Poika ja peto
Hayao Miyazakin eläköityminen ja sitä seurannut Studio Ghiblin hiljentyminen ovat jättäneet japanilaiseen animaatiotuotantoon valtavan tyhjiön. Nyt tuota aukkoa rientää täyttämään Mamoru Hosodan Chizu-studio, jonka aiempiin elokuviin lukeutuvat mm. yritteliäät mutta pohjimmiltaan epäonnistuneet The Girl Who Leapt Through Time (2006) ja Wolf Children (2012).
Poika ja peto osuu kaikin tavoin nappiin. Se on hauska, vikkeläliikkeinen ja tunteisiin vetoava elokuva, joka ei kaihda Ghibli-vaikutteita. Selkeimmin esikuvat näkyvät taustamaalausten tyylissä sekä päähenkilöpojan mukana kulkevassa suloisessa karvapallo-otuksessa – jolla ei käytännössä ole mitään funktiota elokuvan tarinan kannalta. Lisäksi äkkipikaisen Kumatetsu-pedon suurisuiset huutoraivarit istuisivat saumattomasti Miyazakin varhaiseen Sherlock Hound -animaatiosarjaan. Mikään Ghibli-kopio filmi ei silti ole.
Äidin kuolema ajaa 9-vuotiaan Renin Tokion ihmisvilinän täyttämille kaduille. Vihainen poika notkuu Shibuyan sivukujilla eikä tiedä, mitä tehdä elämällään.
Samaan aikaan petojen rinnakkaismaailmassa on käynnistymässä kamppailu uuden johtajan pestistä. Ihmismäisten eläinten kansoittaman valtakunnan hallitsija on luopumassa asemastaan ja uudelleensyntymässä jumalaksi. Hänen paikkaansa tavoittelevat petoulottuvuuden parhaat soturit, herrasmiesmäinen Iozen sekä etiketistä vähät välittävä Kumatetsu.
Kilpakumppanit ovat voimiltaan tasaväkisiä. Mutta siinä missä Iozenilla on sekä omaa jälkikasvua että useita oppilaita, ei lyhytpinnaisella Kumatetsulla ole kumpiakaan – yksikään kisälli kun ei kestä mestarin räyhäystä muutamaa tuntia pidempään. Ilman oppipoikaa soturilla ei ole kuitenkaan mitään asiaa hallitsijan pallille.
Petojen perinteistä poiketen Kumatetsu etsii lopulta suojatin ihmisten maailmasta. Renin ja kuumakallen yhteiselo ei ole kuitenkaan erityisen auvoista. Jokapäiväisten riitojen lisäksi ongelmia aiheuttaa se, etteivät kaikki petoulottuvuuden asukkaat ole iloisia keskuuteensa saapuneesta synkkäsydämisestä ihmisestä.
Filmin mittaan poika ja peto löytävät toisensa ja samalla itsensä. Kahdesta rikkinäisestä hylkiöstä kasvaa yhdessä parempia henkilöitä, jotka oppivat toisiltaan sen, mikä maailmassa on tärkeintä.
Elokuvan sanoma on toki moneen kertaan nähty, mutta nyt se kerrotaan vetävästi ja moniulotteisesti. Vauhdikkaan toiminnan ja osin lapsellisenkin kohelluksen seasta paistaa rakkaus hahmoihin. Samalla juonikuvio laajenee Renin yrityksiin palata ihmisten maailmaan sekä katkeruuteen, jota hän herättää Iozenin toisessa pojassa.
Animoinniltaan filmi on täyteläistä herkkua. Leuka notkahtaa sijoiltaan viimeistään lopputaistelussa, joka on visuaalisesti huumaava. Hyvin toimii myös ihmiseläinten ulkoinen olemus, jonka huippua edustaa viisasta valkoista kania muistuttava petomaailman hallitsija.
Poika ja peto soittelee tunteita hyvällä tavalla ja jättää aivoihin lämpimän jälkihehkun. Niinpä elokuvan seuraan tulee varmasti palattua toistekin.
Toni Jerrman – 4 tähteä
Bitwisards – Nuoret gurut kyberavaruudesta
Meno on päättömän villiä, ideat riemastuttavia ja rasitus käsinkosketeltava. Tätä touhua katsoessa nauruhermot raikaavat ja katsojan ilo on ylimmillään – toisin kuin epätoivon alhossa rypevillä työntekijöillä.
Bonuksena julkaisemme tässä yhteydessä myös Bitwisardsin pohjana toimineen Miha Rinteen Matkailua pelialalla -sarjakuvan arvostelun vuodelta 2013. Albumista on ensi vuonna luvassa uusintapainos, joka tulee sisältämään runsaasti bonusmateriaaleja.
Albumin kuluessa tutuksi tulevat raivohullut pomot, järjettömät projektit, kahjot työtoverit ja jatkuvalla syötöllä päälle painava stressi sekä rahapula. Logiikkaa koko touhusta ei tunnu löytyvän etsimälläkään.
Apinain Tarzan: Kultainen leijona
Kauhea Tarzan -tarinassa ei onneksi enää tuhlata aikaa törttöihin sotatoimiin, vaan mennään suoraan asiaan. Saksalaisten kaappaamaa Jane-vaimoaan etsivä Tarzan törmää jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa outoon hännälliseen alkuihmiseen. Pian kohdataan myös siniturkkinen soturi, karvainen puoli-ihminen sekä kolmisarvinen dinosaurus. Pal-ul-Donin esihistoriallisessa laaksossa aika on selvästi pysähtynyt Burroughsin vilkkaan mielikuvituksen tantereille – eikä lopputuloksesta voi kuin nauttia.
Teoksen päättää Tarzan ja pikkuväki -adaptaatio. Se kuljettaa lannevaatesankarin luolanaisten hallitseman alkukantaisen paratiisin kautta piikkipensaiston saartamaan mini-ihmisten maahan. Muurahaiskekojen näköisissä tötteröissä asuva polvenkorkuinen minuniaaniväki on rohkeaa eikä pahemmin rauhasta perusta.
Kirjan ulkoinen ilme pyrkii jäljittelemään vanhojen suomalaisten Tarzan-lehtien tunnelmaa ja onnistuu tässä useimmiten mainiosti. Paikoin jälki on kuitenkin turhan haaleaa ja mustat pinnat häiritsevän harmaita.
Lauren Beukes
Suicide Squad
Hallituksen timmi mimmi Amanda Walker (Viola Davis) kasaa siis väkisin kokoon ryhmää, joka voisi vastata Teräsmiehen kaltaisten yli-ihmisten synnyttämiin uhkakuviin. Elokuvan toimivuuden kannalta liiankin suureksi paisuvaan iskujoukkoon napataan vielä viemäreissä viihtyvä Killer Croc (Adewale Akinnuoye-Agbaje), goottiseksikäs noitaneito Enchantress (Cara Delevingne) sekä täysin unohdettaviksi seinäperunoiksi jäävät Boomerang, Katana ja Slipknot.
Elokuvan parasta antia ovat kybällä toimivat Harley Quinn ja Jokeri. Robbie ja Leto saavat hahmoista irti nerokasta hulluutta sekä yhdessä että erikseen. Filmin edetessä Jokerin rooli kuitenkin kapenee lähes olemattomiin, vaikka juuri tähän parivaljakkoon olisi kannattanut panostaa – sen sijaan, että aikaa tuhlataan turhiin sivuhenkilöihin ja täysin geneerisiin armeijaräiskintäkohtauksiin.
Lähes epätoivoiselta vaikuttaa tekijäkaartin ratkaisu tunkea joka väliin katsojia kosiskelevia musiikkipätkiä. Vaikka rock-klassikoiden kierrätys toimi Guardians of the Galaxyssa, se ei tarkoita, että tempun sieluton kopiointi olisi suorin tie onnelaan.
Star Trek Beyond
Kliseitä ja loogisia sudenkuoppia tulvivassa juonessa Enterprise houkutellaan tiheän tähtisumun tuolla puolen sijaitsevalle planeetalle. Siellä heidän kimppuunsa käy kymmenientuhansien pienten herhiläisalusten muodostama tuhoisa parvi. Sitä johtaa pahuutta kaikin mahdollisimman tavanomaisin tavoin huokuva Krall (Idris Elba). Hän vannoo taistelujen karaisevan voiman nimiin ja aikoo tuhota rauhaa ja yhtenäisyyttä korostavan Yhdistyneiden planeettojen liiton. Tavoitteensa edesauttamiseksi hän halajaa käsiinsä Enterprisella olevaa muinaisasetta.
Sitten tietysti tapellaan, räiskitään ja yritetään epätoivoisesti pysäyttää Krall, joka ensi töikseen suuntaa kohti scifististä Yorktownin avaruusasemaa.
tähtivaeltajablogi 