Year: 2026

Sarjakuvat – Frank Hampson & co: Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Frank Hampson & co
Avaruuspilotti Dan Dare – Purppurakuolema
Suom. Sauli Santikko. Jalava

Kun kirjoitin 24-sivuista mega-artikkelia brittiläisestä Dan Dare -sarjakuvasta ja sen luoneesta Frank Hampsonista (TV 2/20), en villeimmissä unelmissanikaan kuvitellut, että tätä varhaista scifi-klassikkoa julkaistaisiin joskus suomeksi. Jalava kuitenkin yllätti koko kansakunnan pistämällä syyskuussa ihmisten ilmoille Avaruuspilotti Dan Dare -albumin Purppurakuolema. Alunperin vuonna 1958 ilmestynyt tarina tunnetaan englanniksi nimellä The Phantom Fleet.

Purppurakuolema on mitä mainioin esimerkki Dan Dare -sarjakuvien loistokkuudesta. Sekä huolellinen piirrosjälki että huikea väritys tuovat taiteeseen vahvaa kolmiulotteista tunnelmaa, eikä vaivoja ole säästelty kuvitettaessa erilaisia avaruusaluksia ja -olentoja. Lopputulos on yksiselitteisesti silmiähivelevän upeaa.

Itse tarinassa ihmiskunta saa vieraakseen erikoisista rypäsaluksista koostuvan aavelaivaston, joka vaatii Maata antautumaan välittömästi ja ehdoitta. Kaukaisesta aurinkokunnasta saapuneet vieraat ovat erittäin älykkäitä amfibisia olentoja, joiden teknologia ylittää kaikki ihmisten saavutukset.

Pystyykö Dan Dare, tuo avaruuslaivaston puhtoinen ja oikeudenmukainen ykköspilotti, ratkaisemaan kinkkisen tilanteen? Daren apuna häärivät hupaisista kevennyksistä vastaava sotilaspalvelija Digby, nuorten lukijoiden samaistumiskohteeksi tarkoitettu Leimu-kadetti sekä tämän Viiru-lemmikki. Keskeiseen rooliin kohoaa myös sir Hubert, Planeettainvälisen avaruuslaivaston korkea-arvoisin upseeri.

Kertomus on täynnä jännitystä, vaaroja, scifistisiä ihmeitä, kekseliäitä juonia ja tieteishenkistä mielikuvituksen laukkaa. Juoni ei turhia jarruttele, vaan tarjoilee yllättäviä käänteitä toisensa perään. Juuri tällaisista aineksista on parhaat tieteissarjakuvan klassikot tehty. Jos unohdetaan, että tarina lopetetaan yhdellä epätoivoisella rysähdyksellä – mistä kiitos kuuluu pastori Marcus Morrisille.

Nyt täytyy toivoa, että tämä on vasta alkua Avaruuspilotti Dan Daren uusille suomennoksille. Hyvää kamaa olisi tarjolla vielä vaikka kuinka monen albumin edestä.

Teoksen lopusta löytyvä Sauli Santikon asiallinen Dan Dare -esittely sisältää pienen asiavirheen. Tekstin mukaan avaruuspilottimme seikkaili Suomessa ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1964. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä Dare suoritti Suomen ensi-iltansa Peitsi-lehdessä jo vuonna 1962 – kuten artikkelissani mainitsin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Emmi Itäranta: Lumenlaulaja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Emmi Itäranta
Lumenlaulaja
Teos

Emmi Itärannan odotettu neljäs romaani on jälleen jotain täysin muuta kuin hänen aiemmat teoksensa. Kuunpäivän kirjeiden scifi-visioista mennään nyt toiseen äärilaitaan, itämerensuomalaiseen muinaisuuteen. Kirja on Louhen synty, uudelleenversiointi ja vastatarina Lönnrotin Kalevalalle, jonka pääosassa keikaroi patriarkaalinen Väinämöinen.

Lumenlaulajan kieli on aistivoimaista, metsän ja meren värisävyillä ja tunnelmilla maalailevaa. Pohjolan karua valtakuntaa, sen laaksoja ja rantoja kuvaillaan luonnonilmiöiden sanastolla, joka parhaimmillaan yltää taianomaiseen kauneuteen ja tenhoon. Ajankuva vaikuttaa todenmukaisen rautakautiselta, ja kirjan lopusta ilmenee, että se on myös perehtyneesti lähteistetty. Lautanauhat, naurissaavit, kaskisavut ja jumalille uhraamiseen käytetyt kuppikivet tulevat tutuiksi. Ankaruudesta ei ole tingitty: Lyhyet kesät ja kitsas maa merkitsevät, että nälkäkuolema on alati käsillä, jos ihminen joutuu yhteisöstään eroon. Kokonaisia yhteisöjä voi kohdata tuho, jos sää ei suosi viljelyksiä.

Maailmanselityksessä hyödynnetään suomalais-ugrilaista myyttiperinnettä, jolle annetaan uusia tulkintoja. Etelässä meren takana yhteisöjä johtavat miehet, mutta Pohjolassa on naisvalta. Kirjassa esitellään useita vahvojen naisten yhteisöjä, joiden jäsenillä on taikavoimia. Jo pienestä asti naiset pystyvät muuttamaan muotoaan, kukin luonteenomaiseen eläinhahmoon. Taikuus perustuu sekä synnynnäisiin kykyihin että opeteltuihin keinoihin, kuten loitsulauluihin ja tosimaailman kansanperinteestä tuttuihin syntysanoihin.

Hajanaisten kirjallisten lähteiden aukkopaikkoja kudotaan yhteen ja keitokseen tuodaan uutta omaa. Samaan kehykseen on saatu luontevasti mukaan niin metsänpeittoon meneminen, metsänneitojen kaarnaselät kuin hiiden väen hirvetkin. Muinaismenoon on tuotu mukaan sukupuolten ja seksuaalisuuksien moninaisuutta, joka istuu sulavasti paikalleen eikä vaikuta päälle liimatulta. Paikoin tapahtumien kuvailussa on hienoa jylhyyttä ja jyhkeyttä, kun vääryydellä surmatut nousevat vaatimaan sitä, mikä heiltä on viety.

Louhen tarinan kaari alkaa lapsuudesta, kun muualta tulleiden hyökkäys syöksee arjen raiteiltaan ja pakottaa pitkään hallinneen suvun rippeet pakenemaan kotikylästä. Nuoruusiän koettelemukset kovettavat Pohjolan perillisen, kunnes hänessä ei ole jäljellä armoa ryöstäjiä ja raiskaajia kohtaan. Kun Louhen valtakausi alkaa, päätösten taustalla kaikuvat menneet kokemukset, jotka värittävät hänen suhtautumistaan itseään täynnä oleviin miehiin. Hieman hitaasti käynnistyvä juonenkulku saa toden teolla vauhtia, kun Louhi ottaa Pohjolan valtaansa.

Jaksojen välissä seurataan Elias Lönnrotin elämän avainhetkiä, kuten Kalevalan julkaisuvuosia ja kirjailijamaineen kertymistä. Suurmiehen vaiheita katsotaan Louhen silmin, ulkopuolelta. Metakerronnassa punnitaan Lönnrotin tekijyyttä ja omistajuutta Louhen hahmoon. Katkelmat vaikuttavat alkuun irrallisilta, eivätkä edes lopuksi täysin puolla paikkaansa verevän rautakautisen narratiivin rinnalla. Pohdintakerroksen tavoite on ymmärrettävä: Lönnrot valikoi ja koosti keräämästään materiaalista mielensä mukaisen kokonaisuuden, josta väistämättä jäi pois moniäänistä materiaalia. Jos Louhi olisi todellinen, kerran elänyt henkilö, hänellä varmasti olisi yhtä ja toista sanottavaa Lönnrotin hirviömäiseksi kirjoittamasta Pohjan akasta.

Tyylillisesti Lumenlaulaja taituroi arkielämän, myyttien ja satujen välimaastossa. Hahmojen psykologinen syvyys ja inhimillisyys ihastuttavat. Louhen perimmäisiksi motivaatioiksi esitetään tarve suojella omaa sukua, kotipaikkaa ja yhteisöä, josta hän on hallitsijan asemassa vastuussa. Loppua kohti tarina kurottelee taivaallisiin sfääreihin, kun Louhi vangitsee auringon ja kuun kivimäen sisälle yrittäessään estää vihollisen uudet hyökkäykset Pohjolaan. Vanhenevan naisen valinnat, menneisyyden taakat ja sovinnonteot viimeistelevät mahtavan noitanaisen eheän tarinakaaren.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/25.

Kirjat – Johanna Sinisalo: Joutsenlaulu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Johanna Sinisalo
Joutsenlaulu
Otava

Joutsenlaulu on useaan otteeseen palkitun Johanna Sinisalon tuorein romaani. Teos on sekä erinomainen että ajankohtainen.

Kirjan kerronnassa on kolme keskeistä linjaa. Yksi näistä on taustoittava artikkeli teknomiljardööristä, rouva Wangista. Hän on hankkinut omaisuutensa kehittämällä etäohjattuja laitteita niin taistelukentille, pelastustoimiin kuin tieteelliseen tutkimukseenkin. Näihin avatareihin virtuaaliyhteydessä olevat kuljettajat voivat tuntea ympäristönsä aivan kuin olisivat itse paikan päällä.

Toisin kuin tosielämän vastineensa, rouva Wang käyttää sekä keksintöjään että mittavaa omaisuuttaan tehdäkseen hyvää. Hän on perustanut laajoja luonnonsuojelu- ja ennallistamisalueita, jonne ihmisillä ei ole asiaa. Lisäksi hän antaa teknologiansa liki ilmaiseksi käyttötarkoituksiin, jotka voivat pelastaa ihmishenkiä tai johtaa tieteellisiin läpimurtoihin. Käytännössä hän on onnistunut tekemään jopa sodista täysin turhanpäiväistä puuhastelua.

Yhdysvaltoihin muuttanut suomalainen Jane on yksi Avatarena-yhtiön avatarkuskeista. Hän haaveilee, että firma lähettäisi jossain vaiheessa etäohjattuja luotaimia avaruuteen ja hän pääsisi ohjastamaan niitä. Ensin pitäisi kuitenkin todistaa oma kyvykkyytensä, mikä ei ole aivan yksinkertaista. Lopullisesti Janen elämä naksahtaa raiteiltaan, kun hän saa tehtäväkseen noutaa AI-tiedoston koillissuomalaisesta metsässä sijaitsevasta tutkimuslippaasta.

Juonihaaroista kutkuttavimmassa kirjailija – jolla on huomattavia yhtäläisyyksiä Sinisaloon itseensä – kertoo vierailuistaan Häikäisyksi nimeämäänsä maailmaan. Kyseessä on ennemminkin mielentila kuin aktuaalinen miljöö. Häikäisy saa kirjailijan pohtimaan simulaatioteoriaa ja sen tueksi löytyviä todisteita.

Joutsenlaulu käsittelee syvällisesti lukuisia ajassamme ilmassa olevia kysymyksiä, joihin moni muukin kirjailija on nyt tarttunut. On tekoälyvisioita, kapitalismin kritiikkiä, peli-ideologiaa, misogyynisiä miehiä, ilmastonmuutoksen seurauksia ja vaikka mitä. Romaanin tärkeimmiksi teemoiksi nousevat kuitenkin kieli ja kommunikaatio sekä ihmisen ja luonnon välinen suhde.

Kuinka kieli rakentuu ja täytyykö sen pohjautua vain ääneen lausuttuihin sanoihin? Voimmeko koskaan ymmärtää eläinten mielenliikkeitä tai jopa kommunikoida heidän kanssaan? Olemmeko valmiita luopumaan virheellisestä käsityksestä ihmisistä luomakunnan kruununa ja myöntämään eläinten inhimillisyyden ja älykkyyden? Vai jatkammeko piittaamattomina tuholaisina, jotka hävittävät kaiken ympäriltään?

Kaikkia näitä elementtejä kirja käsittelee monimuotoisesti ja vakuuttavasti. Vieraat elämänmuodot kohdataan tasa-arvoisesti ja toiseus koetaan rikkautena. Ihmiskunnan raadolliset synnit levitetään eteemme. Todistusvoimainen teksti on vastaansanomatonta, mutta myös kiehtovaa ja mielikuvituksellista, sillä tieteiskirjallisuus tarjoaa jo käsitteenä mahdollisuuden visioida jotain uutta ja ihmeellistä. Romaani ei tyydy jo tiedettyyn, vaan astuu janalla useampia askeleita eteenpäin. Erityisesti simulaatioteorian immersiivinen tulkinta tarjoaa todella päräyttäviä näkymiä todellisuuden luonteesta ja tarkoituksesta.

Myös henkilökuvaus saa riittävästi tilaa. Se antaa hahmoille aikaa hengittää, tehdä valintoja ja elää omaa elämäänsä. Mukana on menneisyyden painolasteja, kasvua, ihmissuhteita sekä uusia alkuja. Tavoitteita ja saavutuksia. Toiveita ja pelkoja. Tunteista ja jännitteistä nyt puhumattakaan.

Jos etsimällä etsii, niin muuten ensiluokkaisesta teoksesta löytyy joitain pieniä kauneusvirheitä. Romaanin alkupuoli on hitusen selittelevä ja loppujaksot turhan venytettyjä. Väliin asiat esitetään luennonomaisesti, mutta tämä ei pahemmin häiritse, koska kyseiset luennot ovat ihastuttavan koukuttavia ja informatiivisia. Kerronta rullaa muutenkin vaivattomasti eteenpäin, ja tarina on kirjoitettu sellaisella tyylillä ja taidolla, että tekstiä on nautinto lukea.

Sisältönsä rikkauden ja näkemyksensä timanttisuuden ansiosta Joutsenlaulu asemoituu yhdeksi Sinisalon kirjailijauran huippuhetkistä. Ja yhdeksi vuoden 2025 parhaista kotimaisista romaaneista.

Toni Jerrman