Kirjat – Maarit Verronen: Orionin vyö

Maarit Verronen
Orionin vyö

Aviador

Mipi Ii on suomalaisjuurinen altru. Altrut ovat puolestaan modernia orjatyövoimaa, jota käytetään vaikeissa ja vaarallisissa tehtävissä ympäri maailman. Altruorganisaation olemassaolo tunnetaan vain vallan ylimmillä portailla, oli kyse sitten valtioista tai yrityksistä. Tavallinen kansa ei tiedä heistä mitään.

Tehtävistä saatavat palkkiot valuvat järjestelmän pyörittäjien käsiin, eivätkä altrut näe niistä penniäkään. Heille annetaan vain kaikkein välttämättömin hengissä selviytymiseen. Altrut kuljetetaan paikasta toiseen rahtilaivojen konteissa tai lentokoneiden ruumassa. Käsky saattaa myös käydä, että on käveltävä kaksi kuukautta tuohon suuntaan, jotta päädyt seuraavan operaation suorituspaikalle.

Työpäivät ovat pitkiä, eikä altruilla ole käytännössä minkäänlaista omaa elämää. Yhtä tehtävää seuraa aina toinen.

Tästä kaikesta herää kysymys, mitä tai keitä altrut ovat. Mistä he tulevat ja miksi he suhtautuvat kohtaloonsa niin tyynesti? Säteilymyrkytyksistä, raiskauksista ja hyväksikäytöstä huolimatta altrut eivät kyseenalaista ohjeitaan, vaan suorittavat saamansa tehtävät luotettavasti.

Mipi Iin tuorein komennus vie hänet nimeämättömäksi jäävän maan syrjäseuduille. Kyseisessä maassa vallasta taistelevat aseelliset ryhmittymät sekä heimopäälliköt sekalaisine armeijoineen. Perillä odottaa köyhä ja rupuinen pikkukylä, jonka keskellä kohoaa Hänen Ylhäisyytensä rähjäinen linnoitus. Siellä Mipi Ii saa tehtäväkseen käydä läpi toisen, raunioitetun linnakkeen uumenista löytyneen kirjasaaliin.

Hänen Ylhäisyytensä on vakuuttunut, että teosten joukosta löytyy kätketty viisaus, jonka avulla hän voi lyödä päällikköneuvoston koppaville uskonselittäjille luun kurkkuun. Suunnitelmissa on tietenkin myös lähikylien valtaaminen.

Elämä kylässä on ankeaa ja ankaraa, eivätkä tilannetta paranna Hänen Ylhäisyytensä väkivaltaiset oikut ja päähänpistot, joihin on pakko alistua. Talvella, kun lumimassat peittävät matalimmat hökkelit alleen, tilanne käy entistä tukalammaksi. Ruuasta on huutava pula, ja nälkäiset susilaumat vaanivat ihmisiä. Näkeekö Mipi Ii ja perhe, jonka kanssa hän on ystävystynyt, koskaan enää kevään tuloa? Entä mitä hirveyksiä suljetussa linnakkeessa tapahtuu talven aikana?

Keskeisen juonilinjan väleissä kerrotaan Mipi Iin aiemmista tehtävistä. Tämä laajentaa kiitettävästi kuvaa altrujen palvelualttiista elämästä.

Maarit Verrosen allegorinen romaani on vahva ja vaikuttava teos. Ihmisten toisiinsa kohdistama julmuus sekä piittaamattomuus luonnon kestokyvystä tulevat aina iholle asti. Tuntuu kuin mikään ei riittäisi, kun ihmiset haluavat tyydyttää alhaisimpia viettejään vähät välittämättä siitä, mitä se tekee toisille ihmisille tai ympäristöllemme. Rahan ja vallan himo sekä oman edun tavoittelu soittelevat maailmaa, jossa toivo paremmasta on jo aikoja sitten hukattu saasteiden ja ruumiskasojen alle.

Kerronnallisesti Orionin vyö on Verrosen taattuun tyyliin lakonisen toteavaa. Suuria tunnekuohuja ei maalailla, mutta tästä huolimatta tapahtumat kouraisevat syvältä. Tarinan päätökseen on säästetty sentään pieni valonpilkahdus, joka suo minimaalisen helpotuksen pahimpien kauhujen ravistelemalle lukijalle. Ehkäpä mahdollisuus muutokseen on sittenkin olemassa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.