Foliohatun alla
Osa 8: Alien
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaan johtavaa informaatiota.
Ridley Scottin alkuperäinen Alien-elokuva (1979) kulki Suomessa nimellä Alien – Kahdeksas matkustaja. Tämä lisänimi on hyvin paljastava: Nostromo-aluksen miehistöön kuuluu seitsemän ihmistä ja yksi kissa. Kahdeksas matkustaja ei siis ole mikään avaruusmuukalainen, vaan aluksen kissa, Jones! (K1) Tämänkertainen kirjoituksemme kertookin juuri tästä hiljaisesta yhtiökumppanista.
Väärinkäsitys: Karulta kuulta mukaan livahtanut ksenomorfi tuhoaa sokeassa murhanhimossaan aluksen miehistön. Vain lentoluutnantti Ellen Ripley ja hänen lemmikkikissansa Jones pääsevät livahtamaan pedon kynsistä.
Tyly totuus: Kauan hyljeksitty maskottikissa päättää kostaa vihaamalleen miehistölle ja löytää kyytiin harhautuneesta muukalaisesta oivan työkalun tarkoitukseensa.
Kenen kissa Jones on?
Yleisesti oletetaan, että Jones on Ripleyn lemmikki. (K2) Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä leffan alussa näemme kissan murkinalla Ripleyn vieressä. Nainen myös silittää aterioivaa karvaturria hellästi. Lisäksi elokuvan lopussa Ripley pelastaa elikon tuhoutuvasta aluksesta, ja laittaa sen nukkumaan hyperunikammioon.
Mutta onko Jones todella Ripleyn kissa? Monet seikat puhuvat tätä käsitystä vastaan. Antaisiko muka iso ja paha Weyland-Yutani-firma tavallisten työläisten tuoda henkilökohtaisia lemmikkieläimiään avaruusalukseen?
Ripley selvästi pitää mirristä ja se hänestä, mutta mitään kiinteää sidettä näiden kahden välillä ei ole. Tapahtumien tuoksinassa Ripley muistaa pikku ystävänsä tasan kaksi kertaa, nekin vain sattumalta. Hyvä esimerkki tästä on kohtaus, jossa pikkuruista hirviöpoikasta etsivä kolmikko löytää kissan lokerikkojen luota. Kolli sähisee Ripleylle ja säntää karkuun. Sen sijaan, että lähtisi itse kissan perään, Ripley määrää Brettin hakemaan sen takaisin. (K3) Tästä voimme päätellä, että itsepäinen eläin suhtautuu yhtä innokkaasti – tai innottomasti – miehistön jokaisen jäsenen kutsuihin.
Tämä varmistuu myöhemmin, kun Ripley yrittää maanitella kissaa luokseen kehnoin tuloksin.
Kissan ja miehistön suhteesta kertoo paljon sekin, ettei kukaan edes huomaa kollin puuttuvan Kanen viimeiseltä aterialta. Ketään ei myöskään tunnu kiinnostavan Jonesin turvallisuus vastasyntyneen alien-nilviäisen karatessa käytävien uumeniin. (K4) Ja tässä vaiheessahan ihmiset luulevat otuksen olevan yhä sellainen pieni rääpäle, joka olisi vaarallinen juuri pörröisen lemmikin kokoiselle olennolle.
Nyt käsi sydämellä kaikki kissanomistajat: ettekö tällaisessa tilanteessa ensimmäiseksi miettisi, missä rakas mirrinne mahtaa seikkailla? Nostromon duunarit sen sijaan unohtavat kaverinsa olemassaolon kerta toisensa jälkeen.
Tästä kaikesta voimme päätellä, että Jonesin täytyy olla Weyland-Yutani-yhtiön alukseen sijoittama maskottikissa. Kuulostaa varsin järkevältä siirrolta, sillä lemmikkien on useissa tutkimuksissa todettu lieventävän stressiä, alentavan verenpainetta ja helpottavan masennusoireita. Eli miehistö todella hyötyisi nelijalkaisen ystävän läsnäolosta, kun he joutuvat viettämään kuukausikaupalla lukittuina ahtaaseen, likaiseen ja painostavaan avaruusalukseen.
Mutta mitä asiasta tuumii itse kissa?
Suicide Squad
Hallituksen timmi mimmi Amanda Walker (Viola Davis) kasaa siis väkisin kokoon ryhmää, joka voisi vastata Teräsmiehen kaltaisten yli-ihmisten synnyttämiin uhkakuviin. Elokuvan toimivuuden kannalta liiankin suureksi paisuvaan iskujoukkoon napataan vielä viemäreissä viihtyvä Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje), goottiseksikäs noitaneito Enchantress (Cara Delevingne) sekä täysin unohdettaviksi seinäperunoiksi jäävät Boomerang, Katana ja Slipknot.
Elokuvan parasta antia ovat kybällä toimivat Harley Quinn ja Jokeri. Robbie ja Leto saavat hahmoista irti nerokasta hulluutta sekä yhdessä että erikseen. Filmin edetessä Jokerin rooli kuitenkin kapenee lähes olemattomiin, vaikka juuri tähän parivaljakkoon olisi kannattanut panostaa – sen sijaan, että aikaa tuhlataan turhiin sivuhenkilöihin ja täysin geneerisiin armeijaräiskintäkohtauksiin.
Lähes epätoivoiselta vaikuttaa tekijäkaartin ratkaisu tunkea joka väliin katsojia kosiskelevia musiikkipätkiä. Vaikka rock-klassikoiden kierrätys toimi Guardians of the Galaxyssa, se ei tarkoita, että tempun sieluton kopiointi olisi suorin tie onnelaan.
Star Trek Beyond
Kliseitä ja loogisia sudenkuoppia tulvivassa juonessa Enterprise houkutellaan tiheän tähtisumun tuolla puolen sijaitsevalle planeetalle. Siellä heidän kimppuunsa käy kymmenientuhansien pienten herhiläisalusten muodostama tuhoisa parvi. Sitä johtaa pahuutta kaikin mahdollisimman tavanomaisin tavoin huokuva Krall (Idris Elba). Hän vannoo taistelujen karaisevan voiman nimiin ja aikoo tuhota rauhaa ja yhtenäisyyttä korostavan Yhdistyneiden planeettojen liiton. Tavoitteensa edesauttamiseksi hän halajaa käsiinsä Enterprisella olevaa muinaisasetta.
Sitten tietysti tapellaan, räiskitään ja yritetään epätoivoisesti pysäyttää Krall, joka ensi töikseen suuntaa kohti scifististä Yorktownin avaruusasemaa.
Alice Through the Looking Glass
Siinä missä Carroll heitti perinteisen syy ja seuraus -ajattelun jorpakkoon, pyritään elokuvassa niputtamaan kaikkien hahmojen elämät tiukasti rajatuiksi jatkumoiksi. Jokaisen henkilön taustalta löytyy yksi traumaattinen kokemus, joka on muovannut hänet sellaiseksi kuin hän on. Näitä tapahtumia kehiteltäessä on vieläpä turvauduttu hävettävän kuluneisiin kliseisiin.
Linda Woolvertonin kaavamainen käsikirjoitus ei ole selvästi ilahduttanut edes näyttelijöitä. Wasikowska vaeltaa ympäriinsä kuin olisi eksyksissä olemattomien digihahmojen keskellä. Jo pitkään alamaissa pyörinyt Depp tekee puolestaan uransa yrjöttävimmän roolisuorituksen pellelespaavana Hatuntekijänä. Ehkä häiritsevin on silti Cohenin Aika-tulkinta, josta jäävät mieleen lähinnä päälle tunkevat Borat-maneerit – hahmossa kun olisi ollut ainesta parempaankin.
The Angry Birds Movie
Lentotaidottomien lintujen kansoittamalla saarella eletään tasapainoisessa onnelassa. Aurinko paistaa, ja hymyt ovat herkässä. Ainoa ärrinmurrinyksilö on valtavista kulmakarvoistaan tunnettu Red, jolla on kovin lyhyt pinna. Ulkopuolisuuden tunteiden kanssa kamppaileva lintu passitetaankin vihanhallintaterapiaan, jossa hän tutustuu saaren muihin kummajaisiin: vinkeän vauhdikkaaseen Sakkeen, räjähdysalttiiseen Pommiin ja pelottavasti murahtelevaan Tero-jättiin.
Fyysiseen kohellukseen luottavan filmin perusjuoni ei ole omaperäisyydellä pilattu, vaan noudattaa vanhaa kaavaa hyljeksitystä yksilöstä, josta kasvaa kansansa sankari. Vitsikkään toiminnan sivussa tuputetaan lastenelokuville tyypillisiä opetuksia yhteen hiileen puhaltamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä (paitsi jos toinen on sikamainen possu) sekä rohkeuden ja ystävyyden tärkeydestä. Mukaan on ympätty kuitenkin niin runsaasti huumoria ja visuaalista silmänkarkkia, että kokonaisuus viihdyttää lähes koko mittansa ajan. Lisäpisteitä kertyy lukuisista populaarikulttuuriviitteistä ja nyökkäyksistä alkuperäisen pelisarjan suuntaan.
Captain America: Civil War
Kädenväännön yltyessä muutkin Kostajat joutuvat valitsemaan puolensa. Hätiin huudetaan myös tiimiin kuulumattomia yli-ihmisiä. Sitten koittaakin suuren luokan yhteenotto, jossa taitojaan pääsevät esittelemään muun muassa Musta Leski (Scarlett Johansson), Purppuranoita (Elizabeth Olsen), Haukka (Anthony Mackie) ja Musta Pantteri (Chadwick Boseman).
Kaiken taustalla kulkeva juonikuvio ei kestä kriittistä tarkastelua, kuten eivät myöskään kaikki hahmojen reaktiot ja mielenliikkeet – ne kun on puristettu väkipakolla haluttuun muottiin, jotta päähenkilöt saataisiin nuijimaan vastaparinsa henkihieveriin.
tähtivaeltajablogi 