Alice Through the Looking Glass
– Liisan seikkailut peilimaailmassa

Tim Burtonin muutaman vuoden takainen Liisa Ihmemaassa -adaptaatio (2010) oli törkeä loukkaus Lewis Carrollin rakastettua nonsense-klassikkoa kohtaan. Brittiohjaaja James Bobinin masinoima Liisan seikkailut peilimaailmassa -jatko-osa ei pärjää sen paremmin.

Jo filmin alussa paukkuvat tykit, kun Liisan (Mia Wasikowska) komentama purjelaiva pakenee merirosvoja. Järjetöntä toimintasähellystä riittää myös Ihmemaassa, jonne Liisa lähtee parantamaan Hullua Hatuntekijää (Johnny Depp). Entinen vastarintajohtaja on kuolettavan masentunut, koska kaipaa kotikylän tuhossa menettämäänsä perhettä.

Vaikka Liisa kuinka jaksaa toistaa, ettei mikään ole mahdotonta, hän ei usko, että hattumaakarin perhe olisi yhä elossa. Mutta kenties heidät voisi pelastaa matkaamalla menneisyyteen? Ja sehän onnistuu sieppaamalla herra Ajan (Sacha Baron Cohen) kronopallon, joka pitää aikaa pyörittävän kellokoneiston käynnissä. Ei ole niin väliä, vaikka moinen tempaus saattaa tuhota koko maailmankaikkeuden.

Sitten sinkoillaan menneessä ja opitaan, että valheella on pitkät jäljet ja perhe on huisin tärkeä.

Siinä missä Carroll heitti perinteisen syy ja seuraus -ajattelun jorpakkoon, pyritään elokuvassa niputtamaan kaikkien hahmojen elämät tiukasti rajatuiksi jatkumoiksi. Jokaisen henkilön taustalta löytyy yksi traumaattinen kokemus, joka on muovannut hänet sellaiseksi kuin hän on. Näitä tapahtumia kehiteltäessä on vieläpä turvauduttu hävettävän kuluneisiin kliseisiin.

Poissa ovat myös Carrollin päättömät sanaleikit ja hämmästyttävät ihmeolennot. Aitoon riehakkuuteen ei riitä yksi aikasanonnoilla pelleily tai edellisestä elokuvasta mukaan lainatut, nyt tyhjyyttään kumisevat sivuhenkilöt.

Linda Woolvertonin kaavamainen käsikirjoitus ei ole selvästi ilahduttanut edes näyttelijöitä. Wasikowska vaeltaa ympäriinsä kuin olisi eksyksissä olemattomien digihahmojen keskellä. Jo pitkään alamaissa pyörinyt Depp tekee puolestaan uransa yrjöttävimmän roolisuorituksen pellelespaavana Hatuntekijänä. Ehkä häiritsevin on silti Cohenin Aika-tulkinta, josta jäävät mieleen lähinnä päälle tunkevat Borat-maneerit – hahmossa kun olisi ollut ainesta parempaankin.

Visuaalisesti Liisan seikkailut peilimaailmassa on Disney-mausteista, värikästä satufantasiaa. Tosin kuvasto on huomattavasti köyhempää kuin ensimmäisessä elokuvassa.

Susikehno sillisalaatti, joka saa ikävöimään hölynpölyä, kierulointia ja hinkuroivia muvuja.

Toni Jerrman

Alice in Wonderland
– Liisa Ihmemaassa

Teoriassa Tim Burtonin ohjaaman Liisa Ihmemaassa -filmin pitäisi olla mainio kokemus. Eksentrististen hyypiöiden ja mielikuvituksellisten fantasiamaisemien kuvaamiseen erikoistuneen Burtonin uskoisi olevan juuri oikea valinta sovittamaan Lewis Carrollin absurdi satumaailma filmiksi. Teoria ei kuitenkaan ota huomioon sitä, että Burton on loppuunpalanut kehäraakki, joka on vuosia tyytynyt suoltamaan kaavamaista tauhkaa, jossa arkkityyppiset friikit keekoilevat Danny Elfmanin kilkutuksen tahtiin.

Burtonin versiossa Liisa (Mia Wasikowska) on aikuisuuden kynnyksellä sinnittelevä nuori nainen, jota viktoriaanisen yhteiskunnan normit ahdistavat. Nuori neito pakenee pystyyn kuolleita seurapiirejä Valkoisen kanin perässä Ihmemaahan, jossa häntä odottaa tehtävä satumaan sankarina.

Visuaalisesti Liisa Ihmemaassa on täysi kymppi. Burtonin tiimi on herättänyt eloon Carrollin omituiset otukset Irvikissasta piippua tupruttelevaan tuhatjalkaiseen. Liisan lapsuusvuosien jälkeen ränsistynyt Ihmemaa on sekin ihastuttavan kauhuromanttinen ilmestys. Johnny Depp syöksyy pää edellä maneereihinsa esittäessään psykoottisesti huitoen Hullua hatuntekijää.

Valitettavasti vain kaikki muu onkin sitten poskellaan. Tarina koostuu lähinnä Liisan säntäilystä paikasta toiseen, välillä pikkuruisena, välillä jättimäisenä. Idiotismin ytimeen upotaan leffan finaalissa, joka toistaa umpityperiä fantasiakliseitä. Liisan on tartuttava miekkaan ja surmattava paha Japperwokki-lohikäärme. Sitä ennen katsojille on jo paljastettu Hullun hattumaakarin mielipuolisuuden syyt (kotikylän tuhosta johtuva trauma) sekä näytetty, kuinka herra toimii Ihmemaan maanalaisen vastarintaliikkeen johtajana. Sekopää pistää myös teknopolkaksi eräässä elokuvahistorian hävettävimmistä kohtauksista.

Temaattisesti leffa kaatuu naamalleen kuin pirinarkkari aitajuoksukisoissa. Burtonilaista ulkopuolisuutta edustava Liisa on kyllästynyt toteuttamaan yhteiskunnan vaatimuksia, mutta Ihmemaassa häntä viedään kuin pässiä narusta. Nainen ei onnistu tekemään ainuttakaan päätöstä ilman, että häntä siihen erikseen käsketään.

Kuten kaikki yleisöä kosiskelevat elokuvat vuonna 2010, myös Liisa Ihmemaassa on 3D-filmi. Jälkikäteen lisätty kolmiulotteisuus ei varsinaisesti tuo mitään lisäarvoa leffalle – mitä nyt muutama kamera-ajo Ihmemaan läpi näyttää veikeältä.

Turkulainen kriitikkojäärä Tapani Maskula ennusti elokuvan tulevaisuuden jo vuosituhannen alussa antamassaan haastattelussa. ”[…] ihmiset hakevat elokuvasta lähinnä elämyksiä, lyhyitä elämyksiä, sysäyksiä, ärsykkeitä. Ehkä me kadotamme juonielokuvan ja tilalle tulee jotain muuta”, mies virkkoi profeetallisesti.

Ja todellakin, aivan liian useat tuoreet suurelokuvat ovat sisällöttömiä huvipuistoajeluita, jotka yrittävät tehdä katsojaan vaikutuksen yksinomaan näyttävillä visuaalisilla koukuilla. Jos filmitaiteen tulevaisuus on pelkkää sirkushupia 3D-lasit päässään kuolaaville läskipäille suosittelen, että kaikki elokuvateatterit sytytetään välittömästi palamaan. Olemme onnellisempia ilman.

Otto Sinisalo

Otto Sinisalon Liisa Ihmemaassa -arvostelu julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/10.