Elokuvat – Flash Gordon (1980)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , , , ,

Flash Gordon
40th Anniversary 4K UHD Collector’s Edition
(UK-versio, blu-ray)

Mike Hodgesin vuonna 1980 ohjaamasta Flash Gordon -filmatisoinnista on kirjoitettu Tähtivaeltajassa aiemminkin. Leffa ansaitsee kuitenkin uuden esiinnoston, sillä siitä on juuri julkaistu muhkeilla bonusmateriaaleilla varustettu 40-vuotisjuhlapaketti. Itse elokuva on restauroitu huolella – näin kirkkaalta ja upealta Flash ei ole näyttänyt koskaan aiemmin.

Alex Raymondin sarjakuvaklassikoihin perustuva Flash Gordon on kaikkien aikojen hulppein ja visuaalisesti häikäisevin pulp-scifi-filmi. Jos ihan rehellisiksi äidytään, niin Flash Gordon on toki myös yksi maailmankaikkeuden parhaista elokuvista!

Jo filmin ensimmäiset repliikit saavat kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitä. Universumin yksinvaltias, keisari Ming Armoton (Max von Sydow) valittaa: ”Klytus, olen ikävystynyt. Mitä leikkikaluja sinulla on tarjota minulle tänään?” Ja toki aina palvelualttiilla Klytuksella (Peter Wyngarde) on jo kohde valmiina – Maapallo. Sormustaan heilauttamalla Ming aiheuttaa Maassa massiivisten katastrofien sarjan. On hirmumyrskyjä, maanjäristyksiä, tornadoja ja vaikka mitä.

Kun metallikasvoinen Klytus kysyy, aikooko Ming nyt tuhota koko planeetan, Ming vastaa: ”Myöhemmin. Minusta on hauskaa leikitellä hetken… ennen totaalista hävitystä.” Silkkaa legendaa!

Tästä päästään elokuvan alkuteksteihin, joiden alla soi Queen-yhtyeen esittämä tunnusbiisi: ”Flash! Ah-ah. Savior of the universe. Flash! Ah-ah. He’ll save everyone of us. Flash! Ah-ah. He’s a miracle. Flash! Ah-ah. King of the impossible.” Jos tämä ei nosta ilonkyyneleitä katsojan silmäkulmaan, niin silloin kyseessä on todella paatunut ihmishirviö.

Maapallolla kohdataan amerikkalaisen jalkapallon kirkkain tähti, New York Jetsin pelinrakentaja Flash Gordon (Sam J. Jones). Vaaleahiuksinen komistus lähtee lennolle ja saa seurakseen matkatoimistovirkailija Dale Ardenin (Melody Anderson). Ja se on palavaa rakkautta ensisilmäyksellä.

Mingin aiheuttaman ilmastokaaoksen seurauksena Flashia ja Dalea kuljettava pienkone tekee pakkolaskun hulluna professorina tunnetun Hans Zarkovin (Topol) laboratorioon. Tohtorismies on menettänyt maineensa väittämällä, että outojen sääilmiöiden takana on avaruudesta johdettu hyökkäys.

Pakkomielteinen Zarkov huijaa tuoreen pariskunnan rakentamaansa rakettiin ja pakottaa nämä mukaan matkalle kohti värikästä avaruuspyörrettä. Zarkov uskoo, että Kuu on romahtamassa Maahan ja että aikaa katastrofin estämiseen on enää 11 päivää.

Lopulta kolmikko päätyy turvallisesti Mongo-planeetalle, aivan Mingin palatsikaupungin lähistölle. Sieltä heidät noutaa puna-kultaisiin haarniskoihin sonnustautunut sotilasosasto. Seuraa pramea ja blingin täyteinen kohtaus, jossa Mongon kuita asuttavat kansat vannovat uskollisuuttaan Mingille. Paikalla ovat mm. haukkamiesten johtaja prinssi Vultan (Brian Blessed) ja puukansan prinssi Barin (Timothy Dalton) seurueineen.

Tilaisuus menee lööperiksi, kun Ming iskee silmänsä Daleen ja päättää tehdä tästä jalkavaimonsa. Moinen temppu ei tietenkään sovi rehdille Flashille, joka käy jalkapallohippasille Mingin vartioston kanssa. ”Go, Flash, go! Go, Flash, go!”, kannustaa Dale. Ming puolestaan tiedustelee Klytukselta: ”Syövätkö miehesi varmasti oikeita pillereitä? Ehkä sinun pitäisi teloittaa heidän valmentajansa.”

Kaikki päättyy kuitenkin onnettomasti. Dale vangitaan, Zarkov lähetetään aivopyyhintään ja Flash tuomitaan kuolemaan. Kiperästä kiipelistä Flashin pelastaa Mingin pilalle hemmoteltu tytär, prinsessa Aura (Ornella Muti). Hän on ihastunut komeaan Maan mieheen ja tottunut saamaan tahtonsa läpi. Nyt hän tahtoo Flashin petikumppanikseen.

Tämän jälkeen seikkaillaan erilaisissa upeissa maisemissa, kun Flash yrittää nostattaa Mongon riitaisia kansoja Mingia vastaan. Kaikkea hienoa sattuu ja tapahtuu, kunnes elokuva huipentuu ainutlaatuista urhoollisuutta ja rautaista sisua vaativiin taistelukohtauksiin. Näiden legendaaristen hetkien aikana yleisö hurraa ja Queenin musiikkiraita yltää ilmiömäisiin sfääreihin.

Flash Gordon on suuria tunteita soittelevassa pöhkössä viihdyttävyydessään sarjakuvallisten avaruusoopperoiden aatelia. Filmin silmiin sattuva väriloisto, puvustuksen fantastisuus, lavasteiden mahtipontisuus ja sankarillisuutta puhkuva musiikkiraita ovat täysin ennenkokemattomia. Puhumattakaan lähes psykedeelisistä avaruus- ja taivasnäkymistä. Ihan silkkaa juhlaa!

Lisäksi elokuvan päähenkilöt toimivat täydellisesti. Sam J. Jonesin esittämä Flash on oikeamielisen ja pelottoman amerikkalaissankarin ihastuttavan kahjo perikuva. Fu Manchua muistuttava keisari Ming puolestaan niin herkullinen pahuuden ruumiillistuma, ettei paremmasta väliä. Ornella Mutin näyttelemä Aura on avaruusprinsessoista ehdottomasti kuumin ja vaarallisin, Brian Blessedin tulkitsema Vultan puolestaan joviaaleista nallekarhuista rakastettavin. Listaa voisi jatkaa loputtomiin: Zarkov, Dale, Barin, Kala, Fico…

Flash Gordon -filmin ainutlaatuisuuden taustalta löytyy monta elementtiä. Yksi tärkeimmistä on elokuvan syntyhistoria.

Pienestä pitäen Alex Raymondin alkuperäisiä sarjakuvia ihaillut italialainen tuottajamoguli Dino De Laurentiis halusi leipoa valkokankaille näyttävän tieteiseepoksen. Jostain kumman syystä hänen ensimmäinen ohjaajavalintansa oli Nicolas ”The Man Who Fell to Earth” Roeg. Käsikirjoittaja Michael Allin ja Roeg työstivät omaa yhteiskunnallisesti kantaaottavaa, vakavamielistä tieteistarinaansa vuoden verran, kunnes tyylivalinnasta kimpaantunut Dino veti töpselin seinästä.

Oudot tekijäratkaisut eivät päättyneet tähän, sillä seuraavaksi ohjaajaehdokkaaksi Dino keksi Mike ”Get Carter” Hodgesin, joka piti koko ajatusta naurettavana. Samalla toiseksi käsikirjoittajaksi nostettiin 1960-luvun hömelöstä Batman-televisiosarjasta tuttu Lorenzo Semple Jr. Jo aiemmin filmin puvustuksen ja lavastuksen suunnittelijaksi oli palkattu Federico Fellinin elokuvilla mainetta niittänyt, kaksinkertainen Oscar-voittaja Danilo Donati.

Lopulta Hodges suostui hommaan pitkin hampain, mutta lähestyi aihetta pikemminkin campin komedian kuin suureellisen avaruuseepoksen näkökulmasta. Villien ideoiden määrä vain kasvoi, kun Hodges antoi näyttelijöiden keksiä uusia kohtauksia lennosta. Hyvä esimerkki tästä on filmin alkupuolen jalkapallotappelu Mingin vastaanottosalissa. Sen ideoivat Sam J. Jones ja Melody Anderson. Toisaalta muutama jo valmiiksi lavastetuista ja puvustetuista kohtauksista jäi syystä tai toisesta kokonaan kuvaamatta.

Lopullisesti elokuvan kohottaa arvoon arvaamattomaan Queen-yhtyeen naiivin innostunut musiikki, joka istuu elokuvan tunnelmaan kuin salama Flashin paitaan.

Mutta mitä sitä nyt tämän enempää höpöttämään. Juoskaa vaikka viimeisillä voimillanne hankkimaan tämä restauroitu mestariteos kultaisiin käsiinne. Flash!

Leffa •••••
Kuva •••••
Lisät •••••

Blu-ray-levyn lisäksi viiden lätyn juhlapaketti sisältää elokuvan 4K Ultra HD -version.

Kokonaisuuteen mahtuu rutkasti Flash Gordonia käsitteleviä dokumentteja ja kuvagallerioita. Maininnan ansaitsevat ainakin Mike Hodgesin hauska haastattelu (32 min.), velmut pätkät tekijöiden 35-vuotistapaamisesta (15 min.), hekotuttavan hullaantuneen Brian Blessedin muistelot (11 min.), Melody Andersonin lyhyt haastattelu (5 min.), Bryan Mayn paljastukset (4 min.), julistetaiteilija Renato Casaron mietteet (6 min.), vanha mainosdokumentti (15 min.) sekä jakso 1970- ja 1980-lukujen taitteessa valmistuneesta supisurkeasta Flash Gordon -animaatiosarjasta (24 min.).

Erityisen kiehtova on lähes puolituntinen haastattelukooste, jossa mm. käsikirjoittaja Michael Allin kertoo yksityiskohtia pitkälle edenneestä, mutta lopulta kuvaamatta jääneestä Nicolas Roegin Flash Gordon -versiosta.

Hyvää matskua tarjoilevat myös Mike Hodgesin ja Brian Blessedin kommenttiraidat. Hodges puhuu enemmän asiaa, kun taas Blessed tunnelmoi yllättävänkin hillitysti – intoutuen villiin menoon vain kun on itse kuvassa.

Kokonaisuuden ykköstykki on Lisa Downsin ohjaama kokopitkä Life After Flash -dokumenttielokuva (2017). Tosin nimestään huolimatta se ei kerro oikeastaan mitään näyttelijä Sam J. Jonesin karikkoisesta urasta Flash Gordon -roolin jälkimainingeissa. Epäselväksi jää jopa se, mikä johti Jonesin ja Dino De Laurentiisin välirikkoon. Ilmi käy kuitenkin, että nykyisin Jones on paljon tasapainoisempi, perhekeskeisempi ja ystävällisempi yksilö kuin itsekeskeisinä nuoruusvuosinaan. Sekä vahva uskossaan.

Dokumentin helmiä ovat jaksot, joissa elokuvan keskeiset näyttelijät (mm. Anderson, Blessed, Wyngarde, Topol ja Richard O’Brien) ja tekijät muistelevat menneitä. Käytännössä Life After Flash onkin vallan mainio katsaus Flash Gordon -elokuvan synnystä sekä filmin kulttuurihistoriallisesta merkityksestä.

Ainoa Queenin vinyylilevy, jonka olen koskaan ostanut, on Flash Gordon: Original Soundtrack. Nyt voin iloita omistavani kyseisen levyn myös cd-muodossa, sillä se on tämän juhlajulkaisupaketin täydellistävä kirsikka. ”What do you mean, ’Flash Gordon approaching’?” Jee!

Oheistuotefaneille on tarjolla Flash-kangasmerkki, neljän postikortin setti, 32-sivuinen kirjanen leffan syntyhistoriasta, 36-sivuinen kooste valokuvia filmin hahmoista, muutaman sivun näytelehtinen Alex Raymondin alkuperäisistä Flash Gordon -sarjakuvista sekä kaksipuolinen, isokokoinen elokuvajuliste.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Sarjakuvat – Will Eisner -haastattelu

tonitahtivaeltaja Sarjakuvat , , , , , , , ,

Will Eisner -haastattelu

Will Eisner (1917–2005) on sarjakuvailmaisun suurimpia mestareita ja uudistajia. Jo hänen 1940-luvulla työstämänsä The Spirit -tarinat mullistivat sarjakuvan kerrontatavat. Vähintään yhtä vahvasti pankin räjäytti Eisnerin 1970-luvun lopulla käynnistynyt uustuotanto, jossa hän keskittyi aikuislukijoille suunnattuihin, todellisuudesta ammentaviin pitkiin sarjakuvatarinoihin – jälleen aivan uudenlaisella visuaalisella otteella.

Näistä teoksista ensimmäinen on vuonna 1978 ilmestynyt Talo Bronxissa, (suom. 1982), joka aikoinaan sai minutkin hyppimään innosta kattoon. Albumi käynnisti trilogian, jonka muut osat ovat Elinvoima (1986, suom. 1987) ja Dropsie Avenue – Katu Bronxissa (1995, suom. 2021, Kvaak Kirja & Sininen Jänis).

Näistä teoksista Dropsie Avenue on saatu suomeksi siis vasta tänä vuonna. Ansio trilogian täydellistämisestä menee Kvaak-sarjakuvasivuston aktiiveille, jotka pistivät pystyyn joukkorahoituskampanjan albumin suomentamiseksi. Mesenaatteja riitti yli odotusten, joten lopullinen kovakantinen Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumi on toteutettu viimeisen päälle komeasti (Kvaak-arvostelu).

Dropsie Avenuen kunniaksi julkaisemme blogissa nyt Will Eisner -haastattelun, joka on tehty vuonna 1990 Eisnerin vieraillessa Suomessa. Teksti on julkaistu aiemmin Uusi Suomi -lehdessä sekä Tähtivaeltajassa 1/09. Jutun kuvituskuvat ovat kaikki kotoisin Dropsie Avenue – Katu Bronxissa -albumista.

Mikä tekee sarjakuvasta niin tärkeän taidemuodon, Will Eisner?

”Sarjakuva on yksi kielistämme, ja samalla nopeimmin kasvava kirjallisuudenlaji kulttuurissamme. Se on myös ainutlaatuinen, koska se yhdistää kaksi kerrontatekniikkaa: sanan ja kuvan.

Sarjakuva edustaa aikakautemme kulttuurista suuntausta, jossa visuaalinen viestintä tulee yhä tärkeämmäksi: filmit, televisio ja kuvat ylipäätään hallitsevat elämäämme enemmän kuin koskaan ennen. Nopean kommunikaation tarve on niin suuri, että keino sen läpiviemiseen oli löydettävä – ja kuva on nopeampi kuin sana.

Elokuvan erottaa sarjakuvasta se, että elokuva on katsojalaji, jossa toimintaan ei osallistuta, kun taas sarjakuvassa lukija tuo aina jotain mukanaan: äänet, ajan, ruutujen väliset tapahtumat – imaginaarisen puolen.”

Eisner uudisti sarjakuvamuodon jo vuonna 1940 ensi kertaa päivänvalon nähneellä The Spirit -sarjalla ja taas uudestaan 1980-luvulla vaikuttavilla graafisilla romaaneillaan. Naamioidusta rikostaistelijasta, Denny Coltista alias Spiritistä kertovat tarinat ovat taitavan inhimillisiä. Piirrosten huikea varjojen, perspektiivien ja efektien käyttö yhdistyneenä tehokkaisiin sivusommitelmiin luovat sarjaan vahvan tunnelman.

Eisnerin myöhemmässä tuotannossa keskipisteeseen nousivat tavalliset ihmiset ja heidän arkiset askareensa. Todellisista kokemuksista ammentavat pienet tragediat ja ilot, jotka lopulta määrittävät jokaisen ihmisen elämän. Piirroksessa vahvoista mustavalkeista sävyistä on samalla siirrytty harmaampiin, ja sivutaittokin on levinnyt vapaamuotoisemmiksi kokonaisuuksiksi.

Miten The Spirit syntyi?

”Se syntyi tarpeeseen. 1930-luvun lopulla sarjakuvat alkoivat olla yhä suositumpia ja sanomalehdet pelkäsivät menettävänsä nuoren yleisönsä. Niinpä minulta pyydettiin viikonloppulehtien väliin sarjakuvaliitettä. Olin hyvin innostunut, sillä tässä minulle tarjottiin suurta yleisöä ja vieläpä täysin vapaita käsiä.

No, he kyllä toivoivat, että sankari olisi naamioitunut, kuten Teräsmies, joten kehitin Spiritille naamarin ja hanskat, mutta sen pidemmälle en suostunut menemään. Tein hänestä joustavan hahmon, jotta saatoin toteuttaa kaikenlaisia haluamiani tarinoita – oikeastaan itse Spirit ei jokaisessa jutussa edes esiinny tai ole keskeinen. Kokeilin myös koko ajan jotain uutta ja kuljin ainoastaan siihen suuntaan, mihin itse halusin. Jo silloin pidin sarjakuvaa hyvänä välineenä korkeatasoisen kirjallisuuden luomiseksi.”

Spirit ilmestyi viikoittain 7-sivuisena kokonaisuutena vuosina 1940–1952. Eisner ei itse toteuttanut kaikkia sarjoja, vaan hänellä oli useita avustajia, kuten Wallace Wood, Jules Feiffer ja Klaus Nordling. Sota-aikaa (1942–45) lukuunottamatta hän kuitenkin vastasi kirjoittamisesta ja piirtämisestä pääosin yksin.

Spiritin film noir -tunnelma ja kauniit femme fatale -hahmot loivat sarjaan sen lisäviehätyksen, joka on innoittanut sarjakuvan tekijöitä ja lukijoita jo vuosikymmeniä. Uusintapainoksia Spirit-tarinoista on julkaistu säännöllisesti 1970-luvulta lähtien, suomeksi neljän kokoelman verran. Yksittäisiä tarinoita on vuosina 1985–1991 nähty täällä kylmässä pohjolassa myös mm. Tapiiri-, Mustanaamio- ja Black Special -lehdissä.

Uskoitko aikoinaan, että Spiritiä ihailtaisiin ja julkaistaisiin uusiksi vielä vuosikymmentenkin päästä?

”En tosiaankaan, olen todella yllättynyt. Syy moiseen lienee se, että tarinat käsittelevät kaikille ihmisille läheisiä asioita ja haluja, jotka eivät muutu. En ympännyt mukaan ajankohtaisia uutisia tai vastaavia.”

Will Eisner syntyi 6.3.1917 New Yorkissa. Hän osoitti piirtäjänlahjansa hyvin nuorena ja sai jo 15-vuotiaana ensimmäiset kuvansa julki. Koulun lehteen hän piirsi sarjakuvia vuonna 1935 ja seuraavana vuonna rustasi niitä jo rahasta laajempiinkin julkaisuihin. Kehitys kävi nopeasti, sillä 1937 Eisner loi Hawks of the Seas -sarjan, jossa oli orallaan Spiritistä tuttu tyylikäs sivutaitto ja voimalliset kuvat. Sitten seurasikin The Spiritin aikakausi, jolloin Eisner toki teki paljon muutakin tavaraa, kuten humoristisia sekä opettavaisia sarjakuvia armeijan käyttöön.

”Sodan aikana kehitin sarjakuvan mahdollisuuksia koulutustarkoituksiin, ja se onnistui erittäin hyvin. Perustin samalla oman yhtiön. Tämä oli jälleen uusi mielenkiintoinen ja palkitseva polku, kun kiinnostukseni viihdesarjakuviin väheni. Nautin kustannustoiminnasta, eikä Spiritin loppumisen jälkeisenä 25 vuoden ajanjaksona tapahtunut mitään, mikä olisi innostanut minua palaamaan tavallisten sarjakuvien pariin.

Lopulta sitten underground-piirtäjien tapaaminen toi minut takaisin. Huomasin, että he käyttivät sarjakuvaa todellisena kirjallisena välineenä, jolla hyökkäsivät perinteistä valtakoneistoa vastaan. He toivat yhteiskunnallisia ja poliittisia mielipiteitään julki ja kommunikoivat yleisönsä kanssa.”

Vuonna 1978 ilmestyi Eisnerin ensimmäinen graafinen romaani A Contract with God, joka palautti hänet juurilleen. Teos kertoo hänen nuoruutensa Bronxista. Se sisältää neljä tarinaa, jotka käsittelevät niin uskontoa ja rakkautta kuin onnea ja toivoakin.

Sittemmin Eisnerin sarjakuvat ovatkin pääosin pitäytyneet eri aikakausien pienten ihmisten kuvauksessa. Ja mitä kaikkea tuo kenties tylsältä kuulostava aihe onkaan pitänyt sisällään! Tarinat eivät ole toistaneet itseään, vaan pikemminkin loistaneet inhimillisistä hetkistä ja kohtaloista, joita huomaamattamme tapahtuu koko ajan ympärillämme.

”A Contract with Godissa päätin luoda sarjakuvatarinan, joka olisi suunnattu aikuisille. Hain sellaisen aiheen, jota normaalisti käsitellään kirjallisuudessa ja joka vaatii lukijaltaan elämänkokemusta. Päätin myös jälleen kokeilla uusia sarjakuvakerronnan muotoja, rikkoa normaalin paneelijaon kahleet ja muuttaa piirrostyylini vapaammaksi.

Albumia oli todella mukava tehdä, pidän riskien otosta. Silloin ei ollut vielä mitään takeita näin uudenlaisen sarjakuvamuodon julkaisemisesta tai suosiosta. Kutsuin sitä graafiseksi romaaniksi, ja lopulta kustantajakin löytyi. Palaute on ollut hyvää ja albumi myy yhä.”

Suomessa A Contract with God julkaistiin 1982 nimellä Talo Bronxissa. Se oli kustannus Jalavan aloitus laatusarjakuvien puolella ja samalla tärkein yksittäinen julkaisu, joka käynnisti Suomen aikuissarjakuvan markkinat.

1980-luvun loppupuolella Will Eisner kirjoitti (ja piirsi) merkittävän sarjakuva-alan oppikirjan Comics and Sequential Art. Teos käsittelee sarjakuvaa kirjallisena ilmaisumuotona ja tutkii sen rakenteita ja lainalaisuuksia.

”Mitä enemmän yritin hallita sarjakuvan keinoja, sitä selvemmin ymmärsin, että kyseessä on puhdas taidemuoto, jota voidaan opettaa ja kuvata. Tajusin myös, että hyvin monet tekijät eivät tienneet, miksi tekivät juuri sitä, mitä tekivät. Eikä aiheesta ollut kirjoitettu syvällisiä teoksia, ei tehty työtä sarjakuvan luonteen ja anatomian ymmärtämiseksi.

On olemassa paljon kirjoja, joissa kuvataan, kuinka piirtää neniä tai varpaita, mutta tätä en ajanut takaa. Comics and Sequential Art on tutkielma, joka on suunnattu lähinnä yliopistoille, opettajille ja todella pitkälle ehtineille taiteilijoille.”

Ennen kuolemaansa Eisner ehti luoda vielä useita loisteliaita sarjakuvaromaaneja sekä toisen sarjakuvan tekemistä käsittelevän teoksen, joka kantaa nimeä Graphic Storytelling and Visual Narrative (1996).

Will Eisnerin pitkää ja merkittävää uraa kunnioittavat hänen mukaansa nimetyt, vuosittain jaettavat Eisner-palkinnot, jotka kuuluvat sarjakuva-alan arvostetuimpiin huomionosoituksiin.

Toni Jerrman

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2021 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Tähtivaeltaja-palkinto 2021

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2020 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Teos-kustantamon julkaisemalle
EMMI ITÄRANNAN romaanille KUUNPÄIVÄN KIRJEET.

Emmi Itärannan Kuunpäivän kirjeet kertoo tulevaisuudesta, jossa ihmiskunta on siirtynyt asumaan lähiavaruuteen. Kirjailijan vahva aurinkokuntavisio näyttää meille, minne olemme matkalla ja millaisia yhteisöjä Maan kamaralta poistunut ihmiskunta voisi rakentaa. Samalla se kysyy, muutummeko me arkemme ja asuinpaikkamme muuttuessa ja millainen hinta muutoksesta maksetaan. Millaisia syntejä me kollektiivisesti kannamme mukanamme ajan ja paikan kaukaisuuteen?

Tyyliltään viileänkuulas ja soljuva kirja on kirjeromaani, joka koostuu suomalaissyntyisen päähenkilön, Lumi Salon, viesteistä kaukana työskentelevälle puolisolleen. Taitava kerronta limittää toisiinsa useita aikatasoja sekä historiafragmentteja, uutismateriaalia, tutkimustietoa ja jopa mainostekstejä. Näin muodostuu monisyinen, eheä kuva ihmiskunnasta, joka on levittäytynyt kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille.

Osa ihmisistä kuitenkin potee kalvavaa ikävää Maahan, vaikka he eivät koskaan olisi siellä käyneetkään. Pohdinta siitä, mistä syntyy tunne johonkin paikkaan kuulumisesta ja sinne juurtumisesta, läpäisee koko teoksen ja nousee sen temaattiseksi voimaksi. Riittääkö kotoisuuteen keinopainovoimassa virtaava puro tai ruukkuun istutettu pienoispuu, jos ja kun elämme avaruuden ankaruuden keskellä? Millaisista elementeistä rakentuu kokemus yhteydestä paikkaan, jossa asumme?

Itäranta yhdistää tieteiskerrontaansa suvereenisti myös mytologisia tasoja, sillä teoksen päähenkilö hoitaa juurettomuudesta kärsiviä potilaitaan skandinaavista tarustoa kaikuvien henkimatkojen avulla. Pohjoisesta kuvastosta ammentava juonne rakentuu kuin ankkuriköydeksi taakse jätettyyn planeettaan keskellä avaruuden rannattomuutta. Omakohtainen aistitieto ja kokemuksellisuus asetetaan tieteellistä maailmankuvaa täydentäväksi välttämättömäksi ainesosaksi, jota ilman vieraannumme toisistamme ja ympäristöstämme. Tällä näkökulmalla on painava viesti myös meidän ajassamme.

Kirjan toinen läpileikkaava teema, ekologia, kutoutuu saumattomasti yhteyden ja kuulumisen tematiikkaan. Maa on ympäristötuhojen lähes elinkelvottomaksi muuttama, ja seuraavaksi sieltä paennut ihmiskunta rohmuaa resursseja karujen planeettojen pinnoilta. Näkymä romahtaneeseen ekosysteemiin, hylättyyn kuoreen, jonka ihminen on imenyt tyhjiin, on varoittava ja enteellinen. Se tekee Kuunpäivän kirjeistä tiukasti ajankohtaisen. Samalla kirja kurkottaa vaivattomasti tulevaisuuteen, jossa avaruuden asuttamisen kynnys on jo ylitetty.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:
Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kääntäjä, kriitikko Kaisa Ranta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Testamentit (Otava, 2019)
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin (S&S, 2018)
Jani Saxell: Tuomiopäivän karavaani (WSOY, 2017)
Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, 2016)
Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Vesa Sisättö (toim.): Muistojemme Viistokatu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Vesa Sisättö (toim.)
Muistojemme Viistokatu
Helmivyö

Kuten kaikki tietävät, Tampere on poliisihuumorin kehto. Useat tahot varmaan muistavat senkin, että kaupungin virallinen suojelija on Kapteeni Kuolio. Mutta kuinka moni on kuullut salaperäisestä kadunpätkästä, Viistokadusta, joka sekä on että ei ole olemassa?

Nyt tähän kiehtovaan arvoitukseen tarttuu Vesa Sisätön toimittama tietokirja Muistojemme Viistokatu. Sen sivuilla useat arvostetut kirjanoppineet kertovat omista kokemuksistaan ja tutkimuksistaan, jotka liittyvät tämän maagisen kadun vaiheisiin.

Aihetta lähestytään pääosin inhimillisyys edellä. Niinpä esimerkiksi Johanna Sinisalon tutkielma Viistokatu, mon amour valaisee tamperelaisen Jaanan arkea vuosina 1977 ja 2019. Tuloksena on aidon tuntuinen, monelle tasolle kurkottava hieno elämäntarina, jossa Viistokatu näyttelee omaa pientä mutta ratkaisevaa osaansa. Bravo!

Hienostuneen ihmiskuvauksen iloja tarjoilevat myös Taru Kumara-Moision Kivisydän ja Vehka Kurjenmiekan Maailman parhainta mehiläishilloa.

Kivisydämen keskiössä on itsestään kovin epävarma kolmikymppinen Raili, joka odottaa bussia Viistokadun pysäkillä. Teksti sukeltaa taiten päähenkilön ahdistukseen ja päättyy haikean kauniisti.

Mehiläishillo kertoo puolestaan kohtaloonsa pettyneestä Akselista, joka päätyy tämän tästä murheen, epätoivon ja ärtymyksen alhoon. Löytyisikö tunnemyrskyihin apua Viistokadun laidalla vierailevasta lumotusta torikahvilasta?

Viistokadun historiallisia juuria kaivetaan esiin Samuli Antilan vuoteen 1637 sijoittuvassa Suokuopassa. Siinä paljastetaan, kuinka Tammerkoskelle saapunut, suoria linjoja arvostava maanmittari Spår yrittää turhaan suoristaa haisevan suonpäreen kiertävän tien. Kehitykseen uskovan järjestyksen miehen ja taikauskoisten maalaisten kädenvääntö saa lopulta jopa aavemaisia piirteitä.

Solina Riekkola ja Vesa Sisättö ovat puolestaan koonneet kasaan useiden ihmisten muistoja Viistokadun erikoisista tapahtumista. Monien vuosikymmenten aikajanalle levittäytyvät kertomukset todistavat vastaansanomattomasti kadunpätkän taianomaisen luonteen. Ihastuttavan idearikas kokonaisuus huipentuu kylmäävään visioon, jossa selviää Viistokadun yhteys Cthulhu-mytologiaan.

Vielä tätäkin tieteellisempää lähestymistapaa edustaa Jussi Katajalan Encore un fois. Siinä pohditaan teoreettisen fysiikan ja kosmologisten lakien pohjalta Viistokadun luonnetta ajan ja avaruuden avaavana madonreikänä. Mainion yllätyskäänteen kera.

Vesa Lehtisen vaihtoehtohistoriallisessa Vääntymäkadussa Viistokadulle ilmaantuu vuonna 1973 avaruutta vääntävä anomalia. Sen uumeniin uskaltaa astua vain robottikonstaapeli Teräs. Tästä kiehtovasta todellisuudesta löytyisi varmasti aineksia kokonaisen romaanin mittaiseen tutkimukseen.

Tulevaisuuden puolelle hypätään Artemis Kelosaaren Vyöhyke 33720 -artikkelissa. Se esittelee meille lohduttoman kuvan insinöörivetoisesta maailmasta, jossa jyrkät biologiset ”lait” ovat korvanneet muistoihin ja tunteisiin perustuvan ihmisälyn.

Kokoelman päättää lyyrinen pienoishelmi. Siinä normaalisti lähinnä napalmia ranteistaan tykittävän Vesa Vitikaisen sisimmästä kuoriutuu esiin herkkäsieluinen runopoika, jonka suoni sykkii Viistokadun salaisuuksien tahtiin.

Kokonaisuutenaan Muistojemme Viistokatu on huomattavasti maittavampi ja muikeampi opus kuin tällaiselta akateemiselta tutkimukselta olisi ennakkoon sopinut odottaa. Lopputuloksena on teos, jonka seuraan palailee mielellään toiseen ja kolmanteenkin kertaan.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Yli vuosi sitten ilmestynyt Korkeajännityssarja 1955 -kokoelma sisälsi kaksi tarinaa, joiden pääosassa seikkaili brittiläinen tieteissankari Rick Random. Sarjan tuorein julkaisu, Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956 (Egmont), pitää nimensä mukaisesti sisällään yksinomaan satunnaista avaruushupailua. Aivan yllättäen nämä viisi kertomusta on nähty suomeksi alunperin vuosina 1955 ja 1956.

Tuttuun tapaan tarinat on skannattu suoraan vanhoista Korkeajännityssarja-lehdistä. Tämä takaa sen, että niin suomennos kuin kuvalaatukin jättävät toivomisen varaa. Toisaalta juurikin käännösten hömelyys lisää teoksen nostalgia-arvoa. Kalkkunaista kotkotusta tarjoilevat toki myös sarjojen käsikirjoitukset. Tekstinikkarit kun eivät osaa edes päättää, onko Random ammatiltaan salapoliisi, rikostutkija, yhtyneiden poliisivoimien päällikkö vaiko planeettain neuvoston jäsen.

Hyvä esimerkki hilpeästä tieteishäröilystä on kokoelman käynnistävä Ryöstäjät avaruudesta -tarina. Tähtitaivaan rauha järkkyy, kun yhä useampi ihmiskunnan raketeista ajautuu avaruuspyörteen syövereihin. Suuri yleisö on kauhuissaan, joten planeettojen yhteishallitus huutaa Rick Randomin apuun. Pääministerin mukaan näitä vaarallisia ajelehtimisalueita hallitsee eristäytynyt ihmeplaneetta Urdana – hitusen tosin ihmetyttää, että myöhemmin pyörteen väitetään kulkevan myös Marsin tienoilla.

Jotta pyörteen uhka voitaisiin torjua, Urdanaan tulisi pystyttää magneetteja, jotka vetäisivät raketit pois ajelehtimisalueelta. Lupaa moiseen temppuun ei viitsitä edes kysellä. Sen sijaan ihmiskunta rakentaa mahtavan robottisotalaivaston, jonka tarkoituksena on pyyhkiä koko Urdanan sivistys maailmankaikkeudesta!

Seuraavaksi kuvioihin kurvaavat suuren mittakaavan avaruusroistot, joiden tukikohta sijaitsee Marsissa, ”tuossa vähän asutussa ja huonosti valvotussa tähdessä”. Erinäisten kaappausten, ammuskelujen ja juonittelujen jälkeen tarina siirtyy vihdoin Urdanan pinnalle. Siellä kohdataan merihirviöiden ja jättihyönteisten ohessa siivekkään hevosen vetämillä vaunuilla lentävä prinsessa. Ja tässä vaiheessa ei olla vielä edes 64-sivuisen tarinan puolessavälissä.

Ryöstäjät avaruudesta on ääneen hekotuttavan kahjo kehitelmä. Tarinan loputtomissa käänteissä ei ole järjen hiventäkään, mutta mielikuvituksen villiä lentoa on luvassa sitäkin enemmän. On legendaarisia ennustuksia, häikäilemättömiä rikollisia ja pöyhkeisiin haarniskavaatekertoihin pukeutuneita vallananastajia. Mahtavia sotalaivastoja, jättiläissieniä ja miekkataisteluita. Ajatuksia lukevasta oraakkelista nyt puhumattakaan.

Se, että joku on keksinyt ahtaa kaikki nämä – ja lukuisat muut – ainekset yhteen soppaan, ei lakkaa hämmästyttämästä. Melkein voisi todeta Rick Randomin sanoin: ”Hm… Jonkinlaista humpuukia siis…”

Opuksen muut tarinat eivät sisällä yhtä hillitöntä ilonpitoa. Kuka heistä oli Adam Quex? on perinteinen murhamysteeri, jossa setvitään kuuluisan monimiljonäärin mahdottomia kuolemia. Planeetta Arizon siirtää kultakuumeesta kertovan länkkäritarinan avaruuden käydyille korpimaille. Rick Random iskee -sarjakuvassa seilataan planeetalta toiselle ja etsitään todisteita murhasta tuomitun naisen viattomuudesta.

Mielenkiintoisemmilla laduilla sauvoo Kadonnettein tähti -tarina. Se kertoo salaperäisen aluksen kaappaamista kaivostyöläisistä sekä rauhaa rakastavan planeetan taistelusta kullanhimoisia ketkuja vastaan. Juonikuvioissa riittää sekä toimintaa että veikeitä scifi-ideoita. Kokonaisuutta raskauttaa kuitenkin lähes romaanimainen tekstipöhö.

Teoksen taiteellinen taso heittelehtii holtittomasti, vaikka kaikkien tarinoiden piirtäjänä on toiminut Random-ekspertti Ron Turner. Osin erot selittyvät lähdemateriaalin paikoittaisesta heikkolaatuisuudesta. Toisinaan kiire näyttää vaivanneen taiteilijaa.

Turnerin jälki on parhaimmillaan, kun hän saa kuvitettavakseen futuristisia rakennuksia sekä avaruusaluksia ja muita kulkuvälineitä. Nämä sulavalinjaiset visiot ovat yhä tyylikkäitä. Henkilöhahmojen kanssa Turner ei ole yhtä varmaotteinen, vaikka halutessaan hallitsee tämänkin puolen vallan mainiosti. Erityisen hyvin taiteilija onnistuu, kun hän pääsee leikkimään valojen ja varjojen kanssa.

Totisena torvensoittajana Random-sarjakuvia ei kannata lähestyä, mutta retron kalkkunaviihteen ystäville ne tarjoilevat hetkittäin hyvinkin muikeita myoglobiineja.

Rick Random on nostalginen esimerkki brittiläisen tieteissarjakuvan menneistä maisemista, mutta parempaakin tavaraa olisi saatavilla. Värillisten Dan Dare -tarinoiden suomennoksiin en jaksa uskoa, mutta miten olisivat Avaruuden Jätti-Korkeajännitys -kirjoissa nähtyjen Jet-Ace Logan -sarjakuvien uusintapainokset?

Tai miltä kuulostaisivat uudet, kattavat kokoelmasarjat Sydney Jordanin Jeff Hawke -tarinoista, Frank Bellamyn Garth-stripeistä sekä Enrique Romeron Axa-sarjakuvista – tietenkin alkuperäisistä originaaleista skannattuina, isokokoisina kirjoina? Ei kai tämä voi olla liikaa pyydetty, eihän?

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Kirjat – Margaret Atwood: Viimeisenä pettää sydän

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Margaret Atwood
Viimeisenä pettää sydän
The Heart Goes Last
Suom. Hilkka Pekkanen. Otava

2000-luvulla kanadalaiskirjailija Margaret Atwood on löytänyt itsestään rutkasti uutta virtaa. Erinomaisia romaaneja on syntynyt roppakaupalla. On Oryx ja Crake -trilogia, jonka viimeinen osa voitti Tähtivaeltaja-palkinnon. On mitä mainioin Shakespeare-versiointi Noidan sikiö. On Orjattaresi-klassikon jatko-osa, Tähtivaeltaja-palkittu Testamentit, ja monia muita. Nyt suomeksi saatu Viimeisenä pettää sydän pettää valitettavasti myös lukijan. On vaikea uskoa, että Atwoodin kynästä voi ylipäätään syntyä näin kehnoa velliä.

Romaanin lähtöajatus on ihan kelvohko, vaikkakin moneen kertaan nähty. Massiivinen taloudellinen ja yhteiskunnallinen romahdus on vienyt entiseltä keskiluokalta työt ja asunnot. Vain rikkailla on varaa paeta yhä kukoistaville seuduille, kun maankolkka toisensa jälkeen muuttuu jengien ja vandaalien hallitsemaksi helvetiksi. Tässä ankeassa todellisuudessa kärvistelevät myös romaanin päähenkilöt, autossaan asuvat Stan ja Charmaine.

Elämä on ilotonta ja nihkeää, kunnes aviopari kuulee uudesta Positron-projektista, joka lupaa ratkaista kaikki kansakuntaa riivaavat ongelmat. Kokeellinen hanke kaipaa sitoutuneita osallistujia, joille on luvassa turvaa ja täystyöllisyyttä Consiliencen muurein suojatussa kaupungissa. Tämän vastineeksi jäsenten täytyy luopua vapaudestaan: tarkkailulle on alistuttava, yhteydet kaupungin ulkopuolelle katkaistava ja sääntöjä noudatettava.

Utopistisesta myyntipuheesta innostuneet Stan ja Charmaine pääsevät mukaan projektiin. Alkuun uusi elämä maistuu vallan ihanalta, mutta sitten paratiisiin ui useampikin käärme. Niistä mielenkiintoisin on hanketta pyörittävien tahojen ahneus, joka yltyy ihmisarvona polkeviin mittoihin. Kirjailijaa itseään tuntuu kuitenkin kiinnostavan enemmän pääparin suhteen seksuaalisperäinen romahdus.

Päällepäin niin kainon ja viattoman oloinen Charmaine antautuu masokistisen syrjähypyn vietäväksi. Stan puolestaan kuvittelee alistavansa haavekuviensa kuuman kaunottaren, mutta päätyykin itse kylmän juonittelijan alistetuksi seksileluksi.

Sitten karrikoitu parivaljakko ihmettelee valintojaan ja tuskailee omaa tilaansa. Sisällöltään nämä jaksot jäävät täysin tyhjänpäiväisiksi, eikä tunnelmaa ainakaan paranna aneemisen tasapaksu kerronta.

Romaani onnistuu iskemään kirveensä asiaan vain muutamaan otteeseen. Markkinamiesten loputtomasta itserakkaudesta ja rahasammoiksi taotuista yksityisistä vankilalaitoksista väännetään ihan purevaa ironiaa. Myös ajattelu, joka pohjaa yksinomaan yltiöpäiseen voitontavoitteluun ja kansantuotteen jatkuvaan kasvuun saa ankaraa sapiskaa. Samoin kuin huuhaa-tiedettä julistavat motivointi- ja elämäntaito-ohjelmat.

Muuten kirjan substanssi jää väsähtäneeksi. Huomiot ovat tasoa: valta ja raha turmelevat, ihmiset heittävät elämänsä hukkaan ja miehet haluavat sänkyynsä helposti käskytettäviä seksinukkeja.

Kun myös kerronta eksyy jatkuvasti sivupoluille ja juonikuvio on epäuskottava, ei romaanista iloa irtoa. Tavoitteena lienee ollut jonkinlainen mustan huumorin sävyttämä absurdi satiiri seksistä ja ihmiselon päättömyydestä, mutta metsään menee niin että rymisee.

Yksi syy tason notkahdukseen saattaa piillä siinä, että tarina on alunperin kirjoitettu pätkinä Byliner-nettisivustoa varten ja vasta myöhemmin koottu ja laajennettu romaaniksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/21

tonitahtivaeltaja Kolumni , , ,

Takana on triffidimäisen kälyinen koronavuosi. Nyt on pakko toivoa, että tämä on viimeinen Tähtivaeltajan pääkirjoitus, jossa tarvitsee edes vihjata henkistä, fyysistä ja taloudellista tuhoa kylvävän koronapandemian suuntaan. Sillä jos ihmiset eivät pääse kesään mennessä tapaamaan tuttujaan tai käymään keikoilla, elokuvissa, festareilla, ravintoloissa ja missä lie, voidaan maailmankaikkeus lopettaa täysin tarpeettomana.

Parempaa huomista odotellessa katse kannattaa suunnata ajatuksia herättävän spefin pariin.

Yksi tapa on kaivaa käsiinsä sarjakuviin pohjautuvia televisiosarjoja, joita on viimeisen vuosikymmenen aikana tuotettu kasapäin. Tässä Tähtivaeltajassa esittelemme neljä sarjaa, jotka lukeutuvat tarjonnan ehdottomiin huippuihin. Watchmen! Doom Patrol! Happy! The Boys!

Kun nämä ja kaikki muut vanhat sarjat on katsastettu, vuoroaan odottavat vuoden 2021 uutuudet, kuten WandaVision ja lukuisat muut. Ihan heti ei tällä saralla pääse silmiään lepuuttamaan.

Myös elokuvat sisältävät liikkuvaa kuvaa. Teattereihin ei filmejä kuitenkaan pukkaa, joten apua leffapuutostautiin täytyy kaivaa muista lähteistä. Tälle matkalle löytyy oppaita tavallista laajemmalta dvd-palstalta. Flash Gordon! Eyeball! Slaughterhouse Rock! Etceteraa.

Ja mitä olisi elämä ilman hyviä sarjakuvia? Alan yhdysvaltalaisia uutuuksia esitellään massiivisessa sarjakuvavuosikatsauksessa, josta jokainen löytää varmasti useita itseään kiinnostavia laatusarjoja. Kotimaista sarjakuvaa lehdessä edustavat tuorein jakso Kivi Larmolan kiehtovaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -eeposta sekä Pekka Mannisen työllisyystoimia parodioiva Teräslilja-hitti.

Eikä kirjallisuuttakaan ole unohdettu. Kirja-arvostelujen lisäksi paneudumme nyt Lontoossa asuvan Tasha Surin tuotantoon niin artikkelin kuin haastattelunkin kautta. Kirjallisuutta ja luovaa kirjoittamista opiskellut Suri ammentaa teoksiinsa elementtejä omista intialaisista sukujuuristaan sekä laajemminkin Etelä-Aasian historiasta ja kulttuurista.

Jaksakaa ja pärjäilkää! Mutta muistakaa silti, että piipunpoltto on sallittu ainoastaan avaruusaluksen komentosillalla. Ja sitten lukemaan.

Toni Jerrman

PS. Oheinen pääkirjoitus hakattiin kiveen tammikuun loppupuolella, jolloin koronatilanne oli aivan toisen näköinen kuin tänään. Jos tästä kammottavasta vuodesta on jotain oppinut, niin ainakin sen, että korona yllättää aina – negatiivisesti.

Podcastit – Tähtivaeltaja-podcast, talvi 2020

tonitahtivaeltaja Podcastit , , , , , ,

Tähtivaeltaja-podcast on palannut ryminällä eetteriin!

Pandemiatauko venyi melkoiseksi, mutta nyt on kolme uutta raitaa ihmisten ihasteltavina. Mitäpä sitä muuta tekisi sulkutilassa kuin kuuntelisi sametinpehmeää pohdintaa scifistä, fantasiasta, kauhusta ja spefistä noin ylipäätään. Jatkossa pyrimme säännönmukaisuuteen, ja monia mielenkiintoisia vieraita ja aiheita onkin jo keväälle tiedossa.

Ohessa vielä kolme uusinta podcastia esittelyssä:

Maaliskuinen hölömölö eli tuttua ja turvallista jutustelua spefistä!
Jukka Halme ja Aleksi Kuutio arvioivat pandemian toisen kauden ja pohtivat miksi läppäriltä ja kännykän ruudulta on niin paljon kivempaa tuijotella scifisarjoja. Sen lisäksi tarjolla on painavaa – jopa poliittiseksi äityvää – puhetta tulevasta Worldconista. Teitä on varoitettu, kuunnelkaa siis varoen! Vakio-osuutena tietysti vanha kunnon sokea suositus. Bonuksena lytätään Sean Grigsbyn romaani Smoke Eaters ja esitellään suusanallisesti upeita Lovecraft-taidekirjoja!

Lavakauhu ja Lovecraft
Miten kauhu tuodaan teatteriin ja miten Lovecraft taipuu näytelmiksi? Aiheesta keskustelemassa ovat Lovecraft-trilogian ja Keltainen kuningas -näytelmät ohjannut Aarne Linden sekä näyttelijä-käsikirjoittaja Joona Tuoriniemi. Studiomörkönä häärii Aleksi Kuutio.

Haastattelu on tehty helmikuussa 2020 hetkeä ennen kuin korona pisti kaikki suunnitelmat uusiksi. Siitä viis, keskustelu on yhä yhtä ajankohtainen kuin supikoira sirkuksessa! Eli ajatonta viisautta on tarjolla!

Pandemiatauko päättyy
Tähtivaeltaja-podcast palaa piiiiiiitkältä tauolta! JukkaHoo ja AleksiKoo ihmettelevät, mitä pandemiavuonna tapahtui ja koettavat löytää selityksen sille, miksei podcasteja synny. Tästä selvittyään puhetta muun muassa howardiaanisesta fantasiasta, scifivisailuista. Sokeissa suosituksissa muun muassa Max Gladstonea ja skotlantilaista dekkarioutoilua.

Muistattehan, että SoundCloudin lisäksi kaikki Tähtivaeltaja-podcastit löytyvät myös Spotifysta.

Aleksi Kuutio

Elokuvat – Phase IV (1974)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

Phase IV
(UK-versio, blu-ray)

Suomeksikin aikoinaan Vaihe IV -nimellä videolevityksessä ollutta Phase IV -elokuvaa (1974) tuli 1980-luvun lopulla pyöritettyä videonauhurissa kerran jos toisenkin – eli siis aivan päinvastoin kuin Tähtivaeltaja 1/86:ssa ounastelin. Nyt kun filmi on julkaistu erinomaisena blu-ray-pakettina, sietää se nostaa jälleen esiin.

Innovatiivisista alkutekstiluomuksistaan tunnetun Saul Bassin ainoaksi pitkäksi ohjaukseksi jäänyt Phase IV ottaa eläinhirviögenreä kraivelista ja vääntää aiheesta älykkään sekä taiteellisesti kunnianhimoisen scifi-helmen.

Filmin prologissa puhutaan oudosta avaruusilmiöstä, jonka vaikutukset jäivät Maapallolla lopulta hyvin vähäisiksi, käytännössä huomaamattomiksi. Jokin kuitenkin muuttui arizonalaisissa muurahaisyhteisöissä. Eri rotuiset muurahaiset ryhtyivät tekemään yhteistyötä ja tappoivat kaikki luontaiset vihollisensa. Pelloille ilmestyi muurahaisten tekemiä geometrisia kuvioita ja maastoon kapeita ja korkeita tornirykennelmiä.

Tätä ilmiötä saapuu selvittämään biologian tohtori Ernest D. Hubbs (Nigel Davenport) ja eläinten kommunikaatiota tutkinut kryptologi James R. Lesko (Michael Murphy). He tosin ilmestyvät kuvioihin mukaan vasta, kun elokuvaa on mennyt jo kymmenkunta minuuttia. Sitä ennen on nähty lähinnä makrokuvattuja muurahaisia omissa salaperäisissä puuhissaan.

Juuri upeasti toteutettu ja laajamittaisesti hyödynnetty kuvamateriaali muurahaisten elämästä on yksi elokuvan hienoimmista ja omintakeisemmista piirteistä. Näissä jaksoissa pienet vipeltäjät todellakin käyttäytyvät kuin niillä olisi yksi yhteinen, inhimillinen päämäärä.

Hubbs ja Lesko pystyttävät avaruustukikohtaa muistuttavan tutkimusasemansa muurahaistornien lähimaastoon. Kupolistaan käsin he tarkkailevat muurahaisten toimintaa sekä niiden välistä kommunikaatiota. Hubbs on tutkimuksissaan niin pakkomielteinen, ettei hän välitä lainkaan sivullisista uhreista. Hän haluaa usuttaa selvästikin älykkäät muurahaiset sotaan, jonka avulla hän voisi osoittaa näille ihmisten ylivertaisuuden.

Näiden muurahaisten kanssa ei kuitenkaan kannattaisi ryhtyä kalistelemaan sapelia. Ne näet osaavat sopeutua myrkkyihin, katkoa laitoksen elintärkeät johdot ja rakentaa heijastimia, jotka saavat tutkimuskupolin lämpötilan nousemaan epäinhimillisiin mittoihin.

Siinä missä kuumehouruinen Hubbs julistaa muurahaisten tuhoa, yrittää Lesko kommunikoida niiden kanssa. Luoda jonkinlaista yhteyttä kahden täydellisesti toisistaan poikkeavan älyn välille.

Lopulta kaikki päättyy uuteen aamun, jossa mikään ei ole enää entisellään.

Phase IV on täyttä rautaa. Huikeiden muurahaisnäkymien ohessa se tarjoilee viipyilevän hypnoottista kuvastoa autiomaan hiljaisista maisemista, hylätyistä taloista ja auringon paahteesta. Puhumattakaan kysymyksistä tieteen tekemisen etiikasta ja ihmisen asemasta maailmankaikkeudessa. Tässä ekologisestikin valveutuneessa filmissä ihmistä ei todellakaan nähdä luomakunnan itseoikeutettuna valtiaana.

Phase IV on omintakeinen klassikko, jonka kuvasto kaivautuu muhimaan syvälle aivojen onkaloihin.

Leffa •••••
Kuva ••••
Lisät ••••

Lisämateriaaleista päräyttävin on Bassin alkuperäinen lopetus, joka aikoinaan leikattiin filmistä pois liian härönä. Se tarjoilee useita minuutteja kestävän symbolistisen kuvakavalkadin, jonka psykedeelisissä näkymissä ihminen on alistettu uusien valtiaiden suurennuslasin alle. Vaikuttava kokonaisuus muistuttaa niin Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailu -filmin loppukohtausta kuin Alejandro Jodorowskyn villeimpiä trippejä, mutta nousee runollisessa visuaalisuudessaan niitäkin vaikuttavammaksi. Jo yksistään tämä pätkä oikeuttaa tuoreen blu-ray-julkaisun hankinnan.

Mukana on kuitenkin paljon muutakin. Phase IV -elokuvaan kytkeytyvät Jasper Sharpin ja Sean Hoganin parikymmenminuuttinen syväanalyysi, Allan Brycen ja Richard Hollissin kommenttiraita sekä 30-sivuinen kirjanen, jossa Deborah Allison ja Liam Hathaway tutkailevat filmin juuria, syntyhistoriaa, teemoja ja vastaanottoa.

Kirjasesta löytyy myös elokuvan vanha mainosjuliste, joka yrittää myydä leffaa väärin perustein ja väärälle yleisölle. Filosofis-taiteellista, syvällisiä kysymyksiä pohdiskelevaa tieteiselokuvaa ei ehkä kannattaisi markkinoida lauseilla ”Päivä, jona Maapallo muuttui hautausmaaksi!” tai ”Avaruuskauhujen kontrolloimat ahnaat valloittajat on komennettu hävittämään Maa!”.

Eikä tässä toki vielä kaikki. Paketin toinen levy sisältää näet viisi Saul Bassin ohjaamaa lyhytfilmiä sekä puolituntisen dokumentin, jossa Bass kertoo elokuviin tekemiensä alkutekstien filosofioista. Ohjaajan analyyttisiä ajatuksia täydentävät useat hänen toteuttamansa alkutekstijaksot mm. sellaisista leffoista kuin The Man with the Golden Arm (1955), It’s a Mad Mad Mad Mad World (1963) ja Grand Prix (1966).

Lyhytfilmeistä kiinnostavin on vuonna 1984 valmistunut Quest. Ray Bradburyn Frost and Fire -novelliin perustuva tarina alkaa prologilla: ”Ennen kuin portti sulkeutui ja valo katosi, Muinaiset elivät pitkän ja antoisan elämän.” Pimeydessä yksi nopeutettu ihmiselämä kestää kuitenkin enää 8 päivää. Löytyisikö jostain sankaria, joka kykenisi avaamaan portin ja tuomaan valon ja elämän takaisin ihmisten keskuuteen?

Erityisen mielenkiintoinen on myös metaforinen The Searching Eye (1964), jonka visualisoinneista löytyy selkeitä esikaikuja Phase IV:n tyylittelyistä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/20.

Kirjat – Laura Gustafsson: Rehab

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Laura Gustafsson
Rehab
Into

”Odotan tunnetta. Se varmasti jo kehkeytyy sydämessäni, vatsassani tai jalkovälissäni ja tulee aivan kohta. Aivan kohta. Aivan. Huudan sisälleni, että nyt sitä tunnetta, nyt olen valmis ja vapaa.”

Laura Gustafssonin ilkikurinen kuvaus materialistisen elämäntavan iltaruskosta nousi aivan oikeutetusti tuoreimman Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokaslistalle. Rehab-romaani tanssii villiintynyttä ripaskaa tavaraa ja jätettä suoltavan yhteiskunnan haudalla.

Santa Marian elämää on aina ohjannut tarve pitää yllä julkisivua. Hän kokee olevansa muita parempi ihminen, koska hän käyttää kalliita merkkitavaroita ja suosii hienostuneita muotiruokia. Koska hänen kotinsa on kuin suoraan sisustuslehden sivuilta. Santa Marian suhde materiaan ja itseensä on neuroottinen. Yltäkylläinen tavarataivas on turvasatama, joka suojaa elämän kolhuilta – ja itse elämältä.

Sisältä Santa Maria on kuollut. Aidot tunteet kiertävät hänet kaukaa, ja tyttäreensä hän suhtautuu kuin vieraaseen, käsittämättömään olentoon. Kaupungin vuokra-asunnoissa asuvia hän katsoo halveksuvasti ja alentuvasti.

Kaikesta tästä syntyy painekattila, joka saa Santa Marian sytyttämään kotitalonsa tuleen. Hän polttaa kaiken omaisuutensa ja samalla myös naapuruston rakennukset.

Tuhoisan tulipalon jäljiltä kodittomaksi jäänyt sekalainen seurakunta päätyy asumaan autioituneeseen Taivastaloon – rakennukseen, jota voidaan pitää J. G. Ballardin Tornitalon sukulaissieluna. Aikoinaan 26-kerroksinen kolossi edusti modernin tehokkuuden viimeistä kuolonkorahdusta. Nyt todellisuuskin alkaa saada yhä fantastisempia piirteitä tässä limbon kaltaisessa monumentissa. Lopulta edessä odottaa kaiken syövä Moolokin kita.

Gustafssonin romaani on piikikäs satiiri, joka ruoskii armotta länsimaista elämänmenoa: henkistä onttoutta kumisevaa kulutusyhteiskuntaa, tarpeettoman materian haalimista, omatekoista ahdistusta, turhia haluja ja tarpeita, itsekeskeisyyttä, hyväksikäyttöä, kyynisyyttä, nihilismiä, vieraantuneisuutta ja mitä vielä.

Tavaralla rakennetaan keinotekoista onnea, joka muuttuu itsesyytöksiksi jo siinä vaiheessa, kun kaupan kassalta on päästy kotiin asti. Kun kaikkea on liikaa, mikään ei tunnu enää miltään.

Painavasta asiasta huolimatta teos on sirpaleisuudessaan lähes ilkamoiva. Romaani tursuaa hyviä huomioita, teräviä älynväläyksiä ja täysin absurdeja käänteitä. Rehab onkin kuin hautajaissaattue, joka ottaa kaiken ilon irti kaatopaikalle matkalla olevasta ruumiista.

”Vähän on eri juttu syödä mukava pihvi kuin naapurin mies. En tiedä, miksi, mutta tiedän, että niin on!”

Toni Jerrman