Year: 2016

Elokuvat – Batman v Superman: Dawn of Justice

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

BatmanSupermanSupermanWEBBatman v Superman: Dawn of Justice

Ummetus on ikävä vaiva. Siinä joutuu vääntämään torttua tosissaan. Samalla hampaat irvessä -metodilla on tehty Zack Snyderin ohjaama Batman v Superman: Dawn of Justice -elokuva.

Parikymmentä vuotta sitten supersankarisarjakuvissa oli vallalla synkkä, kyyninen asenne. Tyylilaji on selvästi tehnyt suuren vaikutuksen Snyderiin. Herra on kuitenkin ymmärtänyt aihearsenaalista pelkät pintatasot, joita hän lähestyy rautalangasta väännetyn lapsellisuuden muodossa. Sekä yltiödramatisoimalla mitättömimmätkin kohtaukset.

Elokuvan alkuasetelmassa on joka tapauksessa itua. Snyderin edellisen Teräsmies-elokuvan, Man of Steelin (Tähtivaeltaja 3/13), lopputaistelussa tuhoutui pilvenpiirtäjä jos toinenkin. Jumalaisten superolentojen välisessä ottelussa ihmismuurahaisilla ei ollut mitään arvoa. Tämä kokemus saa Bruce Waynen näkemään Teräsmiehen uhkana, joka on pysäytettävä hinnalla millä hyvänsä.

Teräsmies ei puolestaan voi sietää varjoissa viihtyvän Batmanin tapaa ottaa laki julmasti omiin käsiinsä. Näin saadaan luotua pohjat sankareita repivälle skismalle ja suuren luokan nyrkkikäräjille – erimielisyyksistä keskusteleminen kun ei tule kysymykseenkään.

BatmanSupermanDoJ3WEBKaiken taustalla tapahtumia manipuloi mielipuolinen Lex Luthor, joka haluaa hävittää molemmat viittaritarit maailmankaikkeudesta. Siinä missä Henry Cavillin esittämän Teräsmiehen ja Ben Affleckin näyttelemän Batmanin patsasteleva über-totisuus istuu filmin yleisilmeeseen, on Jesse Eisenbergin idioottityyliin tulkitsema superrikollinen istutettu aivan vääriin kulisseihin. Hän sopisi pikemminkin lasten aamuanimaation pellehenkiseksi teinikonnaksi.

Tummanpuhuvaksi puleeratun elokuvan kuluessa mätetään jengiä turpaan ja synkistellään urakalla. Naurettavan vakavasti itsensä ottava filmi ei kuitenkaan missään vaiheessa pääse hahmojen ihon alle, kiinni heidän toimiensa ja motiiviensa taustoihin. Tähän eivät riitä ulkokultaiset kulmien rypistelyt, mielessä siintävät uhkakuvat tai elokuvantekijöiden näkemys, jonka mukaan kaikki sankarit ovat angstiensa ohjastamia pakkomielteisiä ongelmakimppuja.

BatmanSupermanDoJ1WEBLisäksi leffan keskiöön nostettu pohdinta, onko jumalvoimainen muukalaisolento ihmiskunnalle uhka vai siunaus, unohtuu nopeasti kaiken rymistelyn alle. Kysymystä on myös käsitelty huomattavasti fiksummin noin ziljoonassa sarjakuvassa.

Lopullisesti filmin vesittää Snyderin kyvyttömyys päättää tarinansa. Osin munattomaksi jäävän huipennuksen jälkeen kankaille marssitetaan vielä persoonaton superpahis sekä useita turhia lisäkohtauksia. Jo tätä ennen katsojan sietokykyä on rasitettu lukuisilla irrallisilla mainospaloilla, joilla markkinoidaan Snyderin tulevia Justice League -elokuvia.

BatmanSupermanWWWEBOikeuden aamunkoiton parasta antia on Gal Gadotin esittämä Ihmenainen, vaikka häntä ei valkokankailla montaa minuuttia nähdä. Käytännössä vierailu vain pohjustaa ensi vuonna ensi-iltaansa saavaa Wonder Woman -elokuvaa.

Batman v Superman: Dawn of Justice ei ole yhtä karmaiseva kokemus kuin Man of Steel, mutta kyllä näistä pohjamateriaaleista olisi pitänyt saada aikaiseksi huomattavasti tujumpi elokuva. Nyt tyhmyys ja tylsyys hiipivät trikoisiin.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Kirjat – Hugh Howey: Kohtalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

HoweyKohtaloWEBHugh Howey
Kohtalo
Dust
Suom. Einari Aaltonen. Like

Hugh Howeyn Siilo-trilogia käynnistyi vahvasti (ks. Tähtivaeltaja 4/13), mutta otti selvää takapakkia paikoillaan junnaavassa kakkoskirjassa (ks. Tähtivaeltaja 1/15). Sarjan päätösosa, Kohtalo, korjaa tämän erheen. Jännittäväksi tiivistetty tarina etenee vauhdikkaasti eikä päästä henkilöhahmojaan helpolla.

Romaanin tapahtumat keskittyvät kahden naisen ympärille. He pyristelevät irti ulkoa annetusta kohtalostaan.

Siilo 18:n vastavalittu pormestari Juliette Nichols haluaa vapauttaa ihmiset maanalaisen siilojärjestelmä ikeestä ja päästä jälleen yhteyteen Siilo 17:ssä kasvaneiden nuorten kanssa. Olisiko siilosta toiseen mahdollista kaivaa tunnelia?

Julietten pakonomainen tutkainta vastaan potkiminen herättää kuitenkin vastustusta yhteisössä, joka on jo monen sukupolven ajan asunut suljetussa ja tarkkaan kontrolloidussa ympäristössä. He eivät tunne muuta maailmaa kuin kotisiilonsa, joten jo pelkät puheet toisista siiloista kuulostavat pyhäinhäväistykseltä, ensimmäiseltä askeleelta kohti varmaa tuhoa.

Juliette kuitenkin sulkee korvansa vastaväitteiltä ja puskee eteenpäin. Siitä hän saa lopulta maksaa kalliin hinnan. Herää kysymys, onko yhden ihmisen hatara, lähes irrationaalinen toive paremmasta huomisesta kaikkien ruumiiden arvoinen. Tämän epäilyn Juliette joutuu kohtaamaan useaan otteeseen.

Siilossa 1, josta koko epäinhimillistä järjestelmää pyöritetään, Charlotte ja hänen veljensä tekevät omaa myyräntyötään. Heidänkin silmissään siintää unelma, jossa ihmiskunnan rippeet eivät enää olisi siiloja määrittelevien kylmien lakien vankeja, vaan voisivat itse päättää omasta kohtalostaan. Lukuisten vastoinkäymisten myötä utuinen haavekuva tuntuu kuitenkin karkaavan koko ajan kauemmaksi.

Howeyn luomus maalailee lohdutonta kuvaa ihmiskunnasta. On omasta ylivertaisuudestaan vakuuttuneita johtajia, jotka ovat valmiita hävittämään vaikka koko maailman pitääkseen kiinni asemastaan. On tottelevaisia sätkynukkeja, jotka tappavat tuhansia ihmisiä yhdellä napinpainalluksella, koska ohjekirjassa niin käsketään. Puhumattakaan lyhytnäköisistä mattimeikäläisistä, jotka ajattelevat ainoastaan omaa hetkellistä napaansa ja näin vain vauhdittavat tuhoaan.

Sen sijaan, että ongelmien keskellä mietittäisiin tulevaa tai vedettäisiin yhtä köyttä, suurin osa ihmisistä sortuu väkivaltaisen vihan ja pelon vietäviksi.

Kirjailija ei kuitenkaan tyydy rypemään synkkyydessä. Aina löytyy myös kauemmas katsovia visionäärejä, jotka uhraavat itsensä toisten puolesta. Niin kauan on toivoa, kun yksilöt jaksavat ponnistella yhteisen hyvän edestä. Helppoa se ei ole, mutta tämä ei riitä syyksi luovuttaa edes ylittämättömiltä tuntuvien esteiden edessä.

Howey kirjoittaa kelpo tekstiä, joka ei hienostele turhilla kommervenkeillä, mutta välittää tapahtumat ja tunnelmat lähes käsinkosketeltavasti. Lisäksi hän panostaa kiitettävästi hahmojen sisäiseen myllerrykseen, joten kaikki keskeiset henkilöt vaikuttavat monitahoisilta ihmisiltä. He myös muuttuvat ja kasvavat kokemustensa myötä, vaikka kantavatkin mukanaan vanhojen virheidensä painolastia.

Romaanin rytmitys on tehokas. Uusia arvoituksia ripotellaan mukaan sitä tahtia, että kirjaa on pakko ahmia eteenpäin. Yhteiskunnallinen kommentointi ja ihmiskuvaus on upotettu sujuvasti osaksi jännittäviä käänteitä, joten kirjan tasot tukevat hyvin toisiaan.

Kaiken kaikkiaan Kohtalo tarjoilee väkevän lukukokemuksen ja on oiva huipennus hienosta pohjaideasta ponnistavaan Siilo-saagaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16.

Sarjakuvat – Vampirella x 3

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

VampirellaKirjasto1KansiWEBVampirella x 3

”Tarttukaa sädepyssyihinne ja antakaa palaa, sillä täältä tulevat odottamanne piukeat pimatsut… avaruuden himopimut!”

Viime vuosina Egmont on hellinyt vanhojen kauhusarjakuvien ystäviä Shokki 1–3, Shokki – Tekijänä Richard Corben 1–2 ja Shokki – Tekijänä Bernie Wrightson -kirjoilla. Nyt tarjontaa laajentaa entisestään Vampirella Kirjasto 1 -teos. Se sisältää alkuperäisen Vampirella-lehden numerot 1–7 vuosilta 1969 ja 1970.

Heti kärkeen täytyy todeta, että kirjan sarjakuvat ovat harvinaisen onnettomia räpellyksiä. Vampirellan ensiaskeleiden kehnous tajuttiin aikoinaan jopa Warren-kustantamossa, joten kauhumaestro Archie Goodwin sai tehtäväkseen uudistaa lehden konseptin numeron 8 myötä. Eli jatkossa on luvassa selvästi parempaa tavaraa. Tosin Vampirellan loistonaikoihin päästään käsiksi vasta kirjasarjan neljännessä osassa.

Ykkösopuksessa on tarjolla lähinnä surkuhupaisia kalkkunoita sekä silkkoja älyttömyyksiä. Vampirella itse seikkailee kirjassa vain kahdessa Forrest J. Ackermanin amatöörimäisesti kirjoittamassa tarinassa. Sen ohessa hän esittelee ja kommentoi muita sarjakuvia Shokki-lehdestä tutun Slemmyn tapaan.

Vampirella6WEBKirjan käsikirjoitukset yrittävät noudatella Creepystä ja Eeriestä tuttuja kaavoja, mutta yleensä huonolla menestyksellä – niin perusideoiden kuin lopputvistienkin suhteen. Lisäksi tarinat kerrotaan hämmentävän kömpelösti. Mukana on myös lukuisia kaakattavia scifi-paloja, joissa päädytään vieraan planeetan vaarojen keskelle.

Esimerkkinä kirjan tieteistarjonnasta käy Lähtölaskenta painajaiseen! -sarjakuva. Siinä iloisesti tanssivat miniasuiset hippitytöt lähtevät perustamaan uutta avaruussiirtokuntaa – kiitos ihmiskuntaa johtavien anteliaiden yliherrojen. Perillä matkalaisia odottavat kuitenkin lonkerohirviöt, amatsonitappajat, luolamiehet ja vampyyrit, jotka pistävät heidät nopeasti parempiin suihin. ”Taidan tietää totuuden, Damon… Nämä olennot ovat yliherrojamme!”

Vampirella4WEBRima ei ole asettunut kovin korkealle edes kirjan piirrosten suhteen, vaikka mukaan on eksynytkin muutama ihan kelvollisesti kuvitettu jakso. Julkaisun hälläväliä-asennetta kuvastaa hyvin, että jopa sellaisilta mestaritaiteilijoilta kuin Neal Adamsilta ja Jeff Jonesilta on mukana ihan vasurilla vetäistyä tavaraa.

Lehden sisällön heikkolahjaisuutta on pyritty kompensoimaan nuoria mieslukijoita kosiskelevalla seksikkyydellä. Niinpä sarjakuvien naishahmot ovat tämän tästä pukeutuneet ainoastaan bikineihin tai läpikuultaviin yöasuihin. Tyylilajin huipennuksiin lukeutuvat lähes näkymättömiksi piirretyt scifi-vaatteet sekä dinosauruksia pakenevan luolanaisen painovoimaa uhmaavat pikkuhousut, jotka peittävät vain häivähdyksen hänen uhkeasta takapuolestaan.

Vampirella3WEBKirjan jenkkijulkaisuun verrattuna suomalaisesta laitoksesta puuttuvat vanhat kirjepalstat, artikkelit, novellit, lukijoiden piirrokset sekä maanmainiot mainokset. ”Tilaa – tai kuole!” Lisäksi kansien väriversiot ovat näytillä huomattavasti alkuperäistä pienemmässä koossa.

Vakavasti itsensä ottaville sarjakuvaharrastajille Vampirella ykköstä ei voi suositella. Pidäkkeettömän kahjouden ystäville se tarjoilee kuitenkin naurua ja hulluutta koko rahan edestä. Pisteet myös Antti Poussan mehukkaalle suomennokselle.

VampirellaClassicWEBSarjakuvien ohessa Vampirella on aina ollut kuuluisa supertaiteilijoiden tekemistä kansimaalauksista. Niistä suurin osa on koottu kahteen komeaan taidekirjaan.

The Art of Vampirella: The Warren Years (Dynamite, 2014) on jokaisen fanin toiveiden täyttymys: yli 200-sivuinen kirja, joka esittelee vuosina 1969–1983 ilmestyneen alkuperäisen Vampirella-lehden klassiset kansimaalaukset. Näitä fantastisia teoksia ovat olleet tekemässä mm. kuvittajamestarit Frank Frazetta, Sanjulián ja Enrich. Tästä ei kauhuvivahteinen paha tyttö -taide enää paremmaksi muutu.

Työt pääsevät opuksessa oikeuksiinsa, sillä ne esitetään koko sivun koossa ilman logoa ja tekstejä. Alkuperäinen kansi on nähtävissä pienempänä viereisellä sivulla, jossa jaetaan myös kuhunkin kuvaan, lehteen, malliin ja taiteilijaan liittyvää mielenkiintoista informaatiota. Kokonaisuutta täydentää esipuhe, jossa kerrotaan Vampirellan historiasta ja lehden tekijöistä.

Ikoninen ja ensiluokkainen painotuote.

VampirellaNewWEBTuoreempia Vampirella-kuvia halajavalle voi suositella vuonna 2010 julkaistua The Art of Vampirella -teosta (Dynamite). Ei tämä tietenkään pärjää klassikkokokoelmalle, mutta silti mukana on useita todella hyviäkin taiteilijoita – kuten Jim Silke, John Bolton, Adam Hughes, Mark Texeira ja Bruce Timm. Paha on olla ilman.

Vampirella forever!

Toni Jerrman

Elokuvat – Anomalisa

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , ,

AnomalisaJulisteWEBAnomalisa

Käsikirjoittajana kunnostautuneen Charlie Kaufmanin filmografiaan lukeutuu monia eriskummallisia helmiä, kuten elokuvat Being John Malkovich (1999), Eternal Sunshine of the Spotless Mind (2004) ja Synecdoche, New York (2008). Samalla omintakeisella linjalla jatkaa Kaufmanin ja Duke Johnsonin ohjaama Anomalisa.

Jo filmin lähtökohta niksauttaa mielen raiteiltaan. Kyseessä on hyvinkin arkinen tarina, joka on kuitenkin toteutettu poikkeuksellisella tavalla: reaalimaailmaa toisintavana stop motion -animaationa.

Michael Stone on elämänsä kanssa eksyksissä oleva asiakaspalveluekspertti, joka saapuu Cincinnatiin pitämään puhetta paikalle kerääntyneille myyjille. Vyötärölleen kiloja kerännyt keski-ikäinen mies on kuulijoilleen sankari, mutta itse hän tuntee olonsa väsyneeksi ja tuskaiseksi. Turtuneen mielen silmin maailma on harmaa ja puhelimen toisessa päässä jutteleva vaimo vieras. Mikään ei jaksa kiinnostaa.

Tilanne muuttuu, kun Michael kuulee käytävällä Lisan äänen. Elämään tulee jälleen valoa ja intohimoa. Tarjoaisiko Lisa mahdollisuuden uuteen alkuun? Vapautuksen masennuksen ikeestä?

Anomalisa1WEBAnimaation ohessa elokuvan älynvälähdyksiin lukeutuu äänimaailma, joka kuvastaa Michaelin epätoivon syvyyttä. Siinä missä David Thewlis antaa äänensä Michaelille ja Jennifer Jason Leigh Lisalle, vastaa kaikkien muiden ihmisten identtisestä puheenparresta Tom Noonan – olivat nämä sitten miehiä tai naisia.

Filmissä ei yritetä peitellä sitä, että hahmot on toteutettu stop motion -nukkeina. Päinvastoin, kasvoissa oikein korostetaan niiden koostuvan vaihdeltavista palasista. Tämä mahdollistaa painajaismaisen kurkistuksen ihon alle, itse luomiemme kulissien tuolle puolen.

Anomalisa3WEBAnomalisa on kokeellinen ja lähes aavemainen sukellus toivottomuuden pohjamutiin. Sen ihmiskuvaus on moniulotteista, eikä anna lopullisia eväitä tulkita edes Michaelin tragediaa. Katsoja päättää, näkeekö miehen saamattomana luuserina, itsekkäänä hyväksikäyttäjänä vai todellisuuden päähänpotkimana surullisen hahmon ritarina. Harva maailman murtama tietää itsekään, mistä hänen loputon ahdistuksensa kumpuaa.

Hyvän mielen elokuvaksi Anomalisaa ei kutsuisi edes roskikseen dumpattu rakkauskirje. Ja juuri siksi se on niin vahva ja vaikuttaa kokemus.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16.

Anomalisa2WEB

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

TVPehdokkaat2015WEB

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat

Tähtivaeltaja-palkintoehdokkaat vuodelta 2015 on julkistettu!

Vuodesta 1986 lähtien jaetun Tähtivaeltaja-palkinnon tuorein ehdokaslista on julkistettu.

Helsingin Science Fiction Seura ry:n luotsaama palkinto luovutetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle tieteiskirjalle.

Tällä kertaa viiden kärkiteoksen valinta oli normaaliakin palkitsevampaa, koska hyviä ehdokkaita oli niin runsaasti. Lopulliselle ehdokaslistalle raati nosti seuraavat kirjat.

– Margaret Atwood: Uusi maa (Otava. Suom. Kristiina Drews) – ”Ihmiskunnan kohtalonhetkiä perkaavan lähitulevaisuustrilogian vahva päätösjakso. Älykästä, yhteiskuntakriittistä ja monitahoista laatukirjallisuutta.”

– Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki (Teos) – ”Taianomaiseen saarivaltioon sijoittuva, kauniisti soiva kertomus rakkaudesta ja ihmisyydestä. Rikas ja lumoava lukukokemus.”

– Ursula K. Le Guin: Haikaran silmä (Vaskikirjat. Suom. Jyrki Iivonen) – ”Ihanteet ja yhteiskuntamallit joutuvat koetukselle humaanissa, ajatuksia herättävässä romaanissa, joka on iästään huolimatta yhä ajankohtainen.”

– Jeff VanderMeer: Hävitys (Like. Suom. Niko Aula) – ”Salaisuudet, mysteerit ja vainoharhat sykkivät Alue X:n uumenissa. Eteläraja-trilogian ensimmäinen kirja koukuttaa lukijan pauloihinsa.”

– Gene Wolfe: Liktorin miekka (Gummerus. Suom. Tero Valkonen) – ”Uuden auringon kirja -sarjan kolmannessa osassa pohditaan maailmankaikkeuden olemusta ja vapaan tahdon käsitettä. Huumaavan taidokkaasti kirjoitettu romaani.”

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat toimittaja Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen. Voittaja julkistetaan toukokuussa.

Viime vuonna palkinnon voitti Antti Salmisen romaani Lomonosovin moottori (Poesia, 2014).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen Legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Sarjakuvat – Viimeinen Incal

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

IncalKansiWEBAlejandro Jodorowsky & José Ladrönn:
Viimeinen Incal

”Jos kaikki otetaan pois kaikesta, jäljelle jää kaikki.”

Alejandro Jodorowskyn ja Moebiuksen luoma Incal on eurooppalaisen tieteissarjakuvan suurimpia klassikkoja. Se on poikinut myös lukuisia spinoff-sarjoja sekä Zoran Janjetovin piirtämän esiosan Edeltävien aikojen kirjat. Vuonna 2015 suomeksi saatiin kokonaisuuden päättävä Viimeinen Incal (Like), jonka taiteesta vastaa meksikolainen José Ladrönn.

Alunperin tämän kertomuksen piti ilmestyä Moebiuksen piirtämänä. 2000-luvun taitteessa mestari oli kuitenkin niin kiireinen, ettei saanut aikaiseksi kuin tarinan ensimmäisen jakson. On sääli, ettei tätä ole ympätty mukaan Suomi-albumiin, kuten jenkkiversiossa on tehty. Olisi ollut mielenkiintoista verrata, kuinka paljon Jodorowsky muokkasi käsikirjoitusta uusiksi päätettyään aloittaa tarinan alusta tuoreen taiteilijan kanssa – sekä tutkia kahden eri piirtäjän tulkintoja samoista tapahtumista.

Incal1WEBIncalin tapaan Viimeinen Incal käynnistyy kohtauksella, jossa John Difool putoaa scifistisen kaupungin kuilumaisemissa kohti kuolemaansa. Robokytät nappaavat hänet kuitenkin mukaansa kesken ilmalennon. Muistinsa menettäneen miehen perässä on muitakin tahoja, sillä koko universumin kohtalo on vaakalaudalla – ja tässä pelissä resuinen Difool on keskeinen nappula.

Incal2WEBOllaan Terra 2014 -planeetalla. Ihmiskuntaa uhkaa totaalinen tuho, kun teknokokeiluista syntynyt sähkövampyyri Benthacodon ottaa haltuunsa presidentin tuhoutumattoman koneruumiin. Hän aikoo hävittää kaiken orgaanisen elämän maailmankaikkeudesta biosyöjäviruksen ja roboarmeijansa avulla. Terralla tämä käy toteen, kun Benthacodon räjäyttää emopuun, planeetan kaiken elollisen luojan pirstaleiksi. Ikuisen metallin aika on koittava!

Juonen ytimessä on ajatus Difoolin ja Luz De Garran kaiken voittavasta rakkaudesta, joka voi synnyttää vastamyrkyn koneiden sydämettömälle vallalle. Ennen kuin näin pitkälle päästään, Difool joutuu pyöritykseen, jossa eteen vyöryy rinnakkaistodellisuuksien riitaisia John Difooleja, kosmoksesta toiseen viuhahtelevia robottihirviöitä, biomekaanisia avaruushämähäkkejä sekä valkoisia arkkienkeleitä. Lopulta koittava jälleennäkeminen Luzin kanssa ei sekään ole niin auvoinen kuin avuton sankarimme ennakkoon kuvittelee.

Incal3WEBViimeinen Incal on aitoa Jodorowsky-tykitystä, jossa ei voi koskaan ennalta arvata, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Mielikuvituksellisten scifi-näkymien ryydittämä meno on villiä ja vauhdikasta. Paperille lykitään jatkuvalla syötöllä suuren luokan toimintaa, mystistä metafysiikkaa ja hurttia huumoria.

Mainiosti pelittää myös Ladrönnin taide. Se on Moebiuksen jälkeä fyysisempää ja tiukempaan ahdettua, mutta istuu silti hienosti sarjan henkeen.

Viimeisessä Incalissa Jodorowskyn suursaaga saa arvoisensa päätöksen.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Incal4WEB

Elokuvat – Deadpool

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

DeadpoolJulisteWEBNykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.

Deadpool

Herra Deadpool on yksi Marvelin räävittömimmistä hupihemmoista: suuta soittava punanuttuinen superpaskiaissankari, joka murjoo paperille sekä ihastuttavan huonoja vitsejä että verisiä ruumisröykkiöitä. Eli hän on aivan toista maata kuin tavanomaisten Marvel-elokuvien lapsille sopivat trikooidolit.

Tästä huolimatta hahmo on päästetty valkokankaille sikailuja pahemmin sensuroimatta. Ja siitä sietää olla kiitollinen. Tosin saavutuksesta intoillaan leffassa turhankin itsetietoisesti, yleisölle jatkuvasti silmää iskien. Elokuva ei myöskään kohoa samanlaiselle hienostuneen hulluuden asteelle kuin parhaat Gerry Dugganin ja Brian Posehnin käsikirjoittamat DP-sarjakuvat (ks. Tähtivaeltaja 1/14).

Deadpool1WEBHupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.

Paheksujiin lukeutuvat sellaiset Ryhmä-X:stä tutut hahmot kuin teräksinen Kolossi ja teiniangstinen Negasonic Teenage Warhead. ”Koska studiolla ei ollut varaa isompiin tähtiin”, toteaa aiheesta Deadpool itse. Muutenkin leffa rikkoo tämän tästä reaalimaailman ja filmitodellisuuden välisen raja-aidan. Mukana on myös lukuisia elokuva- ja populaarikulttuurista ponnistavia sisäpiirinvitsejä, joilla kosiskellaan fanikunnan röhönauruja.

Deadpool3WEBPaikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.

Tim Millerin ohjaama Deadpool-filmi toimii todennäköisesti parhaiten, jos mielipuolisen miekkosen sarjakuvairrottelut eivät ole tuttuja. Silloin jo se, että trikoosankari matkaa keikoille taksilla, harrastaa hikistä seksiä ja kiroilee antaumuksella, on normaalista poikkeava kokemus. Irtopäistä, aivomassasta ja alastomuudesta nyt puhumattakaan.

Deadpool on postmodernin itseironinen täytekakku, joka viihdyttää hyvinkin koko mittansa ajan. Silti se jättää jälkeensä kaipuun selvästi kovempaan ja palkitsevampaan revittelyyn.

Toni Jerrman – 3 tähteä

DeadpoolSarjisWEB

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

Nykyisin tuntuu olevan vallalla käsitys, että kirja, joka on ilmestynyt puoli vuotta sitten, on aikansa elänyt. Muinaishistoriaa, johon ei kannata kiinnittää enää mitään huomiota. Todellisuudessa hyvät kirjat ansaitsevat julkisuutta ja lukijoita vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin.

Niinpä ryhdymme Tähtivaeltajablogissa potkimaan tutkainta vastaan ja julkaisemme jatkossa aina silloin tällöin vanhoja (hui hirvitys!) arvosteluja kirjoista, jotka ovat ilmestyneet vähintään viisi vuotta sitten. Onko tämä hulluutta vai viisautta, sen päätätte te, lukijat.

Setin saa kunnian aloittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2006 ilmestynyt esikoisromaani, joka on saanut enemmän huomiota maailmalla kuin kotimaassaan. Hey, ho, let’s go!

LumikkoKansiPasi Ilmari Jääskeläinen
Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006

Pasi Jääskeläinen aloitti kirjailijanuransa kahmimalla kaikki mahdolliset kotimaisille scifi- ja fantasianovelleille jaettavat palkinnot. Vuosien kypsyttelyn jälkeen kauppoihin on tupsahtanut hänen esikoisromaaninsa. Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jäniksenselän pikkukaupunkiin. Tämä ei ole aivan tavallinen suomalainen maalaiskylä, sillä paikkakunnalla asustaa useita kotimaisen kirjallisuuden kiintotähtiä. Kirkkaimpana heistä loistaa Laura Lumikko, jonka rakastetut Otuksela-tarinat ovat tehneet hänestä maailman tunnetuimman lastenkirjailijan.

Lumikon persoonan ja teosten vaikutus säteilee ympäristöön sekä hänen koulimiensa kirjailijoiden että paikallisten asukkaiden mytologiainnostuksen kautta. Joka kodista ja puutarhasta löytyy hiisiä, metsänneitoja ja menninkäisiä esittäviä patsaita. Ja onpa Jäniksenselän perinneseuralla oma mytologinen kartoittaja, joka osaa uniensa perusteella kertoa, mitä taruolentoja kenenkin pihapiirissä asustaa.

Kirja käynnistyy koukuttavasti, kun kotipitäjäänsä sijaisopettajaksi saapunut Ella Amanda Milana saa käsiinsä oudon version Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista. Muuten aidolta näyttävässä teoksessa on juonenkäänteitä, jotka eivät kirjaan kuulu. Pian selviää, ettei kyseessä ole ainutlaatuinen ilmiö – Jäniksenselän kirjaston uumenissa muhii muitakin mutatoituneita painotuotteita.

Laura Lumikosta gradunsa tehneelle Ella Milanalle avautuu tilaisuus selvittää kummallisten opusten arvoitusta sekä kartoittaa kirjallisuushistoriamme pimentoon jääneitä käänteitä. Kaiken taustalla piilee Lumikon vetämä Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura, johon ei ole otettu uusia jäseniä kolmeenkymmeneen vuoteen. Noin kymmenvuotiaina seuraan valituista yhdeksästä lapsesta on sittemmin kasvanut suomalaisen kirjallisuuden luomisvoimaisin ryhmittymä.

Itse Laura Lumikko on etäinen, valkoisessa mekossaan liihotteleva viileä hahmo, jonka olemuksesta kellään ei tunnu olevan kokonaiskuvaa. On vain se virallinen totuus rakastetusta kirjailijamestarista. Käsitys, johon luovat säröjä talvisten juhlien selittämättömät tapahtumat sekä kirjallisuusseuran jäsenten vähitellen esiin vuodatetut muistot.

Seuran jäsenistä valokeilaan astuvat lastenkirjailija ja kirjastovirkailija Ingrid Kissala, leivoksiin mieltynyt Martti Talvimaa sekä Hollywoodissa asti menestynyt scifisti Aura Jokinen alias Arne C. Ahlqvist. Jokainen heistä jäsentelee ja käsittelee ihmeellisiä kokemuksiaan eri tavoin.

Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen. Kirjailijat esitetään saalistajina ja vampyyreinä, jotka vaanivat kanssaihmisiään ammentaakseen heistä aineksia teoksiinsa. Yleisön puolijumaliksi kohottamat, elämästä vieraantuneet tekstinikkarit väijyvät ruokakauppojen käytävillä ja sieppaavat lauseen tuolta, tunteen katseesta ja huulenkaaren kasvoista.

Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. Näitä murusia on ripoteltu niin henkilöiden nimiin kuin moniin pienempiinkin yksityiskohtiin. Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta.

Lisäksi Jääskeläinen kutoo kutkuttavien mysteerien verkon, jolle ei näytä tulevan loppua. Mitä kätkee sisälleen salaperäinen Peli, jota ei sovi mainita ulkopuolisille? Miksi Jäniksenselän koirat karkaavat metsiin rellestämään? Mikä voima väijyy Näkkilammen mustissa syvyyksissä?

Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon – ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa.

Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikin Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen konsensustodellisuutemme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.

Sarjakuvat –Pekka Manninen & co: Teräslilja vs. mutanttizombiet

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

TerasliljaKansiWEBTeräslilja vs. mutanttizombiet

”Tykkään syödä vain purkkiruokaa, en aivoja ollenkaan!”

Maailmaan mahtuu monta poliisia. Massiivisessa Maailmankaupungissa kuria valvoo heistä kovin, robottipoliisi Teräslilja. Tämän armottoman lainvalvojan rinnalla sekä Judge Dredd että Robocop ovat pelkkää paperisilppua.

Teräsliljan pääesiintymisareena on tietenkin Tähtivaeltaja, mutta nyt salskea metallimies on hypännyt myös pitkän seikkailun pyörteisiin. Seitti-kustantamon julkaisema Teräslilja vs. mutanttizombiet on 120-sivuinen pläjäys sitä itseään. Käsikirjoituksesta vastanneen Pekka Mannisen ohessa albumia on ollut toteuttamassa kymmenen sarjakuvaväkivaltaan ihastunutta Suomen kansalaista – tunnetuimpana heistä Petri ”Barbaari” Hiltunen.

Romanttisena komediana mainostettu tarina käynnistyy epätodennäköisestä onnettomuussarjasta, joka synnyttää verenhimoisten mutanttizombieiden valtakunnan Maailmankaupungin keskelle. Yliluonnollisen voimakkaat raadot on pysäytettävä ennen kuin villi virus valtaa koko universumin. Ja koska armeijan kahjoista kyberritareista ei ole mihinkään, apuun huudetaan poliisiluutnantti Teräslilja.

TerasliljavsManninenWEBHänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.

TerasliljavsLopperiWEBAlbumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?

Tuhtien turpakäräjien parasta antia on Mannisen kajahtanut huumori. Siinä on lukijalla ihmettelemistä, kun poliisiaseman katon läpi putoaa elefantilla ratsastava aasinpäinen merirosvo tai kun esiin marssivat hulppeat ninjalohikäärmeet, hämähäkkimiehet ja natsidinosaurukset! Myös ironisen piikikäs dialogi toimii. Yleisesti ottaen albumi olisi kuitenkin kaivannut enemmän satiiria ja vähemmän säädytöntä säntäilyä.

TerasliljavsTervapuroWEBTaiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.

Mikael J. Mäkisen lypsyjakkaralla kirjoittama sekopäinen esipuhe istuu albumiin kuin Teräsliljan nyrkki happaman jääkarhun naamaan. Vinkeitä ovat myös tekijöiden esittelyt ja muut albumiin ahdetut lisämateriaalit.

Ilman Teräsliljaa on ihmisen paha kuolla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

TerasliljavsHiltunenWEB

Elokuvat –Doctor Who: The Tomb of the Cybermen

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

DoctoWhoTombCybermenKansiWEBTähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös Genesis of the Daleks!

Doctor Who: The Tomb of the Cybermen

Alunperin vuonna 1967 televisioitu neliosainen Doctor Who -tarina The Tomb of the Cybermen kuuluu sarjan legendaarisimpiin seikkailuihin. Arvostus johtuu osittain siitä, että jaksot olivat kadoksissa 25 vuotta ja löytyivät uudelleen vasta vuonna 1992 – niinkin kaukaa kuin Hongkongista. Tällä välin kyberhautojen mystistä statusta kasvattivat ihmisten hämärät muistikuvat lapsena television ääressä koetusta huumaavasta ihmeen tunnusta.

Morris Barryn ohjaaman mustavalkoisen The Tomb of the Cybermenin maine ei ole täysin tuulesta temmattu, sillä se lukeutuu varhaiskausien kiehtovimpiin tohtorointeihin. Rainassa seikkaillaan vieraan planeetan muinaisissa hautaholveissa, joiden kätköissä makaa uutta tulemistaan odottavien kybermiesten armeija.

Kylmät väreet kulkevat takuuvarmasti pitkin katsojan selkärankaa, kun tunteeton elektroninen ääni ilmoittaa, että tohtori ja tämän kumppanit muuntuvat pian tuoreen kyberrodun ensimmäisiksi edustajiksi.

”Kuulutte meille. Teistä tehdään kaltaisiamme.”

DoctorWhoCB2WEBKybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.

Tarinan alkuun tutkaillaan Teloksen maanalaisen kaupungin helpommin saavutettavia osia ja niistä löytyvää teknologiaa. Ihmeteltävää riittää ja ruumiitakin syntyy, kun väärien vipujen vetely käynnistää tappavia laitteistoja. Itse hautaholviin pääseminen vaatii runsaasti matemaattista pohdiskelua ja tieteisjargonia.

DoctorWhoCB4WEBJakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.

Monista hupsuista yksityiskohdista ja paikoillaan jurraavista käänteistä huolimatta Kit Pedlerin ja Gerry Davisin käsikirjoittama The Tomb of the Cybermen on jännittävä tieteisseikkailu. Ajan hammas on toki jättänyt jaksoon jälkensä, muttei ole nakertanut kaikkea sen viehätysvoimaa.

Jos nyt jotain valittamisen aihetta pitäisi etsiä, niin Doctor Who itse jää tapahtumissa suhteellisen apaattiseksi sivustakatsojaksi, jonka ratkaisuissa ei useinkaan ole mitään järkeä. Jäykistelevissä kybermiehissä ja erityisesti heitä johtavassa Controllerissa (Michael Kilgarriff) on kuitenkin tenhoa, joka korvaa helposti tohtoroinnin puutteet. Ihan kelvollisesti pärjäävät myös Whon kumppanit, kilttiasuinen huumorivahvistus Jamie (Frazer Hines) ja peloton neito Victoria (Deborah Watling).

Borgit ovat silkkaa paperia kybermiesten rinnalla!

”Me jäämme eloon.”

Leffa ••••
Kuva ••
Lisät ••

DoctorWhoCB3WEBVuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.

Huomattavasti lyhyemmin esitellään alkutekstien testejä, kuvamateriaalin restaurointia sekä BBC:n efektistudiota. Lisäksi Barry kertoo Kilgarriffin palkkaamiskuvioista ja The Final End tarjoilee pieniä näkymiä kadonneen The Evil of the Daleks -jakson lopputaistosta.

Näiden päälle tulevat 25 kuvan galleria (osa väreissä) sekä tietoiskuja harvakseltaan tarjoileva tekstitysraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.