Viime numeron pääkirjoituksessa uumoilin, että Reetta Vuokko-Syrjäsestä nähtäisiin Tähtivaeltajassa artikkeli vielä tämän vuoden puolella. Näin myös kävi, sillä nyt käsissä pitelemäsi lehden käynnistää Anne Leinosen toteuttama haastattelu, jossa Vuokko-Syrjänen kertoo tuotannostaan, työskentelytavoistaan ja visioistaan. Samalla hän avaa näkemyksiään tieteisfiktion yhteiskunnallisista ulottuvuuksista sekä tarinoiden voimasta.
Numeron novellipanoksena komeilee useaan otteeseen palkitun kiinalaiskirjailijan, Regina Kanyu Wangin, Paluu Myaniin -tarina. Sen on kääntänyt kiinasta Eero Suoranta. Oman kirjailijanuransa ohessa Wang on ollut mukana toimittamassa antologioita, jotka esittelevät kiinalaisten spefi-kirjailijoiden novelleja englanninkieliselle maailmalle. Länsimaisista kirjailijoista hänen suosikkinsa on Ursula K. Le Guin.
Jos kaikki menee suunnitelmien mukaan, palaamme kiinalaisen scifin pariin myös ensi vuonna.
Juhlaan antaa aihetta Petri Hiltusen pitkän Unohdetut mestarit -artikkelin ensimmäinen osa. Äärettömän mielenkiintoisessa kokonaisuudessa valotetaan, kuinka filippiiniläiset taiteilijat valloittivat amerikkalaisen sarjakuvakentän 1970-luvulla. Tarina alkaa jo 1900-luvun alun Filippiineiltä ja sisältää niin monta kiehtovaa käännettä, että tekstin pariin haluaa palata yhä uudelleen.
Artikkeli on huomattavasti laajennettu versio Hiltusen samannimisestä esitelmästä.
Sarjakuvaosastolla tarjolla on Pekka Mannisen hullunhauska Teräslilja vs Trumppi! sekä Kari Sihvosen yksiosainen Funtzie-seikkailu Kyykallo & Lannistin. ”Hohoi kaikki! Hyvyys ohjaa minua!”
Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -jatkosarjakuva pitää puolestaan yhden numeron mittaisen tauon. Tämä tarjoaa hyvän tilaisuuden lukea jälleen kerran uusiksi tarinan aiemmat jaksot. Se kannattaa, sillä jokainen uusi episodi tarjoaa tuoreen näkökulman aiempiin tapahtumiin. Mikäli odottaa kokonaisuuden valmistumista ja käy sitten vasta sarjan kimppuun, menettää lukukokemuksesta jotain oleellista.
Ja sitten asiasta toiseen. Ilokseni olen huomannut, että tänä vuonna on ilmestynyt useita suomalaisia romaaneja, jotka ovat tarttuneet Philip K. Dickin aikoinaan esittelemiin teemoihin – väliin jopa velan tunnustaen. Tämä on jälleen hyvä osoitus siitä, että Dick osasi jo vuosikymmeniä sitten nostaa esiin aiheita, jotka ovat vielä tänäkin päivänä ajankohtaisia. Tai käytännössä entistäkin ajankohtaisempia. Philip K. Dick rules!
Oletko muuten sattuneet hoksaamaan, että Jupiter Ascending -leffa on niin tyhmä, että se saa jopa G.I. Joe: The Rise of Cobra -elokuvan näyttämään nerokkuuden korkeaveisuulta?
Petri Hiltunen: Praedor: Varjo menneisyydestä Zum Teufel
Nyt on tarjolla niin kovan luokan historiallinen merkkiteos, ettei paremmasta väliä.
Petri Hiltusen ensimmäinen lyhyt Praedor-tarina valmistui vuonna 1985. Se ilmestyi Conan-lehdessä 2/86. Sarjakuva esitteli Ferron-nimisen praedorin, josta oli tuleva Hiltusen Praedor-kertomusten keskeisin hahmo. Hänen synnyin- ja kuolintarinansa valmistuivat jo niinkin varhain kuin vuonna 1988. Loput kertomukset asettuvat luonnollisestikin näiden kahden väliseen ajanjaksoon.
Isokokoinen, lähes 100-sivuinen Praedor: Varjo menneisyydestä -albumi on Hiltusen itsensä mukaan viimeinen pitkä Ferron-tarina – ja samalla hahmon 40-vuotisjuhla. Tapahtuman kunniaksi kertomus sisältää viitteitä Ferronin aiempiin seikkailuihin, mutta albumin voi helposti lukea vaikkei niitä tunnistaisikaan.
Teokseen alkuun on liitetty tekstiosio, joka avaa Jaconian ja sitä ympäröivän Borvarian historiaa. Erityistä huomiota saavat Jaconiaa pitkään hallinneet velhokuninkaat, joista vaikutusvaltaisin oli Warthin kaupungin valtias Kirel Curarim. Hän vähät välitti magian pyhimmistä säännöistä ja avasi kiellettyjä portaaleja toisiin todellisuuksiin.
Lopulta demoniritarit kukistivat Kirelin, mutta hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Taistelujen seurauksena Warth romahti rauniokaupungiksi, jonka yliluonnollisten vaarojen keskelle kenelläkään ei ole asiaa.
Yli 500 vuotta myöhemmin Ferron ja hänen praedor-toverinsa ovat jälleen tunkeutuneet Borvarian kirotuille maille aarteita etsimään. Moni Ferronin kumppaneista heittää retkellä henkensä, kuten on käynyt jo liiankin usein. Onneksi saalis on kuitenkin sen verran mittava, että sen turvin Ferron ja Tina voivat asettua aloilleen ja luopua praedorin urasta.
Rauhallinen elämä päättyy, kun Farrignian kaupunkiin saapuu aavemainen ilmestys, jonka luonteesta edes kirkon inkvisitio tai velhojen neuvosto ei saa selvää. Ja kirkollehan moinen pyhäinhäväistys ei käy, joten he haluavat pyyhkiä olemattomiin sekä kumman kuvajaisen että Ferronin, jonka seuraan manifestaatio on hakeutunut.
Ferron itse uskoo, että haamuhahmo on hyväntahtoinen ja haluaa hänen matkaavan Warthin muurien sisäpuolelle. Tästä käynnistyy pitkä vaarojen ja vaikeuksien sävyttämä matka kohti mystisen kaupungin sydäntä.
Kaikki se, mitä Ferron kohtaa Kirelin entisessä valtakunnassa, saa lukijan haukkomaan henkeään. Kertomus tykittää eteen ihmeen tuntua säteileviä visioita sekä syvälle aivokudokseen pureutuvia juonenkäänteitä. Näin huikeaa mielikuvituksen lentoa on harvoin tarjolla yhtään missään.
Praedor: Varjo menneisyydestä on silkkaa timanttia kuvituksenkin osalta. Hiltusen piirrosjälki on huolellista, yksityiskohtaista ja pikkutarkkaa. Se herättää eloon niin moninaiset ihmishahmot, poikkeukselliset maisemat kuin Warthin kukoistuksen ajasta kertovat loisteliaat rauniot.
Tapahtumien tuoksinassa Ferron saa eteensä myös moraalisia dilemmoja sekä päätyy kyseenalaistamaan aiemman praedor-ammattinsa etiikan. Tämä tuo kokonaisuuteen lisätason, joka syventää lukukokemusta.
Varjo menneisyydestä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä vuoden 2025 paras kotimainen sarjakuva-albumi.
Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.
Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.
Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.
Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.
Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.
Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.
Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.
Dystopiat lähitulevaisuuden synkästä todellisuudesta ovat olleet tieteiskirjallisuuden valtavirtaa jo toistakymmentä vuotta. Trendiä ovat viime aikoina vain vahvistaneet ilmastonmuutoksen seuraukset, koronapandemia, luontokato, Donald Trumpin presidenttikausi, Venäjän hyökkäyssota, poliittisten ääriliikkeiden nousu, sosiaalisen median ruokkima vastakkainasettelu sekä nationalistisen ja totalitaarisen ajattelun leviäminen.
Tällaisessa ilmapiirissä on vaikea uskoa parempaan tulevaisuuteen, ja tunnelmat heijastuvat tietysti myös kirjallisuuteen: koetaanhan dystopiat varoituksina siitä, mihin olemme menossa, jos negatiivisia kehityskulkuja ei pysäytetä tai asioihin puututa ajoissa.
Tieteiskirjallisuus voi toki tutkia myös vaihtoehtoisia kehitystrendejä. Luoda näkymiä siitä, millainen voisi olla aidosti kestävä ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa optimismi ja ilo ovat korvanneet vihan, ahneuden ja vallanhimon. Tähän teemaan on tarttunut Mia Myllymäki, jonka tuorein romaani, Huomistarhuri, kertoo suuren katastrofin jälkeisestä uudesta alusta. Kuten hän tässä lehdessä julkaistavassa haastattelussa toteaa, pessimistinen ajattelu ruokkii vain epätoivoa, mutta kirjailijalla on mahdollisuus herätellä ihmisiä näkemään myös toivon sekä reitin kohti parempaa maailmaa.
Biologinen ja sosiaalinen sukupuoli maailmaa rakentamassa -artikkelissaan Cheryl Morgan kritisoi sitä, kuinka useat tieteiskirjailijat tyytyvät avaruusmuukalaisia kuvatessaan turhan ihmismäisiin luomuksiin. Jo meidän planeettamme eläinkunta kuitenkin osoittaa, kuinka moneen malliin luonto taipuu puhuttaessa vaikkapa seksuaalisuudesta tai sukupuolten kirjosta. Esiin nostetaan myös kirjoja, joissa tekijät ovat päästäneet irti luutuneista kliseistä ja tajunneet todellisuuden loputtoman monimuotoisuuden.
Fiktiivisistä supersankareista esiteltäväksi on tällä kertaa valittu luonteeltaan ja arvoiltaan ristiriitainen Rauhantekijä. Hän on puolustanut rauhaa omilla erikoisilla tavoillaan sarjakuvien sivuilla jo yli 50 vuoden ajan. Viime aikoina rauhan nimeen vannova herra on esiintynyt myös The Suicide Squad -elokuvassa sekä ikiomassa tv-sarjassaan. Tässä numerossa käymme läpi Rauhantekijän omalaatuisen hilpeät inkarnaatiot.
Lehden novelliosiosta vastaa zimbabwelainen T. L. Huchu, joka asuu nykyisin Edinburghissa. Hänen Egoli-tarinansa yhdistää herkkävireisesti afrikkalaisen maaseudun maanläheisyyden vanhoihin kansantaruihin ja avaruuden valloitukseen: ”Kun isoäiti kertoi sinulle tämän tarinan, olit siinä iässä, jossa oli mahdotonta erottaa mikä oli totta ja mikä tarua, sillä sellaista on lapsuuden taika.”
Dvd-palstalle on päätynyt useitakin merkkiteoksia. Mukana on kaksi varhaista tieteis- ja kauhuelokuvaklassikkoa, jotka on vihdoin saatu jälleen ihmisten ulottuville. Vaikuttavia katselukokemuksia tarjoilevat myös mm. kieroon kasvanutta seksuaalisuutta ja hyytävää ahdistusta kuvaava Who Killed Teddy Bear, totalitaarisen lähitulevaisuuteen sijoittuva Murder in a Blue World sekä saastuttavia teknologioita ja lihansyöntiä kritisoiva Doctor Who -jakso 1970-luvun alusta.
Mikäli suunnitelmat pitävät kutinsa, niin seuraavissa numeroissa valokeilaan nousevat mm. Martha Wells, Ada Palmer, Tade Thompson ja Ramsey Campbell. Luvassa on myös katsaus uusiin spefi-televisiosarjoihin, vartijavetoinen Teräslilja sekä kaikkea muuta maittavaa.
Zum Teufelin kustantama, kaiken kattava kokoelma Petri Hiltusen Praedor-sarjakuvia on isokokoinen, yli 400-sivuinen ylistyslaulu kotimaisista fantasiasankareista suurimmalle.
Kirjan käynnistää Hiltusen esipuhe. Siinä taiteilija kertoo, kuinka Jaconian fantasiamaailmaan ja sitä ympäröivään Borvarian rauniokaupunkiin sijoittuva sarjakuva sai alkunsa – ja kuinka se on vuosikymmenten mittaan kasvanut ja kehittynyt. Nykyisinhän Praedor on siirtynyt Hiltusen alkuperäisistä sarjakuvista myös muiden tekijöiden työstämiin roolipeleihin, romaaneihin ja novellikokoelmiin. Praedor-roolipelien syntyä valottaa omassa esipuheessaan niistä vastannut Ville Vuorela.
Sarjakuvavirran laittaa liikkeelle vuonna 2002 uudelleenpiirretty versio kaikkien aikojen ensimmäisestä Praedor-tarinasta. Jo siinä tutustutaan Ferroniin, seikkailijaan, joka on pääosassa lähes kaikissa Hiltusen Praedor-sarjakuvissa. Julkaisu tarjoaa hienon mahdollisuuden tutkailla taiteilijan hurjaa kehitystä, sillä teoksessa on mukana myös vuoden 1985 versio, joka näki päivänvalon Conan-lehdessä vuonna 1986.
Tämän jälkeen päästään kiinni itse asiaan, eli kolmeen albumin mittaiseen seikkailuun. Alunperin Magus-lehdissä 1/94–1/97 julkaistu Kuninkaan lapset on yhä oma Praedor-suosikkini niin tarinan kuin taiteenkin puolesta. Tarjolla on vaarojen täyteinen kujanjuoksu, kun Ferron tovereineen tunkeutuu Kielletyn kaupungin muurien sisäpuolelle. Siellä he kohtaavat niin mahtavien palatsien raunioita, hurjia hirviöitä kuin nimettömiä olentojakin. Osansa saa myös myyttisen kaupungin historia, joka tulvii suuruuden ohessa tuhoa, hulluutta ja demonisia voimia.
Mielikuvitusta kutkuttava, huikeita visioita tarjoileva sarjakuva on seikkailufantasiaa parhaimmillaan.
Maguksessa vuosina 1998–2001 ilmestynyt Kuolleen jumalan palvelija kertoo Ferronin nuoruudesta ja elämästä muinaisen kirkkokunnan entisessä linnassa. Komeasti piirretty tarina pitää sisällään menneisyyteen kurkottavia salaisuuksia, kiellettyjä huoneita sekä vallan mukanaan tuomaa turmelusta. Henkilöpsykologiassa on vahvaa jännitettä, sillä Hiltunen ei tyydy hahmojen kannalta helppoihin ratkaisuihin, vaan heittää heidät aina vaikeiden kysymysten äärelle. Tarinat ottavat usein kantaa myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin.
Tämä näkyy esimerkiksi Kolmen kuninkaan tarina -setistä, joka on alkujaan julkaistu Tähtivaeltajassa vuosina 1998–2001. Hiltusen parhaalta Praedor-kaudelta kotoisin olevat sarjakuvat kertovat nimensä mukaisesti kolmesta valtiaasta, jotka näyttelevät myöhemmin keskeistä roolia kokopitkässä Taivaan suuri susi -albumissa. Vaikka kyse on periaatteessa vain hahmoesittelyistä, on Hiltunen saanut ujutettua lyhykäisiin jaksoihin vahvaa ja vaikuttavaa tarinointia, joka sukeltaa syvälle ihmispsyyken uumeniin. Näin tunteisiin käyvää henkilökuvausta nähdään fantasiasarjakuvissa äärimmäisen harvoin.
Taivaan suuri susi on viimeisin pitkä Praedor-tarina. Albumi on kotoisin vuodelta 2016, ja sen arvostelun voi katsastaa Tähtivaeltajasta 4/16. Aiempiin kertomuksiin verrattuna Hiltusen taide vaikuttaa nyt vähemmän pikkutarkalta, mutta tämä johtuu siitä, että teos on alkujaan tehty julkaistavaksi yli puolet pienemmässä koossa.
Jo mainittujen sarjakuvien ohessa teos sisältää yli sata sivua bonusmateriaaleja. Mukana ovat kaikki varhaiset Praedor-lyhärit, Jysäys-lehdessä kesken jääneen jatkosarjan käynnistys, pari näytettä hylätyistä tarinanaluista, roolipeliä varten laadittu sarjakuvallinen esitys Jaconian eri seuduista, vanhan Praedor-novellin alkusivut ja laaja kattaus sekä mustavalkoisia että värillisiä Praedor-kansia ja -kuvituksia – ja näitä tosiaan kelpaa ihailla!
Praedor-kirjaa komeampaa opusta on vaikea edes kuvitella. Sisältö on täyttä timanttia, paperi erinomaista ja painojälki laadukasta. Kokonaisuudesta löytyykin vain pari pientä valuvikaa. Ensinnäkin mukaan olisi sietänyt laittaa huomattavasti selkeämpi listaus kunkin sarjakuvan alkuperäisestä ilmestymispaikasta sekä myöhemmistä julkaisuista. Nyt albumit ja muut julkaisut elävät täysin omissa todellisuuksissaan. Lisäksi osaan tarinoista on merkitty, että ne ovat kotoisin vuoden 2002 Koston merkki -kokoelmasta, vaikka ne on alunperin piirretty ja osin julkaistukin jo 1980- tai 1990-luvulla. Laajempi tarinoiden kommenttiraita olisi sekin ollut kiva yllätys.
Mutta mitäs me pienistä, jos tykätään sienistä. Tai velhoista ja aivoja soittelevista ihmeistä. Ilman tätä teosta on Praedor-fanin elämä silkkaa luuttua!
Arvostelu on kirjoitettu joukkorahoituksen avulla julkaistun kovakantisen version pohjalta. Kirjasta on nyt julkaistu myös pienikokoisempi pehmeäkantinen versio.
Tuomas Myllylä & Petri Hiltunen Troll Patrol Täysi käsi
Modernin suomalaiskansallisen peikkopunkin, eli trollpunkin, leviämisloitsut lausuttiin Glasgow’n Worldconissa vuonna 1995. Genren ansiokkaimpia edustajia ovat Petri Hiltusen sarjakuva-albumi Ontot kukkulat (1995) sekä Johanna Sinisalon Finlandia-palkittu romaani Ennen päivänlaskua ei voi (2000). Sittemmin aiheen parissa on ilakoinut mm. Tuomas Myllylä, jonka Troll Patrol -sarjakuvalyhäri (2017) kertoo Suomen talvisodassa taistelevasta Turjas-peikosta ja tämän kumppanista, shamaani Koskelasta.
Nyt kotimaisen barbaarifantasian kaksi suurinta nimeä, Hiltunen ja Myllylä, ovat lyöneet hynttyyt yhteen ja puristaneet maailmaan noin 80-sivuisen sotapeikkoseikkailun. Yhdessä suunnitellun kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja luonnoksista vastaa tuottelias Myllylä ja lopullisesta taiteesta Hiltunen. Kovakantinen Troll Patrol -albumi (Täysi käsi) sisältää uuden tarinan ohessa myös Myllylän alkuperäisen peikkopunkkisarjiksen.
Talvella 1942 piiritetyn Leningradin Aleksanterinlinnoituksessa muinainen pahuus on nousemassa jälleen päivänvaloon. Kolmen mahtavan velhon pyörittämä paranormaali divisioona on saanut Neuvostoliiton armeijan uskomaan, että he voivat herättää syvyyksissä uinuvan ikivanhan voiman – mahdin, joka takaisi sodan päättymisen Neuvostoliitolle mieleiseen malliin.
Tämä ei tietenkään sovi Suomelle. Paikalle lähetetään sotilaista, peikoista ja shamaaneista koostuva taisteluryhmä – jonka riveissä häärivät myös Turjas ja Koskela. Heidän tehtävänään on pysäyttää loitsinnat ja pitää huolta siitä, että maailmoja tuhoava Gorynych pysyy vetisessä haudassaan. Ihan siitäkin huolimatta, että tähdet ovat kerrankin oikein.
Kuten arvata saattaa, luvassa on ankaraa mättöä, kun vapautta vaalivat suomalaisjoukot käyvät punalipun nimeen vannovien sotilaiden ja hirviöiden kimppuun. Velhot ovat luoneet vihollistensa pään menoksi jos jonkinmoisia monstereita. On limaisia lonkerohirmuja, jättirapuja sekä otus, joka on puoliksi tankki ja puoliksi epäsikiö.
Troll Patrol on ihastuttavan pulp-henkinen yhdistelmä sotasarjakuvaa, peikkopunkkia ja kosmisia Lovecraft-vaikutteita. Unohtamatta veristä toimintaa ja mustaa huumoria. Vauhdikas kokonaisuus iskeekin herkkuhermoon kuin ziljoonan voltin rokotepiikki. Lopullisesti nautinnon nostaa maagisiin sfääreihin albumin taide, joka ottaa sisällön melskeestä ja myyttisistä aineksista kaiken ilon irti. Troll Patrol rulaa – lujaa!
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.
Steven Spielbergin ohjaama Ready Player One (2018) jättää aivan tarkoituksellisesti joitain kutkuttavia kysymyksiä avoimeksi. Tämä on tietysti hämännyt katsojat oikein kunnolla!
Väärä tulkinta: Eletään vuotta 2045. Maailma on kurja paikka, minkä takia melkein kaikki ihmiset viettävät aikaansa Oasis-virtuaalimaailmassa. Simulaation perustaja ja sitä hallinnoivan Gregarious Gamesin johtaja James Halliday on kuollut. Testamenttinsa mukaan hän haluaa lahjoittaa taitavalle etsijälle peliin piilotetun pääsiäismunan, joka tekee haltijastaan Oasiksen uuden omistajan. Wade Watts, pelaajanimeltään Parzival, on nuori ”munastaja”, joka lopulta löytää tuon kaikkien tavoitteleman aarteen.
Hätkähdyttävä totuus: Kaikki elokuvan henkilöt ovat kuolleita. Heidän tietokoneeseen ladatut tajuntansa elävät simulaatiossa, jonka he kuvittelevat todellisuudeksi. Oasis on vain yksi virtuaalimaailma simulaation sisällä. Lisäksi Wade Wattsin muistia on peukaloitu, sillä todellisuudessa hän on nuorempi kopio Hallidaysta itsestään. Pelin tarkoitus on auttaa digikloonia välttämään aidon luojansa virheet. Lopulta nero jättää siis Oasiksen hallinnan onnellisemmalle itselleen.
Maailma pieni paikka on…
Heti alkuun kannattaa kiinnittää huomiota siihen, miten suppea elokuvan ”reaalimaailma” oikeasti on. Katsojille kerrotaan, että kyseessä on vuosi 2045, jolloin liikakansoitus on ajanut ihmiset asumaan kiikkerissä konttitorneissa. Tätä todellisuutta ihmiset pakenevat Oasiksen keinomaailmaan. (K1) Siellä hengaillaan ja tavataan ystäviä, rakastutaan ja mennään naimisiin. Lainatakseni suoraan päähenkilömme sanoja:
”Syömistä, nukkumista ja vessataukoja lukuun ottamatta, mitä ikinä ihmiset haluavat tehdä, he tekevät sen Oasiksessa. Ja koska kaikki ovat täällä, tämä on se paikka jossa tapaamme toisiamme. Täällä ystävystymme ihmisiin.”
Jos tämä väite pitäisi paikkansa, virtuaalimaailmassa täytyisi hääriä miljardeja käyttäjiä! Paikat näyttävät kuitenkin enimmäkseen autioilta. Enimmilläänkin Oasiksessa nähdään korkeintaan tuhansia käyttäjiä yhtä aikaa. Kun otetaan huomioon tietokoneen luomat ”viholliset” ja muut sivuhahmot, käyttäjien määrä pienenee entisestään.
Leffan ”fyysinen” tapahtumapaikka on Columbus, Ohio, jonka Wade vakuuttaa olevan maailman nopeimmin kasvava kaupunki. Meille ei kuitenkaan kerrota ensimmäistäkään syytä, miksi ihmiset pakkautuisivat tähän horjuvien konttitornien slummiin. (K2) Jos kerran maailma on niin virtuaalinen, eikö työt voisi hoitaa mistäpäin Maapalloa tahansa? Jos siis edes saa työpaikan. Suurin osa sankarimme naapureista ei ole duunissa, vaan surffaa kotonaan virtuaalimaailmassa. Verhot auki. Mitenköhän moinen yhteiskunta oikein toimii?
Myös koko muu maailma ongelmineen tuntuu oudosti unohtuneen. Kun kerran Amerikka kävi läpi ”maissisiirappipulan” ja ”laajakaistamellakat”, niin entä köyhempien maiden koettelemukset?
Wade puhuu näistä vastoinkäymisistä kuin ne olisivat olleet raamatullisia vitsauksia, mutta katsojan korvaan ne kuulostavat lähinnä vitseiltä. Laajakaistamellakat tosin selvästi tuottivat tulosta, koska jopa slummien asukkailla on varaa virtuaalipelivarusteisiin ja niiden vaatimiin nettiyhteyksiin. (K3) Huojuvissa torneissaan he tilailevat onnellisen näköisinä pizzaa tai kastelevat kukkiaan. Meno näyttää yhteisölliseltä ja kotoiselta. Jos köyhilläkin menee näin hyvin, niin maailma ei voi olla kovin paha paikka.
Wade tuntuu kertojana luottavan siihen, että pelkkä lause ”täällä Halliday ja Morrow perustivat Gregarious Gamesin” riittäisi selittämään kaupungin suosion. Firman päämaja näyttäisi toki edelleen sijaitsevan kaupungissa, mutta ainakaan Waden lähipiiristä kukaan ei käy siellä töissä. Itse asiassa kenenkään ei varsinaisesti nähdä työskentelevän Maapallon vaikutusvaltaisimman ja suurimman yhtiön laskuun – eikä firma näy mitenkään edes katukuvassa. Sen sijaan maailman toiseksi suurin yhtiö, IOI – ilkeä teknologiajätti, joka haluaa Oasiksen haltuunsa – riehuu yksityisarmeijoineen joka paikassa. (K4) Ja kas kummaa, senkin päämaja on Columbuksessa!
Pahisten joukot koostuvat jättivelkoihin ajautuneista pelaajista, jotka yhtiö pakottaa nimettömiksi orjikseen. Sekä ilmeisesti muuttamaan Ohioon, sillä vaikka luulisi, että etätyökin kelpaisi noin kansainväliselle firmalle, kaikki duunarit pidetään fyysisesti isoissa saleissa ja kennostoissa pääkonttorin sisällä. (K5) Muutenkin on hiukan epäselvää, mitä IOI tekee. Se on maailman toiseksi suurin yhtiö, mutta ketkä sen palveluita käyttävät, jos kerran kaikki maailman ihmiset viihtyvät ilmaiseksi Gregarious Gamesin omistamassa Oasiksessa?
Niin, siitä Waden lähipiiristä muuten…. Parzival on ystävystynyt keinomaailmassa neljän muun käyttäjän kanssa. Aech, Daito, Sho ovat lähinnä kavereita, kun taas Art3mis on nuoren miehen romanttisten tunteiden kohde. Pelaajat ovat tutustuneet sattumalta, eivätkä he tunne toisiaan ”reaalimaailmassa”. Asioiden edetessä käy kuitenkin ilmi, että he kaikki asuvat samassa kaupungissa! Eivät edes eri puolilla Yhdysvaltoja, vaan juuri Columbuksessa, Ohiossa. (K6)
On jo tarpeeksi outo sattuma, että kaikista maailman miljoonista ”munastajista” palkinnon löytää juuri Wade, joka asuu samalla paikkakunnalla kuin firma, jota tulee hallitsemaan. Mutta se, että kaikki hänen satunnaiset online-ystävänsä ja vihollisensa sattuvat hekin asumaan Columbuksessa…. Tämän epätodennäköisyyden laskemisessa loppuvat numerot kesken!
Eli Ready Player One -elokuvan maailma on todellisuudessa vain yhden kaupungin kokoinen, ja sen asukkaat ainoastaan kuvittelevat olevansa edelleen Maapallolla. Mutta miksi moinen huijaus? Jos kerran kuolleen tajunnan voi siirtää tietokonesimulaatioon, niin miksi tälle pitäisi uskotella, että hän on edelleen elossa?
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaanjohtavaa informaatiota.
Ridley Scottin ohjaama elokuva Prometheus (2012) on tästä mitä mainioin esimerkki.
Tuhoisan väärä johtopäätös: Muukalaisrotu nimeltään ”insinöörit” on luonut ihmisrodun. He jättivät muinaiskansoille varoituksen olla matkaamatta tiettyyn tähdistöön, jonka arkeologit tulkitsivat väärin kutsuksi saapua paikalle. Oikeasti planeetalla on biologisten aseiden tehdas. Sekä yksi uinuva insinööri, joka on valmiina lähtemään lennolle, jonka tarkoitus on tuhota elämä Maapallolta. 2000 vuotta aiemmin laitoksessa tapahtui jotain, joka sai muukalaiset julistamaan kuolemantuomion koko ihmiskunnalle.
Murheellinen totuus: Insinöörit ovat toisen planeetan ihmisrotu, joka on oppinut hallitsemaan muinaisten muukalaisten bioteknologiaa. Sen avulla he saavuttivat kuolemattomuuden ja loivat ihmiset Maapallolle omaksi kuvakseen. He jättivät jälkeensä kutsun, jonka avulla tarpeeksi pitkälle kehittynyt ihmisrotu voisi noutaa kuolemattomaksi tekevän seerumin. Viimeinen pilotti odotti unessa ihmisten saapumista, jotta saisi antaa heille ikuisen elämän lahjan. Tuskallisen sekaannuksen takia kallis lasti jäi ainiaaksi käyttämättä.
Kutsu vai varoitus?
Elokuvan alussa optimistiset arkeologit uskovat muukalaisten kutsuneen meidät vierailemaan kotiplaneetalleen. He löytävät saman toistuvan kuvion useiden muinaisten kulttuurien maalauksista ja kohokuvista: suuri, palvojien ympäröimä hahmo osoittaa taivaalle, jossa näkyy kuuden tähden ryhmä. (K1) Tämä muodostelma löytyy myös taivaalta, joskin niin kaukaa, ettei sitä erota paljaalla silmällä.
Perillä kohteessa retkikunnan jäseniä alkaa kuolla kammottavilla tavoilla. Tämän seurauksena kapteeni Janek loikkaa hurjaan johtopäätökseen: laitos onkin muukalaisten biologisten aseiden tehdas, ja arkeologien löytämät kuvat oli tarkoitettu varoitukseksi. Janekin logiikan mukaan laitoksessa tapahtui 2000 vuotta aiemmin jotain todella ikävää, jonka seurauksena insinöörit päättivät tuhota elämän Maapallolta. Katastrofi vältettiin ainoastaan siitä syystä, että sota-aluksen pilotti nukkui tuhansia vuosia pommiin. Niinpä Janek päättää uhrata itsensä törmäämällä omalla sukkulallaan lähdössä olevaan muukalaisalukseen – luullen näin estäneensä Maapallon tuhon.
Tätä idioottimaista varoitus-teoriaa ei kukaan leffassa kyseenalaista, vaikka kaikki todisteet puhuvat sitä vastaan! Vilkaistaanpa niitä vielä kerran…
Ennen kohteeseen saapumista arkeologit pitävät aluksen miehistölle kuvaesityksen löydöistään. Sama kuvio on tosiaan toistunut ainakin egyptiläisten, sumerilaisten, mesopotamialaisten, babylonialaisten, hittiittien, mayojen ja luolamiesten taiteessa – aina vanhimmasta kuvasta (Skyen saari, 35 000 eaa.) nuorimpaan (Mayat, 620 jaa.). (K2)
Selkeästi insinöörit ovat siis vierailleet Maapallolla kymmenien tuhansien vuosien ajan. Jostain syystä he eivät ole kuitenkaan käyneet täällä enää siinä vaiheessa, kun ihmiset ovat kehittäneet avaruusmatkailun. Muuten he eivät olisi kuumeisesti jättäneet samaa kuviota kaikille löytämilleen sivilisaatioille, vaan toimittaneet viestinsä kasvotusten.
Mutta jos kyseessä on varoitus, miksei mukana ole yhtään ihmisten ymmärtämiä kuoleman tai kauhun symboleja, kuten pääkalloja tai hirviöitä? Vain palvottu hahmo, joka osoittaa tähteä. Ymmärrän toki, että luolamiesten kohdalla oli pakko turvautua pelkkään kuvaan, mutta korkeampien kulttuurien kohdalla varoituksesta pitäisi olla säilynyt myös kirjallisia lähteitä. Mikseivät vaikkapa egyptiläiset kirjoittaneet kuvan alle hieroglyfeillä: ”Tänne älkää ainakaan menkö”?
Toki monissa muinaisissa legendoissa puhutaan paljonkin jumalista, jotka asuvat taivaalla. Mutta missään niissä ei mainita tiettyjä tähtiä, joihin ei sovi matkustaa. Sen sijaan taivaassa sijaitsee yleensä paratiisi, ei mikään helvetti.
Ja jos kyseessä on bioaselaboratorio, niin senhän on täytynyt tehtailla myrkkyjä kymmenien tuhansien vuosien ajan! Mitä varten? Kävivätkö insinöörit jotain pitkittynyttä, ikuista sotaa? Ketä vastaan? Ja jos kävivät, eikö ihmiskuntaa olisi kannattanut varoittaa tästä hirmuisesta vihollisesta? Kuitenkaan mistään ei löydy ensimmäistäkään kosmiseen kamppailuun viittaavaa kuvaa.
Kuvat kuitenkin auttavat kumoamaan totaalisesti sen harhaisen käsityksen, että insinöörit tuomitsivat koko Maapallon kuolemaan 2000 vuotta sitten. Viimeisin kutsu/varoitus on nimittäin annettu 600 vuotta tämän jälkeen. (K3) Eli muukalaiset jatkoivat vierailujaan Maapallolla vielä pitkään ”tuomion” jälkeen – täysin ystävällisessä hengessä.
Tämän tosiasian myötä arvoitus sen kuin syvenee. Jos kyseessä on kutsu, miksi jatkaa sen lähettämistä tuhoisan onnettomuuden jälkeen? Jos taas kyseessä on varoitus, miksi paikasta varoiteltiin jo silloin, kun kaikki oli vielä kunnossa?
No olipas aikamoinen ruljanssi viime numeron postituksen kanssa.
Lehti saatiin Postin huomaan heti postilakon päätyttyä, ja ensimmäiset tilaajat saivat sen käsiinsä jo marraskuun puolella. Iso osa lehdistä saapui kuitenkin perille huomattavasti myöhemmin – joillekin se tuli vasta tammikuun lopussa. Ja joitain kappaleita hävisi kokonaan Postin uumeniin. Pahoittelemme asiaa maamme postilaitoksen puolesta.
Mutta nyt tämän numeron kimppuun. Lehden käynnistää Shimo Suntilan mestarillinen analyysi brittikirjailija Emma Newmanin tuotannosta. Monipuolisen kynäniekan toimenkuvaa täydentää haastattelu, jossa Newman paljastaa mm. kirjailijaelämää sävyttävät taloudelliset haasteet.
Numeron toinen mahtiponnistus on jo noin miljoonatta kertaa Tähtivaeltajan sivuilla nähtävä sarjakuvavuosikatsaus. Sen luettuasi tiedät kaiken tarvittavan tuoreista amerikkalaisista genresarjakuvista. Ja mikäs sen hienompaa.
Tarjolla on myös kotimaista kuvataidetta, kun Puupäähatulla palkitut sarjakuvamaakarit pistävät parastaan. Kristallialuksella seilaava Petri Hiltunen availee tajunnan ovia Kapteeni Hyperventilaattorimiehen uusimman seikkailun toisessa osassa. Kivi Larmola uppoaa puolestaan yhä syvemmälle Lev Termenin kiehtovaan elämään Kaikki liikkuu -tarinan kolmannessa jaksossa.
Universumi ei ole koskaan ollut näin kaunis!
Ja tämä on vasta alkua. Mainita voisi vielä vaikkapa pähkinänkuoreen suljetun Edmund Schluesselin hienon Trumpettifanfaari-novellin. Tai sen, että Harley Quinn riehuu nyt niin dvd-palstalla kuin elokuva-arvioissa – ja Takashi Miike joraa sekä Night Visions -raportissa että dvd-kattauksessa.
Pop! Pop! Pop!
Jäsenet saavat lehden välissä myös Helsingin Science Fiction Seuran alennuksiin oikeuttavan jäsenkortti vuodelle 2020.
”Viemme sinut avaruuden takaiseen avaruuteen! Pääset tutkimaan tuntematonta… kuudennen aistin mysteerien tuolla puolen… Pahimmat pelkosi kaivetaan esiin ja heitetään kimppuusi… Matkaa siis x-kertaa nopeammin kuin mielikuvituksesi… seitsemännelle planeetalle.”
Viime numeron pääkirjoitukseen liittyen sain kommentin, ettei näissä tarvitsisi aina ”mussuttaa politiikkaa”. Hieman tuota ihmettelen, sillä tieteiskirjallisuuden paras puoli on aina ollut genren yhteiskunnallinen, poliittinen ja sosiaalinen kantaaottavuus. Mutta mennään nyt sitten tällä kertaa aivan toisella linjalla.
No nyt raikaa rock! Viime numerossa unohdettiin juhlia, että täyteen tuli jo 150. lehti. Joten nyt otetaan vahinko takaisin erikoispaksun numeron voimin.
Bailujen kunniaksi parrasvaloihin palaa Suomen suurin supersankari, Kapteeni Hyperventilaattorimies – yli 20-vuotisen eläkeputken jälkeen! Petri Hiltusen piirtämä ja käsikirjoittama sarjakuva julkaistaan poikkeuksellisesti englanniksi ja Jarkko Nääsin ajanpatinoimilla väreillä koristettuna. Kolmiosaisen jatkosarjan seuraavat jaksot nähdään tulevissa numeroissa. Tästä ei maailmankaikkeus voi enää paremmaksi muuttua!
Lehden sivuille on kerätty monta muutakin sarjakuvaa, joiden tekijät ovat olleet mukana tähtivaelluksella jo vuosikymmenten ajan. Tarjolla on toinen osa Kivi Larmolan Kaikki liikkuu -eepokseen, Anssi Rauhalan taiteilema tieteisseikkailu sekä Pekka Mannisen tuorein Teräslilja. Huikeaa, vaikka itse sanonkin.
Numeron muusta sisällöstä mainittakoon vaikkapa lahjakkaan Amal El-Mohtarin haastattelu ja hänen Hugo-, Nebula- ja Locus-palkittu novellinsa Vuodenajat lasia ja rautaa. Sekä Jouko Ruokosenmäen hulppean laaja artikkeli Jack Kirbyn Neljäs maailma -sarjakuvasetistä. Puhumattakaan kymmensivuisesta Kutzpah-katsauksesta, jossa nostetaan esiin viime vuosien parhaita avaruusoopperoita.
Ja mitäs muuta? No tietenkin perinteinen Rakkautta & Anarkiaa -raportti, Petri Hiltusen & Nalle Virolaisen ajankohtainen Star Wars -aiheinen foliopalsta sekä rutkasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja.
Mahtavaa luettavaa on siis tarjolla yli 130 sivun edestä. Jehnaa ja jepulis!
Mutta tässäpä kiperä kysymys pohdittavaksi: kumpi voittais, jos zombivampyyrimuumiohämähäkki ja Conanin kirveen kantasolututkimus tappelis?
PS. Tähtivaeltaja 4/19 saapuu postilakon muodostaman suman takia jäsenille satunnaisiin aikoihin. Tiedän, että jotkut ovat saaneet lehden jo viime viikolla, mutta osalla – kuten minulla – lehteä ei ole vielä näkynyt tai kuulunut.
PS2. Lisäpäivityksenä mainittakoon, että 13.12. mennessäkään osa lehdistä ei ole vielä löytänyt perille postilakon aiheuttaman suman takia. Pahoittelemme tilannetta ja elämme toivossa, että posti saisi edes ensi viikolla sumansa purettua. Mitään en kuitenkaan uskalla luvata, koska postikaan ei osaa antaa aiheesta minkään sortin informaatiota.
PS3. Vielä ehtii tsekata Teeman menneeseen elokuvafestivaaliin liittyvät ekstramatskut, kuten:
Halestorm: Vicious
Halestorm: The Strange Case of… (Deluxe Edition)
Halestorm: Into the Wild Life (Deluxe Edition)
Doors: Live at the Matrix 1967 (2 CD)
Doors: Live in Vancouver 1970 (2 CD)
The 69 Eyes: West End
Noitarovio: Inkvisitio
Idles: Joy as an Act of Resistance
Amyl and the Sniffers: Amyl and the Sniffers
Warkings: Reborn
tähtivaeltajablogi 