Year: 2022

Kirjat – Sami Tissari: Krysa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Sami Tissari
Krysa
Aula & Co

Sami Tissarin esikoisromaani Krysa on kunnianhimoinen, totta ja tarua sekoitteleva vaihtoehtohistoria. Meidän tuntemassamme todellisuudessa amerikkalaistutkija Frank Rosenblatt menehtyi heinäkuussa 1971. Hän oli tietotekniikan varhainen edelläkävijä, joka kehitteli itsestään oppivaa koneälyä. Rosenblattin teoriat joutuivat jo hänen elinaikanaan vastatuuleen, ja tietokonetekniikan tulevaisuus lähti aivan toisille urille.

Tissarin romaanissa Rosenblatt ei kuollut, vaan hänet kaapattiin Neuvostoliittoon jatkamaan Perceptron-laitteensa kehittelyä – hyvällä menestyksellä. Niin hyvällä, että se kääntää koko planeettamme valtatasapainon uuteen uskoon ja estää Neuvostoliiton hajoamisen.

Kirjan kertojana toimii neuvostoliittolainen, sittemmin Suomeen muuttanut Pavel Anatolevits Dybenko. Jo heti kärkeen käy selväksi, että hän on vastuussa perikadosta, joka koitti helmikuun 23. päivänä vuonna 2019. Tuolloin hänen lausumansa runo sammutti planeetan kaikki koneet. Tämä johti yhteiskuntien romahtamiseen ja ajoi ihmiskunnan lähes sukupuuttoon. Anarkian vallitessa harvat henkiinjääneet päätyivät taistelemaan keskenään yhä pienemmiksi käyvistä resursseista.

Ennen kuolemaansa Pavel päättää taltioida kertomuksensa siitä, miten tähän päädyttiin. Muistelmat käynnistyvät vuodesta 1988, jolloin Pavel oli kahdeksanvuotias. Hän asui Buratinon salaisessa kaupungissa, jota ympäröivät metsät oli miinoitettu vakoojien varalta. Hänen isänsä toimi elektroniikkainsinöörinä Buratinon tieteellis-teknisessä tutkimuslaitoksessa, jossa valmistettiin salassa pidettäviä aseita ja muita vempaimia.

Tämän aikakauden kuvauksessa Tissari ottaa kaiken ilon irti neuvostobyrokratian absurdeista koukeroista sekä kansalaisten tavasta kitata suunnattomia määriä viinaa.

Hyvä esimerkki neuvostoelämän kafkamaisuudesta saadaan jo tarinan ensisivuilla, kun Buratinoon salaa livahtanut Vitja-eno menehtyy. Koska Vitja on virallisten papereiden mukaan yhä työpaikallaan Novikovon kylässä, häntä ei tietenkään voi haudata ja julistaa kuolleeksi Buratinossa. Tästä käynnistyy kimurantti prosessi, jolla on pitkälle meneviä vaikutuksia myöhempiin tapahtumiin.

Muutenkin kirja tulvii makoisia syy-seuraus-ketjuja, joissa pienilläkin käänteillä ja elementeillä on lopulta suuri merkitys.

Neuvostoliittolaisten alkoholinkäyttöä kuvaa osuvasti seuraava lainaus: ”Puna-armeijan ja -laivaston päivä 23. helmikuuta oli meillä Neuvostoliitossa suuri juhla. Se tarkoitti, että kaikissa vähänkin suuremmissa kaupungeissa järjestettiin sotilasparaati. Toisekseen joka ikinen armeijassa tai laivastossa palveleva, tai joskus siellä palvellut, aloitti isänmaallisen pämppäämisen heti aamusta. Koko maa oli iltapäivään mennessä tillin tallin.”

Buratinosta Pavelin kertomus risteää suuntaan jos toiseenkin. Ajassa hypellään eestaas, ja mukaan ui lukuisia uusia tuttavuuksia sekä tarinaulottuvuuksia. Useimmiten hahmot, laitteet ja yksityiskohdat pumpsahtavat esiin tyhjästä ja niiden olemus sekä merkitys avataan vasta paljon myöhemmin. Ratkaisu vaatii lukijalta jatkuvaa tarkkaavaisuutta sekä kykyä hyväksyä hämmennyksensä. Krysa onkin kuin palapeli, jonka palat pudotetaan lukijan eteen sattumanvaraisessa mutta silti tarkkaan harkitussa järjestyksessä.

Aineksia romaanissa riittää vaikka muille jakaa. Tarinan kannalta keskeisiä henkilöitä on lukuisia, ja heidän erikoisia elämänkaariaan käsitellään pieteetillä. Väliin kerronta kurvailee sivuraiteille ja lappaa esiin mielenkiintoisia yksityiskohtia ja ihmiskohtaloita – osa jopa aidon historian puolelta

On automatisoituja tuotantolaitoksia, jotka sylkevät pihalle täysin käyttökelvottomia esineitä. On elämää pitkittäviä Zbarsky-kapseleita. On antropologisia kokeita, joilla selvitetään, onko kommunismi ihmiselle luontainen olotila vai ihmiskunnan sivistyksen lopullinen ilmentymä. On keskenään kommunikoivia perceptroneita, älypillereitä, muurahaisfarmeja, synteettisiä ihmisiä, filosofisia keinohuumeita, rinnakkaisia universumeja ja vaikka mitä.

Krysa on todellinen runsaudensarvi asiaa, ironiaa, sisäisiä kerrostumia ja mielikuvituksen lentoa. Samalla teos on huikea visio tietotekniikan kehityksen vaihtoehtoisista poluista. Tissari päästelee menemään sellaisella vauhdilla ja vimmalla, että lukijaparka on helisemässä kaiken tämän yli äyräiden vuotavan ylenpalttisuuden keskellä. Ja se on kokijasta riippuen joko hyvä tai huono asia – itse kallistun hienoisella marginaalilla hyvän puolelle.

Tissari ei vielä ole niin nerokas kertojamaestro kuin vaikkapa Heikki Kännö tai Antti Salminen, mutta matkalla selvästi ollaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Heikki Kännö: Ihmishämärä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

Heikki Kännö
Ihmishämärä
Sammakko

Heikki Kännön neljäs romaani jatkaa temaattista jatkumoa, joka esikoiskirja Mehiläistiestä alkaen on piirtänyt omaleimaista kuvaa Euroopan vaihtoehtoisen taidehistorian käänteistä. Aiemmissa kirjoissa sivutut mystikkotaiteilijat Joseph Beuys ja Heinrich Hase ovat tässäkin teoksessa esillä päähenkilöiden osin tiedostamattomina taustavaikuttajina.

Ihmishämärä kommentoi jo sisällysluettelostaan lähtien korkeakulttuurin ja sivistyksen eri modaliteetteja kunnianhimoisen laajalla haravalla. Tilaa saavat niin germaaninen/skandinaavinen mytologia, Euroopan vaiheet toisesta maailmansodasta alkaen, Richard Wagnerin teokset kuin laaja kirjo filosofejakin. Välillä hengästyttää. Hahmojen suulla käydään läpi jo ensimmäisillä sivuilla mm. Descartesin, Spinozan ja Leibnizin tuotantoa, eikä oppisisältö siitä ainakaan kevene tarinan päästessä vauhtiin.

Tapahtumapaikkojen keskiössä on saksalainen Kleven pikkupaikkakunta, jonka lähistöllä on historian saatossa ryvetty juoksuhautojen mudassa. Juoksuhaudasta saakin alkunsa yksi kirjan näkökulmahenkilöistä, silmäpuoli, synkkä Hans Otter, jonka itsensä etsiskely ja muistin palauttaminen läpäisevät punaisena lankana koko ajan ja paikan monikerroksisen rakenteen.

Klevessä sijaitsee myös Goldener Apfel -omenatarha, jonka kultakuoriset omenat ja niiden emäntä Engelbertha muodostuvat toiseksi keskiöksi vyöryvien tapahtumien virrassa. Tässä lähitulevaisuuden yhteiskunnassa ilmastonmuutos on edennyt ja eurooppalaista arkea värittävät entistä enemmän rankkasateiden aiheuttamat tulvat, helteiden kärventämät kuivat jaksot sekä tappavat punkkitaudit. Engelberthan vaikutuspiiriin kulkeutuu myös muita henkilöitä, kuten matemaatikko-kuvataiteilija Baldovino ja hänen nuori oppilaansa Anastázie, joiden arkisemmat murheet kiinnittävät kerronnan konkretiaan.

Ihmishämärä hyödyntää sisäkkäisiä kehys- ja sivutarinoita; milloin taideopiskelijoille kerrotaan tuhansia vuosia vanhasta historiasta, milloin pohjoismaiset jumalat selvittelevät välejään ajan alkuhämärissä. Kehykset sulautuvat äkkiarvaamatta toisiinsa. Esimerkiksi jumalat Freia ja Wotan päätyvät Berliiniin elämään pitkiä jaksoja ihmishahmossa.

Eräänä läpileikkaavana tarinakehyksenä toimii Wagnerin Ring-oopperasaagan juonenkuljetus, jossa ylijumalan arkkivihollisen roolin saa kääpiömäisten nibelungien kuningas Alberich. Wagnerin persoonasta ja tuotannosta samoin kuin Nietzschen filosofisista teoksista ammennetaan saatanallisten sopimusten aineksia. Niistä rakennetaan suurta kansallissosialismin selitys- ja kehityskertomusta, joka kattaa lähes kaikki saksalaiset kansallisikonit.

Koska tässä ei vielä ole tarpeeksi, palikkatorniin on lisätty myös tekoälyn herääminen ja transhumanismin elementtejä. Kasassa on suorastaan megalomaaninen jumalten ja ihmisten maailmat toisiinsa lomittava eepos, jonka maagisena liimana toimii fiktiivinen vril-alkuaine.

Lukijan käsityskykyä tyylikkäästi haastavassa, taidokkaassa teoksessa esitetään päätähuimaava tulkinta skandinaavisten jumalien uuden valtakauden alusta ja ihmisten vajoamisesta unohdukseen. Ihmisten maailman tuhon alkaessa kirjassa vaelletaan murtuvassa Euroopassa, ydinohjusten, tulvien ja tartuntatautien riivaamassa maisemassa, jonka ylle maailmanpuu on noussut uuteen kukoistukseensa.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Elokuvat – Crimes of the Future

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Crimes of the Future

Crimes of the Future on tematiikaltaan taattua David Cronenbergia. Rähjäiseen lähitulevaisuuteen sijoittuva tarina fuusioi kehokauhua – tai tässä tapauksessa pikemminkin kehoscifiä – ja seksuaalista fetisismiä.

Elokuvan maailmassa ihmiset ovat menettäneet kipuaistinsa. Lisäksi kehoja riepottelevat oudot mutaatiot ja uudet, tarkoituksettomat sisäelimet. Kysymys kuuluu, onko kyseessä askel ihmiskunnan evoluutiossa vaiko lopullinen merkki ihmisyyden rappiosta.

Kertomuksen päähenkilöinä toimivat Viggo Mortensenin esittämä Saul Tenser ja hänen kumppaninsa Caprice (Léa Seydoux). Yhdessä he muodostavat performanssitaiteilijaduon, joka toimii tuoreen kehosuuntauksen eturintamassa. Saul synnyttää sisällään uudenlaisia elimiä jatkuvalla syötöllä. Nämä poistetaan yleisön edessä aiemmin ruumiinavauksiin käytetyllä laitteella. Kehon sisällön ihmisten nähtäväksi avaava kokemus on sekä esittäjilleen että katsojilleen vahvasti seksuaalisviritteinen, lähes orgastinen.

Taiteilijapiireissä kehonmuokkaus saa yhä uusia muotoja. Korvia kaikkialle ihoonsa kiinnittänyt tanssija ompelee suunsa ja silmänsä umpeen tikkauslangalla ennen esitystä. Toisaalla naistaiteilijan kasvoihin viillellään pysyviä, syviä haavoja. Kirurgia on seksin tuorein muoto, jossa veitsen tunkeutuminen ihoon korvaa penetraation.

Mutatoituneen ihmisyyden ilmiöitä ovat myös sisäisen kauneuden kilpailuja järjestävä salaseura sekä underground-liike, jonka jäsenet ovat muovanneet ruuansulatuselimensä niin, että he pystyvät sulattamaan ainoastaan muovia ja teollisuusjätteitä. Muutoksen vastavoimana toimii siveyspoliisi, joka nimestään huolimatta tutkii nimenomaan kehorikoksia.

Juonellisesti Crimes of the Future ei ole kovin kummoinen, sillä fokus on ja pysyy uuden keho- ja sisäelinkeskeisen kulttuurin esittelyssä. Aiheessa riittää sekä lukuisia sivupolkuja että lukuisia sivuhahmoja. Niinpä kokonaisuus pikemminkin havainnollistaa kuin kertoo tarinaa. Tämä johtunee ainakin osin käytössä olleen budjetin rajallisuudesta. Sama vaiva on ennenkin estänyt Cronenbergiä syöksymästä täysivaltaisesti omintakeisten visioidensa vietäväksi.

Cronenbergin elokuvataiteen ystäville Crimes of the Future on tuorein esimerkki miehen koko uraa sävyttäneistä psykoseksuaalisista teemoista. Keskivertoyleisölle kokemus saattaa olla huomattavasti hämmentävämpi. Mikä on yksinomaan hyvä asia.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Altan: Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Altan
Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia
Suom. Heikki Kaukoranta
Asema, Zum Teufel, Täysi Käsi

”Herra Kolumbus on lähtenyt liikkeelle Paloksesta, ja on matkalla. Hän ei ole etsimässä pippuria eikä smaragdeja, hän on etsimässä itseään. Ja tietää, että jos löytää, on pulassa sen yököttävän itsensä kanssa. Ei siis hirmuista hoppua…”

Italialaistaiteilija Altanilta on aiemmin suomennettu nerokkaat albumit Ada viidakossa ja Ada Macaossa. Nyt vuorossa on genovalaisen Kristoffer Kolumbuksen merellisestä tutkimusmatkasta kertova satiirinen teos Kolumbus – Erään haahuilijan tragedia. Tarjolla on jälleen taattua Altan-laatua, eli rutkasti rumuutta, ruokottomuutta, likaa ja visvaa.

Tarina käynnistyy värillisellä prologilla. Karibianmeren alkuperäisasukkaat elävät rentoa ja luonnonläheistä elämää – mitä nyt väliin myyttiset mayat käyvät kylvämässä tuhoa. Euroopan puolella ihmiset puolestaan kylpevät saastassa ja kohtelevat toisiaan kaltoin. Meren kummallakin puolella syntyy lapsi, ja heidän kohtalonsa kietoutuvat myöhemmin yhteen.

Seuraavaksi tapaamme aikuistuneen Kolumbuksen oksentamassa komentamansa laivan reelingin yli. Vaikka herra onkin saanut haltuunsa laivat, joilla yrittää löytää uuden läntisen merireitin Intioihin, hän ei ole merenkulkijana sieltä välkyimmästä päästä. Kompassin toimintaperiaatteesta hän ei ymmärrä hölynpölyä ja muutenkin aika kuluu lähinnä merisairaana. Öisin hän kertoo sorbetinsuloiselle laivapoika Mariolle lapsuudestaan sekä siitä, kuinka sai ylipuhuttua rääväsuisen kuningatar Isabellan ja Salamancan yliopiston tohtorit rahoittamaan uskaliaan tutkimusmatkansa.

Itse merimatka on täynnä vaikeuksia, sillä väliin eksytään Pohjolan jäätiköille ja toisinaan kalaparvet tukkivat reitin ihan tykkänään. Puhumattakaan mukaan pakotetuista ruokottomista merimiehistä, jotka ovat jatkuvasti kapinan partaalla.

Altan ei säästä ruoskaa kuvatessaan itsestään suuria luulevia eurooppalaisia, jotka rypevät kakkelissa ja ovat henkisesti lähinnä aivovammaisten apinoiden tasolla. Kun tämä kurjuus saapuu Karibianmeren saarille, saavat rauhanomaiset alkuperäisasukkaat kokea omissa nahoissaan valkoisen sivistyksen ylimielisyyden sekä kuoleman ja hävityksen.

Altanin mestarillinen piirrostyöskentely korostaa hurttia huumoria ja ylitsevuotavaa rupuisuutta sekä maalaa henkilöistä todella törkyistä kuvaa. Näin epämiellyttävän näköisiin hahmoihin törmää sarjakuvissa aivan liian harvoin. Lisäksi ruutujen täytteeksi on ahdettu valtavat määrät torakoita, kärpäsiä ja muita rujoja hyönteisiä. Potkua kerronnalle antavat toimintaa ironisesti kommentoivat alaviitteet sekä vulgaarit genovalaiset sananparret.

Kokonaisuutena Kolumbus ei nouse samoille tasoille kuin aiemmat Ada-albumit, mutta kaikkeen muuhun tarjontaan verrattuna teos lukeutuu oman älyttömyyksissä piehtaroivan genrensä kuninkaallisiin.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Kirjat – Siiri Enoranta: Maailmantyttäret

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

Siiri Enoranta
Maailmantyttäret
WSOY

Siiri Enorantaa voisi kutsua Suomen China Miévilleksi, niin ketterästi hän vaihtelee teostensa genrejä ja kerrontatapoja. Maailmantyttäret on hieno jatkumo Enorannan fantastisille, dystooppisille sekä vaihtoehtohistoriallisille teoksille, sillä se edustaa harvinaisempaa spefin alalajia, utopiaa.

Romaani on kuvaus tulevaisuuden maailmasta, jossa ilmastokriisin ja ympäristön saastumisen ongelmat on ratkaistu. Tällaista toiveikkuutta kaivataan spefiin juuri nyt.

Lähitulevaisuudessa ihmisten varallisuus on jaettu tasan, eikä kukaan omista enempää kuin oikeasti tarvitsee. Vanhat valtioiden rajat on poistettu ja alueet on nimetty uudelleen. Opiskella saa niin paljon ja kauan kuin haluaa, eikä se maksa mitään. Tasa-arvoisuus on poistanut ihmisten väliset vihamielisyydet. Paikallisten kielien rinnalle on noussut yhteiskieli esplanti.

Näkökulmat vaihtelevat viiden nuoren kesken. Joselina ja Lise-Lotte ovat tunteneet toisensa jo aiemmin, muut he tapasivat yksinäisille 15–20-vuotiaille tarkoitetulla leirillä. Tytöistä kaksi, Ritva ja Zerinda, ovat kotoisin Saarivaltiosta, muut Maailmankodista, joka tunnetaan Saarivaltiossa nimellä Hourumanner. Kaia on porukan viides, muita etäisemmäksi jäävä hahmo.

Jokaisella henkilöllä on oma äänensä. Joselina on joukon tieteilijä. Hänen osionsa ovat muiden tyttöjen haastatteluiden litterointeja kirjoitettuna kirjoituskone-fontilla. Kaian osiot ovat vain puolen sivun mittaisia ja kirjoitettu kursiivilla. Ritva puolestaan on porukan rääväsuu, joka käyttää hyvin värikästä kieltä. Zerinda jakaa tajuntansa esiäidin kanssa, ja hänen näkökulmassaan pompitaan nykyhetken ja sata vuotta vanhojen, romahduksen aikaisten muistojen sokkeloissa. Lise-Lotte pitää vanhoista, röyhelöisistä muovivaatteista ja harrastaa seksiä monien partnereiden kanssa. On ihastuttavan raikasta nähdä nuortenkirjassa tyttöhahmo, joka pitää seksistä, eikä häntä leimata sen vuoksi.

Saarivaltiossa eletään pitkälti samaan tapaan kuin omana aikanamme, vaikka kuvauksista syntyykin hieman slummimainen fiilis. Maailmankodissa puolestaan on kehitytty teknisesti eteenpäin, mutta samaan aikaan moni asia on palannut ajassa taaksepäin. Maiden välillä ei juurikaan kulje tietoa, tavarakin vain pimeillä markkinoilla, eikä ole aivan selvää, kumpi on estojen takana.

Toisin kuin voisi kuvitella, utopia ei tarkoita tylsää ja tapahtumaköyhää tarinaa. Tässä ”ongelma” on ratkaistu sillä, että jopa täydellinen maailma tarvitsee konflikteja. Mystiset koneötökät tuovat särön Maailmankodin kumbaya-yhteisöllisyyteen, ja juuri niiden arvoitusta viisikko lähtee selvittämään. Samalla voidaan näppärästi esitellä teoksen maailmaa eri puolilla Negeurooppaa.

Enorannan luoma maailma on hengästyttävän täyteläinen, joten tekstille on annettava aikaa hautua. Kirjailijan hahmot ovat moninaisia, omaäänisiä ja tarjoavat samaistumispintaa erilaisille lukijoille. Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022 ei kirjassa mainittu kolmas maailmansota ole koskaan ollut yhtä lähellä muuttua todellisuudeksi. Maailmantyttäret tarjoaa kuitenkin yhden mahdollisen tulevaisuuden skenaarion siitä, millaiseksi maailma voisi muuttua, jos ihmiskunta eläisi harmoniassa itsensä ja luonnon kanssa.

Niina Tolonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

Elokuvat – Avatar (2009)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Avatar-leffan uuden elokuvateatterikierroksen (23.9.–6.10.) kunniaksi kaivoimme leffan alkuperäisen Tähtivaeltaja-arvostelun naftaliinista – yli kymmenen vuoden takaa ja mitään sensuroimatta! Olkaa hyvä.

Avatar

Spoiler alert!

Mitä vittua! Nyt Toni-setä on hyvin, hyvin vihainen. James Cameronin vuosikausia väsäämä Avatar-leffa on tarinaltaan sekä henkilöhahmotelmiltaan niin mustavalkoista kuraa, että se tuo mieleen maailman huonoimmaksi elokuvaksi useissa yhteyksissä valitun Battlefield Earthin (2000).

Juonenrääpäleessä tohtori Augustinen (Sigourney Weaver) johtama tiedemiesryhmä tutkii Pandora-planeetan vierasta ekosysteemiä. Halvaantunut merijalkaväen sotilas Jake Sully (Sam Worthington) ottaa kuolleen veljensä paikan tässä avatar-projektissa. Tiimi kartoittaa vihamielistä ympäristöä keinokehoissa, jotka on muokattu paikallisten na´vi-humanoidien mukaisiksi. ”Jee, jee, mulla on taas jalat”, iloitsee Jake sinisessä supervarressaan.

Planeetan ihmissiirtokuntaa hallinnoi ahne suuryritys, joka louhii alueelta arvokasta älymetallia (englanniksi ”unobtanium”, ehe-ehe!). Pitkänhuiskeat na’vi-alkuasukkaat eivät pidä siitä, että heidän pyhiä maitaan raiskataan. Siksi kaivostoimintaa suojelemaan tarvitaan iso liuta kovapintaisia palkkasotureita. Keihäitä ja jousipyssyjä heiluttavat villit ajetaan pois kodistaan, koska sini-intiaanien luottamuksen voittanut Jake toimittaa sotilaille sisäpiirin tietoja.

Eläessään jalojen na’vien keskuudessa Jake kokee kuitenkin taivaallisen herätyksen ja tajuaa luonnonykseyden rahantaontaa tärkeämmäksi elämän ohjenuoraksi. Tämä selviää rautalankamonologista, ei itse elokuvallisesta kerronnasta. Paatoksellinen moraalisanoma on muutenkin niin lapsellinen, että elokuva lienee kirjoitettu viisivuotiaille.

Tarinan viimemetreillä Jakesta kuoriutuu myyttinen sankari, joka innostaa koko planeetan ilkeitä riistäjäkapitalisteja vastaan. Toki useilla päättömillä deus ex machina -ratkaisuilla avitettuna. Ihan kuin näitä kertomuksia, jossa jalot villit tarvitsevat valkoisen miehen pelastajakseen, ei olisi maailmassa jo muutenkin aivan liikaa.

Loppuunkaluttua, jo alunperinkin typerää tarinakaaviota tukevat kömpelösti jaksotettu kerronta sekä pahimpien kliseiden narikasta noukitut pahvihahmot. On suuryhtiön tumpelo pomomies (Giovanni Ribisi), pysäyttämätöntä pahuutta edustava eversti (Stephen Lang), na’vi-päällikön kuvankaunis Neytiri-tytär (Zoe Saldana) sekä muukalaisiin epäilevästi suhtautuva päällikön poika (Wes Studi jälleen kerran samaisessa roolissa). Voisiko mitenkään arvata rakkauden puhkeavan kukkaan Jaken ja Neytirin välillä?

Cameronin väitteet, joiden mukaan Avatar on paluu älykkään tieteisviihteen pariin, kannattaa unohtaa kaukaisimpaan peräkammariin. Älyä elokuvassa ei ole, eikä tökeröä new age -saarnaa tietoisesta Äiti Maasta ja kuolemattomista sieluista voi viihteeksi tahi scifiksi laskea. Ei, vaikka asiaa kuinka selitettäisiin puiden sähkömagneettisilla virtauksilla ja muulla hölynpölyllä.

Kauheinta Avatarissa on, että teknisen innovatiivisuutensa takia se on nähtävä – ja vieläpä elokuvateatterissa. Käytetty 3D-teknologia saa kaikki aiemmat kolmiulotteiset leffat vaikuttamaan latteilta. Cameronin ei tarvitse leikkiä yleisön päälle syöksyvillä esineillä, sillä esiin loihditut muoto- ja syvyysvaikutelmat tenhoavat jo sellaisinaan. Väliin tuntuu jopa siltä kuin olisi itse tapahtumien keskellä.

Myös entistä kehittyneempi tietokoneanimaatio tarjoaa huikeita visioita. Pandoran värikkäät kasvit sekä eläinkatraat heräävät eloon ja jaksavat ihastuttaa heikosti ajatelluista pohjistaan huolimatta. Hämmästyttävin saavutus on kuitenkin na´vien uskottava toteutus. Nämä bittihahmot ovat ilmeitä ja eleitä myöten aidonoloisia.

Sääli, että tekijöiden koko energia on mennyt ulkoisen loisteen hinkkaamiseen, sillä tämä vaivannäkö olisi ansainnut myös arvoisensa käsikirjoituksen. Nyt siltä osin ryömitään pohjamudissa.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/10.

Sarjakuvat – Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci: Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci
Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin tuore ranskalaistuotanto Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni lumoaa jo heti kättelyssä. Täydellisessä kuosissa ovat niin taide, tarina, päähenkilöt kuin tapahtumaympäristökin.

Grémilletin kolme sisarusta asuvat äitinsä kanssa taianomaiselta näyttävässä vanhassa ranskalaiskaupungissa. Viime aikoina siskoista vanhin, Sarah, on nähnyt joka yö saman unen. Siinä kolmikko leijailee öisessä metsässä kuin veden alla kelluen. He seuraavat meduusaparvea ja päätyvät valtavan puun oksilla lepäävän vanhanaikaisen, metallista ja lasista tehdyn kasvihuoneen äärelle. Sen sisällä heitä odottaa pieni, yksinäinen meduusa. Mitä ihmettä tämä uni voisi tarkoittaa?

Kun tytöt kysyvät aamuaterialla äidiltä meduusoista, tämä menee hiljaiseksi ja livahtaa ostoksille. Outo käytös herättää kolmikon uteliaisuuden, sillä he tietävät äidin nuoruudesta hyvin vähän. Näin käynnistyy Kolmen sisaren kerhon uusin tehtävä: äidin menneisyyden selvittäminen. Projekti vie Sarahin muun muassa kaupungin kasvitieteellisen puutarhan perällä sijaitsevan, jo vuosia aiemmin suljetun trooppisen kasvihuoneen ovelle.

Sisarukset Grémillet on maaginen ja aurinkoinen koko perheen sarjakuvamysteeri. Iloisessa, seikkailunhaluisessa sisarkolmikossa on luonnetta, mutta myös keskinäisiä ristiriitoja. Vanhimpana Sarah pomottelee nuorempiaan ja määrää tapahtumien tahdin. Cassiopéeta pompottelu ei innosta, ja hänen mielensä täyttävät romanttiset haavekuvat kukista ja prinsseistä. Nuorimmaisin, Lucille, avaa harvoin suunsa ja viihtyy lähinnä kissojen seurassa. He kaikki ovat kuitenkin äärimmäisen sympaattisia hahmoja.

Albumin taide ja värimaailma ovat uskomattoman kauniita. Tyylistä löytyy hienoisia mangavaikutteita. Tähän velkaan viitataan Sarahin makuuhuoneen esineistöllä, johon lukeutuu useita Totoro-pehmoleluja sekä monia muita ikonisia japanilaishahmoja.

Tahtoo heti lisää tätä herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

PS. Viimeisen lauseen toive kävi myös toteen, sillä Sisarukset Grémillet 2: Cassiopéen ihastus ilmestyi elokuussa!

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2022 -tärpit

Nostakaa lippu salkoon! Todellisuuden erinomaisin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, pursuaa ja tursuaa jälleen Helsingin elokuvateattereihin. 15.–25. syyskuuta mannaa sataa taivaasta lähes 150 pitkän ja yli 160 lyhyen elokuvan muodossa. Tästä ei filmifriikin elämä enää makoisammaksi muutu.

Koska kenenkään aika ei riitä festivaalin kaikkien elokuvien katsomiseen, olen koonnut tähän listan niistä leffoista, jotka itse aion festareilla tsekata. Ja koska nyt ollaan Tähtivaeltajablogissa, katse suuntautuu tietenkin scifin, fantasian, kauhun, Aasian ja animaatioiden suuntaan.

Lohkoketjumaisesti elokuvat on jaettu kahteen karsinaan, joissa molemmissa edetään tiukan aakkosjärjestyksen ehdoilla. Ja sitten ei muuta kuin menoksi!

Scifi, kauhu ja fantasia

Crimes of the Future (2022)
Mestariohjaaja David Cronenbergin uusin elokuva pakkaa kankaille lähitulevaisuuden dystopistista kehokauhua. Niin isolla kauhalla, että siitä riittää ammennettavaa suuntaan jos toiseenkin.

Don’t Worry Darling (2022)
Psykologisessa trillerissä 1950-lukulainen kotiäiti elää miehensä kanssa kokeellisessa, utopistisessa yhteisössä. Pinnan alla piilee kuitenkin synkkiä salaisuuksia, jotka vääntävät kaiken toiseen malliin.

Earwig (2021)
Surrealistiseksi, oudoksi ja kiehtovaksi mainittu elokuva tarkemmin nimeämättömäksi jäävän sodan jälkeisestä Euroopasta. Tarjolla niin kehokauhua, väkivaltaa kuin painajaismaista visuaalisuutta.

Enys Men (2022)
Kokeellisena ohjaajana mainetta niittäneen Mark Jenkinin ohjaama filmi kertoo erakkona elävästä naisesta, joka sekoaa omiin erikoisiin harhoihinsa. Folk-kauhuksikin elokuvaa on kutsuttu.

Lamb (2021)
Hidasliikkeinen islantilainen kauhufantasia maaseudulla asuvasta avioparista, joka kasvattaa eläinihmishybridiä kuin omaa tytärtään. Äidin roolia näyttelee Noomi ”Millennium” Rapace.

Neptune Frost (2021)
Afrofuturistinen musikaalifantasia mystisistä kapinallisista, jotka yrittävät löytää itselleen tilaa elää vapaasti ilman poliittista väkivaltaa ja taloudellista eriarvoisuutta. Uutta ja kummaa!

Vesper (2022)
Biopunk-henkisessä scifi-draamassa 13-vuotias Vesper yrittää sinnitellä isänsä kanssa hengissä ekosysteemiä kohdanneen tuhon jälkimainingeissa. Jo filmin visuaalinen ulkoasu kiehtoo.

W (2022)
Jos scifi-elokuvan esittely alkaa lauseella ”Kuolemansairas Madame Eurooppa kituu viimeisessä asemapaikassaan kiinalaisen mieskoneensa seurassa” on filmin pakko olla jotain ennennäkemätöntä.

Aasia ja animaatio

Decision to Leave (2022)
Eteläkorealaisen Park Chan-wookin tuorein elokuva yhdistää noir-henkisen murhamysteerin rakkaustarinaan. Ohjaajan filmit ovat aina pakkokatsottavia, joten odotukset asettuvat nytkin korkealle.

Inu-Oh (2021)
Masaaki Yuasan ohjaama anime sijoittuu 1300-luvun Japaniin. Arvostelujen perusteella visuaalisesti loistokas filmi rokkaa kuin eläin. Menee ihan heittämällä pakkotsekattavien listalle.

The Island (2021)
Anca Damianin erinomaisen erikoinen animaatio sekoittaa samaan villiin soppaan Robinson Crusoen, Välimerta ylittävät pakolaiset, omintakeisen merenneidon, piraatin perikuvan sekä ties mitä ihmeitä.

Plan 75 (2022)
Lähitulevaisuuden Japaniin sijoittuvassa elokuvassa voimaan on astunut vapaaehtoinen eutanasiaohjelma 75 vuotta täyttäneille kansalaisille. Idea tuo mieleen Piia Leinon Yliaika-romaanin.

Raging Fire (2021)
Vielä joitain vuosikymmeniä sitten hongkongilaiset toimintaelokuvat olivat R&A-festareiden tuhdein tukipilari. Nyt tätä herkkua tarjoilee Donnie Yenin tähdittämä kovaotteinen rikosdraama.

Vain sekunti (2020)
Zhang Yimou lukeutuu kiinalaisohjaajien kermaan kiitos mm. sellaisten elokuvien kuin Hero (2002) ja Lentävien tikarien talo (2004). Nyt liikutaan kuitenkin selvästi realistisemmissa ympyröissä.

Nämä elokuvat raapaisevat tietysti vain pintaa festivaalien koko tarjontaa ajatellen. Pienellä vaivalla listoilta löytyy varmasti lukuisia juuri sinua kiinnostavia filmejä. Koko kattauksen voi katsastaa osoitteesta https://hiff.fi/elokuvat/2022/

Katsomisiin!

Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 3/22

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , ,

Spekulatiivinen fiktio on nykyisin monimuotoisempaa kuin koskaan. Tämä ei ole itsestäänselvyys, sillä vielä vuosituhannen vaihteessa kenttää hallitsivat yhdysvaltalaiset ja brittiläiset mieskirjailijat. Tänä päivänä elämme onneksi aivan toisenlaisessa todellisuudessa.

Matka on ollut kuitenkin pitkä. Hiljattain kuollut Nichelle ”Uhura” Nichols toki seilasi avaruuden käymättömillä korpimailla jo 1960-luvun Star Trek -sarjassa. Silti afroamerikkalaiset tieteissankarit olivat pitkään harvassa. Nykyisin näin ei enää ole. Tämän todistavat vaikkapa Tähtivaeltajissa 4/21 ja 1/22 julkaistut Cristy Zinnin ja Chinelo Onwualun novellit, jotka kertovat afrikkalaisista avaruuden valloittajista.

Tuoreet kirjailijatähdet hyödyntävät laajalti omia juuriaan tarinoidensa pohjina. Tästä käy hyvänä esimerkkinä Tähtivaeltaja 1/22:ssa esitelty Rebecca F. Kuang, joka perkaa teoksissaan Kiinan historian kipupisteitä. Tai lukuisat muut Tähtivaeltajassa viimeisen vuosikymmenen aikana käsitellyt kirjailijat.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö myös Briteistä ja Yhdysvalloista ponnistaisi esiin uusia, upeita kirjailijoita. Yksi heistä on Idahossa syntynyt Alix E. Harrow. Kaunista ja evokatiivista kieltä käyttävä Harrow on julkaissut vasta kaksi romaania ja kaksi pienoisromaania, mutta jo ne ovat keränneet tukuittain ylistäviä arvioita sekä palkintoehdokkuuksia.

Harrow’n teoksissa on vahva feministinen ote, minkä ohessa hän nostaa esiin rasismin erilaisia ilmenemismuotoja – tinkimättä kuitenkaan mielikuvitusta soittelevista tarinoista ja syvällisesti luoduista henkilöistä.

Kirjailijan kertomuksissa esiintyy usein noitia, joten on luontevaa, että hän on tarttunut myös satuihin ja tehnyt niistä kiitettävän monitasoisia uudelleentulkintoja. Monet näistä teemoista ovat esillä hänen Plataani ja sibylla -novellissaan, jonka suomennos löytyy tästä lehdestä.

Viimeiset parikymmentä vuotta dystopiat ovat hallinneet nuorten ja nuorten aikuisten tieteiskirjallisuutta – niin meillä kuin maailmallakin. Teokset heijastelevat vahvasti yhteiskunnallista kehitystä ja pelkoja siitä, mihin saatamme olla menossa.

Yhden hyvän syyn kirjoittaa juuri dystopioita tarjoilee Anne-Maija Aalto haastattelussaan. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon Mistä valo pääsee sisään -teoksellaan voittanut kirjailija ei pelkää kuvata niitä kauhuja, jotka eriarvoistava ja inhimillisyytensä kadottanut yhteiskunta tuo tullessaan.

Joskus on hyvä katsoa myös menneisyyteen, jotta tiedämme, mistä olemme tulossa. Tähän aiheeseen keskitytään sekä Adam Strange -artikkelissa että dvd-palstalla.

Adam Strange on yksi tieteissarjakuvan pitkäikäisimmistä sankareista, ja hahmon erilaiset tulkinnat valaisevat hyvin kulloisenkin aikakauden ilmapiiriä. Dvd-palstalla käydään puolestaan läpi japanilaisen tieteiselokuvan kehitystä usean vuosikymmenen ajanjaksolla. Jokaisesta mukaan valitusta filmistä löytyy kytköksiä oman aikansa yhteiskunnalliseen murrokseen.

Näiden kattausten ohessa tarjolla on runsaasti kirja-, elokuva- ja sarjakuva-arvosteluja sekä Puupäähatulla palkitun Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvan kymmenes jakso.

Lukemisiin!

Toni Jerrman

Elokuvat – Nope

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , ,

Nope

Käsikirjoittaja-ohjaaja Jordan Peele on saanut harvinaisen vapaat kädet toteuttaa normista poikkeavia visioitaan pienimuotoisen Get Out -leffan (2017) menestyksen ansiosta. Vuonna 2019 valkokankaille saapui Us, jonka kauhukuvasto sinkoili erikoisiin, mutta aina yhtä nerokkaisiin sfääreihin. Nyt vuorossa on Nope, joka on jälleen omaperäinen keitos tuttua kuvastoa ja eriskummallisia käänteitä.

Elokuva alkaa vuoteen 1998 sijoittuvalla kohtauksella. Siinä kepeän Gordy’s Home -perhekomedian kuvaukset muuttuvat kauhujen näyttämöksi, kun Gordy-simpanssi sekoaa ja käy kanssanäyttelijöidensä kimppuun.

Seuraavaksi siirrytään nykypäivään ja syrjäiselle Haywoodin hevostilalle, jossa koulutetaan ratsuja elokuviin ja tv-tuotantoihin. Yllättäen tilan sähkölaitteet lakkaavat toimimasta ja taivaalta alkaa putoilla luotien lailla kolikoita, avaimia ja muita pieniä esineitä. Yksi niistä tappaa paikkaa pyörittävän Otis Haywood Seniorin (Keith David). Jatkossa tilan hoitaminen jää OJ Haywoodin (Daniel Kaluuya) ja hänen siskonsa Emerald Haywoodin (Keke Palmer) harteille.

Murheessa vellova OJ ei ole kuitenkaan isänsä veroinen markkinamies, joten hän joutuu myymään hevosia pitääkseen tilan pystyssä. Yksi ostajista on Jupiter’s Claim -nimistä villin lännen huvipuistoa pyörittävä Ricky ”Jupe” Park (Steven Yeun). Tämä entinen lapsinäyttelijä selvisi hengissä Gordy’s Home -sarjan verilöylystä. Nyt hän vetää työkseen live-esityksiä Jupiter’s Claimin lavalla.

Kunnon näytöksiä on luvassa myös pilvien lomassa, sillä Haywoodien tilan toimintaa häiritsevät yllättäen panikoivat hevoset sekä selittämättömät sähkökatkot. Niiden aikana taivaalla näyttäisi sinkoilevan jokin vieras esine. Voisiko kyseessä olla lentävä lautanen?

Jos kuvittelee, että Peele sortuisi näin tavanomaiseen ufo-tarinaan, ei voi olla enempää väärässä. Verkkaisen alkupohjustuksen jälkeen elokuvan mysteeritarinaan ui useita yllättäviä piirteitä, joita on mahdoton arvata ennakkoon. Peele myös lähestyy aihepiiriään aivan toisenlaisella tavalla ja toisenlaisesta kulmasta kuin mihin katsoja on tottunut. Näin tutummatkin ainekset saavat aivan uusia merkityksiä. Lisätehoja filmiin tuovat erikoiset leikkaukset, yhtäkkiset siirtymät paikasta toiseen sekä massiivisilla tehoilla soiva ääniraita.

Temaattisia tasoja filmissä riittää. Yksi niistä liittyy eläinten kouluttamiseen ja käyttämiseen esiintyjinä. Toinen katseen, katsomisen ja katsojan merkitykseen kulttuurituotteen luomisessa. Näitä kahta teemaa yhdistävät elokuvan moninaiset kytkökset Hollywoodin unelmatehtaaseen sekä ihmisten addiktiiviseen tarpeeseen kokea aina vain näyttävämpiä draamoja ja spektaakkeleja.

Valitettavasti Nope ei toimi kokonaisuutena yhtä tiukasti kuin Us. Filmin henkilökaartin tahallisen vinksahtanut käytös etäännyttää, ja paikoin tunnelmaa latistaa sisäsiittoisten viittauskohtausten nytkähtäminen naurettavuuden puolelle. Se, että filmi tuo hetkittäin mieleen M. Night Shyamalanin tuotannon, on puolestaan synti, jota ei voi antaa anteeksi.

Ongelmineenkin Nope on poikkeuksellinen ja mieleenpainuva elokuva. Se tulee kokea juuri valkokankaalla, mikäli filmistä haluaa saada kaikki tehot irti.

Toni Jerrman – 4 tähteä