Foliohatun alla
Osa 7: Hellraiser
Petri Hiltunen ja Nalle Virolainen eivät ole ainoastaan leffahulluja…. He ovat leffamielipuolia!
Elokuvat viljelevät usein johtolankoja, joita tarinan henkilöt eivät syystä tai toisesta osaa tulkita oikein. Tämä hämmennys saattaa tarttua katsojaankin niin, ettei hän näe ilmeistä totuutta tapahtumien takana. Varsinkin kun jotkut rainat tuntuvat tekevän kaikkensa syöttääkseen yleisölle harhaan johtavaa informaatiota.
Hyvänä esimerkkinä tästä käyvät sellaiset Clive Barkerin kirjoittamat elokuvat kuin Hellraiser (1987) ja Hellbound: Hellraiser II (1988). Yhdessä ne muodostavat kokonaisen tarinan, jota voidaan pitää virallisena Hellraiser-kaanonina. Tämän jälkeen sarja meni täysin kuutamolle, joten jatko-osista ei tässä yhteydessä tarvitse välittää pätkän vertaa.
Kun elokuvan nimessä komeilee sana helvetti ja mainoslause kuuluu ”Hän repii sielusi kappaleiksi”, saattavat jotkut kuvitella, että filmeissä käsitellään henkimaailman asioista. Näinhän ei tietenkään ole asian laita. (K1)
Harhainen väärinymmärrys: Lemarchandin kuutio avaa oven helvettiin, jossa kenobiiteiksi kutsutut demonit piinaavat iankaikkisesti kuolleiden syntisten sieluja sadomasokistisissa leikeissään. Heidän johtajansa on muinaisen labyrintin keskustassa oleskeleva lihan, nälän ja halun mahtava jumala Leviathan.
Karu totuus: Lemarchandin kuutio on muukalaisolentojen automatisoitu koelaitos, jonka tehtävä on tutkia ihmisten häiriökäyttäytymistä toista ulottuvuutta hyödyntäen.
Paholaismainen laboratorio
Sanotaan, että tie helvettiin on kivetty hyvillä aikomuksilla. Reitti kenobiittien sokkeloon on paljon yksinkertaisempi.
Kaiken keskiössä on infernaalinen vempain, eri muotoihin vääntyvä Lemarchandin kuutio. Kun palat saa käännettyä oikeisiin asentoihin, ulottuvuuksien väliset portit aukeavat. Konkreettisesti. Seinät repeävät ja niihin ilmestyy oviaukkoja, joista voi kävellä läpi. (K2)
Tämä ei vastaa perinteistä ideaa kadotuksesta, jossa piru vie sielun vasta kuoleman jälkeen. Tähän paikkaan kun voi saapastella sisään täysissä voimissaan, minkä oheen sieltä voi juosta ulos.
Itse asiassa pelikuution uhrien kärsimä kidutus kohdistuu vain ja ainoastaan heidän fyysiseen olemukseensa. Heidät voi repiä, silpoa, murskata massaksi tai polttaa, ja he vain kasvavat takaisin ennalleen. Moisen piirroselokuvamaisen palautumiskyvyn taustalla on todennäköisesti pitkälle viety nanoteknologia, eikä mikään yliluonnollinen taikuus.
Tämän käsityksen taustalle löytyy myös todistusaineistoa: Tohtori Channardin muuttuessa kenobiitiksi näemme miten hänen suoniinsa ruiskutetaan sinistä nestettä. (K3) Tämä tehdään käyttäen apuna metallisia neuloja ja läpinäkyviä muoviputkia, jotka näyttävät hyvin konkreettisilta ja teollisesti valmistetuilta. Mitään ruumiista irrallista henkistä osaa ei missään vaiheessa havaita.
Kun koeyksilö on kertaalleen käsitelty, hänen aineenvaihduntansa ei toimi enää normaalilla tavalla. Hänen haavansa pysyvät auki ja voivat vuotaa verta ikuisesti ilman, että moinen heikentää heitä tai vaarantaa heidän henkeään. (K4) Uhreille ei muodostu lainkaan rupea, mutta heillä on kyky imeä toisista ihmisistä verta, jonka avulla he voivat saada takaisin menetettyä lihaskudosta tai ihoa.
Tämä kyky yhdistää sekä kidutettavia että heidän näennäisiä kiduttajiaan.
On tärkeä huomata, että kenobiitit eivät todellisuudessa ole vankilansa valtiaita, vaan uhreja siinä missä selleihin sullotut ja kahleissa roikkuvat raukatkin. Näillä pirullisilla eliittivangeilla on jopa koukkuja ja teriä sisältävät haarniskat, joiden tehtävä on estää heidän haavojaan milloinkaan parantumasta, vaikka silpomisen suorittajina he ovat koko ajan kosketuksissa vieraan veren kanssa. (K5)
”Helvetin herrat” ovat siis tosiasiassa aivopestyjä koekaniineja. Kenobiittien näennäinen johtaja Pinhead ei edes muista olleensa ihminen, vaan hänet on saatu luulemaan itseään iättömäksi demoniksi. Mies on kuitenkin alun perin brittiarmeijan sotilas ensimmäisestä maailmansodasta, kapteeni Elliot Spencer. (K6)
Hän vaikuttaisi olevan vanhin kaltaisistaan, joten itse vankilakaan tuskin on niin muinainen kuin miltä se näyttää. Todellisuudessa mikään tässä keinoympäristössä ei ole ikuista, edes uhrien piina tai heidän vainoajiensa valta-asema.
Batman v Superman: Dawn of Justice
Kaiken taustalla tapahtumia manipuloi mielipuolinen Lex Luthor, joka haluaa hävittää molemmat viittaritarit maailmankaikkeudesta. Siinä missä Henry Cavillin esittämän Teräsmiehen ja Ben Affleckin näyttelemän Batmanin patsasteleva über-totisuus istuu filmin yleisilmeeseen, on Jesse Eisenbergin idioottityyliin tulkitsema superrikollinen istutettu aivan vääriin kulisseihin. Hän sopisi pikemminkin lasten aamuanimaation pellehenkiseksi teinikonnaksi.
Lisäksi leffan keskiöön nostettu pohdinta, onko jumalvoimainen muukalaisolento ihmiskunnalle uhka vai siunaus, unohtuu nopeasti kaiken rymistelyn alle. Kysymystä on myös käsitelty huomattavasti fiksummin noin ziljoonassa sarjakuvassa.
Oikeuden aamunkoiton parasta antia on Gal Gadotin esittämä Ihmenainen, vaikka häntä ei valkokankailla montaa minuuttia nähdä. Käytännössä vierailu vain pohjustaa ensi vuonna ensi-iltaansa saavaa Wonder Woman -elokuvaa.
Nykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.
Hupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.
Paikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.
Tähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös 
Kybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.
Jakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.
Vuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 3
The Beast in Space
Heti kärkeen vieraillaan kuuskytlukulaiseen tulevaisuustyyliin sisustetussa baarissa, jossa planeettoja kiertelevät kaupparatsut siemailevat Uranuksen maitoa ja tappelevat miniasuisten neitojen huomiosta. Tehokkaaksi todistettuihin iskurepliikkeihin lukeutuu mm. ”Jos uskot tuollaisia tyyppejä, olet aina perse maassa. Minun kanssani pääset edes vuoteeseen”.
Tähtien sota: Italo-kloonien hyökkäys, osa 2
War of the Robots
Takaa-ajo keskeytyy, kun vihollisufo vaurioittaa alusta. Korjaustöitä varten joudutaan laskeutumaan radioaktiiviselle asteroidille, jonka luolastoissa käppäilee pullosilmäisiä humanoideja – sekä näitä metsästäviä polkkaroboja. Ei kuitenkaan hätää, sillä päättömästi ympyrää juoksevia kultapojuja on helppo tulittaa aina, kun he sattuvat vilahtamaan sankariemme piilon ohi. Asteroidilta mukaan tarttuu kalju Kuba (Aldo Canti alias Nick Jordan), joka osaa neuvoa reitin pahisten kuninkaalliseen palatsiin.
Leffa huipentuu lähes puolituntiseen avaruustaisteluun, jossa jäykissä muodostelmissa lentävät pienoismallit nykivät ruudun halki milloin mihinkin suuntaan. Silloin kun samoja efektikohtauksia ei pyöritetä kerta toisensa jälkeen uudelleen, näytetään tutkan kuvaruutua, jossa vihreät pisteet kiertelevät toisiaan. Lopputuloksena on apaattisin avaruussotakuvaus ikinä.
Lavasteet ja puvustus ovat pääosin tuttuja Brescian muista leffoista. Tasa-arvovaltuutettu lienee kuitenkin tyytyväinen, sillä puolet Boydin aluksen miehistöstä on nuoria, hyvännäköisiä naisia (mm. siilihiuksinen Yanti Somer) – varsinkin, koska he ovat vetäneet ylleen vihreät, ihonmyötäiset kumiasut.
tähtivaeltajablogi 