku-uutisten rivien välistä.

Kannattiko kuokkamummoon siis palata? Todellakin. Kumpikin romaani pakottaa ahmimaan ja sytyttämään enemmän valoja kuin lukeakseen oikeasti tarvitsisi. Musta kieli herättää silti jotain muutakin – surua. Ja iloa siitä, että kuluneet yhdeksän vuotta ovat kypsyttäneet Hautalaa kirjailijana entisestään.

Kaisa Ranta

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Kuurupiilon anatomia

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Kuurupiilon anatomia
Atena

Kuurupiilon anatomia on Pasi Ilmari Jääskeläisen pitkän, ansiokkaan uran viides romaani. Ja millainen romaani!

Kirja alkaa Marrasvirran pikkukaupungista vuodesta 1974, kun päähenkilö M on kahdeksan ja isoveli Alvar viettää 17-vuotispäiviään. Alvar on kaikkien rakastama: lahjakas, älykäs ja ystävällinen, sanalla sanoen täydellinen. ”Loistava isoveli” huomaa kyllä, ettei M ole tavallinen vaan joutuu erikseen opettelemaan, miten ihmisten kesken toimitaan. Lohduksi hän keksii kaikkien aikojen leikin, marsilaisen kuurupiilon.

Sitten erään kuurupiilon aikana Alvar katoaa. M potee syyllisyyttä – katosiko isoveli siksi, että leikki jäi kesken? Perheen sydämeen avautuu ammottava aukko. Jotenkin M selviytyy, tarkkailee ja analysoi, oppii luovimaan siinä karikossa, mitä kouluikäisten sosiaalinen todellisuus on.

Aika vierii, punk saapuu myös kaukaiselle Marrasvirralle, kaduilla pyörivät nahkatakkiset yönaakat ja heitä vainoavat jägerit. M on luonut itselleen uuden nahan suosittuna lukiolaisena. Sitten saapuu viesti: M, missä minä olen? Kuurupiilo on jälleen käynnissä. Vain M voi selvittää totuuden Alvarin katoamisesta.

Kuulostaa vielä jokseenkin suoraviivaiselta, mutta tämä romaani on kokonainen punainen lankavyyhti. Pelkästään päähenkilön kasvutarinassa olisi kirjan ainekset, ja kun piiloleikkiin päästään kunnolla käsiksi, kieputus on hurjaa. Etsintä vie maanalaisiin luoliin, alakulttuurien verkostoihin, lapsuusmuistoihin ja sukutarinoihin. Todellisuus muuttaa muotoaan, taviksille tutun maailman lomassa on toisia. Kysymykset johtavat uusiin: onko mahdollista tietää sekä kuka Alvar on että missä hän on?

Eikä Kuurupiilon anatomia ole pelkästään mysteeri, kertomus salaisuuksista. Jääskeläinen tekee ruumiinavausta kulttuurille. Omakohtaisuudesta jaarittelu olisi banaalia, mutta tuskinpa M täysin sattumalta on syntynyt samana vuonna kuin kirjailija. Eikä kirjaa ole taatusti kirjoitettu sattumalta aikana, jona erilaiset ideologiat kamppailevat huomiosta ja totuudesta.

Aika tuo perspektiiviä: kirjan aika, todellisuuden aika, kuviteltu aika. Jonnet eivät ehkä muista, mutta monia nykymaailman taisteluja on taisteltu ennenkin. Jokaisessa ajassa on niitä, jotka eivät löydä paikkaansa. Jokainen aika voisi olla parempi. Samalla jokainen utopia on vaarassa sortua, jokainen ihanne vaarassa muuttua irvikuvakseen.

Jääskeläinen hallitsee vyyhtensä ihailtavasti. Seitti on eheä, lanka vuoroin kätkeytyy ja nousee pintaan, muttei katkea. Maailma kiepsahtaa uuteen asentoon juuri kun lukija on ehtinyt tottua vanhaan. Fantastisuudessaan Kuurupiilon anatomia on silti ennen kaikkea hyvin uskottava. Se on myös koukuttava, kohottava, kaihoisa ja kipeä.

Tematiikka houkuttelee asettamaan kirjan mittatikuksi täydellisyyden. Eikä Kuurupiilon anatomia siitä kovin monen vaaksan päähän jää. Tai jättäydy – sillä kaikki elävä on epätäydellistä. Ja tämä kirja on elossa.

Kaisa Ranta

Kirjat – Aino Havukainen & Sami Toivonen: Tatun ja Patun fantasiaseikkailu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

Aino Havukainen & Sami Toivonen
Tatun ja Patun fantasiaseikkailu
Otava

”Caicci wihreät jaccarat tahi ballit muuttuwatten myrcyllisicsi.”

Jokainen uusi Tatu ja Patu -kuvakirja antaa aihetta juhlaan. Nyt riemuun on tavallistakin tuhdimmin aineksia, sillä kuten Tatun ja Patun fantasiaseikkailu -nimikin kertoo, Aino Havukainen ja Sami Toivonen ottavat tällä kertaa ilon irti fantasiakirjallisuuden ikiaikaisista rakennuspalikoista.

Outolasta kotoisin olevien veljesten mielilukemistoa ovat Avathorin fantasiamaailmasta kertovat tiiliskiviromaanit. Kirjat pysyvät äärimmäisen jännittävinä, vaikka ne on luettu jo 37 kertaa. Vielä jännittävämmäksi meno muuttuu, kun veljesten peilikaapista (!) avautuu yllättäen portti suoraan Avathoriin. Kuivausvedin ja sähköhammasharja aseinaan Patuman Suihkuvelho ja Tatuman Tahnaparta ovat valmiita syöksymään seikkailuun.

Rohkeille sankareille onkin kysyntää, sillä valtiatar Unan maaginen Alkukivi on varastettu. Pyhän esineen löytäminen on ensiarvoisen tärkeää, joten Alkukiven Seurueeseen liittyvät Patumanin ja Tatumanin ohessa haltia Faralai Tuulentuoma, hiisi Shi’isshi Hiss’iläinen sekä ihan vain ihminen Eya Haukkamieli. Ja sitten lähdetään matkaan halki ihmeellisten maiden ja mantujen.

Havukainen ja Toivonen tuntevat aihepiirinsä läpikotaisin, joten tarinaan on saatu upotettua kaikki fantasiakirjallisuuden kliseet ja tavaramerkit. Aihemaailmalla pilaillaan kuitenkin lämmöllä, joka sulattaa paatuneimmankin fantasiafanin sydämen. Mitä olisikaan möhköfantasia ilman cauhiaita ennustucsia, verenhimoisia hammaspeikkoja tai legendaarisia kypäräsotureita! Kirjan etusivuilta löytyy tietenkin myös kartta, jonka paikannimet saavat mielikuvituksen laulamaan.

Tekijäkaksikon huumori naurattaa ääneen sekä tekstin että kuvituksen saralla. Pikkutarkat piirrokset sisältävät rutkasti hauskoja yksityiskohtia, joten teoksen voi hyvin lukea jopa 37 kertaa ja silti löytää aina uutta ihasteltavaa. Mukana on tietenkin myös lukuisia suoria viittauksia alan klassikoihin, mikä antaa meille fantasiafriikeille lisää bongattavaa.

Jehna ja jebulis!

”Näen edessäni tehtävän, jonka kohtalon sormi on minulle osoittanut. Tehtävän, jonka esi-isieni sielut ovat pienillä kynsillään kaivertaneet riimukirjoituksella muinaisten siirtolohkareiden kylkiin.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen esiintyvät Helsingin Kirjamessuilla kahteen otteeseen Tatun ja Patun fantasiaseikkailu -teokseen liittyen:

To 26.10.2023 13:00–13:30 Senaatintori-lava
La 28.10.2023 11:00–11:30 Kumpula-lava

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2023

tonitahtivaeltaja Uutiset , ,

Helsingin Kirjamessut 2023

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 26.–29.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme!

Oheiseen listaan olemme koonneet kattauksen messujen spefi- ja sarjakuvaohjelmista sekä genreämme liippaavista tieteellisemmistä esityksistä. Ja näitähän riittää, painotuksen ollessa pitkälti nuortenkirjoissa, mutta kyllä kuunneltavaa löytyy myös aikuiseen makuun – esimerkkeinä vaikkapa perjantain Iain M. Banks -keskustelu ja lauantain Praedor-paneeli.

Utopioita ja dystopioita jahdatessaan kannattaa monistaa itsensä, sillä aiheesta järjestetään lauantaina kaksi mielenkiintoista paneelia yhtäaikaa.

Listauksen ohessa spefi-aiheista ohjelmaa löytyy varmuudella myös kustantamojen omilta osastoilta, joten pulaa tekemisestä ei todellakaan tule.

TORSTAI 26.10.

10.30–11.00 Kallio
Mirjami Sirén
Kaupunki ilman koteja

11.00–11.30 Toukola
Anu Holopainen
IIK! Kuuntele kauhutarinaa ja piirrä!

13.00–13.30 Senaatintori
Aino Havukainen & Sami Toivonen
Tatun ja Patun fantasiaseikkailu

14.30–15.00 Kallio
Helena Waris
Kimeerit

15.00–15.30 Toukola
Tinka Baer
Kohti tuntematonta – Kaikujat I

15.30–16.00 Kallio
Satu Leisko
Ihmisenhaltija

17.00–17.30 Kumpula
Siri Kolu
Hereiset – Aamun kauhut

17.30–18.00 Kallio
Kersti Juva
Taru sormusten herrasta

18.30–19.00 Senaatintori
The 69 Eyes & Timo Kalevi Forss
The 69 Eyes

PERJANTAI 27.10.

10.30–11.00 Kallio
Sini Helminen
Kalma

12.30–13.00 Kumpula
Anttu Unkari & Kai Vaalio
Isämies ja mahdoton aikasolmu

13.00–13.30 Kallio
J. S. Meresmaa
Tytär hämärän, piika pimeän

14.00–14.30 Kruununhaka
Maija-Riitta Ollila
Tulevaisuuden paranneltu ihminen

15.00–15.30 Kumpula
Miikka Tamminen
Hirviöiden käsikirja

15.00–15.30 Senaatintori
Esko Valtaoja
Kuukävely ja kuusi voileipää

16.00–16.30 Kumpula
J. S. Meresmaa & Emma Rautala
Hirviöhoitola – Loistava luurankoinen

16.00–16.30 Kruununhaka
Karolina Kouvola
Pohjolan noituus

16.00–16.30 Hakaniemi
Ulla Donner & Iida Turpeinen
Ihmiskunta, mitä tuli tehtyä?

17.00–17.30 Kumpula
Riina Kaarla, Sami Kaarla & Anders Vacklin
Tehtävä Kuussa. Pet Agents 8

17.30–18.00 Kallio
Risto Isomäki
Viimeinen erämaa

18.30–19.00 Esplanadi
Niko Aula & Iida Simes
Iain M. Banks, maailman paras scifikirjailija

19.00–19.30 Kruununhaka
Tuukka Perhoniemi & Suvi Viranta-Kovanen
Linnunradan käsikirja olioista

19.00–19.30 Töölö
Ronja Erkko & Antti Litmanen
Algernon Blackwood & luonnon kauhut

LAUANTAI 28.10.

11.00–11.30 Senaatintori
Juha Hurme, J. S. Meresmaa, Anni Kuu Nupponen & Marko Suomi
Kenen Kalevala? & Tinarinnat – Kalevalan naisten uudet tarinat

11.00–11.30 Kumpula
Aino Havukainen & Sami Toivonen
Tatun ja Patun fantasiaseikkailu

13.00–13.30 Lonna
Niklas Ahnberg & Vehka Kurjenmiekka
Valta fantasiakirjallisuudessa

13.30–14.00 Lonna
Pasi Klemettinen & Miila Westin
Myytit heräävät eloon

14.30–15.00 Töölö
Siiri Enoranta, Antti Leikas & Jani Saxell
Utopiat ja dystopiat: minkälaisia asioita kirjallisuudella voidaan tavoitella?

14.30–15.00 Kallio
Mia Myllymäki & Anni Kuu Nupponen
Ympäristökatastrofeja, ilmastopakolaisia ja toiveikkaita tulevaisuuden visioita

14.30–15.00 Töölönlahti
Meri Jaakola, Aija Keskiväli, Vehka Kurjenmiekka & Eedi Tynnyrinen
R. F. Kuang: Babel – Mikä #booktok-menestyskirjassa vetoaa lukijoihin?

15.00–15.30 Töölönlahti
Magdalena Hai
Sarvijumala

15.00–15.30 Lonna
Petri Hiltunen, Erkka Leppänen, Kristel Nyberg & Kaisa Ranta
Praedor – yksi maailma, kolme taiteenlajia ja monta tekijää

16.00–16.30 Esplanadi
Pertti Jarla
Fingerpori 16 & Säästäväisen elämän Fingerpori

16.30–17.00 Lonna
Suomen Tolkien-seura
Kuvastaja-palkinnon jako

17.00–17.30 Kumpula
Jussi Lehmusvesi & Christer Nuutinen
Arianan aikamatkat – Lumikin tyrmäävä töks

17.00–17.30 Lonna
Juba Tuomola
Viivi ja Wagner | Fyffe käy kirjastossa

17.30–18.00 Lonna
Marja Lappalainen & Jarkko Vehniäinen
Kamala luonto – oman elämänsä sankarit

18.00–18.30 Lonna
Hannu Leimu
Aavikon reiteillä

18.30–19.00 Lonna
Suomen Sarjakuvaseura
Paneelikeskustelu sarjakuvasta

19.00–19.30 Lonna
Suomen Sarjakuvaseura
Sarjakuvaluentaa: Tule kokemaan sarjakuvaa uudella tavalla!

SUNNUNTAI 29.10.

11.00–11.30 Kallio
Anniina Mikama
Tulen ja tuhkan tyttäret

13.30–14.00 Lonna
Veera Salmi
Aina Ponoi

Mahdolliset muutokset kannattaa tsekata Kirjamessujen omilta sivuilta.

Kirjat – Gene Wolfe: Soturi sumussa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Gene Wolfe
Soturi sumussa
Soldier of the Mist
Suom. Heikki Karjalainen. Moebius

Tämä on juhlan paikka. Gene Wolfen toisena pääteoksena pidetty Soturi sumussa -romaani (1986) on vihdoin saatu suomeksi. Menihän siihen toki aikaa, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Soturi sumussa on periaatteessa historiallinen fantasia, mutta romaani sisältää tasoja, jotka kumoavat tiukan genreluokittelun. Tarina sijoittuu persialaissotien aikoihin, noin vuoteen 479 eaa.

Päähenkilö on palkkasoturi Latro, joka taistelussa saamansa kallovamman vuoksi kärsii vakavasta muistinmenetyksestä. Hän kykenee muistamaan vain vuorokauden tapahtumat kerrallaan. Nämä Latro kirjaa papyruskäärölle, jotta ei unohtaisi niitä kokonaan. Asetelma on hieman samanlainen kuin mihin Christopher Nolanin tyylikäs Memento-elokuva pohjautuu.

Latro vaeltaa halki sotaakäyvän maan etsien parannusta vaivaansa. Ilmeisesti juuri kallovamman seurauksena hän kykenee näkemään ja kokemaan asioita, jotka ovat normaalisti näkymättömiä. Eli hän näkee omin silmin antiikin jumalia ja yliluonnollisia olentoja.

Tästä herää kysymys, onko kaikki todellista vaiko sittenkin vain seurausta hänen aivovammastaan?

Wolfe ei olisi Wolfe, ellei tässä olisi mahdollisesti kyse todella taidokkaasti luodusta epäluotettavasta kertojasta. Latro on tietyssä mielessä hieman samanlainen hahmo kuin Uuden auringon kirjan Severian – mutta siinä missä Severian on siunattu eideettisellä muistilla, Latroa rampauttaa vaikea aivovamma. Lisäksi Severianilla on taipumus valehdella, liioitella ja jättää kertomatta epäoleellisiksi kokemiaan asioita, kun taas Latro on enimmäkseen todenpuhuja, jolle todellisuuden tulkitseminen on haasteellista. Latro kirjaa asiat ylös sellaisina kuin ne näkee, kokee ja ymmärtää. Edes päähenkilömme oikeasta nimestä ei ole varmuutta, sillä latro tarkoittaa latinaksi palkkasoturia tai ryöväriä.

Tästä kaikesta on helppo päätellä, että Soturi sumussa on Wolfelle tyypilliseen tapaan hyvin kunnianhimoinen ja persoonallinen romaani. Kirjailijan proosa on äärimmäisen huoliteltua ja haastavaakin, muttei koskaan itsetarkoituksellisen vaikeata. Wolfe luottaa myös vakaasti lukijan omaan älykkyyteen ja kykyyn löytää vastauksia. Hän ei väännä asioita rautalangasta, vaan leikittelee juonella, kielellä ja rakenteella. Tuntuu kuin Wolfe haastaisi lukijan tekemään tekstistä ja tarinasta omia tulkintojaan sen sijaan, että tämä yrittäisi orjallisesti selvittää, mitä kirjailija haluaa sanoa.

Heikki Karjalaisen suomennos on erinomainen. Siitä välittyy hienosti Wolfen oma ääni ja proosan luoma tunnelma. Tämä on huomionarvoista siksikin, että Wolfe ei ole niitä maailman helpoimpia suomennettavia. Toivon hartaasti, että kirja menestyy niin hyvin, että saamme suomeksi myös Latro-trilogiaan jälkimmäiset osat.

Yksi Wolfen keskeisiä innoittajia tähän romaaniin oli historiankirjoituksen isänäkin pidetty Herodotos. Kannattajat ovat kutsuneet häntä neroksi ja edelläkävijäksi, kun taas vastustajat ovat syyttäneet häntä valehtelusta. Herodotoksen elämäntyö oli mittava Historiateos (n. 450-420 eaa.). Sitä on vaikea pitää objektiivisena historiankirjoituksena, koska kirjailija liitti surutta mukaan myös kaunokirjallisia elementtejä. Onkin kiinnostava ajatella, että ehkä Latro on jonkinlainen Wolfen variaatio Herodotoksesta ja Soturi sumussa Latron oma Historiateos, jossa konsensustodellisuus etenee yhtenä faktan ja fiktion saumattomana jatkumona.

Kokonaisuutena Soturi sumussa on suurenmoinen, monitasoinen romaani, johon kannattaa ehdottomasti tarttua.

Hannu Blommila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.