Elokuvat – Civil War

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Civil War

Alex Garland on aiemmin ohjannut ja käsikirjoittanut kolme kunnianhimoista genrefilmiä, joista on kuitenkin uupunut se nerouden viimeinen nitkahdus. Siis elokuvat Ex Machina (2014), Annihilation (2018) ja Men (2022). Civil War -leffalla hän iskee vihdoin napakymppiin. Yhdysvaltain sisällissodasta kertova filmi on tyrmäävä ja tunteisiin käyvä visio, jossa jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu aina äänimaailmaa myöten.

Selvästikin Donald Trumpista inspiraationsa saaneen presidentin (Nick Offerman) pitkä valtakausi on ajanut Yhdysvallat usean eri toimijan sisällissotaan. Maa on kaaoksessa, taisteluja käydään kaikkialla, stadionit on muutettu pakolaisleireiksi ja kaupungeissa mellakoidaan veden ja elintarvikkeiden puutteessa. Hallituksen joukot ovat alakynnessä, ja läntiset armeijat lähestyvät pääkaupunkia.

Pitkän linjan kuvajournalisti ja sotakirjeenvaihtaja Lee Smith (Kirsten Dunst) ja hänen vaaroista kiksinsä saava työtoverinsa Joel (Wagner Moura) päättävät ajaa New Yorkista Washingtoniin. Heidän tavoitteenaan on saada presidentiltä vielä viimeinen haastattelu ennen kuin hänet syrjäytetään vallasta. Mukaan matkalle tarttuvat nuori, intomielinen valokuvaaja Jessie Cullen (Cailee Spaeny) sekä veteraanireportteri Sammy (Stephen McKinley Henderson).

Sodasta raportoivien toimittajien valinta elokuvan pääosaan on Garlandilta neronleimaus. Heidän kauttaan tarina pääsee sukeltamaan niin keskelle etulinjojen melskettä kuin takamaiden todellisuuttakin. He ovat hahmoja, jotka todistavat ja tallentavat tapahtumat jälkipolvia varten ja vaarantavat henkensä keskellä tulitaisteluita – aseinaan pelkät kamerat.

Nelikon automatka näyttää katsojille sekasorron seuraukset. On tuhottuja kaupunkeja, maassa makaavia ruumisröykkiötä ja ihmisiä, jotka käyttävät tilannetta hyväkseen tappamalla kenet eteen sattuu. Sota paljastuu absurdiksi verilöylyksi, joka repii sivistyksen ja inhimillisyyden pintasilauksen riekaleiksi. Tuska ja kuolema ovat jatkuvasti läsnä, ja tappavat vaarat vaanivat joka nurkan takana. Julmuuksien keskellä armoa ei anneta ja niin vangit kuin haavoittuneetkin teloitetaan kuin he olisivat arvottomia räsynukkeja.

Kaiken tämän Garland esittelee vahvoin ja vaikuttavin kuvin. Tunnelmaa tehostaa ääniraita, jota on käytetty niin taiten, että leffa kannattaa katsoa juurikin hyvällä äänentoistolla varustetussa teatterissa. Toiminnan keskellä rakennetaan myös monitasoista henkilökuvaa ja pohditaan ulkopuolisina pysyttelevien toimittajien motiiveja ja moraalia raakojen tapahtumien tarkkailijoina.

Filmin voimaa kasvattaa entisestään se, että tällä hetkellä on liiankin helppo kuvitella Yhdysvaltojen ajautuvan parissa vuodessa maata repivään sisällissotaan – kiitos Donald Trumpin, äärilaidan republikaanien ja jatkuvasti lisääntyvän vastakkainasettelun.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , , , , , , , , , , , , , , , ,

Tähtifantasia-palkinnon 2024 ehdokkaat julkistettu

Vuodesta 2007 lähtien jaetun Tähtifantasia-palkinnon ehdokaslista on julkistettu. Helsingin Science Fiction Seura ry:n jakama palkinto annetaan edellisvuoden parhaalle Suomessa ilmestyneelle fantasiakirjalle.

Vuoden 2023 teoksista on valittu ehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa:

  • Jorge Luis Borges: Kertomukset (Suom. Anu Partanen, Teos)

Spekulatiivisen fiktion aarrearkku, jossa pohditaan ajan ja todellisuuden luonteen kaltaisia, loputtomasti kiehtovia aiheita. Nerokkaat tekstit ovat kieleltään tarkkoja ja hienostuneen humoristisia.

  • R. F. Kuang: Babel (Babel, suom. Helene Bützow, Teos)

Maaginen vaihtoehtohistoria on sekä viehättävä lukuromaani että vahvan poliittinen teos. Kielen ja kääntämisen merkityksellisyyden havainnollistaminen yhdistyy sorron ja vastarinnan teemoihin.

  • Vehka Kurjenmiekka: Kellopelisydän (Aula & Co)

Salamurhaajien elämä vertautuu omaan maailmaamme, jossa arjen jatkuminen tarkoittaa jonkun kuolemaa. Hiottu esikoisromaani, jonka ihmisläheinen ote on valloittava.

  • J. S. Meresmaa: Tytär hämärän, piika pimeän (Myllylahti)

Ikuisen syksyn maailmaan sijoittuvassa romaanissa käsitellään vallan väärinkäyttöä ja ihmissuhteiden kipupisteitä. Mukaansatempaava juoni ja eloisa kieli takaavat lukuelämyksen.

  • Gene Wolfe: Soturi sumussa (Soldier of the Mist, suom. Heikki Karjalainen, Moebius)

Historiallinen fantasia kiehtoo hahmoillaan, ideoillaan ja älykkäällä kerronnallaan. Moderni klassikko, joka ei tyhjene yhteen lukukertaan.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat Tähtivaeltaja-lehden kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Viime vuonna palkinnon voitti Jyrki Vainosen romaani Täytetyt (Aula & Co, 2022).

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Jyrki Vainonen: Täytetyt (Aula & Co, 2022)
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021, suom. Helene Bützow)
Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Sarjakuvat – Petri Hiltunen: Harmaan jumalan hetki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Petri Hiltunen
Harmaan jumalan hetki
Zum Teufel

Hitusen hämäävästi nimetty Harmaan jumalan hetki sisältää todellisuudessa kaksi Petri Hiltusen tekemää Robert E. Howard -sarjakuvaversiota. Nimikertomuksen ohessa mukana on Conan-tarina Mustan rannikon kuningatar – sekä laaja kattaus oheismateriaaleja. Alunperin nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet albumimuodossa vuosina 1994 ja 1991, mutta nyt ne nähdään kovissa kansissa ja aiempaa isommassa koossa.

Harmaan jumalan hetki on taiteellisesti yksi Hiltusen läpimurtoteoksista. Esiin vyöryy huolellisesti toteutettuja kuvia, joissa ihmiset ja erityisesti heidän asunsa on kuvitettu pikkutarkalla pieteetillä. Kelttien ja viikinkien Irlannissa käymästä viimeisestä suurtaistelusta kertova tarina hakee pohjansa historiasta, mutta sekoittaa mukaan fantastisia elementtejä.

Jumalten ja haltioiden silmien alla käydään eeppistä, veristä sotaa, joka on päätepiste useammallekin ajanjaksolle. Suuresta henkilökaartista ja hetkittäisestä tekstipainotteisuudesta huolimatta taistelukenttien yllä leijuvan kuoleman voi lähes haistaa – samoin kuin sodan mielettömyyden, joka ei tunne voittajia tai sankareita.

Mustan rannikon kuningatar on kuvituksensa puolesta harjaantumattomampaa Hiltusta. Ihmishahmojen kuvauksessa on paikoin ongelmia, eikä yksityiskohtiin ole panostettu yhtä paljon kuin Harmaan jumalan hetkessä. Huonoksi ei tätäkään jälkeä kutsuisi silti edes metallipiru.

Itse tarina on karua fantasiaa, jossa tappamista ja ryöväämistä ei kaunistella. Kun mässäilystä, väkijuomista ja väkivallasta nauttiva rautainen barbaari lyö hynttyyt yhteen naispaholaiseksi kutsutun jääkylmän Belit-merirosvon kanssa, ovat rannikkoseudut helisemässä. Myyttistä ihmeen tuntua tarinaan tuovat muinaisen suurkaupungin rauniot, sen mysteerien täyteinen historia ja siellä yhä asustava paholaishirviö.

Jos yhtä neljän sivun tekstimättöistä kohtausta ei oteta huomioon, niin jo pelkät kuvat kuljettavat kerrontaa harvinaisen onnistuneesti. Väliin edetään yli kymmenen sivua ilman sanoja, mikä on vahva osoitus Hiltusen kyvyistä sarjakuvataiteilijana.

Oheismateriaaleina kirjasta löytyy Hiltusen uusi esipuhe, selvitys hänen ja Howardin yhteisestä matkasta sekä kunnon rupeama Hiltusen mustavalkoisia ja värillisiä Conan-kuvituksia. Jostain syystä settiin ei ole kelpuutettu yhtään näytettä Tähtivaeltajasta 4/91, jossa sekä kansi että useat kokosivun mustavalkografiikat kuvittavat samaisessa lehdessä julkaistua Conan-novellia Rautapaholainen. Toisaalta tämä tarkoittaa sitä, että jos haluaa kattavan valikoiman Hiltusen Howard-tuotantoa, niin kyseinen lehti kuuluu pakkometsästettäviin kohteisiin Harmaan jumalan hetki -kokoelman lisäksi.

Crom vieköön!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Elokuvat – The Good Father

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

The Good Father
– Kono ko wa jaaku

Viime vuosina Aasian suunnalta on päätynyt suomalaiseen elokuvateatterilevitykseen lähinnä animaatioita ja taide-elokuvia. Jopa aikoinaan vahvasti esillä olleet japanilaiset kauhuelokuvat ovat loistaneet poissaolollaan. Nyt tilannetta pyrkii korjaamaan tuore TabiCine-firma, jonka ensimmäisenä maahantuontina komeilee Sho Kataokan käsikirjoittama ja ohjaama The Good Father (2022).

Elokuvan alussa kohdataan useampia erikoisesti käyttäytyviä, lähes eläimellisiksi taantuneita ihmisiä, jotka eivät puhu tai pukahda. Yksi heistä on Jun-pojan (Ryusei Onishi) äiti, joka viettää pääosan ajastaan toljottamalla akvaariota. Äidin sairauden takia Jun on ryhtynyt kartoittamaan vastaavan kohtalon kohdanneita ihmisiä. Mistä tässä pienimuotoisessa epidemiassa on oikein kyse?

Toisaalla tutustutaan psykoterapeutti Shiro Kubon (Hiroshi Tamaki) perheeseen. He ovat kohdanneet suuren tragedian viisi vuotta aiemmin. Auto-onnettomuuden jäljiltä äiti makaa yhä sairaalassa koomassa, kun taas nuorimman tyttären kasvot ovat palaneet niin pahoin, että hän käyttää jatkuvasti naamiota eikä suostu poistumaan kotoaan. Vanhempi Hana-tytär (Sara Minami) ei vahingoittunut onnettomuudessa fyysisesti, mutta henkisesti hän kärsii selviytyjän syyllisyydestä.

Sekä Jun että Hana ovat käytännössä menettäneet äitinsä, ja tämä luo pohjan heidän ystävyydelleen.

Aivan yllättäen Shiro tuo kotiklinikalle naisen (Yuki Sakurai), jonka väittää olevan perheen koomasta herännyt äiti. Nuorempi tytär ottaa naisen innolla vastaan, mutta Hanan mielessä kytee epäilys. Miksi nainen ei näytä yhtään siltä kuin äiti hänen muistikuvissaan?

Tästä asetelmasta käynnistyy syöksy yhä syvemmälle psykologisen kauhun uumeniin. Shiro-isä vaikuttaa lapsiaan ja potilaitaan vilpittömästi rakastavalta mieheltä, mutta jokin hänessä tuntuu silti olevan vialla. Onko hän jo liiankin ylitsepursuavan empaattinen ja ystävällinen? Entä sitten nainen, joka kutsuu itseään perheen äidiksi? Onko hän, vai eikö? Mistä tässä kaikessa on kyse?

Kataoka rakentaa taitavasti jännitteitä, jotka muuttavat arkisetkin kohtaukset piinallisiksi jännitysnäytelmiksi. Toteutus on vähäeleistä, mutta tunnelma pysyy jatkuvasti timminä. Valkokangasta voi vain tuijottaa intensiivisesti samalla kun pelko hiipii pitkin selkäpiitä.

Kun salaisuudet alkavat vihdoin paljastua, tarina kaivautuu kerros kerrokselta kohti mädäntyneen sipulin ydintä. Yllättävät tvistit seuraavat toistaan, ja katsojaa heitellään kuin lastua laineilla. Kaikesta tästä väännöstä huolimatta filmin logiikka toimii aukottomasti, ja vain se vihoviimeinen, hupsuttelun puolelle notkahtava käänne iskee särön muuten niin vahvaan suoritukseen.

Kovaa kamaa!

Toni Jerrman – 4 tähteä

The Good Fatherin Suomi-ensi-ilta 5.4.

Kirjat – Amal El-Mohtar & Max Gladstone: Tällä tavalla hävitään aikasota

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , , ,

Amal El-Mohtar & Max Gladstone
Tällä tavalla hävitään aikasota
This Is How You Lose the Time War
Suom. Kaisa Ranta. Hertta

Tähtivaeltajassa 4/19 julkaistussa haastattelussa Amal El-Mohtar kertoi laajalti mm. Max Gladstonen kanssa kirjoittamastaan This Is How You Lose the Time War -pienoisromaanista. Sittemmin teos voitti niin Hugo-, Nebula- kuin Locus-palkinnon. Nyt kirja on saatu myös suomeksi nimellä Tällä tavalla hävitään aikasota.

Romaani kertoo kahdesta aika-agentista, Punaisesta ja Sinisestä, jotka ovat kiihkeän aikasodan eri puolilla. Toinen heistä palvelee teknologiakeskeistä Virastoa ja toinen luonnonläheistä Puutarhaa. Molempien tehtävänä on muovata historiaa matkaamalla ajassa, jotta heidän kannattamansa maailmanjärjestys käy toteen. Tässä pelissä murhat ja kokonaisten kulttuurien hävittämiset ovat arkipäivää.

Sekä Punainen että Sininen ovat agentteina eliittiluokkaa ja syvästi omistautuneita asialleen. Usko omien toimien oikeutukseen alkaa kuitenkin murentua, kun he ryhtyvät kiellettyyn kirjeenvaihtoon. Alkuun kyse on vastustajan härnäämisestä ja oman erinomaisuuden korostamisesta, mutta vähitellen kirjeiden sävy pehmenee, kun hahmot alkavat ymmärtää toisiaan. Päädytäänkö lopulta mahdottomaan toveruuteen tai jopa rakkauteen, vai onko kyseessä hienovaraisesti kudottu petosten verkko? Nämä kysymykset sävyttävät koko teosta.

Tällä tavalla hävitään aikasota on kauniisti kirjoitettu ja suomennettu kertomus kilpakumppaneista aikasodan pyörteissä. Asetelma mahdollistaa kiehtovat väläykset historian eri kehitysvaiheista, joiden käänteissä agenteilla on omat tärkeät roolinsa. Vuosien myötä pienetkin muutokset kertautuvat ja ohjaavat maailman kehityksen uuteen muottiin. Meille tutun menneisyyden ohessa tarinassa vieraillaan myös kaukaisilla planeetoilla ja tulevaisuuden tähtikentillä. Tästä on aito ihmeen tuntu tehty.

Kiehtovaa kerrontaa on saatu aikaan myös tavoista, joilla Punainen ja Sininen viestivät keskenään. Koska kyseessä on salainen kirjeenvaihto, voi teksti olla piilotettuna vaikkapa kuolleeseen sudenkorentoon, puun vuosirenkaisiin tai teenlehtien liikkeisiin.

Teoksen sydämenä sykkivät kulissien ohessa sen lämminhenkisesti kuvatut päähenkilöt, heidän tunteensa, ajatuksensa ja suhteensa. Tälläkin saralla romaani toimii erinomaisesti. Lisäjännitettä kokonaisuuteen tuo salaperäinen etsijä. Varjo, joka ilmestyy aina paikalle, kun Punainen uskoo tuhonneensa saamansa viestin fyysisen ilmentymän…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/24.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/24

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Käynnistämme vuoden tällä kertaa siinä mielessä poikkeuksellisella numerolla, että mukana ei ole yhtään kirjailija-artikkelia. Sen sijaan katseet on käännetty musiikkiin ja sarjakuviin. Yleisestä suunnanmuutoksesta ei ole kyse, sillä tuleviin numeroihin on sovittu jo iso tukku kirjailijaesittelyitä. Mutta aina on hyvä tutkailla spefi-maisemia myös erikoisemmista kulmista.

Herra Mannisen spekulatiivinen levykokoelma -artikkelissa Pekka Manninen ruotii scifiin, fantasiaan ja sarjakuviin kytkeytyviä levyjä ja biisejä. Mukana on sekä harvinaisia kuriositeetteja, rakettimaisia ralleja että poskettomia kokeiluja. Musiikillisesti kuljetaan aina rockista sinfoniaan, folkista oopperaan ja musikaaleista jazziin. Kokonaisuus hämmästyttää ja kummastuttaa takuuvarmasti jokaista pientä kulkijaa. Ja mikäs sen mukavampaa!

Kuvaa ja tekstejä yhdistävien spefi-kertomusten puolelle kurkistetaan perinteisessä Sarjakuvavuosi Amerikassa -katsauksessa. Siinä perataan esiin vuoden 2023 parhaat uudet yhdysvaltalaissarjakuvat. Joukkoon mahtuu lukuisia teoksia, jotka ilahduttavat, herättävät ajatuksia ja saavat aivot sykkimään kuin pirteä peipponen pelihallissa.

Kotimaisena novellina tarjolla on Inkeri Kontron vaikuttava Kuusyndrooma. Tulevaisuusasetelmasta ja vahvasta psykologisesta otteesta huolimatta se on myös maailmanpoliittisesti ajankohtainen. ”Silloin ei vielä tiedetty, että Kuukin on mielentila.”

Kaiken muun hyvän lisäksi tässä numerossa käynnistyy taiteilijamaestro Pertti Jarlan Unilähetyksiä Kuusta -sarjakuva. Mielikuvitusta kutkuttava omintakeinen tarina jatkuu Tähtivaeltajan tulevissa numeroissa. Jessöör ja jepulis!

Vanhaan tuttuun tapaan mukana on myös rutkasti kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluja. Sekä tietenkin viime numerossa ensimmäistä kertaa nähty Elisa Wiikin ja Mikko Seppäsen Katsomisen arvoista? -palsta, jossa kirjoittajat käyvät läpi striimauspalveluiden tuoreimpia spefi-sarjoja.

Viime vuoden lopulla spefi-faneja ilahdutti tieto, että Magdalena Hain Sarvijumala-romaani (2/23) voitti lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Palaamme tähän merkkihetkeen julkaisemalla Hain kiitospuheen kokonaisuudessaan sivulla kuusi.

”Kuinka monta sydämenlyöntiä sinulla on jäljellä? Läpäisisitkö Voight-Kampff-testin tunnekuohuissa? Tunnetko Roy Batty -metodin?”, kysyy Clutch-bändi Red Alert (Boss Metal Zone) -kappaleessa, joka on julkaistu Sunrise on Slaughter Beach -levyllä vuonna 2022.

Lukemisiin ja kokemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – When Evil Lurks – Paha vaanii

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

When Evil Lurks – Paha vaanii

Kauhu on siinä mielessä antoisa genre, että vaikka ylivoimaisesti suurin osa tarjonnasta on teini- ja bulkkipullaa, niin aina väliin eteen ponkaisee kiitettävän omaperäisiä teoksia. Argentiinalaisen Demián Rugnan When Evil Lurks ottaa tehot irti jo kuluneeksi käyneestä riivaus-teemasta. Tästä kiitos kuuluu pitkälti riivaukseen liitetyille uskomuksille, jotka poikkeavat monin tavoin siitä, mitä elokuvissa on aiemmin nähty.

Maaseudun syrjäkylillä tiedetään, että demoninen riivaus ei ole lastenleikkiä, mutta riivattuja pidetään lähinnä suurten kaupunkien ongelmana. Mutta sitten veljekset Pedro (Ezequiel Rodríguez) ja Jimi (Demián Salomón) löytävät María Elena -vanhuksen (Isabel Quinteros) hökkelistä jo yli vuoden ajan vuoteenomana maanneen, elävältä mätänevän Urielin. Ja hän, jos kuka, on selvästi paholaisen riivaama. Nyt pitäisi vain keksiä, mitä tehdä löyhkäävälle ja epämuodostuneelle ihmisen irvikuvalle, joka erittää limaa ja visvaa enemmän kuin runsaasti. Ampuakaan sitä ei voi, sillä silloin demoni vapautuisi ja pääsisi siirtymään muihin ihmisiin.

Sen tarkemmin juonenkäänteitä paljastamatta voitaneen kertoa, että Uriel ei jää elokuvan ainoaksi riivatuksi. Pedron ja Jimin epätoivon täyteinen pakomatka levittää pelosta nautintonsa nappaavan pahuuden lonkerot yhä laajemmalle. Kukaan ei ole turvassa, kun piru pistää parastaan. Raskaana oleva nainen hakkaa kirveellä omaa päätään, ja riivattu äiti lappaa pikkupoikansa aivot parempiin suihin. Noin ihan alkajaisiksi.

When Evil Lurks tykittää kehiin intensiivistä panikointia, sielua raastavia tunnekuohuja ja toivottomuuden hyökyaaltoja. Äärimmäinen pahuus on voima, jonka edessä ihmiset ovat helisemässä, eivätkä edes vanhat uskomukset ja manauskeinot välttämättä pysäytä pimeyden etenemistä. Siinä on raavailla miehilläkin itku herkässä.

Filmi ei mässäile verellä tai efektivyörytyksellä, vaikka molempia toki onkin tarjolla. Keskeisempää on kujanjuoksu sellaisten voimien kanssa, joita ihmismieli ei voi ymmärtää. Ja juuri tämä perimmäinen vieraus tekee henkilöiden kokemasta hyytävästä kauhusta entistäkin tehokkaampaa. Jopa täysin ilman hötkyilyä tai sätkypelottelua.

Kiitosta sopii jakaa myös näyttelijöille, jotka onnistuvat kuvastamaan hahmojen mielenliikkeitä väkevyydellä, joka istuu täydellisesti elokuvan synkkään tunnelmaan.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Dune: Part Two

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Dune: Part Two
– Dyyni: Osa kaksi

Denis Villeneuven Dyyni-eepoksen ensimmäinen osa ei toiminut itsenäisenä elokuvana. Kokonaisuus jäi romaanin komeaksi kuvitukseksi vailla jännitteitä, kiinnostavia hahmoja tai sisältöä. Dyyni: Osa kaksi onnistuu kuitenkin kokoamaan ainekset meneväksi toimintaviihteeksi ja samalla perustelemaan ensimmäisen osan olemassaolon.

Mutta aloitetaan huonoista uutisista. Dyyni: Osa kaksi on ennen kaikkea naiivi ja reipashenkinen pulp-fantasia-avaruusooppera, joka ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Jos katsoja yrittää suhtautua elokuvaan yhtä tosissaan kuin tekijät, koko touhu kaatuu epäuskottavuuksiin, kivikautisiin asenteisiin ja kliseisyyteen. Pahimmin mättävät aavikkoplaneetan ekologia ja siellä elävät hiekkamadot.

Elokuvassa hiekkamatojen liikkuminen näyttää jopa mahdottomammalta kuin millaiseksi olin sen mielessäni kuvitellut. Niiden selässä matkustaminen johtaisi varmaan tukehtumiskuolemaan. Aavikon kanssa ”tasapainossa” elävät vapaat ihmiset asuvat puolestaan kymmenien tuhansien kansalaisten maanalaisissa kaupungeissa – joiden ruoantuotanto tapahtuu ilmeisesti muutamassa kukkaruukussa.

Vaikka kirjailija Frank Herbert – ja hänen jäljessään käsikirjoittajat Villeneuve & Jon Spaihts – asettuvatkin Arrakis-planeetan kolonialistisella näyttämöllä alkuasukkaiden, fremenien, puolelle, on kertomuksen tapa käsitellä valtaa varsin ongelmallinen. Rakenne noudattelee satoja vuosia toisteltua kaavaa, jossa tuhoutuneeksi luullun kuningas- tai aatelissuvun viimeinen vesa kasvaa sikopaimenten, isojen apinoiden tai muiden iloisten veikkojen keskuudessa, nousee heidän päällikökseen ja johtaa heidät kapinaan laitonta valtaa vastaan. Tässä troopissa laillinen, hyvä valta on perittyä, ja alistetut tarvitsevat hallitsijakseen vanhaa kunnon aatelistoa.

Alkuperäisen romaanitrilogian suurin vahvuus olivat poliittisen juonittelun koukerot, joita Herbert kuvaili jokseenkin samalla intensiteetillä kuin mihin Game of Thrones -televisiosarjassa yllettiin paljon myöhemmin. Tästä valtapelin dramatiikasta Villeneuve ei ole valitettavasti saanut paljoakaan irti. Sen sijaan hän on onnistunut latistamaan asetelman demonisoimalla Harkonnenien mahtisuvun jäsenet yksiulotteisiksi psykopaateiksi ja raivohulluiksi, jotka eivät edes yritä esittää olevansa kykeneviä minkäänlaisiin johtotehtäviin. Tällainen puhdas pahuus sopii kyllä satuelokuviin, mutta Dyynin brutaali väkivalta ja synkkyys antavat ymmärtää, että Villeneuve on suunnannut elokuvansa pikkulasten sijasta aikuisyleisölle.

Itse tarinassa keskitytään messiasnuorukaisen, Paul Atreidesin (Timothée Chalamet), edesottamuksiin. Alkuperäistä juonta on muunneltu enimmäkseen hullumpaan suuntaan: romaaneissa Paulin kasvukertomus alkuasukkaiden johtajaksi ja legendaksi vie vuosia. Villeneuven käsittelyssä hän oppii paikalliset tavat ja hänestä tulee fremen fremenien joukossa muutamassa kuukaudessa. Valkokankaalla hänen nousunsa miljoonien ylipäälliköksi ja vapahtajaksi näyttää vielä epäuskottavammalta kuin miltä se tässä kuulostaa.

Vaikka tarina on tyhmä, Villeneuve ja hänen kumppaninsa kertovat sen teknisesti mestarillisesti. Paulin hyvin rytmitetyt seikkailut vetävät mukaansa, ja keskeiset roolit näytellään enimmäkseen hyvin. Lukuisat yksityiskohdat ovat mitä ihastuttavimpia: epärytmisen hiekkakävelyn maahan piirtämät jäljet, puvustus, musiikki ja äänisuunnittelu, se miten kulttuuriset erot näkyvät jopa taistelumenetelmissä… Höpsöydestään huolimatta elokuva on pullollaan mieleenpainuvaa taidetta.

Kokonaisuus on tällä kertaa vähemmän kuin osiensa summa. Mutta jos elokuvateatteriin astuessaan suostuu jättämään aivot narikkaan, tarjoilee Dyyni 2 oikein tymäkän viihdespektaakkelin – jonka loppukohtauksissa aletaan valitettavasti jo petailla sarjan kolmatta osaa.

Jukka Laajarinne

Kirjat – R. F. Kuang: Babel – Mystinen kertomus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , , ,

R. F. Kuang
Babel – Mystinen kertomus
Babel: Or the Necessity of Violence: An Arcane History of the Oxford Translators’ Revolution
Suom. Helene Bützow. Teos

Tähtivaeltajassa 1/22 esitellyn R. F. Kuangin Babel-romaani on vaihtoehtohistoriallinen fantasiajärkäle. Teoksessa tavoitellaan kunnianhimoisia teemoja: rasismin, seksismin, kolonialismin ja luokkajaon kokonaisselitystä sekä pienen opiskelijajoukon epätoivoista yritystä ratkaista ongelmista jokainen.

1800-luvun lopun Oxfordiin sijoitettu tarina mallintaa rakastavasti yliopistokaupungin miljöötä. Englanti on ylin maailmanvalta, joka todellisen historian tapaan murskaa jalkoihinsa siirtomaavaltioita, kun tavoittelee etuja resurssikilpailussa muiden maailmanmahtien, kuten Ranskan ja Saksan kanssa.

Vaihtoehtohistoriassa Englannin etulyöntiasema perustuu paljolti hopeaan, maagisia ominaisuuksia omaavaan metalliin, joka toimii kielitieteilijöiden erikoiskykyjen raaka-aineena. Pitkälle koulutetut kielitieteilijät pystyvät laatimaan hopeasta arkea helpottavia ja teollisuuden prosesseja sujuvoittavia työkaluja. He kaivertavat hopeatankoihin vastinpari-sanoja, joiden hienoiset merkityserot kielestä toiseen toimivat taikuuden käyttövoimana.

Hopeaa voi pitää kirjassa analogiana esimerkiksi sähkölle tai kapitalismille, tai yleisesti ottaen niille mekanismeille, jotka pitävät talouden ja yhteiskunnan rattaat pyörimässä – mutta jotka ovat niin jokapäiväisiä, ettemme osaa kuvitella elämää ilman niitä.

Kirjan idea kielen merkityksestä yhteiskunnalle ja Babelin tiedekunnan kielitieteilijöiden ratkaisevasta asemasta on kekseliäs, ja se on punottu taitavasti viktoriaanisen aikakauden maailmanpolitiikkaan. Kielitieteen opiskelijoiden Robinin, Ramyn, Victoiren ja Lettyn kautta kuvattu syrjittyjen ystävyys ja sen rikkoutuminen kantavat juonen kaarta ja nostavat sen aidosti traagisiin ulottuvuuksiin. Magiaviritteinen yliopistomaailma muistuttaa hieman velhokoulukirjojen vastaavia, mutta juonen pääpaino on epäkohtia vastaan taistelussa. Vääryydet osoitellaan ja tuomitaan suorasanaisesti. Näin niille toisaalta annetaan tarvittavaa painoa. Mieleen hiipii silti ajatus, että Kuang olisi voinut luottaa enemmän kirjallisiin ansioihinsa ja antaa kuvausten puhua puolestaan – nyt sorrutaan paikoin paasaamiseen.

Suomenkielisessä tekstissä on harmillisen, jopa tolkuttoman paljon huolimattomuusvirheitä. Lisäksi runsaiden alaviitteiden viittausmerkki on lukukelvottoman huomaamaton ja piiloutuu usein lainausmerkkien sekaan, mikä raskauttaa lukemista.

Analogioita ja yhtäläisyyksiä todelliseen maailmaan on viljalti, eikä helppoja ratkaisuja ole tarjolla kirjassakaan. Babelin kielitieteilijät ylläpitävät omalla työllään sortavia rakenteita. Varsinkin päähenkilö räytyy ymmärtäessään osallisuutensa vääryyksiin: Oxfordin opiskelijat ovat etuoikeutetussa asemassa lähes koko muuhun maailmaan nähden, vaikka sitten olisivatkin omassa yhteisössään syrjittyjä etnisyytensä tai sukupuolensa takia. Siirtomaakansojen niska kannattelee yläluokan mukavuuksien rautasaapasta.

Vastarinnan käynnistyttyä päästään pohtimaan aktivismin keinoja. Mitkä niistä ovat tehokkaita, mitä oikeastaan tavoitellaan ja kuinka pitkälle kukin suostuu menemään?

Kokonaisuutena Babel on ansiokas yhteensovitus hyvää hahmokuvausta, poliittis-historiallisia kehitelmiä ja aitojen epäkohtien käsittelyä.

Elli Leppä

Sarjakuvat – J. M. DeMatteis & Mike Zeck: Hämähäkkimies – Kravenin viimeinen jahti

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

J. M. DeMatteis & Mike Zeck
Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti
Suom. M. Kinnunen. Egmont

”Olen lyönyt Hämähäkin. Tullut häneksi.”

Viime syksynä ilmestyneen Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti -albumin julkaisulle odotettiin tukea Kraven The Hunter -leffan Suomen kierroksesta. Hollywood-näyttelijöiden lakon takia filmin ensi-ilta siirtyi kuitenkin lokakuun alusta hamaan tulevaisuuteen (näillä näkymin leffa saapuu suomalaisille valkokankaille vasta ensi syksynä). Täytyy silti toivoa, että kokoelma löytää mahdollisimman suuren lukijakunnan, sillä kyseessä on huomattavasti tavallista supersankaritarinaa vahvempi visio.

J. M. DeMatteisin käsikirjoittama dramaattinen kertomus syöksyy syvälle päähenkilöiden minuuteen ja henkilöpsykologisiin ulottuvuuksiin. Kravenista ja Hämähäkkimiehestä kasvaa lähes myyttisiä arkkityyppejä, jotka elävät ja kipuilevat omien pakkomielteidensä vietävinä.

Länsimaisen yhteiskunnan saastaisuuteen pettynyt Kraven Saalistaja on päättänyt viime töikseen todistaa olevansa joka suhteessa parempi kuin Hämähäkkimies – vaikka se vaatisi lukin nahkoihin asettumista. Tätä tavoitetta hän lähtee toteuttamaan kaiken uhraavalla vimmaisella raivolla: ”Tänä yönä olen laajentanut tajuntaani yrteillä. Olen uppoutunut sinuun… syönyt lihaasi.”

Myös Hämähäkkimiehellä on omat riivaajansa. Hermot ovat riekaleina, sisukset solmussa ja mieli kuolemanpelkoa täynnä. Jostain olisi kuitenkin löydettävä sekä voimaa että se perimmäinen identiteetti, joka on hautautunut hämähäkkimyytin ja Hämähäkkimies-hahmon alle: ”Olen hämähäkki? Sekö minä tosiaan olen?”

Kokonaisvaltaiseen tragediaan tuo lisäulottuvuutta Löyhkän verenhimoinen mutta samalla traaginen hahmo: ”Mikä olin ennen kuin minusta tuli? …mikä?”

Hämähäkkimies: Kravenin viimeinen jahti lyö pöytään vahvan ja ja tunteisiin käyvän lukukokemuksen. Pontta kerronnalle tuovat hahmojen toisiaan peilaavat monologit, lähes hakkaavalla temmolla kulkeva teksti sekä kohtausten voimaa kasvattava kuvakuljetuksen toisteisuus. Mike Zeck ei ole maailman paras piirtäjä, mutta tähän synkkään tarinaan hänen tyylinsä istuu lähes saumattomasti.

Kravenin viimeinen jahti on aiemmin julkaistu suomeksi Hämähäkkimies-lehden numeroissa 9–11/1990.

”Mutta minä voitan. Nöyryytetty isä. Pyhä äiti. Viety kunnia. Minä voitan!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/23.