kirjat

Kirjat – Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , ,

BeukesZooCityKansiWEBLauren Beukes
Zoo City – Eläinten valtakunta
Zoo City
Suom. Tytti Viinikainen. Aula & co

”Zoo City on romaani siitä, kuinka päästä tasapainoon omien kauheiden tekojemme kanssa. Kuinka isiemme synnit siirtyvät uudelle sukupolvelle ja kuinka ne purskahtavat esiin pimeydestä ja syövät nuoret elävältä.”

Eteläafrikkalainen kirjailijatähti Lauren Beukes rantautui Suomeen rytinällä vuonna 2013. Silloin ilmestyi niin Tähtivaeltajan laaja Beukes-kattaus kuin suomennos sanavelhon kansainvälisestä läpimurtotrilleristä Säkenöivät tytöt. Jo tuolloin toivottiin, että myös Beukesin paras teos, Arthur C. Clarke -palkittu Zoo City -romaani näkisi pian päivänvalon pohjolan perukoilla. Kolme vuotta tätä ihmettä saatiin odottaa, mutta nyt eläinten valtakunta vyöryy vihdoin Suomeen. Kiitos Aula & co!

Zoo Cityn tapahtumat sijoittuvat apartheid-ajan jälkeiseen Etelä-Afrikkaan, Johannesburgin suurkaupunkiin. Kirjan maailma ei ole kuitenkaan aivan samanlainen kuin meidän tuntemamme. Osa ihmisistä on saanut seurakseen eräänlaisen fyysisen henkieläimen. Sellainen materialisoituu tyhjästä niiden yksilöiden kumppaneiksi, jotka tekevät vakavan rikoksen. Ilmiölle on etsitty sekä tieteellistä että uskonnollista selitystä, mutta lopullista vastausta ei ole keksitty.

Kuten arvata saattaa, ”eläimellisiä” ei katsota hyvällä silmällä, ja joissain maissa he joutuvat ankaran vainon kohteiksi. Vanhat synnit paljastavasta seuralaisesta ei kuitenkaan pääse eroon. Ja jos henkieläin syystä tai toisesta kuolee, vie Pohjavirraksi kutsuttu tumma pyörre myös sen ihmisparin mukanaan.

Eläinkumppanista on silti myös hyötyä, sille se suo kantajalleen maagisia ominaisuuksia. Ne vaihtelevat ihmisestä toiseen. Yksi saa kyvyn tehdä lemmentaikoja, toisesta tulee ilmiömäinen hakkeri. Romaanin päähenkilöllä, laiskiaiskumppanin kera kulkevalla Zinzi Decemberillä, on yli-inhimillinen taito löytää kadonneita asioita.

Zinzillä on takanaan rankka nuoruus huumeiden parissa sekä näyttävä ura toimittajana. Hänen entinen elämänsä katkesi veljen väkivaltaiseen kuolemaan. Nyt hän asuu eläimellisten kansoittamassa slummissa, jonne edes poliisit eivät uskaltaudu. Zoo Cityssä asunnot ovat rähjäisiä ja valtaa pitävät keskenään taistelevat rikollisjengit. Prostituutio, huumekauppa ja aseiden pauke ovat arkea.

Zinzi hankkii nihkeän elantonsa etsimällä ihmisten hukkaamia pikkuesineitä. Lyhentääkseen velkaansa paikallisella mafialle hän laatii nigerialaiskirjeiden tyyppisiä nettiviestejä, joilla rikolliset huijaavat rahat hyväuskoisilta hölmöiltä. Hänen poikaystävänsä on Kongon verisistä taisteluista juuri ja juuri hengissä selvinnyt pakolainen.

Zinzi päätyy ojasta allikkoon, kun vaikutusvaltainen musiikkituottaja Odi Huron palkkaa hänet etsimään omille teilleen lähtenyttä teinitähteä. 15-vuotias tyttö on kadonnut uuden hittilevyn julkistuksen kynnyksellä. Tästä käynnistyy matka, joka vie Zinzin niin trendikkäisiin yökerhoihin, Johannesburgin viemäreihin kuin perinteisen afrikkalaisen magian äärelle.

Perustarinaltaan Zoo City on suhteellisen perinteinen dekkari, jossa metsästetään vihjeitä ja etsitään johtolankoja. Kirjan huolella laaditut fantastiset kulissit, joihin on upotettu runsaasti aitoja eteläafrikkalaisia yksityiskohtia, nostavat sen kuitenkin hartianmitan kilpakumppaneitaan kiehtovammaksi. Beukesin taito maailmankuvan rakentajana on ilmiömäinen.

Kirjailija hallitsee myös persoonallisten henkilöhahmojen luomisen. Heitä Zoo Cityssä riittää henkieläimistä kovan luokan rikollisiin ja teinipoppareista laitapuolen kulkijoihin. Ihmiskuvausta tukee mainio dialogi – erityisen hyvin toimii kyynisesti ympäristöönsä suhtautuvan Zinzin ironinen naljailu.

Kaiken muun ohessa romaanissa kiinnitetään huomiota Etelä-Afrikan pakolaistilanteeseen, sosiaalisiin ongelmiin, muukalaisvihaan ja mannerta repiviin aseellisiin konflikteihin. Sovituksen etsimiseen. Sekä tietenkin musiikkiteollisuuden hämmentäviin lainalaisuuksiin.

Zoo City – Eläinten valtakunta on hieno teos, johon kannattaa tarttua. Kirjan vetäväksi kirjoitetun pinnan alla sykkii vakavia teemoja, jotka vain lisäävät lukunautintoa.

Seuraavaksi olisi hienoa saada suomeksi Beukesin kyberpunk-henkinen esikoisromaani Moxyland. Se svengaa kuin mangusti käärmejahdissa.

Toni Jerrman

Kirjat – Glen Cook: Varjot pitenevät

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

GlenCookVarjotPitenevatWEBGlen Cook
Varjot pitenevät
Shadows Linger
Suom. Markus Harju. Vaskikirjat

Varjot pitenevät on toinen osa Glen Cookin 1980-luvulta kotoisin olevaa Musta komppania -sarjaa. Tarjolla on kovaksikeitettyä fantasiaa rujon palkkasoturijoukon edesottamuksista.

Mustalla komppanialla on vuosisataiset perinteet ja syvälle miesten selkärankaan iskostuneet toimintatavat. Komppania on heille isä, äiti ja perhe, tappaminen toinen luonto. Taistojen tiimellyksessä armolla tai moraalikysymyksillä ei ole sijaa. Komppania ei myöskään valitse sodissa puoltaan vaan työskentelee uskollisesti sille taholle, joka heidän palkkansa sattuu maksamaan.

Romaanin käynnistyessä Musta komppania on toiminut jo vuosia omaa imperiumiaan rakentavan velhokeisarinna Ladyn käsikassarana. Kapinapesäkkeitä on tukahdutettu ja valtakunnan rajoja levitetty. Vähitellen mukaan on kuitenkin hiipinyt väsymys ja epäily. Ikiaikaista vakaumusta nakertaa tunne, ettei koko elämän tuhlaaminen pimeyden voimien hyväksi välttämättä ole se ainoa oikea tie.

Komppanian uusin tehtävä vie heidät kauas pohjoiseen, Katajan köyhään rannikkokaupunkiin. Siellä on sikiämässä jokin Ladyakin voimallisempi pahuus, groteski musta linna, joka kasvaa sitä suuremmaksi, mitä enemmän ruumiita sen kitaan syötetään. Katajassa palkkasoturien etujoukko kohtaa myös vanhan taistelutoverinsa, Korpin, jäljet. Tämän kantamat salaisuudet saattavat syöstä koko Komppanian perikatoon.

Romaanin kertojana toimii jälleen Komppanian aikakirjoja pitävä Puoskari. Hänen ohessaan tarinan keskiöön nousee Katajan nuhjuisissa slummeissa krouvia pyörittävä Shed. Shed on itsesäälissä rypevä opportunistinen pelkuri, jonka velat ylittävät moninkertaisesti hänen tulonsa. Koronkiskurien puristuksessa hän päätyy anteeksiantamattomiin tekoihin.

Lukuisista heikkouksistaan huolimatta Shed ei ole yksioikoinen hahmo. Kaiken niljakkuuden alla sykkii yhä omatunto sekä hetkittäin orastava tarve tehdä hyvää.

Juuri kirjan päähenkilöiden aidolle maistuva harmaus onkin yksi Cookin tarinan vetovoimista. Harvaa kirjailijan luomaa hahmoa voi juntata mustavalkoakselin ääripäihin, koska jokaisessa heistä piilee mahdollisten valintojen koko kirjo. Mikä luonteenpiirre nousee vahvimmin esiin, juontaa useimmiten juurensa elämäntilanteeseen, jossa he kulloinkin kärvistelevät.

Toinen Cookin oivalluksista on kuvata hirmuhallitsijoiden keskinäistä kädenvääntöä tavallisten rivisotilaiden näkökulmasta. Miehet vain marssivat minne käsketään, eikä heillä ole mitään sanomista taisteluiden päämääristä tai suurista strategisista linjoista. He tarpovat mudassa ja liejussa samaan aikaan, kun velhot käyvät heidän päidensä yllä silmitöntä tuhoa kylväviä, käsittämättömiksi jääviä maagisia otteluita.

Lepsun alun jälkeen Varjot pitenevät -romaani laukkaa eteenpäin kiitettävän kiivasta tahtia ja tarjoilee useampiakin tarinallisia yllätyskäänteitä. Cook ei ole kielellinen virtuoosi, mutta hänen hienouksista riisuttu ilmaisunsa istuu tykittävän toimintasisällön ja romuluisen ihmiskuvauksen ristisiitokseen.

Musta komppania -sarja on vetävää nannaa synkänpuoleista maailmankuvaa edustavan fantasian ystäville.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/16.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2016 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset, Yleinen , , , , , , ,

AtwoodUusiMaaWEBTiivistelmä:

Tähtivaeltaja-palkinto Margaret Atwoodille

Margaret Atwoodin Uusi maa -romaani (Otava) on voittanut Tähtivaeltaja-palkinnon vuoden 2015 parhaana suomeksi julkaistuna tieteiskirjana. Asiantuntijaraadin mukaan Atwoodin teos ottaa terävästi kantaa nykyajan arveluttaviin kehityskulkuihin. Kirjailija käsittelee merkittäviä globaaleja teemoja taitavasti ja kehottaa ihmiskuntaa heräämään todellisuuteen ennen kuin on myöhäistä. Samalla romaani valaisee hyvinkin konkreettisella tavalla uskontojen syntymekanismeja ja tarinankerronnan voimaa.

Uusi maa -romaanin on suomentanut Kristiina Drews, ja se päättää Atwoodin päätyöksi kohoavan MaddAddam-trilogian. Trilogian muut teokset ovat Oryx ja Crake (2003) ja Herran tarhurit (2010).

Helsingin Science Fiction Seura on jakanut Tähtivaeltaja-palkintoa vuodesta 1986 lähtien.

Koko tiedote:

Tähtivaeltaja-palkinto 2016

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2015 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Otavan julkaisemalle
MARGARET ATWOODIN romaanille UUSI MAA.
Teoksen on suomentanut Kristiina Drews.

Kanadalainen Margaret Atwood on pitkän linjan kirjailijamestari. Uusi maa -romaani (MaddAddam, 2013) päättää Atwoodin päätyöksi kohoavan MaddAddam-trilogian, jonka ensimmäinen osa ilmestyi vuonna 2003. Uusi maa vetää onnistuneesti yhteen kunnianhimoisen romaanisarjan yhteiskuntakriittiset teemat.

Tekstiltään valovoimainen MaddAddam-trilogia käsittelee merkittäviä globaaleja teemoja taitavasti, inhimillisen kokoisesta näkökulmasta. Osittain takaumien kautta kerrottu, sisäkkäisiä tarinoita hyödyntävä rakenne muodostaa sarjan päätösosassa huimaavan kokonaisuuden, jolla on paljon sanottavaa juuri meidän ajallemme.

Atwoodin visio ottaa terävästi kantaa nykyajan arveluttaviin kehityskulkuihin. Harvinaisen kattava kokonaisnäkemys kehottaa ihmiskuntaa heräämään todellisuuteen ennen kuin on myöhäistä. Osansa kirjailijan huomiosta saavat niin suuryritysten ylivalta, sosiaalinen eriarvoistuminen kuin ekokatastrofitkin. Lähitulevaisuuden kauhukuvassa rikkaudet ovat valuneet harvojen käsiin, luonto on pelkkää kauppatavaraa ja ihmishenki lähes arvoton.

Tältä maailmalta putoaa lopullisesti pohja, kun yhden ihmisen koordinoima pandeeminen joukkotuho pirstoo ihmiskunnan pieniksi, eloonjäämisestä taisteleviksi yhteisöiksi. Kuinka ihmisen psyyke käsittelee kaiken tutun ja turvallisen romahtamista, kun jopa perusasiat, kuten ravinnon ja suojan löytäminen tuottavat lähes ylitsepääsemättömiä vaikeuksia?

Uusi maa -romaanin paikoin jopa kuivan humoristinen kerronta keskittyy yhteisödynamiikkaan sekä tapoihin, joilla tuore selviytymistä ohjaava perimätieto muodostuu. Uusien elämää ohjastavien sääntöjen ja oppien juurtuminen tapahtuu lähes vaivihkaa ja usein väärinkäsitysten kautta. Samalla kuvaus valaisee hyvinkin konkreettisella tavalla uskontojen syntymekanismeja ja tarinankerronnan voimaa.

Ihmiskunnan rippeiden kanssa rinnakkain elää geneettisesti muokattu ihmislaji, jolla on omat lainalaisuutensa. Lempeät, lapsenkaltaiset crakelaiset on suunniteltu elämään sopusoinnussa luonnon kanssa, eivätkä he osaa odottaa muilta pahaa. Mutta ovatko kaiken särmänsä kadottaneet lammasmaiset crakelaiset enää aidosti inhimillisiä olentoja? Näiden kahden populaation yhteistyöstä sikiää silti toivo jonkinlaisen ihmisyyden säilymisestä tuhon keskelläkin.

MaddAddam-trilogiaan kuuluvat Kristiina Drewsin suomentamat teokset Oryx ja Crake (2003), Herran tarhurit (2010) ja Uusi maa (2015).

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-lehden nettisivut:
Tähtivaeltaja
Tähtivaeltajablogi

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Tiina Raevaara: Korppinaiset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

RaevaaraKorppinaisetWEBAuringon ja äitienpäivän kunniaksi korppinaiset valtasivat blogin.

Tiina Raevaara
Korppinaiset
Like

Tiina Raevaaran uusin romaani on hienoisen hämäävä tapaus. Missään ei näet mainita, että se jatkaa kirjailijan edellisessä Yö ei saa tulla -romaanissa esiteltyjen parikymppisten päähenkilöiden tarinaa. Toki Korppinaiset-kirjan voi lukea itsenäisenäkin teoksena, mutta tällöin kokemus on kovin toisenlainen, koska hahmojen aiemmin paljastetut luonteenpiirteet eivät väritä tarinan tulkintaa.

Neuroottiseksi persoonaksi helposti määriteltävä Johannes on jälleen pakkomielteiden vietävänä. Kuoleman ympärille kietoutuvat traumat ohjastavat nuoren, itseensä sulkeutuneen miehen valintoja. Päästäkseen eroon menneisyyden painolastista hän muuttaa isovanhempiensa aikoinaan asuttamaan, metsän siimeksessä sijaitsevaan kartanoon. Hän aikoo kutsua sinne nuoruuden rakastettunsa, Aalon. Tytön valoisassa seurassa elämä varmasti hymyilisi ja kaikki olisi hyvin.

Jo tässä vaiheessa lukija alkaa epäillä kertojana toimivan Johanneksen luotettavuutta – ja mielentervettä. Hänen ja Aalon suhde murhayrityksineen on aiemmin ollut niin myrskyinen, että Johanneksen käsitykset tulevaisuuden auvoisesta yhteiselosta vaikuttavat harhaisilta. Epäluuloja herättävät myös Johanneksen kertomukset taloon vuokralaiseksi asettuneesta Jaakosta, jota kukaan muu kirjan keskeisistä hahmoista ei tapaa – ja joka häviää yllättäen teille tietymättömille.

Lisäväreitä tarinaan tuovat sekä taloa rasittava historia että erikoisesti käyttäytyvät varislinnut. Lähes elävältä vaikuttava puurakennus kätkee sisäänsä salaisuuksia, kysymyksiä ja ihmiskohtaloita, joita Johannes yrittää epätoivoisesti setviä. Mitä piilee lukituissa huoneissa? Mistä on kotoisin vanha, verinen patja? Entä miten ja milloin hänen isänsä todellisuudessa kuoli? Tehtävää eivät helpota ullakolle asettuneet naakkaparvet tai sysimustat korpit, jotka herkeämättä tarkkailevat talon asukkeja – ja tunkeutuvat väliin sisätiloihin asti.

Oman tumman pilvensä Johanneksen ylle heittää läheinen rauniosairaala, jonka pahaenteisissä huoneissa on aiemmin tutkittu kuolemaa ja keinoja sen pysäyttämiseksi.

Siinä missä Yö ei saa tulla -romaanin lähdemateriaalina toimi E. T. A. Hoffmannin Nukuttaja-novelli, ammentaa Raevaara heijastuspintansa nyt Edgar Allan Poen klassikkotarinoista. Erityishuomiota saavat Korppi-runon ohessa kuoleman häilyvyydestä kertovat novellit Ligeia ja Totuus M. Valdemarin tapauksesta. Myös kuvaukset mieltäjärkyttävistä kauhuista, riutuvista naisista ja kaikennielevästä rakkauden tarpeesta yhdistävät Poen ja Raevaaran tekstejä.

Peloilla ja toiveilla pelaava Korppinaiset on vetävästi kirjoitettu mysteeriromaani. Sen teksti luo käsinkosketeltavan tummia tunnelmia ja kurkottaa syvälle päähenkilöiden psykologisiin mielenmaisemiin. Raevaara ei tyydy koluamaan tuttuja nurkkia, vaan yllättää moneen otteeseen käänteillä, joita ei arvaa ennakkoon – oli kyse sitten juonesta tai henkilöhahmoista. Niinpä goottilaisten romaanien perinteitä suomalaiskansallisesti modernisoiva teos pysyy uhkaavana koko mittansa ajan.

Raevaara ansaitsee pisteet myös varislintuihin ja kuolemaan kytkeytyvistä pohdinnoista, joihin on haettu selkänojaa aidoista tutkimuksista.

”En saisi antaa synkkyydelle periksi. Minä rakastin taloa, ja se rakastaisi minua takaisin.”

Toni Jerrman

Kirjat – Vesa Lehtimäki: Lego Star Wars: Small Scenes from a Big Galaxy

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

SmallSceneslswkansiWEBVesa Lehtimäki:
Lego Star Wars: Small Scenes from a Big Galaxy

Minimiehet lumisateessa ja hiekka-aavikolla.

Kuten Tähtivaeltajansa tarkkaan lukeneet tietävät, Legon ja Tähtien sodan yhdistäminen on yksi kosmoksen upeimpia asioita. Mutta todellisuuden kätköissä piilee jotain palikkasettejä ja animaatioitakin hienompaa – Vesa Lehtimäen valokuvat Lego Star Wars -hahmoista. Ja nyt ne on saatu ihmisten ilmoille komeassa Small Scenes from a Big Galaxy -kirjassa.

Brittiläisen DK-kustantamon julkaisema teos on isokokoinen ja lähes 200-sivuinen. Se sulkee kovien kansiensa väliin suuret määrät ihastuttavia valokuvia, joissa Tähtien sota -elokuvista tutut Lego-hahmot seikkailevat niin Hothin lumikentillä kuin Tatooinen hiekka-aavikoilla. Lehtimäki on onnistunut uuttamaan suurten tapahtumien katveeseen sijoittuviin kuviinsa vahvaa tunnelmaa ja kerronnallista jännitettä.

Kirjan sivuilla eteen tulee hiekkamyrskyn keskelle eksyneitä iskujoukkojen sotilaita, Mos Eislyn kuuluisan kanttiinan pihalle hiekkakulkijansa parkkeeranneita jawoja, Hothin pintaa nuolevia lumikiitureita ja jättimäisten AT-AT-talsijoiden jaloissa vaeltavia iskusotilaita. Lumilyhdyn ääreen on hyvä hiljentyä auringon laskiessa.

SmallSceneslswWEB1Hienot sommitelmat, valon ja pimeyden hyväksikäyttö sekä kuvien taustalla sykkivät arkiset tarinat lisäävät teknisesti taitavien otosten vetovoimaa eksponentiaalisesti. Fotoissa pöllyävistä lumihiutaleista nyt puhumattakaan.

Lisäplussaa teos saa Lehtimäen teksteistä, joissa hän kertoo lyhyesti ja ytimekkäästi kunkin kuvan ideasta ja toteutuksesta. Mukana on myös herran haastattelu, jossa hän avaa harrastuksensa taustoja.

Täyttä parhautta!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16.

SmallSceneslswWEB2

Kirjat – Hugh Howey: Kohtalo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

HoweyKohtaloWEBHugh Howey
Kohtalo
Dust
Suom. Einari Aaltonen. Like

Hugh Howeyn Siilo-trilogia käynnistyi vahvasti (ks. Tähtivaeltaja 4/13), mutta otti selvää takapakkia paikoillaan junnaavassa kakkoskirjassa (ks. Tähtivaeltaja 1/15). Sarjan päätösosa, Kohtalo, korjaa tämän erheen. Jännittäväksi tiivistetty tarina etenee vauhdikkaasti eikä päästä henkilöhahmojaan helpolla.

Romaanin tapahtumat keskittyvät kahden naisen ympärille. He pyristelevät irti ulkoa annetusta kohtalostaan.

Siilo 18:n vastavalittu pormestari Juliette Nichols haluaa vapauttaa ihmiset maanalaisen siilojärjestelmä ikeestä ja päästä jälleen yhteyteen Siilo 17:ssä kasvaneiden nuorten kanssa. Olisiko siilosta toiseen mahdollista kaivaa tunnelia?

Julietten pakonomainen tutkainta vastaan potkiminen herättää kuitenkin vastustusta yhteisössä, joka on jo monen sukupolven ajan asunut suljetussa ja tarkkaan kontrolloidussa ympäristössä. He eivät tunne muuta maailmaa kuin kotisiilonsa, joten jo pelkät puheet toisista siiloista kuulostavat pyhäinhäväistykseltä, ensimmäiseltä askeleelta kohti varmaa tuhoa.

Juliette kuitenkin sulkee korvansa vastaväitteiltä ja puskee eteenpäin. Siitä hän saa lopulta maksaa kalliin hinnan. Herää kysymys, onko yhden ihmisen hatara, lähes irrationaalinen toive paremmasta huomisesta kaikkien ruumiiden arvoinen. Tämän epäilyn Juliette joutuu kohtaamaan useaan otteeseen.

Siilossa 1, josta koko epäinhimillistä järjestelmää pyöritetään, Charlotte ja hänen veljensä tekevät omaa myyräntyötään. Heidänkin silmissään siintää unelma, jossa ihmiskunnan rippeet eivät enää olisi siiloja määrittelevien kylmien lakien vankeja, vaan voisivat itse päättää omasta kohtalostaan. Lukuisten vastoinkäymisten myötä utuinen haavekuva tuntuu kuitenkin karkaavan koko ajan kauemmaksi.

Howeyn luomus maalailee lohdutonta kuvaa ihmiskunnasta. On omasta ylivertaisuudestaan vakuuttuneita johtajia, jotka ovat valmiita hävittämään vaikka koko maailman pitääkseen kiinni asemastaan. On tottelevaisia sätkynukkeja, jotka tappavat tuhansia ihmisiä yhdellä napinpainalluksella, koska ohjekirjassa niin käsketään. Puhumattakaan lyhytnäköisistä mattimeikäläisistä, jotka ajattelevat ainoastaan omaa hetkellistä napaansa ja näin vain vauhdittavat tuhoaan.

Sen sijaan, että ongelmien keskellä mietittäisiin tulevaa tai vedettäisiin yhtä köyttä, suurin osa ihmisistä sortuu väkivaltaisen vihan ja pelon vietäviksi.

Kirjailija ei kuitenkaan tyydy rypemään synkkyydessä. Aina löytyy myös kauemmas katsovia visionäärejä, jotka uhraavat itsensä toisten puolesta. Niin kauan on toivoa, kun yksilöt jaksavat ponnistella yhteisen hyvän edestä. Helppoa se ei ole, mutta tämä ei riitä syyksi luovuttaa edes ylittämättömiltä tuntuvien esteiden edessä.

Howey kirjoittaa kelpo tekstiä, joka ei hienostele turhilla kommervenkeillä, mutta välittää tapahtumat ja tunnelmat lähes käsinkosketeltavasti. Lisäksi hän panostaa kiitettävästi hahmojen sisäiseen myllerrykseen, joten kaikki keskeiset henkilöt vaikuttavat monitahoisilta ihmisiltä. He myös muuttuvat ja kasvavat kokemustensa myötä, vaikka kantavatkin mukanaan vanhojen virheidensä painolastia.

Romaanin rytmitys on tehokas. Uusia arvoituksia ripotellaan mukaan sitä tahtia, että kirjaa on pakko ahmia eteenpäin. Yhteiskunnallinen kommentointi ja ihmiskuvaus on upotettu sujuvasti osaksi jännittäviä käänteitä, joten kirjan tasot tukevat hyvin toisiaan.

Kaiken kaikkiaan Kohtalo tarjoilee väkevän lukukokemuksen ja on oiva huipennus hienosta pohjaideasta ponnistavaan Siilo-saagaan.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/16.

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

Nykyisin tuntuu olevan vallalla käsitys, että kirja, joka on ilmestynyt puoli vuotta sitten, on aikansa elänyt. Muinaishistoriaa, johon ei kannata kiinnittää enää mitään huomiota. Todellisuudessa hyvät kirjat ansaitsevat julkisuutta ja lukijoita vielä vuosikymmeniä julkaisunsa jälkeenkin.

Niinpä ryhdymme Tähtivaeltajablogissa potkimaan tutkainta vastaan ja julkaisemme jatkossa aina silloin tällöin vanhoja (hui hirvitys!) arvosteluja kirjoista, jotka ovat ilmestyneet vähintään viisi vuotta sitten. Onko tämä hulluutta vai viisautta, sen päätätte te, lukijat.

Setin saa kunnian aloittaa Pasi Ilmari Jääskeläisen vuonna 2006 ilmestynyt esikoisromaani, joka on saanut enemmän huomiota maailmalla kuin kotimaassaan. Hey, ho, let’s go!

LumikkoKansiPasi Ilmari Jääskeläinen
Lumikko ja yhdeksän muuta
Atena, 2006

Pasi Jääskeläinen aloitti kirjailijanuransa kahmimalla kaikki mahdolliset kotimaisille scifi- ja fantasianovelleille jaettavat palkinnot. Vuosien kypsyttelyn jälkeen kauppoihin on tupsahtanut hänen esikoisromaaninsa. Lumikko ja yhdeksän muuta lunastaa kirkkaasti Jääskeläisen novellistiikan synnyttämät lupaukset.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat Jäniksenselän pikkukaupunkiin. Tämä ei ole aivan tavallinen suomalainen maalaiskylä, sillä paikkakunnalla asustaa useita kotimaisen kirjallisuuden kiintotähtiä. Kirkkaimpana heistä loistaa Laura Lumikko, jonka rakastetut Otuksela-tarinat ovat tehneet hänestä maailman tunnetuimman lastenkirjailijan.

Lumikon persoonan ja teosten vaikutus säteilee ympäristöön sekä hänen koulimiensa kirjailijoiden että paikallisten asukkaiden mytologiainnostuksen kautta. Joka kodista ja puutarhasta löytyy hiisiä, metsänneitoja ja menninkäisiä esittäviä patsaita. Ja onpa Jäniksenselän perinneseuralla oma mytologinen kartoittaja, joka osaa uniensa perusteella kertoa, mitä taruolentoja kenenkin pihapiirissä asustaa.

Kirja käynnistyy koukuttavasti, kun kotipitäjäänsä sijaisopettajaksi saapunut Ella Amanda Milana saa käsiinsä oudon version Dostojevskin Rikos ja rangaistus -romaanista. Muuten aidolta näyttävässä teoksessa on juonenkäänteitä, jotka eivät kirjaan kuulu. Pian selviää, ettei kyseessä ole ainutlaatuinen ilmiö – Jäniksenselän kirjaston uumenissa muhii muitakin mutatoituneita painotuotteita.

Laura Lumikosta gradunsa tehneelle Ella Milanalle avautuu tilaisuus selvittää kummallisten opusten arvoitusta sekä kartoittaa kirjallisuushistoriamme pimentoon jääneitä käänteitä. Kaiken taustalla piilee Lumikon vetämä Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seura, johon ei ole otettu uusia jäseniä kolmeenkymmeneen vuoteen. Noin kymmenvuotiaina seuraan valituista yhdeksästä lapsesta on sittemmin kasvanut suomalaisen kirjallisuuden luomisvoimaisin ryhmittymä.

Itse Laura Lumikko on etäinen, valkoisessa mekossaan liihotteleva viileä hahmo, jonka olemuksesta kellään ei tunnu olevan kokonaiskuvaa. On vain se virallinen totuus rakastetusta kirjailijamestarista. Käsitys, johon luovat säröjä talvisten juhlien selittämättömät tapahtumat sekä kirjallisuusseuran jäsenten vähitellen esiin vuodatetut muistot.

Seuran jäsenistä valokeilaan astuvat lastenkirjailija ja kirjastovirkailija Ingrid Kissala, leivoksiin mieltynyt Martti Talvimaa sekä Hollywoodissa asti menestynyt scifisti Aura Jokinen alias Arne C. Ahlqvist. Jokainen heistä jäsentelee ja käsittelee ihmeellisiä kokemuksiaan eri tavoin.

Romaanin luoma kirjailijakuva on herkullinen ja satiirisen tragikoominen. Kirjailijat esitetään saalistajina ja vampyyreinä, jotka vaanivat kanssaihmisiään ammentaakseen heistä aineksia teoksiinsa. Yleisön puolijumaliksi kohottamat, elämästä vieraantuneet tekstinikkarit väijyvät ruokakauppojen käytävillä ja sieppaavat lauseen tuolta, tunteen katseesta ja huulenkaaren kasvoista.

Lumoavasti kirjoitettu ja oivaltavia kielikuvia sisältävä teksti leikkii kirjallisen maailman omalaatuisuuksien ohessa intertekstuaalisilla viitteillä sekä sisäpiirin vitseillä. Näitä murusia on ripoteltu niin henkilöiden nimiin kuin moniin pienempiinkin yksityiskohtiin. Viittausten tajuaminen ei ole välttämätöntä tarinan ymmärtämiselle, mutta niiden huomaaminen tuo lukukokemukseen oman anteliaan bonustasonsa.

Kaikki edellä mainittu on kuitenkin vasta pintaraapaisua rikkaan romaanin teemoista ja aihepiireistä. Kirjassa hahmotellaan filosofisia ajatelmia siitä, kuinka ihmisen minäkuva, elämäntulkinta sekä suhde ympäröivään maailmaan muodostuvat. Teos puhuu muistin häilyvyydestä, tulevaisuudenodotuksista, olemassaolon tarinasta. Moraalia ja etiikkaa unohtamatta.

Lisäksi Jääskeläinen kutoo kutkuttavien mysteerien verkon, jolle ei näytä tulevan loppua. Mitä kätkee sisälleen salaperäinen Peli, jota ei sovi mainita ulkopuolisille? Miksi Jäniksenselän koirat karkaavat metsiin rellestämään? Mikä voima väijyy Näkkilammen mustissa syvyyksissä?

Nämä ja lukuisat muut taitavasti yhteen kytkeytyvät arvoitukset pitävät kerronnan virkeänä ja saavat ahmimaan teosta eteenpäin. Langat myös kurotaan kirjan kuluessa kauniisti kokoon – ilman, että ratkaisut pilaisivat romaanin yllä leijuvaa maagisrealistista tunnelmaa.

Teoksen päätyttyä mieleen jää kaipuu. Halu matkustaa Jäniksenselälle. Tarve saada käsiinsä Laura Lumikin Otuksela-kirjoja. Intohimo maailmaan, joka on mystisyydessään taianomaisempi kuin arkinen konsensustodellisuutemme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.

Kirjat – Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

RothfussViisaanMiehenKansiWEBPatrick Rothfuss
Viisaan miehen pelko
The Wise Man’s Fear
Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava

Viisaan miehen pelko on toinen osa Patrick Rothfussin hitaasti kypsyvää Kuninkaansurmaaja-trilogiaa. Vuonna 2007 englanniksi käynnistyneen sarjan päätösosaa on lupailtu ensi vuodeksi.

Trilogian kehyskertomuksessa majatalonpitäjäksi ryhtynyt Kvothe, sankari, ylimaallinen musikantti, elävä legenda ja satojen tarinoiden innoittaja, muistelee seikkailujaan. Hän on erinomainen, veijarimainen hahmo, johon on helppo samastua. Tuulen nimessä päästiin hänen ensimmäiseen vuoteensa yliopistolla, ja Viisaan miehen pelko jatkaa täsmälleen siitä, mihin ykköskirja jäi.

Kvothen toinen vuosi yliopistolla ei ala hyvissä merkeissä. Vihanpito Ambrose-nimisen aatelisen kanssa syttyy uudelleen liekkeihin, ja Kvothea neuvotaan pitämään taukoa opinnoissaan. Näin päähenkilö päätyy kauas itään Vintasin kuningaskuntaan, jossa hän kohtaa uudenlaisia haasteita ja oppii jotain rakkaudestakin. Samalla hän toivoo saavansa tietoa perheensä kuoleman aiheuttaneesta Chandrianin mysteeristä.

Viisaan miehen pelko on mammuttimainen järkäle, joka jää juuri ja juuri alle tuhannen sivun ainoastaan tiheän ja tavallista pienemmän fontin takia. Olisi siis vain kohtuullista niputtaa Rothfuss siihen suureen läskifantasiakirjailijoiden joukkoon, jotka eivät osaa laittaa pistettä oikeaan kohtaan, vaan täyttävät kirjansa joutokäynnillä. Mutta hurjasta pituudestaan huolimatta Viisaan miehen pelossa ei ole kovin paljon turhaa. Joissain kohdin Kvothen edesottamuksia seurataan liian seikkaperäisesti, mutta ei niin, että hammaskiille kuluisi hampaita yhteen purressa.

Jos Rothfuss kertoisi tarinansa suoraviivaisesti, Viisaan miehen pelko olisi puolet lyhyempi – ja puolet tylsempi. Kirjailijan oivallus on, että hän on kehrännyt Kvothen tarinan sisään valtavan sikermän pieniä, upeita kertomuksia. Niiden avulla hän pohtii tarinankerronnan voimaa ja sitä, kuinka tarinat muuttuvat ajan myötä ja saavat uusia kerroksia. Joskus valhe kiteytyy yleiseksi totuudeksi, joskus tosiasia murentuu pelkäksi uskomukseksi. Tältä osin Rothfussin kirjat muistuttavat Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvia, jotka ovat myös pullollaan merkillisiä, pääjuonen varjoonsa jättäviä, tarinoita.

Rothfussin vahvuuksia ovat myös samaistuttavat henkilöhahmot ja mainio dialogi. Keskusteluja Viisaan miehen pelossa piisaakin. On hupailua ja kaljoittelua yliopistotovereiden kanssa, syvällisiä kädenvääntöjä hyvyyden luonteesta, juonittelua, liehittelyä, kosiskelua ja lemmenlurituksia. Hahmoja on valtava kasa, eikä yksikään jää pahvinohueksi, sillä Rothfuss osaa luoda pienin vedoin uskottavia henkilöitä.

On ihme, ellei Kuninkaansurmaaja-kronikalla ole tulevaisuudessa vähintään samanlaista vaikutusta fantasiagenreen kuin on ollut esimerkiksi George R. R. Martinin tai Robin Hobbin teoksilla. Rothfussin trilogia edustaa kypsää fantasiaa, jonka näennäisen verkkaisuuden alla tapahtuu koko ajan jotain. Ehkäpä kirjan suurin viehätys onkin lopulta juuri siinä, että Kvothen eeppiset mittasuhteet saavuttavaa tarinaa kerrotaan sopivan pienimuotoisesti.

Käsissä on sarja, joka ei helpolla kulu muistista pois.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

Kirjat – Miina Supinen: Mantelimaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

SupinenMantelimaaKansiWEBJoulunpyhät ovat mainio hetki hiljentyä hartaan joulukirjallisuuden parissa. Tätä silmälläpitäen ehtii yhä hankkia Miina Supisen tuoreen Mantelimaa-romaanin, joka kuvaa hienostuneesti joulumaan kauneimpia puolia – kuten rihkamakauppoja, strippareita ja tappajarobotteja.

Miina Supinen
Mantelimaa
WSOY

Miina Supisen uusin romaani käynnistyy hekotuttavien mauttomuuksien vyöryllä.

Mantelimaa on massiivinen sisähuvipuisto, joka on pystytetty Helsingistä 50 kilometriä pohjoiseen sijaitsevan Länsi-Kyykkään pelloille. Se on kuin Disneylandin ja Tuurin kyläkaupan turmeltunut ristisiitos.

Rehvakkaan räikeässä teemamaassa on joulu ainainen. Kaupat pursuavat krääsää, joululaulut raikuvat ja mekaaniset tontut putkahtelevat esiin lattian alta. Kokonaisvaltaisen elämyksen varmistamiseksi Mantelimaassa on myös aikuisten siipi, joka on täynnä yökerhoja, seksipuoteja ja striptease-esityksiä. Että sellainen joulumaa.

Paikkaa pyörittää entinen nuorisorikollinen Jonne J. Halkio, joka on vallan otettu kaikesta jouluisesta rihkamasta. Jonnella on kuitenkin ongelmansa. Lahjapuotien myynti laahaa, ja jälleen yksi työntekijöistä on löytynyt kuolleena. Puhumattakaan Mantelimaan alaisista luolista ja niissä häärivästä Nukentekijästä, jota on parempi olla edes ajattelematta.

Jonnen päätä eivät normaalit sovinnaisuuskäsitykset haittaa. Seuraavaksi hän suunnittelee pystyttävänsä Ikuisen Joulun Aukiolle kymmenmetrisen suklaaputouksen, jossa miehet voisivat nuoleskella suklaalla valeltuja bikiniasuisia tyttöjä. Ihan silleen hyvällä maulla tietenkin, koska kyseessä on koko perheen huvipuisto. Toinen suuri projekti on näyttävä talvipäivänseisauksen juhlakulkue, joka kaipaa vetonauloikseen tissejä ja strippareita.

Kulkueen taiteelliseksi johtajaksi Jonne haluaa entisen pop-prinsessa Molli Niemisen. Nykyisin lapsille suunnattuja klovniohjelmia pyörittävä Molli kuitenkin vihaa joulua eikä halua olla missään tekemisissä Jonnen kanssa. Mitä ilmeisimmin kaksikolla on yhteistä historiaa, joka liittyy Länsi-Kyykkäällä aikoinaan sijainneeseen nuorten taideterapialaitokseen ja sen synkkiin salaisuuksiin.

Kun Mollin aviomies joutuu vakavaan onnettomuuteen, on naisen pakko luopua periaatteistaan ja astua lapsineen pedon kitaan.

Kirjan alkupuolella pinnalla on piikittely, jossa sanan säilällä sivallellaan niin kulutusjuhlia, musiikkiteollisuutta, perhetraditioita kuin sairaalakulttuuriakin. Vähitellen Mantelimaan arvoitukset ja selkeät kauhuvivahteet nousevat yhä suurempaan osaan. Mistä tulevat rahat, joilla prameaa huvipuistoa pyöritetään taantuvassa Suomessa? Millainen pahuus vaanii jouluisen ihmemaan uumenissa? Kuinka hahmot kytkeytyvät tappavan Antipukin raakaan tarinaan?

Supisen teksti soljuu vaivattoman sutjakkaasti, joten 300-sivuisen romaanin lukemiseen ei montaa hetkeä vierähdä. Henkilökuvaukseen ja hahmojen tunnetiloihin paneudutaan riittävästi, joten se puoli toimii hyvin.

Kerrontaa olisi kuitenkin voinut terävöittää, sillä nyt pipareita leivotaan vähän turhankin laajalla kaulimella. Kun yhteiskunnallisen satiirin, fantastisen jännitysjuonen ja absurdien yksityiskohtien rinnalla on perhedraamaa, kasvukertomusta, lapsenhoitopulmia, sairaalakuntoutusta, taideterapiaa, ongelmanuorisoa, seksuaalisuutta ja stressiraivareita, alkaa kuppi valua jo pahasti yli. Myös tarinan loppuhuipennus on kaikkeen pohjustukseen nähden kovin lattea.

Virtaviivaistamalla sekä lopetukseen panostamalla Mantelimaasta olisi saanut huomattavasti vahvemman romaanin. Omaperäisen otteen ja mainioiden oivallusten ansiosta se on nytkin lukemisen arvoinen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

Kirjat – Laura Lindstedt: Oneiron

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

LindstedtOneironkansiWEBLaura Lindstedt
Oneiron
Teos

Laura Lindstedtin toinen romaani pohtii väkevästi inhimillisyyden ja ruumiillisuuden perusteita varsin abstraktissa kehyksessä. Seitsemän eri-ikäistä naista eri puolilta maailmaa tempautuu kuolinhetkellään aineettomaan välitilaan, jossa läsnä ovat enää fyysisten ruumiiden muistumat. Tässä pienen kiirastulen kaltaisessa tyhjiössä naisten elämäntarinat keriytyvät vähä vähältä auki.

Romaanin nimi viitannee Kreikan mytologian unta ja unen olentoja tarkoittavaan sanaan. Näiden naisten kohdalla kyse on pikemminkin muistoista ja niiden työstämisestä. Heidän elinaikanaan läpikäymistä kokemuksista ja siitä, miten ne ovat kunkin persoonallisuutta muokanneet.

Tyhjässä välitilassa puhe on mahdollista ilman hengittämistä, mutta itkeminen ei. Eteenpäin pääsee liikkumaan, kunhan ensin keksii miten: yksi hahmottaa etenemisen kuin hiekassa tarpomisena, toinen taas ajattelee lumikinoksia. Fyysisten elintoimintojen lakattua paljastuu, kuinka suuri merkitys niillä oli henkilön kokemukselle omasta itsestään.

Kullakin naisista on omansalainen ongelmallinen suhde fyysiseen olemukseensa. Ryhmän johtaja Shlomith käsitteli eläessään performanssitaiteen keinoin juutalaisuuden vaikeaa suhdetta ruokaan ja syömiseen. Luurangoksi itsensä laihduttanut nainen kaipaa eniten sitä nälkää, joka oli vuosikymmeniä hänen elämänsä kantava voima.

Mykkä, kurkunpäänsä syövälle menettänyt Wlbgis toimii peilinä kaikille muille hahmoille. Rosa Imaculada kantoi puolestaan sisällään elinsiirtona saatua toisen ihmisen sydäntä, jonka mukana tuli muutakin kuin toivottiin.

Aavikon keskelle kaapattu Maimuna, kaksosia odottava Nina, kirjojen ja alkoholin sekakäyttäjä Polina ja kaunis, mutta rakkauden kolhima Ulrike muodostavat ryhmän, jonka dynamiikkaa muokkaa ulkopuolisen maailman ja sen kaikkien aistimusten täydellinen puute.

Eniten valokeilaan pääsee Shlomith, jonka tarina avautuu lapsuudesta alkaen. Toisin kuin lähes kaikki muut hahmot, Shlomith on oman kertomuksensa subjekti, joka tekee päätöksensä itse ja kantaa niiden ikävätkin seuraukset ylpeänä valinnoistaan.

Hallittu ja huolellisesti taustoitettu kirja ei ole helppo pala purtavaksi. Avoimia kysymyksiä jää paljon: Mistä välitilassa lopulta on kyse? Kuka naiset on sinne valikoinut ja millä perusteilla? Minne he lopulta jatkavat kulkuaan? Onko heidän tarkoitus oppia jotain omasta tai muiden menneestä elämästä, ja jos, niin mitä ja miksi?

Näitä kysymyksiä hahmot pohtivat itsekseen ja ryhmässä ahdistumiseen asti. Kuolemaan ja kuolemisen fyysisiin prosesseihin liittyvää tematiikkaa pyöritellään aitoja yksityiskohtia hyödyntäen. Hoitajat, hautaustoimiston työntekijät ja silminnäkijät tuovat kaikki näkökulmansa hahmojen varsinaisiin kuolinhetkiin ja ruumiiden kohtaloihin.

Kirjan kokoavaksi teemaksi nousee lopulta lempeys ja myötäeläminen. Temperamenttieroista ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta naiset päätyvät tukemaan toisiaan samaan, outoon tilanteeseen päätyneinä kanssasisarina. Kun ruumiit ja niiden suomat fyysiset vaikutusmahdollisuudet jäävät taakse, jäljelle ovat enää lohdulliset sanat.

Elli Leppä

Teksti on tulossa Tähtivaeltaja-lehden numeroon 4/15, joka ilmestyy joulukuussa.