kirjat

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Emily St. John Mandel
Asema 11
Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Maarit Verronen: Orionin vyö

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Maarit Verronen
Orionin vyö
Aviador

Mipi Ii on suomalaisjuurinen altru. Altrut ovat puolestaan modernia orjatyövoimaa, jota käytetään vaikeissa ja vaarallisissa tehtävissä ympäri maailman. Altruorganisaation olemassaolo tunnetaan vain vallan ylimmillä portailla, oli kyse sitten valtioista tai yrityksistä. Tavallinen kansa ei tiedä heistä mitään.

Tehtävistä saatavat palkkiot valuvat järjestelmän pyörittäjien käsiin, eivätkä altrut näe niistä penniäkään. Heille annetaan vain kaikkein välttämättömin hengissä selviytymiseen. Altrut kuljetetaan paikasta toiseen rahtilaivojen konteissa tai lentokoneiden ruumassa. Käsky saattaa myös käydä, että on käveltävä kaksi kuukautta tuohon suuntaan, jotta päädyt seuraavan operaation suorituspaikalle.

Työpäivät ovat pitkiä, eikä altruilla ole käytännössä minkäänlaista omaa elämää. Yhtä tehtävää seuraa aina toinen.

Tästä kaikesta herää kysymys, mitä tai keitä altrut ovat. Mistä he tulevat ja miksi he suhtautuvat kohtaloonsa niin tyynesti? Säteilymyrkytyksistä, raiskauksista ja hyväksikäytöstä huolimatta altrut eivät kyseenalaista ohjeitaan, vaan suorittavat saamansa tehtävät luotettavasti.

Mipi Iin tuorein komennus vie hänet nimeämättömäksi jäävän maan syrjäseuduille. Kyseisessä maassa vallasta taistelevat aseelliset ryhmittymät sekä heimopäälliköt sekalaisine armeijoineen. Perillä odottaa köyhä ja rupuinen pikkukylä, jonka keskellä kohoaa Hänen Ylhäisyytensä rähjäinen linnoitus. Siellä Mipi Ii saa tehtäväkseen käydä läpi toisen, raunioitetun linnakkeen uumenista löytyneen kirjasaaliin.

Hänen Ylhäisyytensä on vakuuttunut, että teosten joukosta löytyy kätketty viisaus, jonka avulla hän voi lyödä päällikköneuvoston koppaville uskonselittäjille luun kurkkuun. Suunnitelmissa on tietenkin myös lähikylien valtaaminen.

Elämä kylässä on ankeaa ja ankaraa, eivätkä tilannetta paranna Hänen Ylhäisyytensä väkivaltaiset oikut ja päähänpistot, joihin on pakko alistua. Talvella, kun lumimassat peittävät matalimmat hökkelit alleen, tilanne käy entistä tukalammaksi. Ruuasta on huutava pula, ja nälkäiset susilaumat vaanivat ihmisiä. Näkeekö Mipi Ii ja perhe, jonka kanssa hän on ystävystynyt, koskaan enää kevään tuloa? Entä mitä hirveyksiä suljetussa linnakkeessa tapahtuu talven aikana?

Keskeisen juonilinjan väleissä kerrotaan Mipi Iin aiemmista tehtävistä. Tämä laajentaa kiitettävästi kuvaa altrujen palvelualttiista elämästä.

Maarit Verrosen allegorinen romaani on vahva ja vaikuttava teos. Ihmisten toisiinsa kohdistama julmuus sekä piittaamattomuus luonnon kestokyvystä tulevat aina iholle asti. Tuntuu kuin mikään ei riittäisi, kun ihmiset haluavat tyydyttää alhaisimpia viettejään vähät välittämättä siitä, mitä se tekee toisille ihmisille tai ympäristöllemme. Rahan ja vallan himo sekä oman edun tavoittelu soittelevat maailmaa, jossa toivo paremmasta on jo aikoja sitten hukattu saasteiden ja ruumiskasojen alle.

Kerronnallisesti Orionin vyö on Verrosen taattuun tyyliin lakonisen toteavaa. Suuria tunnekuohuja ei maalailla, mutta tästä huolimatta tapahtumat kouraisevat syvältä. Tarinan päätökseen on säästetty sentään pieni valonpilkahdus, joka suo minimaalisen helpotuksen pahimpien kauhujen ravistelemalle lukijalle. Ehkäpä mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Uutiset – Helsingin Kirjamessut 2022

tonitahtivaeltaja Uutiset , ,

Helsingin Kirjamessut 2022

Kirjafanien vuoden kohokohta eli Helsingin Kirjamessut tekee jälleen tuloaan! 27.–30.10. kaikki kirjallisuuden ystävät suuntaavat kohti Helsingin Messukeskusta. Ohjelmaa on tavalliseen tapaan tarjolla runsain mitoin.

Myös Helsingin Science Fiction Seuralla ja muilla pääkaupunkiseudun sf-järjestöillä on messuilla oma tiskinsä. Sieltä voi käydä hankkimassa uudempia ja vanhempia Tähtivaeltajia, T-paitoja, kyniä, Marvineita, edullisia kirpparikirjoja ja vaikka mitä. Muista siis vierailla osastollamme osoitteessa 6p19.

Oheiseen listaan olemme koonneet kattauksen messujen spefi-ohjelmista. Näiden ohessa aiheesta löytyy varmasti keskusteluja myös kustantamojen omilla osastoilla, eli pulaa tekemisestä ei messuilla tule puuttumaan.

TORSTAI 27.10.

10.30–11.00 Kallio
A.R.S. Horkka
JÄÄTÄVÄÄ

11.00–11.30 Töölö
Markus Harju, haastattelija Matti Järvinen
SOLOMON KANE SUOMEKSI

11.00–11.30 Lonna
KUVASTAJA-PALKINNON JAKO

13.30–14.00 Fiskehamnen
Irmelin Sandman Lilius, intervjuare Henrik Huldén
IRMELIN SANDMAN LILIUS BAGGENS KOJA

14.00–14.30 Kallio
Niklas Ahnberg
POIKA JOKA KÄVELI VETTEN PÄÄLLÄ

16.30–17.00 Kallio
Siiri Enoranta, Henriika Tulivirta, haastattelijat Anna Tulusto ja Pietari Kylmälä
YLE LUKUPIIRI TULUSTO & KYLMÄLÄ: SIIRI ENORANTA JA MAAILMANTYTTÄRET

PERJANTAI 28.10.

10.30–11.00 Töölö
Minna Mikkonen, haastattelija Jonna Tapanainen
AMELIAN LUUT

13.00–13.30 Kallio
Elina Pitkäkangas
SANG

14.30–15.00 Lonna
Reetta Vuokko-Syrjänen ja Nadja Sokura
OSUUSKUMMAN ESIKOISET: TUNTEMATTOMAT TIET JA SYNTYKEHO

15.00–15.30 Esplanadi
Juba Tuomola
VIIVI JA WAGNER 25 – RAKKAUTTA RÖH & MINERVA – JÄTTILÄISEN KYYNELEET

15.00–15.30 Lonna
Mari Laaksonen
DEGNE

15.30–16.00 Esplanadi
Kati Rapia, haastattelija Juha Hurme
VOIMIA!

15.30–16.00 Lonna
Rauno Sainio, haastattelija Niko Aula
KIINALAISET ROMAANIT

16.00–16.30 Töölö
Marko Hautala
KUOLLEIDEN VALSSI

16.00–16.30 Kallio
Sini Helminen
SYSI

16.00–16.30 Lonna
Jyrki Vainonen, haastattelija Niko Aula
TÄYTETYT

17.30–18.00 Suomenlinna
Mikko Kamula, Katri Kauppinen
SUOMALAINEN MYTOLOGIA HERÄÄ HENKIIN HISTORIALLISISSA ROMAANEISSA

18.00–18.30 Töölö
Mikko-Pekka Heikkinen
NORPPAÖLJY

LAUANTAI 29.10.

10.30–11.00 Kallio
Taru Kumara-Moisio, haastattelija Kallion lukion opiskelijat
TAIVAANJUURET

13.00–13.30 Kallio
Arla Kanerva
LOPUN AIKOJA

14.00–14.30 Kallio
Sami Tissari
KRYSA

14.30–15.00 Kallio
Seidi Saikkonen
JÄLKEEN

17.00–17.30 Töölönlahti
Heikki Kännö, haastattelija Rosa Liksom
IHMISHÄMÄRÄ

17.30–18.00 Kallio
Elina Airio, Seidi Saikkonen, haastattelija Jenni Råback
DYSTOPIA: AIKAMME JA TULEVAISUUTEMME

18.00–18.30 Töölönlahti
Aleksi Kuutio,
TÄHTIVAELTAJA-PODCAST LIVE! – MIKÄ ON SPEFISSÄ IN JA OUT VUONNA 2022?

SUNNUNTAI 30.10.

12.00–12.30 Kallio
Anne Kovalainen
ENSIN PALASIVAT LINNUT

14.00–14.30 Esplanadi
Kalle Kinnunen, Emmi Itäranta, Saga Sarkola
VEDEN VARTIJA – TEEMESTARIN KIRJASTA ELOKUVAKSI

14.00–14.30 Lonna
Juhani Karila, Sebastian Musielak, Lola Rogers, haastattelija Claire Saint-Germain
MITEN KÄÄNTÄÄ RYLLÄÄVÄT TURVEMÖRÖT JA RAITAJALAT? SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN KÄÄNTÄJIEN HAASTEITA

15.30–16.00 Kruununhaka
Jyrki Korpua
TOLKIEN JA KALEVALA

16.00–16.30 Kruununhaka
Mikko Kamula, haastattelija Eeva Herrainsilta
KALEVAN POJAT

Muutokset ovat tietenkin mahdollisia!

Kirjat – Sami Tissari: Krysa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Sami Tissari
Krysa
Aula & Co

Sami Tissarin esikoisromaani Krysa on kunnianhimoinen, totta ja tarua sekoitteleva vaihtoehtohistoria. Meidän tuntemassamme todellisuudessa amerikkalaistutkija Frank Rosenblatt menehtyi heinäkuussa 1971. Hän oli tietotekniikan varhainen edelläkävijä, joka kehitteli itsestään oppivaa koneälyä. Rosenblattin teoriat joutuivat jo hänen elinaikanaan vastatuuleen, ja tietokonetekniikan tulevaisuus lähti aivan toisille urille.

Tissarin romaanissa Rosenblatt ei kuollut, vaan hänet kaapattiin Neuvostoliittoon jatkamaan Perceptron-laitteensa kehittelyä – hyvällä menestyksellä. Niin hyvällä, että se kääntää koko planeettamme valtatasapainon uuteen uskoon ja estää Neuvostoliiton hajoamisen.

Kirjan kertojana toimii neuvostoliittolainen, sittemmin Suomeen muuttanut Pavel Anatolevits Dybenko. Jo heti kärkeen käy selväksi, että hän on vastuussa perikadosta, joka koitti helmikuun 23. päivänä vuonna 2019. Tuolloin hänen lausumansa runo sammutti planeetan kaikki koneet. Tämä johti yhteiskuntien romahtamiseen ja ajoi ihmiskunnan lähes sukupuuttoon. Anarkian vallitessa harvat henkiinjääneet päätyivät taistelemaan keskenään yhä pienemmiksi käyvistä resursseista.

Ennen kuolemaansa Pavel päättää taltioida kertomuksensa siitä, miten tähän päädyttiin. Muistelmat käynnistyvät vuodesta 1988, jolloin Pavel oli kahdeksanvuotias. Hän asui Buratinon salaisessa kaupungissa, jota ympäröivät metsät oli miinoitettu vakoojien varalta. Hänen isänsä toimi elektroniikkainsinöörinä Buratinon tieteellis-teknisessä tutkimuslaitoksessa, jossa valmistettiin salassa pidettäviä aseita ja muita vempaimia.

Tämän aikakauden kuvauksessa Tissari ottaa kaiken ilon irti neuvostobyrokratian absurdeista koukeroista sekä kansalaisten tavasta kitata suunnattomia määriä viinaa.

Hyvä esimerkki neuvostoelämän kafkamaisuudesta saadaan jo tarinan ensisivuilla, kun Buratinoon salaa livahtanut Vitja-eno menehtyy. Koska Vitja on virallisten papereiden mukaan yhä työpaikallaan Novikovon kylässä, häntä ei tietenkään voi haudata ja julistaa kuolleeksi Buratinossa. Tästä käynnistyy kimurantti prosessi, jolla on pitkälle meneviä vaikutuksia myöhempiin tapahtumiin.

Muutenkin kirja tulvii makoisia syy-seuraus-ketjuja, joissa pienilläkin käänteillä ja elementeillä on lopulta suuri merkitys.

Neuvostoliittolaisten alkoholinkäyttöä kuvaa osuvasti seuraava lainaus: ”Puna-armeijan ja -laivaston päivä 23. helmikuuta oli meillä Neuvostoliitossa suuri juhla. Se tarkoitti, että kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa järjestettiin sotilasparaati. Toisekseen joka ikinen armeijassa tai laivastossa palveleva, tai joskus siellä palvellut, aloitti isänmaallisen pämppäämisen heti aamusta. Koko maa oli iltapäivään mennessä tillin tallin.”

Buratinosta Pavelin kertomus risteää suuntaan jos toiseenkin. Ajassa hypellään eestaas, ja mukaan ui lukuisia uusia tuttavuuksia sekä tarinaulottuvuuksia. Useimmiten hahmot, laitteet ja yksityiskohdat pumpsahtavat esiin tyhjästä ja niiden olemus sekä merkitys avataan vasta paljon myöhemmin. Ratkaisu vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta sekä kykyä hyväksyä hämmennyksensä. Krysa onkin kuin palapeli, jonka palat pudotetaan lukijan eteen sattumanvaraisessa mutta silti tarkkaan harkitussa järjestyksessä.

Aineksia romaanissa riittää vaikka muille jakaa. Tarinan kannalta keskeisiä henkilöitä on lukuisia, ja heidän erikoisia elämänkaariaan käsitellään pieteetillä. Väliin kerronta kurvailee sivuraiteille ja lappaa esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita – osa jopa aidon historian puolelta

On automatisoituja tuotantolaitoksia, jotka sylkevät pihalle täysin käyttökelvottomia esineitä. On elämää pitkittäviä Zbarsky-kapseleita. On antropologisia kokeita, joilla selvitetään, onko kommunismi ihmiselle luontainen olotila vai ihmiskunnan sivistyksen lopullinen ilmentymä. On keskenään kommunikoivia perceptroneita, älypillereitä, muurahaisfarmeja, synteettisiä ihmisiä, filosofisia keinohuumeita, rinnakkaisia universumeja ja vaikka mitä.

Krysa on todellinen runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista. Tissari päästelee menemään sellaisella vauhdilla ja vimmalla, että lukijaparka on helisemässä kaiken tämän yli äyräiden vuotavan ylenpalttisuuden keskellä. Ja se on kokijasta riippuen joko hyvä tai huono asia – itse kallistun hienoisella marginaalilla hyvän puolelle.

Tissari ei vielä ole niin nerokas kertojamaestro kuin vaikkapa Heikki Kännö tai Antti Salminen, mutta matkalla selvästi ollaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Heikki Kännö: Ihmishämärä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Heikki Kännö
Ihmishämärä
Sammakko

Heikki Kännön neljäs romaani jatkaa temaattista jatkumoa, joka esikoiskirja Mehiläistiestä alkaen on piirtänyt omaleimaista kuvaa Euroopan vaihtoehtoisen taidehistorian käänteistä. Aiemmissa kirjoissa sivutut mystikkotaiteilijat Joseph Beuys ja Heinrich Hase ovat tässäkin teoksessa esillä päähenkilöiden osin tiedostamattomina taustavaikuttajina.

Ihmishämärä kommentoi jo sisällysluettelostaan lähtien korkeakulttuurin ja sivistyksen eri modaliteetteja kunnianhimoisen laajalla haravalla. Tilaa saavat niin germaaninen/skandinaavinen mytologia, Euroopan vaiheet toisesta maailmansodasta alkaen, Richard Wagnerin teokset kuin laaja kirjo filosofejakin. Välillä hengästyttää. Hahmojen suulla käydään läpi jo ensimmäisillä sivuilla mm. Descartesin, Spinozan ja Leibnizin tuotantoa, eikä oppisisältö siitä ainakaan kevene tarinan päästessä vauhtiin.

Tapahtumapaikkojen keskiössä on saksalainen Kleven pikkupaikkakunta, jonka lähistöllä on historian saatossa ryvetty juoksuhautojen mudassa. Juoksuhaudasta saakin alkunsa yksi kirjan näkökulmahenkilöistä, silmäpuoli, synkkä Hans Otter, jonka itsensä etsiskely ja muistin palauttaminen läpäisevät punaisena lankana koko ajan ja paikan monikerroksisen rakenteen.

Klevessä sijaitsee myös Goldener Apfel -omenatarha, jonka kultakuoriset omenat ja niiden emäntä Engelbertha muodostuvat toiseksi keskiöksi vyöryvien tapahtumien virrassa. Tässä lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ilmastonmuutos on edennyt ja eurooppalaista arkea värittävät entistä enemmän rankkasateiden aiheuttamat tulvat, helteiden kärventämät kuivat jaksot sekä tappavat punkkitaudit. Engelberthan vaikutuspiiriin kulkeutuu myös muita henkilöitä, kuten matemaatikko-kuvataiteilija Baldovino ja hänen nuori oppilaansa Anastázie, joiden arkisemmat murheet kiinnittävät kerronnan konkretiaan.

Ihmishämärä hyödyntää sisäkkäisiä kehys- ja sivutarinoita; milloin taideopiskelijoille kerrotaan tuhansia vuosia vanhasta historiasta, milloin pohjoismaiset jumalat selvittelevät välejään ajan alkuhämärissä. Kehykset sulautuvat äkkiarvaamatta toisiinsa. Esimerkiksi jumalat Freia ja Wotan päätyvät Berliiniin elämään pitkiä jaksoja ihmishahmossa.

Eräänä läpileikkaavana tarinakehyksenä toimii Wagnerin Ring-oopperasaagan juonenkuljetus, jossa ylijumalan arkkivihollisen roolin saa kääpiömäisten nibelungien kuningas Alberich. Wagnerin persoonasta ja tuotannosta samoin kuin Nietzschen filosofisista teoksista ammennetaan saatanallisten sopimusten aineksia. Niistä rakennetaan suurta kansallissosialismin selitys- ja kehityskertomusta, joka kattaa lähes kaikki saksalaiset kansallisikonit.

Koska tässä ei vielä ole tarpeeksi, palikkatorniin on lisätty myös tekoälyn herääminen ja transhumanismin elementtejä. Kasassa on suorastaan megalomaaninen jumalten ja ihmisten maailmat toisiinsa lomittava eepos, jonka maagisena liimana toimii fiktiivinen vril-alkuaine.

Lukijan käsityskykyä tyylikkäästi haastavassa, taidokkaassa teoksessa esitetään päätähuimaava tulkinta skandinaavisten jumalien uuden valtakauden alusta ja ihmisten vajoamisesta unohdukseen. Ihmisten maailman tuhon alkaessa kirjassa vaelletaan murtuvassa Euroopassa, ydinohjusten, tulvien ja tartuntatautien riivaamassa maisemassa, jonka ylle maailmanpuu on noussut uuteen kukoistukseensa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret
WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – H. P. Lovecraft: Hulluuden vuorilla

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

H. P. Lovecraft
Hulluuden vuorilla
At the Mountains of Madness
Suom. Lauri Lattu. Nysalor

Olen jo useamman vuosikymmenen ajan toivonut, että H. P. Lovecraftin tarinoista saataisiin uudet suomennokset. Jalavan 1980- ja 1990-luvuilla kustantamat ja sittemmin useaan kertaan uudelleenjulkaistut käännökset kun eivät kunnolla tavoita Lovecraftin tekstien alkuperäistä voimaa ja tunnelmaa. Tällä tiellä on vihdoin otettu ensiaskeleet, sillä pieni Nysalor-kustantamo julkaisi vuonna 2020 Väri avaruudesta ja muita Cthulhu-mytologian tarinoita -kokoelman Lauri Latun pätevällä suomennoksella. Nyt vuorossa on Latun kääntämä Hulluuden vuorilla -pienoisromaani.

Kosmista tieteiskauhua edustava kertomus kuvaa Miskatonicin yliopiston retkikunnan matkaa Antarktiksen synkkien salaisuuksien äärelle. Matkasta on kulunut jo jonkin aikaa, mutta vasta nyt ryhmän johtajana toiminut William Dyer on valmis kertomaan uskomattoman totuuden heidän kokemuksistaan – estääkseen näin ketään muuta enää matkaamasta hulluuden vuorten tuolle puolen.

Tarina käynnistyy lähes kliinisen tieteellisesti, kun Dyer esittelee retkikunnan varusteita ja tutkimusmatkan ensimmäisiä etappeja. Tosin jo tässä vaiheessa lumeen ja jäähän peittyneen kuolleen mantereen mystinen tyhjyys saa kertojan yltymään runolliseen kuvailuun, jota värittävät merkitykselliset yhtymäkohdat kammotun Necronomicon-teoksen sanoinkuvaamattomiin kauhuihin.

Retki saa uuden käänteen, kun tutkijat löytävät muinaisesta saviliuskeesta fossiilisia jälkiä, jotka uhmaavat kaikkea sitä, mitä Maapallon varhaisista kehitysvaiheista tiedetään. Nämä löydöt johtavat retkikunnan aiemmin tuntemattomaksi jääneen, Himalajaakin korkeamman vuorijonon äärelle. Ja tämän jälkeen mikään ei ole enää entisellään.

Jo tässä vaiheessa mukaan pakkaa sellaisia mielikuvitusta kutkuttavia ihmeitä, että lukija on täysin täpinöissään. Jatkossa jännitys vain tiivistyy ja ihmeet muuttuvat entistäkin henkeäsalpaavammiksi. On lähes yliluonnollista, kuinka taitavasti Lovecraft onnistuu kerimään esiin toinen toistaan painajaismaisempia visioita. Puhumattakaan kaikesta siitä, mikä jätetään vain pahaenteisten vihjailujen varaan. Lisäksi alitajuntaa soitteleva teksti on niin uskomattoman evokatiivista, että kuvatut kauhut ja niiden nostattamat tunnelmat saavat lähes käsinkosketeltavia muotoja.

Hulluuden vuorilla on mestariteos jopa Lovecraft-asteikolla, joten on hienoa, että se on saatu suomeksi näin hyvin toimitettuna laitoksena. Alkuperäisen tarinan ohessa mukana on Latun Antarktiksen olosuhteita ja historiaa valottava esipuhe, runsaasti tekstissä käytettyjä termejä avaavia alaviitteitä sekä laajat jälkisanat, jotka pureutuvat mm. tarinan taustoihin sekä pienoisromaanin yhteyksiin Lovecraftin muuhun tuotantoon.

Kiitän ja kumarran.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Kirjat – Clark Ashton Smith: Zothique

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Clark Ashton Smith
Zothique
Zothique
Suom. Eero Nurmi. Vaskikirjat

Zothique, Maapallon viimeinen manner. Aurinko heikkenee ja ihmiskunta on vajonnut takaisin siihen myyttiseen barbariaan, josta se nousi Maan ollessa vielä nuori. Magia on jälleen voimissaan, mutta sillä ei enää loihdita säkenöiviä rakennelmia eikä sitä hämmästellä kaupunkien kaduilla. Vallalla on irstaus, ahneus ja kyltymätön vallanjano, joilla pahamaineiset velhot alistavat ihmisiä samalla kun muinaiset jumalat murskaavat palatseja jalkoihinsa.

Zothique on novellikokoelma, joka pitää sisällään Clark Ashton Smithin Zothique-syklin tarinat. Ne edustavat ns. Kuoleva Maa -tyylilajia, jonka keskeinen piirre on kuvata ikiaikoja jatkuneen rappionsa alle luhistuneen maailman kuolinkamppailua. Lajin nimi tulee Jack Vancelta (kts. Iltaruskon maa, 1990), mutta Smith oli apajilla huomattavasti aiemmin.

Smithin novelleja julkaistiin aikoinaan Weird Talesissa, ja hänet niputetaankin usein H. P. Lovecraftin ja Robert E. Howardin kanssa lehteä hallinneeksi triumviraatiksi. Ei siis ole pahasta verrata herrojen tyylejä ja tapoja.

Howardin Conan-tarinat ovat täynnä vimmaa ja vapautta. Taikuuskin tottelee, kun terässäilä laulaa. Smithillä puolestaan turmelus on näivettänyt ihmiskunnan sielun ja magia leiskuu kuolleita kutsuvien nekromanttien kuivettuneissa sormissa.

Lovecraft kutoi vierauden ja vaanivan vaaran tunnetta adjektiivien vyöryllä, joskin lopputulos sortui ajoittain komiikankin puolelle. Smith puolestaan ei sorru mihinkään. Hänen otteessaan sanat taipuvat kuvaamaan villiä ja raakaa rappiota sekä unenomaisia seikkailuja, jotka ajautuvat väistämätöntä tuhoa kohti. Se on kaunista.

Howard kertoi ihmisen myyttisestä, hyborisen ajan esihistoriasta, jolloin kaikki oli mahdollista ja loistelias tulevaisuus rohkeiden tavoiteltavana. Lovecraft kuvasi nykyaikaa ja siellä vaanivia eksistentiaalisia vaaroja, mutta muinaiset jumalatkin olivat jotain, joille ihmiset saattoivat panna kampoihin.

Smithin Zothique on tämän matkan päätepiste. Toivoa ei ole. Tulevaisuus himmertyy kuolevan auringon myötä pimeyteen. Sellaista pahetta ei olekaan, johon ihminen ei jatkuvasti lankeaisi. Riettauksia, kidutusta, julmuutta. Kokonainen muinainen valtakunta voidaan riipiä kuoleman otteesta takaisin epäpyhään elämään ja matkalainen alistaa käsittämättömään piinaan kansan sadismin tyydyttämiseksi. Tämän kaiken keskellä ihmiset eivät voi kuin yrittää parhaansa. Vaikka useimmiten kuitenkin pahimpansa.

Novellit on käännetty mahdollisimman autenttisista lähteistä ilman varhaisempien toimittajien sorkkimista ja sensuuria, eli suomennosta voi pitää itsessäänkin jo kulttuuritekona. Erityistä kiitosta pitää antaa M. J. Tuomisen korkealaatuisesta esipuheesta sekä novelliesittelyistä.

Tästä ei taiteellisiakin sfäärejä tavoitteleva pulp-tarinointi enää parane. Clark Ashton Smith on nero ja mestari!

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Kirjat – Don DeLillo: Hiljaisuus

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Don DeLillo
Hiljaisuus
The Silence
Suom. Helene Bützow. Tammi

Super Bowl -iltana sähköverkko romahtaa ja kuvaruudut sammuvat. Euroopasta palaavan pariskunnan matka ystäviensä kotikatsomoon vaikeutuu, eikä mikään ole enää niin kuin ennen.

Don DeLillon pienoisromaanin tapahtumat sijoittuvat yhteen iltaan, rajattuihin tiloihin: lentokoneeseen, päivystyspoliklinikalle ja arkiseen asuntoon, jossa televisiosta tulee aluksi amerikkalaista jalkapalloa ja sitten ei. Selitystä järjestelmän romahtamiselle ei anneta, vaikka sillä spekuloidaankin. Hiljaisuus on kertomus tavallisista ihmisistä, joiden aikaisempi olemisen tapa on ainakin hetken aikaa katkolla.

Takakannessa lainataan The Guardianin arvostelua, jossa DeLilloa verrataan Samuel Beckettiin. Rinnastus osuu kohdilleen. Hiljaisuus lähestyy niin teemoiltaan, tyyliltään kuin kerronnan tavoiltaankin absurdin teatterin perinteitä. Enemmän kuin katastrofista, DeLillo kirjoittaa siitä, mitä kuvaruudut ja alituinen sähköinen yhteydenpito ovat tähän mennessä merkinneet. Kuten yksi kirjan henkilöistä selittää, mielialalääkitylle keskiluokalle ”elokuvat ovat yksi ulospääsytie” siitä, ettei enää tunne itseään peiliin katsoessaan.

Ennen järjestelmän rikkoutumista henkilöiden puhe on paljolti eräänlaista metapuhetta: keskustelua siitä, mitä kuvaruuduilla tai kirjoissa esitetään. Kieli ei käsittele itse elettyä vaan sivusta seurattua valmiiksi editoitua todellisuutta, enemmän sen muotoa kuin sisältöä.

Verkko on ollut todellisuutta luova ja ylläpitävä rakenne, jonka katoaminen koetaan maailman katoamisena. ”Todistammeko itse luonnon poikkeamaa? Eräänlaista virtuaalitodellisuutta?” ihmettelee yksi keskustelijoista. Simuloitu ja lihallinen ovat kääntyneet hänen ajattelussaan nurin. DeLillo on käsitellyt samantapaista tematiikkaa aiemminkin, esimerkiksi Valkoisessa kohinassa, jossa ihmiset käyvät ihmettelemässä ja valokuvaamassa Amerikan kuvatuinta latoa, koska se on Amerikan kuvatuin lato.

Hiljaisuuden kokijoille sivilisaatio on mennyt pirstoiksi. ”Olemme yhä ihmisiä, sivilisaation inhimillisiä sirusia.” Sivilisaatio on yhä heissä ja ottaa muotonsa esimerkiksi siinä, miten yksi romaanihenkilöistä istuu pimeän tv-ruudun äärellä suoltaen suustaan katkeamatonta kuvitteellista urheiluselostusta ja mainoskatkojen myyntipuhetta. Kun verkostoidut yhteydet ovat poikki eikä koetusta voi enää jakaa tallenteita, verkottuneet merkitykset alkavat kuitenkin vääjäämättä liueta olemattomiin. ”Meillä ei ole enää muuta sanottavaa kuin se mikä mieleen juolahtaa, eikä se jää kenenkään mieleen.”

Kertomus ei spekuloi netin jälkeisellä uudella ihmisellä tai maailman vaihtoehtoisilla perustuksilla. Emme saa lukea, palaavatko sähköt tai joutuvatko ihmiset tutustumaan naapureihinsa. Fokus on tiukasti siinä hämmennyksen tilassa, johon henkilöt on heitetty, kun teknologian maaperä pettää. Tässä yhteen asiaan keskittyneessä tiiviissä muodossaan Hiljaisuus nousee tekijänsä parhaiden kirjojen joukkoon.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2022 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , , ,

Tähtifantasia-palkinto 2022

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2021 suomeksi ilmestyneestä
fantasiakirjasta annetaan WSOY:n julkaisemalle
SUSANNA CLARKEN romaanille PIRANESI.
Teoksen on suomentanut Helene Bützow.

Piranesiksi kutsuttu mies elää loputtomassa sokkelossa, joka koostuu suurista saleista ja portaikoista. Saleissa on patsaita, rakennuksen yläkerroksista näkyvät pilvet ja tähdet, alhaalla on vettä. Mies vaikuttaa menettäneen muistinsa ja on vuoroveden sekä muiden luonnonvoimien armoilla.

Päähenkilö on vanki, omanlaisensa tieteilijä ja tutkimusmatkailija. Hänen maailmansa saattaa kätkeä sisälleen muinaisia salaisuuksia. Piranesin ainoa puhekumppani on Toinen, salaperäinen mies, jolta hän saa tehtävän suoritettavakseen. Piranesi kuitenkin kyseenalaistaa hänelle annetun tehtävän mielekkyyden. Toiselle maailma on labyrintti, mutta Piranesi kutsuu sitä Taloksi, joka on kaunis ja lempeä asukkailleen.

Piranesi-romaani on omaperäinen ja yllättävä, kaunis ja kiehtova. Tiivis teos toimii niin jännittävänä mysteerinä, runollisesti kuvattuna fantasiamatkana kuin filosofisena pohdintana. Taitavasti rytmitetty kerronta pitää lukijan otteessaan ja avaa arvoitusta vähitellen. Kirjailija luo maailmastaan täyteläisen yleiskuvan, joka laajenee lukijan mielessä. Päähenkilön myönteisyys ja vilpittömyys luovat vastakohdan hänen tilanteensa erikoisuudelle ja osin kauhistuttaville tapahtumille.

Susanna Clarken romaani on taideteos, joka ei tyhjene yksittäiseen tulkintaan. Se kertoo sairastumisesta ja toipumisesta, muistista ja identiteetistä, tiedon etsinnästä, yksinäisyyden ilosta ja kaipuusta muiden ihmisten luo. Piranesi näyttää, kuinka mahdottomilta tuntuvissa tilanteissa pystyy löytämään mielenrauhan pienistä asioista. Toisaalta kirjan sanoma ei kannusta romanttiseen haihatteluun. Päähenkilön selviytymiskeinoja ovat looginen päättely, arjen järjestäminen ja kouriintuntuva tekeminen.

Romaanin keskiössä ovat nimihenkilön psykologia sekä Talon, eli todellisuuden, äärettömyys, arvoituksellisuus ja kauneus. Kirja haastaa pohtimaan suhdetta maailmaan ja siitä pakenemiseen. Romaanissa taikuutta käytetään pelkäksi tekniikaksi rappeutuneena tieteenä. Kaikkeuden ihmeellisyyden paljastamisen sijasta se on väline vallantavoitteluun. Piranesi arvostaa ympäristöään sen itsensä vuoksi, kun toisille se on hyväksikäyttöä varten. Clarke viittaa yhteiskuntaan, jossa ihmiset ovat unohtaneet osansa suuremmasta kokonaisuudesta ja keskittyvät pikkumaiseen etujen kahmimiseen. Kirja vihjaa, että salaisuutta etsiessä kannattaa kiinnittää huomiota avoimuuteen ja kuuntelemiseen. Huolenpito ja myötätunto ovat avaimia maailmaan.

Kokoaan suurempi Piranesi jää lukijan mieleen. Se on borgesmainen palapeli Mervyn Peaken tyyliin. Kuvitelma, joka kertoo oudosta ja ihmeellisestä todellisuudestamme ja ihmisenä olemisesta.

Englantilaisen Susanna Clarken (s. 1959) edellinen romaani oli Jonathan Strange & herra Norrell (2004), joka ilmestyi suomeksi vuonna 2005. Molempien teosten loistavat suomennokset ovat Helene Bützowin käsialaa.

Tähtifantasia-palkinto jaettiin kuudettatoista kertaa. Palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä sekä kirjabloggaaja Niina Tolonen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Rogerson: Kirjojen tytär (Karisto, 2020, suom. Mika Kivimäki)
Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys (Siltala, 2019)
Samanta Schweblin: Houreuni (Like, 2018, suom. Einari Aaltonen)
David Mitchell: Luukellot (Sammakko, 2017, suom. Einari Aaltonen)
Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, 2016, suom. Helene Bützow)
Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)