Star Trek Beyond
Justin ”Fast & Furious” Linin ohjaama Star Trek Beyond heittää lopullisesti romukoppaan Gene Roddenberryn ajatukset tieteissarjasta, joka nojaa toiminnallisuuden sijasta älyyn, inhimillisyyteen ja eettisiin pohdintoihin. Pitkiin ja sekaviin taistelukohtauksiin luottava uutuusleffa tuo tähtirekeilyn sijasta mieleen lähinnä Michael Bayn Transformers-rainat.
Ihan alussa on toivetta paremmasta. Tilaa annetaan rauhallisille hetkille, joiden aikana elämänsä tarkoituksen kanssa eksyksissä oleva kapteeni Kirk (Chris Pine) pohtii uransa jatkoa. Ilo jää kuitenkin lyhytaikaiseksi, eikä henkilöhahmoihin jatkossa pahemmin enää panosteta. Tämä on sääli, sillä elokuvan parhaita hetkiä ovat ne lyhyet vilaukset, joissa Enterprisen miehistön persoonallisuudet ja luonteenpiirteet pääsevät kunnolla esiin – näitä tyyppejä me olemme rakastaneet jo vuosikymmenet ja juuri he ovat yksi keskeisistä syistä sarjan pitkään jatkuneeseen suosioon. Se, että kaksituntisesta elokuvasta uhrataan hahmoilla nautiskeluun vain joitain minuutteja, on käsittämätön ratkaisu.
Kliseitä ja loogisia sudenkuoppia tulvivassa juonessa Enterprise houkutellaan tiheän tähtisumun tuolla puolen sijaitsevalle planeetalle. Siellä heidän kimppuunsa käy kymmenientuhansien pienten herhiläisalusten muodostama tuhoisa parvi. Sitä johtaa pahuutta kaikin mahdollisimman tavanomaisin tavoin huokuva Krall (Idris Elba). Hän vannoo taistelujen karaisevan voiman nimiin ja aikoo tuhota rauhaa ja yhtenäisyyttä korostavan Yhdistyneiden planeettojen liiton. Tavoitteensa edesauttamiseksi hän halajaa käsiinsä Enterprisella olevaa muinaisasetta.
Massiivisen taistelukohtauksen jälkeen sankarikööri päätyy vaeltelemaan kiviselle planeetalle toisiaan etsien. Siellä he kohtaavat myös elokuvan mielenkiintoisimman luomuksen, ihan hatusta kehittyneet taistelu- ja teknologiataitonsa vetäisseen Jaylahin (Sofia Boutella). Mustavalkoisine naamameikkeineen ja kahden käden kepukoineen hän näyttää karanneen jonkin uudehkon Star Wars -leffan kuvauksista.
Sitten tietysti tapellaan, räiskitään ja yritetään epätoivoisesti pysäyttää Krall, joka ensi töikseen suuntaa kohti scifististä Yorktownin avaruusasemaa.
Elokuvan seitinohut juonikuvio ei ole järjellä pilattu. Tarinan älyttömyyksiä voisi luetella sivukaupalla, mutta se lienee ajan ja energian tuhlausta – käsikirjoituksen ainoa tarkoitus kun on luoda tilaisuuksia suuren luokan efektitaisteluille. Jopa tässä kontekstissa ratkaisu, jolla herhiläislaumaa vastaan lopulta käydään, on silti mieltäjärkyttävän typerä.
Uuden näyttelijäkaartin ympärille rakennettu Trek-elokuvasarja käynnistyi ihan kelvollisesti päähenkilöiden esittelyyn keskittyvällä ykkösosalla (ks. Tähtivaeltaja 2/09), mutta jo Star Trek Into Darkness (ks. TV 2/13) veti pahasti peppumäkeä. Star Trek Beyond vain jatkaa tätä jyrkästi alaspäin kiertyvää syöksyä.
Toni Jerrman
Alice Through the Looking Glass
Siinä missä Carroll heitti perinteisen syy ja seuraus -ajattelun jorpakkoon, pyritään elokuvassa niputtamaan kaikkien hahmojen elämät tiukasti rajatuiksi jatkumoiksi. Jokaisen henkilön taustalta löytyy yksi traumaattinen kokemus, joka on muovannut hänet sellaiseksi kuin hän on. Näitä tapahtumia kehiteltäessä on vieläpä turvauduttu hävettävän kuluneisiin kliseisiin.
Linda Woolvertonin kaavamainen käsikirjoitus ei ole selvästi ilahduttanut edes näyttelijöitä. Wasikowska vaeltaa ympäriinsä kuin olisi eksyksissä olemattomien digihahmojen keskellä. Jo pitkään alamaissa pyörinyt Depp tekee puolestaan uransa yrjöttävimmän roolisuorituksen pellelespaavana Hatuntekijänä. Ehkä häiritsevin on silti Cohenin Aika-tulkinta, josta jäävät mieleen lähinnä päälle tunkevat Borat-maneerit – hahmossa kun olisi ollut ainesta parempaankin.
The Angry Birds Movie
Lentotaidottomien lintujen kansoittamalla saarella eletään tasapainoisessa onnelassa. Aurinko paistaa, ja hymyt ovat herkässä. Ainoa ärrinmurrinyksilö on valtavista kulmakarvoistaan tunnettu Red, jolla on kovin lyhyt pinna. Ulkopuolisuuden tunteiden kanssa kamppaileva lintu passitetaankin vihanhallintaterapiaan, jossa hän tutustuu saaren muihin kummajaisiin: vinkeän vauhdikkaaseen Sakkeen, räjähdysalttiiseen Pommiin ja pelottavasti murahtelevaan Tero-jättiin.
Fyysiseen kohellukseen luottavan filmin perusjuoni ei ole omaperäisyydellä pilattu, vaan noudattaa vanhaa kaavaa hyljeksitystä yksilöstä, josta kasvaa kansansa sankari. Vitsikkään toiminnan sivussa tuputetaan lastenelokuville tyypillisiä opetuksia yhteen hiileen puhaltamisesta, erilaisuuden hyväksymisestä (paitsi jos toinen on sikamainen possu) sekä rohkeuden ja ystävyyden tärkeydestä. Mukaan on ympätty kuitenkin niin runsaasti huumoria ja visuaalista silmänkarkkia, että kokonaisuus viihdyttää lähes koko mittansa ajan. Lisäpisteitä kertyy lukuisista populaarikulttuuriviitteistä ja nyökkäyksistä alkuperäisen pelisarjan suuntaan.
Captain America: Civil War
Kädenväännön yltyessä muutkin Kostajat joutuvat valitsemaan puolensa. Hätiin huudetaan myös tiimiin kuulumattomia yli-ihmisiä. Sitten koittaakin suuren luokan yhteenotto, jossa taitojaan pääsevät esittelemään muun muassa Musta Leski (Scarlett Johansson), Purppuranoita (Elizabeth Olsen), Haukka (Anthony Mackie) ja Musta Pantteri (Chadwick Boseman).
Kaiken taustalla kulkeva juonikuvio ei kestä kriittistä tarkastelua, kuten eivät myöskään kaikki hahmojen reaktiot ja mielenliikkeet – ne kun on puristettu väkipakolla haluttuun muottiin, jotta päähenkilöt saataisiin nuijimaan vastaparinsa henkihieveriin.
Foliohatun alla
Tämä ei vastaa perinteistä ideaa kadotuksesta, jossa piru vie sielun vasta kuoleman jälkeen. Tähän paikkaan kun voi saapastella sisään täysissä voimissaan, minkä oheen sieltä voi juosta ulos.
Tämän käsityksen taustalle löytyy myös todistusaineistoa: Tohtori Channardin muuttuessa kenobiitiksi näemme miten hänen suoniinsa ruiskutetaan sinistä nestettä. (K3) Tämä tehdään käyttäen apuna metallisia neuloja ja läpinäkyviä muoviputkia, jotka näyttävät hyvin konkreettisilta ja teollisesti valmistetuilta. Mitään ruumiista irrallista henkistä osaa ei missään vaiheessa havaita.
On tärkeä huomata, että kenobiitit eivät todellisuudessa ole vankilansa valtiaita, vaan uhreja siinä missä selleihin sullotut ja kahleissa roikkuvat raukatkin. Näillä pirullisilla eliittivangeilla on jopa koukkuja ja teriä sisältävät haarniskat, joiden tehtävä on estää heidän haavojaan milloinkaan parantumasta, vaikka silpomisen suorittajina he ovat koko ajan kosketuksissa vieraan veren kanssa. (K5)
”Helvetin herrat” ovat siis tosiasiassa aivopestyjä koekaniineja. Kenobiittien näennäinen johtaja Pinhead ei edes muista olleensa ihminen, vaan hänet on saatu luulemaan itseään iättömäksi demoniksi. Mies on kuitenkin alun perin brittiarmeijan sotilas ensimmäisestä maailmansodasta, kapteeni Elliot Spencer. (K6)
Hän vaikuttaisi olevan vanhin kaltaisistaan, joten itse vankilakaan tuskin on niin muinainen kuin miltä se näyttää. Todellisuudessa mikään tässä keinoympäristössä ei ole ikuista, edes uhrien piina tai heidän vainoajiensa valta-asema.
Batman v Superman: Dawn of Justice
Kaiken taustalla tapahtumia manipuloi mielipuolinen Lex Luthor, joka haluaa hävittää molemmat viittaritarit maailmankaikkeudesta. Siinä missä Henry Cavillin esittämän Teräsmiehen ja Ben Affleckin näyttelemän Batmanin patsasteleva über-totisuus istuu filmin yleisilmeeseen, on Jesse Eisenbergin idioottityyliin tulkitsema superrikollinen istutettu aivan vääriin kulisseihin. Hän sopisi pikemminkin lasten aamuanimaation pellehenkiseksi teinikonnaksi.
Lisäksi leffan keskiöön nostettu pohdinta, onko jumalvoimainen muukalaisolento ihmiskunnalle uhka vai siunaus, unohtuu nopeasti kaiken rymistelyn alle. Kysymystä on myös käsitelty huomattavasti fiksummin noin ziljoonassa sarjakuvassa.
Oikeuden aamunkoiton parasta antia on Gal Gadotin esittämä Ihmenainen, vaikka häntä ei valkokankailla montaa minuuttia nähdä. Käytännössä vierailu vain pohjustaa ensi vuonna ensi-iltaansa saavaa Wonder Woman -elokuvaa.
Anomalisa
Animaation ohessa elokuvan älynvälähdyksiin lukeutuu äänimaailma, joka kuvastaa Michaelin epätoivon syvyyttä. Siinä missä David Thewlis antaa äänensä Michaelille ja Jennifer Jason Leigh Lisalle, vastaa kaikkien muiden ihmisten identtisestä puheenparresta Tom Noonan – olivat nämä sitten miehiä tai naisia.
Anomalisa on kokeellinen ja lähes aavemainen sukellus toivottomuuden pohjamutiin. Sen ihmiskuvaus on moniulotteista, eikä anna lopullisia eväitä tulkita edes Michaelin tragediaa. Katsoja päättää, näkeekö miehen saamattomana luuserina, itsekkäänä hyväksikäyttäjänä vai todellisuuden päähänpotkimana surullisen hahmon ritarina. Harva maailman murtama tietää itsekään, mistä hänen loputon ahdistuksensa kumpuaa.
Nykyisin ison budjetin genre-elokuvia puffataan niin innokkaasti joka tuutista ja putkesta, ettei kuukausia kestävältä ennakkohehkutukselta voi välttyä, vaikka kuinka yrittäisi. Samalla odotukset nousevat niin korkealle, ettei niitä yltäisi täyttämään edes kuusimetrinen orangutangi. Siksi teatterissa odottaa useimmiten pettymys, vaikkei lopullinen elokuva huono olisikaan. Näin kävi myös Deadpoolin suhteen.
Hupia on kuitenkin tarjolla rutkasti, kun Ryan Reynoldsin rennosti tulkitsema huuliveikko etsii käsiinsä roistoa, joka pilasi hänen hehkeän hipiänsä. Verta ja huumoria lennätetään tasaisen tappavaan tahtiin, mutta samalla päähenkilöstä leivotaan vallan sympaattista moottoriturpaa. Eli vaikka Deadpool murhaakin pahiksia, on hän pohjimmiltaan hyvä ja rakastettava hanttapuli. Tätä sivuosissa vilahtavat supersankarit eivät tahdo ymmärtää.
Paikka paikoin elokuva yltyy lähes järjettömille komediakierteille tai eksyy ihastuttavan surrealistisille sivuraiteille. Samanlaista rohkeutta antautua sekopäisyyden vietäväksi olisi kaivattu myös juonikuvioon. Nyt tarina kulkee perinteisiä latuja synnyinkertomuksineen ja kostoteemoineen.
Tähtivaeltaja-lehden dvd-palstalla on vuoden 2013 lopusta lähtien pyörinyt arvostelusetti, jossa on tarkoitus esitellä 20 parasta klassista Doctor Who -jaksoa. Sarja on edennyt hitaanpuoleisesti, mutta tänä vuonna koitamme parantaa tahtia. Tässä jo esimakuna alunperin numerossa 1/2015 julkaistu esittely legendaarisesta Doctor Who: The Tomb of the Cybermen -tarinasta. Muista myös 
Kybermiesten viidensadan vuoden mittaiseksi venynyt hautarauha järkkyy, kun Telokselle tulla tupsahtaa samanaikaisesti sekä arkeologinen retkikunta että Patrick Troughtonin esittämä tohtori tovereineen. Arkeologit uskovat, että kyseessä on metallimiesten kotiplaneetta, josta löytyy tietoa heidän juuristaan ja tavoitteistaan. Tutkimusretken rahoittaneilla logistikoilla, herra Kliegilla (George Pastell) ja rouva Kaftanilla (Shirley Cooklin), näyttäisi kuitenkin olevan aivan muita suunnitelmia kybermiesten varalle.
Jakson visuaalisesti kiehtovinta antia tarjoilevat jäisistä haudoistaan ulos murtautuvat kybermiehet. Kohtauksesta on budjetin rajoitteista huolimatta saatu aikaan sekä vaikuttava että tehokas. Ja jos suostuu menemään leikkiin mukaan, niin kyllä hopeisiin haalareihin, putkiviritelmiin ja ilmeettömiin kypäriin sonnustautuneet kybermiehetkin ovat aika vinhaa katsottavaa. Lattioilla ”vilistävät” pienet cybermatit ovat sen sijaan murhaavista aikeistaan huolimatta yksinomaan hellyttävän kömpelöitä ilmestyksiä.
Vuonna 1992 lontoolaisen elokuvateatterin lavalla nauhoitetussa Tombwatchissa (29 min.) muistellaan kyberhautojen kuvauksia usean paikalla olleen ihmisen voimin. Yleisöä hauskuttamassa ovat mm. Barry, Hines, Watling, Cooklin ja Kilgarriff.
tähtivaeltajablogi 