Alan Moore & co: Ihmeellinen Miracleman
”Kuin leija, joka on hävinnyt taistelun tuulta vastaan, minä roikun ristiinnaulittuna taivaalla…”
Tätä on odotettu kuin kuuta nousevaa! Ihmeellinen Miracleman (Like) on kokoelma Alan Mooren legendaarisesta juoksusta mahtimiehen peräsimessä. Alunperin 1980-luvulla julkaistun sarjan vaiherikkaasta historiasta voi lukea tarkemmin Oskari Rantalan massiivisesta Moore-artikkelista (Tähtivaeltaja 2/16 & 3/16). Lähes 400-sivuinen, supermyyttejä purkava Miracleman oli aikoinaan maailmoja mullistava teos – sekä selkeä esikuva suomalaiselle Kapteeni Hyperventilaattorimies -sarjakuvalle.
Mooren käsissä Miraclemanista kasvoi supersankarikäsitteen dekonstruktio, rekonstruktio ja ruumiinavaus. Hän toi menneisyyteen juuttuneen lajityypin konventiot kerralla moderniin todellisuuteen. Iloisten karkkivärien ja kepeiden haaveleikkien tilalle tulivat harmaa arki, ongelmalliset ihmissuhteet ja mielen pimeät puolet. Samalla hän palautti tarinan ytimeen supervoimaisten yksilöiden historialliset yhteydet vanhojen myyttien sankari- ja jumalhahmoihin.
Mooren lähes mytologista lyyrisyyttä huokuva proosa korostaa trikoohahmojen yli-inhimillisyyttä ja kaikkivoipaisuutta. Tätä kautta esiin nousevat kysymykset, mitä tapahtuisi, jos lähes rajattomilla voimilla varustetut superihmiset todella kävelisivät keskuudessamme. Lopulta Moore päätyy jopa maalailemaan vaikuttavan utopistista visiota paremmasta maailmasta. Mannereurooppalaisesta tieteissarjakuvasta sekä uuden aallon kokeellisesta tieteiskirjallisuudesta saadut vaikutteet korostavat teoksen älyllistä ja taiteellista monitahoisuutta.
Ihmeellinen Miracleman -kirja käynnistyy prologilla, joka esittelee 1950-luvun viattoman Miraclemanin ja hänen iloisen teinitiiminsä. Sitten hypätään vuoden 1982 Britanniaan, jossa Liz-vaimonsa kanssa asuva keski-ikäinen vätys, Mike Moran, kärsii painajaisista. Unten myötä hänen mieleensä nousee sana kimota, jonka lausuminen muuttaa hänet kosmiseksi supersankariksi, Miraclemaniksi.
Samalla muistoihin palaavat vuosikymmenten takaiset värikkäät seikkailut, jotka päättyivät kaiken tuhoavaan räjähdykseen. Tosin 1980-luvun näkövinkkelistä katsottuna vanhat tapahtumat vaikuttavat naurettavalta pelleilyltä.
Miraclemanin paluu ei jää huomaamatta. Ensimmäisenä ottaa yhteyttä Jonathan Bates, entinen Kid Miracleman ja nykyinen suuryrityksen johtaja. Voimaan ja valtaan vuosien myötä viehtynyt läpimätä hirviö ei katso hyvällä toisen yli-ihmisen saapumista kuvioihin.
Päätään nostaa myös brittihallituksen salainen palvelu, joka aikoinaan vaikutti niin Miracleman-ilmiön syntymään kuin sen lopettamiseenkin. Vähitellen paljastuu, että kaikki, mitä Mike muistaa sankarillisesta menneisyydestään, on silkkaa valhetta.
Näiden käänteiden keskellä Liz tulee raskaaksi ja alkaa odottaa superlasta. Lasta, jonka ikuisesta elämästä haaveileva tohtori Gargunza haluaisi saada käsiinsä. Hän on koko julman Miracleman-projektin luoja ja arkkitehti. Arkisemmassa maailmassa Lizin ja Miken liitto rakoilee, kun aviomies kipuilee minäkuvaongelmien kanssa: väliin peilistä katsoo väsynyt, pulleamahainen luuseri, toisinaan jumalainen lihaskimppu, jonka ajatukset virtaavat puhtaina ja selkeinä.
Moore tunkee hahmonsa armotta tehosekoittimeen ja vääntää heistä ulos niin inhimillistä tuskaa kuin elämää suurempaa ihmeen tuntua. Kaiken syövää absoluuttista pahuutta ja idealistista hyvyyttä, joka avaa ovia uusiin todellisuuksiin.
Ihmeellinen Miracleman on jylhä ja koskettava sarjakuvaromaani. Maailmoja syleilevän mahtipontisuuden, korkealentoisten visioiden, raakojen kauhujen ja filosofisten pohdintojen keskelläkin se säilyttää inhimillisen yhteytensä reaalimaailman kipupisteisiin. Tarina myös tunnustaa avoimesti yhteytensä populaarikulttuurin perintöön, vaikka muovaakin vanhoja malleja uuteen uskoon. Lisäksi teos valaisee hienosti legendojen syntymekanismeja ja ihmisten tarvetta luoda itselleen jumalia.
Parhaimmillaan Miracleman kulkee kuin tanssi, jossa runollinen teksti ja ilmaisuvoimaiset kuvat resonoivat musiikin lailla. Tämä näkyy erityisesti Garry Leachin ja John Totlebenin taiteilemissa osioissa, joissa on visuaalista potkua vaikka muille jakaa. Teoksessa on kuitenkin sen verran monta piirtäjää, että taso ja tyyli notkahtelevat paikoin ikävästi. Kököintä jälkeä on tehnyt Chuck Austen, mutta yllättäen myös Rick Veitch pistää Miraclemanissa pahintaan. Heidän kuvittamissaan jaksoissa kerrontakin hapuilee.
Kiitoksen ansaitsevat albumin tuore väritys, Jouko Ruokosenmäen hieno suomennos sekä mukaan saadut välinäytökset, jotka puuttuivat 1980-luvun lopun amerikkalaisista Miracleman-albumeista. Uusi värimaailma on selvästi aiempaa toimivampi ja peittää samalla kehnosti piirrettyjen jaksojen pahimmat kömmähdykset.
Ihmeellinen Miracleman on klassikko, jota ei sovi ohittaa.
Seuraavaksi kehiin sitten Neil Gaimanin ja Mark Buckinghamin Miracleman: The Golden Age. Eikös joo?!
”Ja niin me hengitimme mytologiaa, puhalsimme satuja, hikoilimme legendoja. Olimme Olympoksen jumalia.”
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.
Apinain Tarzan: Kultainen leijona
Kauhea Tarzan -tarinassa ei onneksi enää tuhlata aikaa törttöihin sotatoimiin, vaan mennään suoraan asiaan. Saksalaisten kaappaamaa Jane-vaimoaan etsivä Tarzan törmää jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa outoon hännälliseen alkuihmiseen. Pian kohdataan myös siniturkkinen soturi, karvainen puoli-ihminen sekä kolmisarvinen dinosaurus. Pal-ul-Donin esihistoriallisessa laaksossa aika on selvästi pysähtynyt Burroughsin vilkkaan mielikuvituksen tantereille – eikä lopputuloksesta voi kuin nauttia.
Teoksen päättää Tarzan ja pikkuväki -adaptaatio. Se kuljettaa lannevaatesankarin luolanaisten hallitseman alkukantaisen paratiisin kautta piikkipensaiston saartamaan mini-ihmisten maahan. Muurahaiskekojen näköisissä tötteröissä asuva polvenkorkuinen minuniaaniväki on rohkeaa eikä pahemmin rauhasta perusta.
Kirjan ulkoinen ilme pyrkii jäljittelemään vanhojen suomalaisten Tarzan-lehtien tunnelmaa ja onnistuu tässä useimmiten mainiosti. Paikoin jälki on kuitenkin turhan haaleaa ja mustat pinnat häiritsevän harmaita.
Marvelin tähtien sota
Julkaisujen lippulaiva on Jason Aaronin käsikirjoittama Star Wars -lehti, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan jälkimaininkeihin. Toimintaa ja jännittäviä käänteitä riittää, kun Han, Leia ja Luke kumppaneineen syöksyvät lyömään kiilaa Imperiumin huoltoverkostoihin. Heidän vastavoiminaan häärivät mm. Darth Vader, Boba Fett ja Jabba the Hutt.
Aaron naputtelee paperille mukaansatempaavaa kerrontaa aidossa Tähtien sota -hengessä. Myös hahmokuvaus toimii. Tilaa saavat niin Luken painiskelu jedi-perintönsä kanssa kuin Hanin ja Leian keskinäinen kissanhännänveto. Voimiensa tunnossa paistatteleva Darth Vader on jylhää nähtävää. Lisäksi mukaan on uutettu uusia kiinnostavia hahmoja ja tarinankäänteitä.
Kuolontähden tuhoutumisen takia keisari on kovin pettynyt suojattinsa toimintaan. Darth Vader ei kuitenkaan katso toimettomana, kun hänet syrjäytetään imperiumin ykkösnyrkin paikalta, vaan alkaa punoa omia salajuoniaan. Niissä häntä auttavat mustaa lordia fanittava asearkeologi sekä kaksi murhanhimoista droidia – jotka muistuttavat ulkoisesti C-3PO:ta ja R2-D2:ta.
Oman minisarjansa ovat saaneet monet tutut hahmot, joten kaupasta voi bongata sellaisia Star Wars -julkaisuja, kuten Lando, Kanan ja Chewbacca. Tästä setistä paras on Mark Waidin käsikirjoittama ja Terry Dodsonin piirtämä Princess Leia.
Princess Leia on sympaattinen ja hyväntuulinen avaruusseikkailu, jota kuljettaa kaksi vahvaa naishahmoa. Hienosti pelittää myös Dodsonin klassisen kaunis sarjakuvataide. Tätä ei yhdenkään Tähtien sota -fanin kannata jättää väliin.
Vampirella x 3
Kirjan käsikirjoitukset yrittävät noudatella Creepystä ja Eeriestä tuttuja kaavoja, mutta yleensä huonolla menestyksellä – niin perusideoiden kuin lopputvistienkin suhteen. Lisäksi tarinat kerrotaan hämmentävän kömpelösti. Mukana on myös lukuisia kaakattavia scifi-paloja, joissa päädytään vieraan planeetan vaarojen keskelle.
Rima ei ole asettunut kovin korkealle edes kirjan piirrosten suhteen, vaikka mukaan on eksynytkin muutama ihan kelvollisesti kuvitettu jakso. Julkaisun hälläväliä-asennetta kuvastaa hyvin, että jopa sellaisilta mestaritaiteilijoilta kuin Neal Adamsilta ja Jeff Jonesilta on mukana ihan vasurilla vetäistyä tavaraa.
Kirjan jenkkijulkaisuun verrattuna suomalaisesta laitoksesta puuttuvat vanhat kirjepalstat, artikkelit, novellit, lukijoiden piirrokset sekä maanmainiot mainokset. ”Tilaa – tai kuole!” Lisäksi kansien väriversiot ovat näytillä huomattavasti alkuperäistä pienemmässä koossa.
Sarjakuvien ohessa Vampirella on aina ollut kuuluisa supertaiteilijoiden tekemistä kansimaalauksista. Niistä suurin osa on koottu kahteen komeaan taidekirjaan.
Tuoreempia Vampirella-kuvia halajavalle voi suositella vuonna 2010 julkaistua The Art of Vampirella -teosta (Dynamite). Ei tämä tietenkään pärjää klassikkokokoelmalle, mutta silti mukana on useita todella hyviäkin taiteilijoita – kuten Jim Silke, John Bolton, Adam Hughes, Mark Texeira ja Bruce Timm. Paha on olla ilman.
Alejandro Jodorowsky & José Ladrönn:
Incalin tapaan Viimeinen Incal käynnistyy kohtauksella, jossa John Difool putoaa scifistisen kaupungin kuilumaisemissa kohti kuolemaansa. Robokytät nappaavat hänet kuitenkin mukaansa kesken ilmalennon. Muistinsa menettäneen miehen perässä on muitakin tahoja, sillä koko universumin kohtalo on vaakalaudalla – ja tässä pelissä resuinen Difool on keskeinen nappula.
Ollaan Terra 2014 -planeetalla. Ihmiskuntaa uhkaa totaalinen tuho, kun teknokokeiluista syntynyt sähkövampyyri Benthacodon ottaa haltuunsa presidentin tuhoutumattoman koneruumiin. Hän aikoo hävittää kaiken orgaanisen elämän maailmankaikkeudesta biosyöjäviruksen ja roboarmeijansa avulla. Terralla tämä käy toteen, kun Benthacodon räjäyttää emopuun, planeetan kaiken elollisen luojan pirstaleiksi. Ikuisen metallin aika on koittava!
Viimeinen Incal on aitoa Jodorowsky-tykitystä, jossa ei voi koskaan ennalta arvata, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Mielikuvituksellisten scifi-näkymien ryydittämä meno on villiä ja vauhdikasta. Paperille lykitään jatkuvalla syötöllä suuren luokan toimintaa, mystistä metafysiikkaa ja hurttia huumoria.
tähtivaeltajablogi 