kirjat

Uutiset – Tähtifantasia-palkinnon 2017 ehdokkaat julkistettu

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , , , , , , , , , , ,

Tahtifantasia2017ehdokkaatWEB

Tähtifantasia-ehdokkaat 2017

Helsingin Science Fiction Seura ry. jakaa vuosittain Tähtifantasia-palkinnon parhaalle suomennetulle fantasiakirjalle. Vuoden 2016 käännösteoksista asiantuntijaraati on valinnut palkintoehdokkaiksi viisi fantasiakirjallisuuden monimuotoisuutta heijastavaa kirjaa.

– Joe Abercrombie: Halki puolen maailman (Jalava, suom. Mika Kivimäki) – ”Uudenaikaisen seikkailufantasian kruunaamaton mestari hallitsee vetävän juonenkuljetuksen, lukijalle läheisiksi tulevien henkilöhahmojen luomisen sekä karujen opetusten kertomisen.”

– Lauren Beukes: Zoo City – Eläinten valtakunta (Aula & Co, suom. Tytti Viinikainen) – ”Säväyttävässä urbaanifantasiassa eteläafrikkalainen magia ja henkieläimet yhdistyvät selviytymistarinaan kaunistelemattomasti kuvatussa nykytodellisuudessa.”

– Francis Marion Crawford: Ajattomat aaveet (Vaskikirjat, suom. Laura Nieminen ja Johanna Vainikainen) – ”Kauhunovellikokoelma sisältää vivahteikkaasti suomennettuja, vahvatunnelmaisia klassikkotarinoita aaveiden ja makaaberin ystäville.”

– Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen (Tammi, suom. Helene Bützov) – ”Kaunis, viipyilevä kertomus käyttää keskiaikaisen romanssin taustaa pohdinnalle sodasta, syyllisyydestä, muistista ja rakkaudesta.”

– Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu (Tammi, suom. Kaisa Kattelus) – ”Sekä lasten että aikuisten taianomainen tarina käsittelee fantasian keinoin ahdistusta, luopumista ja anteeksiantamisen vaikeutta.”

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluvat kriitikko Jukka Halme, kriitikko Aleksi Kuutio, kirjailija ja kustannustoimittaja Anne Leinonen sekä fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Viime vuonna palkinnon voitti Shaun Tanin kuvitettu lyhytnovellikokoelma Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015). Teoksen on suomentanut Jaana Kapari-Jatta.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Shaun Tan: Etäisten esikaupunkien asioita (Lasten Keskus, 2015, suom. Jaana Kapari-Jatta)
Terry Pratchett: FC Akateemiset (Karisto, 2014, suom. Mika Kivimäki)
Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2017 jaettu

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , ,

BeukesZooCityKansiWEB

Tähtivaeltaja-palkinto 2017

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2016 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Aula & Con julkaisemalle
LAUREN BEUKESIN romaanille ZOO CITY – ELÄINTEN VALTAKUNTA.
Teoksen on suomentanut Tytti Viinikainen.

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City – Eläinten valtakunta -romaani on vahva ja omintakeinen tieteiskirja. Mielikuvituksellisiin kulisseihin sijoittuva dekkarimainen tarina kertoo niin pakolaisuudesta, muukalaiskammosta kuin kaiken kaupallistumisesta. Samalla värikkäillä roolihahmoilla kansoitettu teos puhuu sovituksesta ja sukupolvelta toiselle siirtyvistä synneistä.

Zoo City – Eläinten valtakunta -kirjan tapahtumat sijoittuvat vaihtoehtoiseen Etelä-Afrikkaan, Johannesburgin suurkaupunkiin. Romaanin Johannesburg poikkeaa todellisesta siinä, että osalla ihmisistä on seuralaisenaan maaginen eläinkumppani. Eläimellisistä henkilöistä on muodostunut uusi paarialuokka, jota syrjitään ja vainotaan.

Zoo Cityn polarisoitunut yhteiskunta on taitavasti rakennettu ja yhdistelee saumattomasti totta ja tarua. Beukesin urbaani leikkikenttä on huumaava, rappiota ja pintaliitoa hyödyntävä miljöö, joka herää teoksessa poikkeuksellisella tavalla eloon.

Niin kirjan päähenkilö, Zinzi December, kuin teoksen muutkin hahmot ovat monitahoisia ja särmikkäitä – kullakin on omat luonteensa ja motivaationsa. Läpeensä puhtoisia tai mätiä persoonia kirjassa ei esiinny, ainoastaan ihmisiä, jotka yrittävät kukin tavallaan selvitä synkänpuoleisessa ja arvaamattomassa ympäristössä.

Kiehtova, eri mytologioita yhdistelevä henkieläin-idea läpäisee koko romaanin ja kantaa mukanaan syvempiä sovituksen, katumuksen ja sopeutumisen teemoja. Samalla kirja kiinnittää huomiota useisiin vakaviin aiheisiin, kuten sosiaalisiin ongelmiin ja epävakaisiin, konfliktien repimiin yhteiskuntiin.

Beukes on voimakas, omaääninen kirjoittaja. Hänen kielensä on vetävää ja kerronta koukuttavaa. Tytti Viinikaisen suomennos tavoittaa oivallisesti alkuteoksen vimman ja vauhdin.

Zoo City – Eläinten valtakunta on virkistävä tuulahdus maailmasta, joka poikkeaa monin tavoin tieteiskirjallisuutta pitkään hallinneesta angloamerikkalaisesta kulttuurikuvastosta.

Lauren Beukes on vuonna 1976 syntynyt eteläafrikkalainen kirjailija, jolta on aiemmin suomennettu Säkenöivät tytöt -sarjamurhaajaromaani. Hänet nähdään Suomessa ensi vuonna Turussa järjestettävän Finncon 2018 -tapahtuman kunniavieraana.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Palkinnosta myös:
Wikipedia
Kirjavinkit

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Margaret Atwood: Uusi maa (Otava, 2015)
Antti Salminen: Lomonosovin moottori (Poesia, 2014)
Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Laura Luotola: Suoja: Kaupungit ja paluu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

LuotolaSuojaWEB

Laura Luotola
Suoja: Kaupungit ja paluu
Iris Kustannus

Suoja: Kaupungit ja paluu aloittaa Laura Luotolan kunnianhimoisen, eeppisen scifi-trilogian. Lähin kotimainen vastine sille on Maria ”Megatron Braineater” Candian Kapteeni Shiva -teossarja.

Eletään kaksiosaisessa valtakunnassa, jossa ihmiskunnan viimeiset rippeet kituuttavat Suojaksi kutsutun rakennelman alla. Yhteiskunta on rakentunut totalitaarisen kurin varaan: jokaisella on oma työtehtävänsä ja siihen liittyvät oikeutensa. Kaiken yläpuolella vaikuttavat Mahdit, joiden toiveesta koko ihmiskunta osallistuu salaperäiseen Projektiin. Mahtien käsikassarana toimii pelätty jhazugain, naamioituneiden lainvartijoiden joukkio.

Tarinan päähenkilö on tyttö nimeltä Tiyan. Hän on tvil, humanoidi, joka on monin tavoin erilainen kuin ihmiset. Tvilit ovat laikukkaita ja honteloita, sosiaalisessa hierarkiassa alhaalla ja jopa mésmerien huumaamien tavallisten ihmisten ylenkatsomia.

Tiyan ei ole mikään kirkasotsainen sankari, vaan rasavilli, jota ajavat eteenpäin selviytymisvietti sekä intohimo. Hän on yltiöpäinen rizikesh-taistelija, oman tiensä kulkija. Tiyan on rakastunut tulenpalavasti tyttöön nimeltä Cismartha ja valmis toimimaan rakkauden vuoksi. Toisaalta hän kokee, että hänen paikkansa on jossakin muulla kuin Kandússa, huumaavan jeran turruttamien sukulaistensa parissa.

Kun tiedemies Maxin kiinnostuu Tiyanista, tämän on pakko tarttua tilaisuuteen ja selvittää, mitä hänen kadonneelle sedälleen on tapahtunut. Vähitellen Tiyan pääsee lajiaan koskevan salaisuuden jäljille. Tvilit, jotka kutsuvat itseään nimellä saayequtain, ovat jostain syystä hyvin tärkeitä Mahdeille – jopa niin tärkeitä, että heidät halutaan tuhota. Tiyan aavistelee, että asia voisi liittyä hänen heimonsa taitoon parantaa ihmisiä pelkällä tahdonvoimalla.

Luotola on luonut omintakeisen ja omalakisen maailman, jossa ei selitellä, vaan annetaan lukijan oivaltaa asiat ja yhteydet itse. Miten viettimme ja halumme johdattavat meitä eteenpäin? Onko ihmisen osa aina rakentaa totalitaarisia rakenteita, joissa alhaisimpia riistetään, vai ylevöittääkö eloonjääminen pahatkin teot?

Tieteis- ja fantasiakirjallisuuden kuvastoon harjaantumattomalle lukijalle Luotolan ratkaisu voi tuntua vaikealta, mutta lukukokemus palkitsee. Postapokalyptisessa maailmassa on vahva kyberpunkiin ja kyberjumaliin vivahtava juonne, mutta mitään varmoja selityksiä menneisyyden tapahtumista ei anneta. Muutamissa kohdissa juoni hyppää Tyianin näkökulmasta toisaalle ja kerii esiin taustatarinaa, joka liittyy niin historiaan kuin tuleviin uhkakuviin. Tätä kehittelyä olisi voinut viedä pidemmälle, sillä nyt moni langanpätkä jää odottamaan nappaajaansa.

Hengästynyt kerrontatapa, lauseiden vyöryttäminen sekä subjektin tietoinen poisjättäminen ovat tyylikeinoja, jotka tuovat mukaan eeppisyyden tunnetta.

Luotolan romaani on julkaistu hänen oman kustantamonsa kautta. Laatunsa puolesta teos olisi voinut ilmestyä miltä tahansa isoltakin alan toimijalta. Henkilöiden motiivit piirtyvät pienin mutta tarkoin vedoin ja kannattelevat tarinaa. Luotola tuntee luomansa maailman ja sen hahmot niin hyvin, että pystyy johdattamaan lukijan keskelle tapahtumia ja rakentamaan luotettavan illuusion. Sen varaan on hyvä heittäytyä.

Anne Leinonen

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Kirjat – Maria Turtschaninoff: Naondel – Punaisen luostarin kronikoita

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

TurtschaninoffNaondelWEB

Maria Turtschaninoff
Naondel – Punaisen luostarin kronikoita
Naondel. Krönikor från det Röda Klostret
Suom. Marja Kyrö. Tammi

Maria Turtschaninoffin edellinen romaani, Maresi, kertoi Menos-saaren Punaisesta luostarista, jonne naiset vetäytyvät hakemaan turvaa tai koulutusta. Voimallinen ja tyylikäs Maresi vertautuu helposti Le Guinin Maameren tarinoihin ja on kiistämättä Finlandia Junior -palkintonsa arvoinen. Nyt ilmestynyt Naondel on Maresin esiosa, kertomus siitä, miksi ja miten ensimmäiset naiset saapuivat Menosille ja perustivat Punaisen luostarin.

Maresin saattoi vielä luokitella nuortenromaaniksi. Naondel on jo selkeämmin aikuisten kirjallisuutta. Sen tapahtumat ovat ahdistavan brutaaleja ja väkivaltaisia. Turtschaninoff ei kuitenkaan mässäile julmuuksilla, vaan kertoo niistä epäsuorasti mutta sitäkin paljastavammin, totuudellisesti. Romaanin lukuisat raiskaukset, pahoinpitelyt, kidutus ja henkinen väkivalta eivät edusta viihdettä vaan inhimillistä pahuutta – kuten todellisuudessakin.

Romaani kertoo luostarin seitsemän Alkusisaren tarinat näkökulmatekniikalla. Naiset ovat eri ikäisiä, erilaisten kulttuurien ja sosiaaliluokkien kasvatteja. Yksi on rikkaasta ylhäisösuvusta, toinen puukansaa, kolmas soturi. On palvelija ja on köyhä satamaprostituoitu. He astuvat tarinaan yksitellen, aluksi verrattain pitkinä, sitten yhä tiiviimmin vaihtuvina katkelmina. Joku aloittaa seikkaperäisesti lapsuudestaan, joku ei kerro itsestään paljonkaan. Vaan mikä yhdistääkään maailman eri kolkissa syntyneitä naisia? Mies.

Kertomuksen keskushenkilöksi asettuu sen antagonisti. Naiset ovat visiiri Iskanin naisia, valloitettuja, alistettuja ja hyväksikäytettyjä. Vaimoja, jalkavaimoja ja orjia, jotka yrittävät kukin omalla tavallaan selviytyä mielivaltaisen herransa Kauneuden talossa.

Kirjan aikajänne on pitkä. Se käsittää kymmeniä vuosia, joiden aikana nuori ylimys kasvaa vanhaksi ja mahtavaksi noitahallitsijaksi. Ulkoisesti hänen naistensa koko oleminen määrittyy hänen valtansa kautta, mutta kaikilla heillä on sisäinen, salainen elämänsä.

Kirjan tunnelma on pitkään nujertava ja toivoton. Onkin sykähdyttävä ja dramaattinen hetki, kun kirjan nimi saa lopulta toivoa antavan merkityksensä ja tarina vankeudesta muuttuu pakomatkaksi.

Turtschaninoff on jälleen kirjoittanut emotionaalisesti vahvan ja mieleenpainuvan teoksen. Romaanin rakenne ja kerronta toimivat erinomaisesti. Kirjan temaattinen vire on selkeän feministinen. Lukijasta itsestään tosin riippuu, mihin maailmankolkkaan hän lukemaansa vertaa ja miten metaforisena tai konkreettisena tilana Iskanin haaremi näyttäytyy. Kirjan mieskuva jää valitettavasti varsin yksipuoliseksi patriarkaatin esitykseksi eikä yllä läheskään samalle tasolle kuin tapa, jolla moniulotteisia naisia käsitellään.

Romaanin isoin kauneusvirhe on pyrkimys kerronnalliseen täydellisyyteen: lopetuksessaan Turtschaninoff pyrkii päättämään jokseenkin kaikki repsottamaan jääneet langanpäät, sulkemaan sellaisetkin osajuonet, jotka olisi ehkä ollut tyydyttävämpää jättää auki. Viimeiset luvut näyttävät luonnollisen lopun jälkeen kirjoitetuilta irrallisilta lisäyksiltä. Kokonaisuutta tämä ei kuitenkaan onnistu pilaamaan. Naondel on hieno kirja.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Kirjat – Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

ishigurohaudattujattilainenweb

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
The Buried Giant
Suom. Helene Bützow. Tammi

Muistot määrittävät suhtautumistapamme muihin ihmisiin ja koko ympäröivään todellisuuteen. Samalla ne luovat odotuksia siitä, miten muu maailma suhtautuu meihin. Silti ei ole selvää, mitä muistot ovat. Muistoihin ei voi myöskään luottaa, sillä ihmisen muisti on monimutkainen ja vajavainen. Vaikka jokin asia olisi jossain vaiheessa elämämme tärkein, ajan saatossa se saattaa unohtua. Lopulta siitä muistuttavat enää hajanaiset sirpaleet.

Näiden teemojen parissa askartelee Kazuo Ishiguro romaanissaan Haudattu jättiläinen. Eletään kuningas Arthurin jälkeistä aikaa, ja valtakunnan yllä roikkuu sumu, joka hapertaa muistikuvat varjoiksi. Kevään tullen vanha pariskunta, Axl ja Beatrice, päättää lähteä muutaman päivän matkalle tapaamaan toisessa kylässä asuvaa poikaansa. Vaikka keltit ja saksit elävätkin rauhassa, nummien ja kukkuloiden yli vievä polku ei ole täysin vaaraton. Alueella liikkuu jättiläisiä, eikä naaraslohikäärme Querigiakaan ole vielä kukistettu.

Axl ja Beatrice saavat matkaseurakseen itäisiltä marskimailta tulleen soturin sekä pojan, jonka on paettava saksilaiskyläläisten epäluuloja. Pian he yhyttävät myös sir Gawainin, Arthurin ritarin, joka on kulkenut vuosikausien ajan suorittamassa kuninkaalta saamaansa tehtävää. Näiden viiden henkilön kohtalot ja polut yhtyvät, erkanevat ja kietoutuvat toisiinsa samalla, kun ikivanhat muistot pulpahtelevat hetkeksi esiin historian hunnuista.

Kirja kertoo myös sodasta ja rauhan hinnasta sekä siitä, miten sodan kierre helposti jatkuu sukupolvesta toiseen. Onko parempi muistaa katkerat vääryydet vai antaa niiden haipua unholaan? Teema toistuu myös yksilötasolla.

Kazuo Ishiguron kerronta on tyylitellyn verkkaista. Juonta ei juoksuteta eteenpäin kiihtyvällä tahdilla, vaan käänteet matavat esiin omia aikojaan. Kaiken yllä lepää vahva unenomaisuuden tuntu, eikä ainuttakaan kertojaa voi nimittää luotettavaksi. Joskus he panttaavat salaisuuksia tarkoituksella, mutta aina se ei ole heidän oma syynsä. Miten kertoa siitä, mitä ei muista?

Haudattu jättiläinen on kiireetön lukunautinto. Pienet yksityiskohdat ja hienovaraiset vihjeet rakentavat pala palalta traagista tarinaa, mutta Ishiguro ei sorru hekumointiin. Tyyli pysyy timminä viimeiseen pisteeseen.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Hannu Rajaniemi: Näkymättömät planeetat

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

hannurajanieminakymattomatplaneetatweb

Hannu Rajaniemi
Näkymättömät planeetat
Invisible Planets
Suom. Sarianna Silvonen. Gummerus

Kvanttivaras-trilogiastaan tunnetun Hannu Rajaniemen ensimmäiseen novellikokoelmaan mahtuu sulassa sovussa monenlaista: korkeascifististä ilkamointia, vahvasti suomalaiseen kansanperinteeseen nojaavaa kerrontaa sekä kokeellisia novelleja. Tekstit eroavat toisistaan niin tyylilajin, tempon kuin pituudenkin suhteen, mutta niitä kaikkia yhdistää kerronnan suvereenius ja varmuus. Näitä todella lukee ilokseen.

Leijonanosan kokoelmasta vievät Kvanttivaras-trilogian universumista muistuttavat teknovisiot. Turhia selittelemättömät huipputekniset tapahtumaympäristöt sekä kvanttikeksintöjen läpikotaisin muuttamat yhteisöt ja yhteiskunnat esitetään kimmeltävänä ja kilkattavana vyörytyksenä, jonka jokaista yksityiskohtaa ei ole tarkoituskaan ymmärtää. Osa innovaatioista, kuten hyötyusva ja kvanttipistekentät, ovat tuttuja Rajaniemen aiemmista teoksista.

Tarinoiden rakennuspalikoina käytetty matematiikka ja fysiikka kuulostavat varsinkin kirjailijan taustan tuntien uskottavilta, jos kohta vaikeaselkoisilta. Vahvana teemana esiin nousee transhumanismi, tietoisuuden irtoaminen ihmisruumiin rajoituksista ja leviäminen ajassa sekä paikassa.

Deus ex Homine -novellissa ajatteleviin koneisiin on iskenyt jumalrutto, virustartunnan kaltainen hulluksi tekevä sairaus. Taisteluun sitä vastaan on valjastettu uudenlaisia korkeateknologisia koneita. Rajalinjoja vedetään paitsi kansallisvaltioiden poikki, myös tavallisten ihmisten välille. Jumaluuden hetkellisesti kokenut it-suunnittelija joutuu maksamaan tartunnastaan oudomman hinnan kuin aavistikaan.

Koneruton teemaa sivutaan myös novellissa Elegia nuorelle hirvelle, jossa valtaosa ihmiskunnasta on siirtynyt korkeammalle olemisen tasolle. Materiaaliseen maailmaan on jäänyt vain muutamia hylkiöitä. Jumalmaailma tarvitsee apua yhdeltä heistä onnettomuuden jälkien korjaamiseen. Kosonen, jonka matkakumppanina on puhuva karhu, löytää ruton korruptoiman kaupungin sisuksista odottamatonta kauneutta ja kadotetuksi luultuja asioita.

Osa novelleista astuu vain muutamia askelia nykypäivän edelle. Kääpiökuningattaren katedraalissa ekstrapoloidaan useampaakin teemaa: Sosiaalisen median pervasiivisuus ja sen luomat arvohierarkiat hallitsevat maailmaa, jossa niistä kieltäytyvät ovat paarian asemassa. Warcraftin kaltainen verkkomoninpeli tarjoaa pakopaikan osalle, mutta olisiko siitä muuhunkin kuin viihteeksi? Shibuya no Love on lyhyempi teksti, jossa deittipalveluihin tottumaton saa päänsä pyörälle palvelujen tarjoamista silmänräpäyksennopeista pikasuhteista.

Mukaan mahtuu myös perinteisiä kauhutarinoita. Aavekoirat kuvaa perhettä, jonka ahdistava arki heijastuu lapsen näkemiin haamukuviin. Aave nimeltä Apollo A7LB on puolestaan viehättävä kertomus avaruuspukujen ompelijasta, joka on nähnyt lähietäisyydeltä kuuohjelman käytännön suoritukset.

Suorastaan kansallisrunollista kuvastoa kokoelmassa edustavat novellit Ihmisten kalastaja, Peitto kyistä, käärmehistä sekä Peleistä vanhin. Kesyttömän meren, Tuonelan väen ja maanviljelyksen ikivanhat voimat ahdistavat modernin yhteiskunnan kasvattia, jonka on löydettävä tapa olla tekemisissä väkevien olentojen kanssa menettämättä henkeään tai minuuttaan.

Kokoelman toiseksi viimeinen kertomus Lumikki on kuollut on saanut oman johdanto-osuuden, jossa valotetaan tarinan erikoista syntyhistoriaa aivotieteen ja kertomuksellisuuden uraa uurtavana yhteismuotona. Kirjan päättävä Käyttämättömiä huomisia ja muita tarinoita taasen hyödyntää kerronnan kehyksenä Twitterin 140 merkin mittaa.

Hannu Rajaniemi todellakin taipuu moneksi.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Magdalena Hai: Haiseva käsi

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

magdalenahaihaisevakasiweb

Spekulatiivinen fiktio juhlii Topelius-palkinnon uusimmalla ehdokaslistalla. Viidestä mukaan nostetusta teoksesta kolme on selkeää genrekamaa. Kyseiset kirjat ovat Maria Turtschaninoffin vaikuttava Naondel, Magdalena Hain karmaisevan hauska Haiseva käsi sekä K. K. Alongin keskinkertainen Kevätuhrit.

Ehdokkuuden kunniaksi julkaisemme blogissa Aleksi Kuution arvostelun Hain novellikokoelmasta. Teksti on ilmestynyt alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Topelius on Suomen Nuorisokirjailijat ry:n vuosittain jakama palkinto ansiokkaalle nuortenkirjalle. Palkintosumma on tänä vuonna 2017 euroa ja se myönnetään vuonna 2016 julkaistulle nuortenkirjalle. Voittaja julkistetaan palkintojenjakotilaisuudessa 13.1.2017.

Magdalena Hai
Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita Uhriniitukaisesta
Karisto

Magdalena Hain Haiseva käsi on nuorille suunnattu kauhutarinakokoelma, josta vanhempikin lukija nauttii.

Novellikokoelman nimi ei voisi olla osuvampi, sillä se summaa koko kirjan tunnelman loistavasti: vähän ällöä ja pelottavaa, mutta samalla hilpeän hauskaa. Jotkut lyhyistä ja nopealukuisista tarinoista ovat tosin sen verran hurjia, ettei niitä kannata lukea kovin nuoren lapsen kanssa.

Kirjan tarinat sijoittuvat uhkaavasti nimettyyn Uhriniituntakaisen pikkukaupunkiin. Kertomukset ovat erillisiä, mutta osaa niistä yhdistävät löyhästi samat sivuhahmot tai tapahtumat.

Kokoelma sisältää viitisentoista mukaansa imaisevaa tarinaa, joissa on riittoisasti vaihtelua. Pääosassa ovat aina lapset tai nuoret, joita vastaan – tai joiden puolelle – asettuu noitia, ihmissusia, hirviöitä, haamuja, ilkeitä puita ja ikuisia pahuuksia. Hain kertojanote vaihtelee. Välillä se on keveä ja hihityttävä, toisinaan surullinen tai jopa synkeä.

Kirjan avaustarina, Lokakuu, on niin herkistävä kuvaus koulukiusaamisesta sekä sitä seuraavasta häpeästä ja yksinäisyyden tunteesta, että kyynelkanavat joutuvat heti testiin. Seuraavaksi päälle pöllähtävä Pahanukke on puolestaan osin hilpeäkin mukaelma klassisesta hirviönukketeemasta.

Kokoelman karmivin novelli, Namusetä, kertoo loruilla esiin manattavasta yliluonnollisesta, lapsia kaappaavasta namusedästä. Tarina voisi aiheuttaa monille lukijoille painajaisia, mutta Hai sekoittaa joukkoon juuri sopivan määrän hauskoja yksityiskohtia, jotta naurullekin jää sijaa. Niminovelli Haiseva käsi on puolestaan kieli poskessa kulkevaa zombimenoa.

Kirjailija on selkeästi selvillä sekä vanhemmasta että uudemmasta kauhuperinteestä ja osaa käyttää tätä hyödykseen. Välillä tarinoissa mennään genreä tuntevan lukijan kannalta turhan kuluneita latuja, mutta nuorta yleisöä tämä tuskin haittaa. Kliseiden käyttö vaikuttaa yleensä myös tietoiselta valinnalta.

Tarinoissa käsitellään paljon ulkopuolisuutta, yksinäisyyttä sekä erilaisuutta ja sen hyväksymistä. Hai ei väheksy lukijakuntaansa ja pyörittää teemoja kypsästi. Monissa kertomuksissa heikolta vaikuttava lapsi tai nuori myös löytää hädän hetkellä sisäisen voimansa. Se tekee Namusedänkin kaltaisista kauhupaloista voimaannuttavaa luettavaa.

Paras esimerkki tästä on kokoelman koskettavin tarina Herra Pörrö ja hänen ritarikuntansa, joka kertoo hirviöitä karkottavasta uninallesta. Novellista tulee kaikkein selvimmin esiin maailma, jossa nuoret elävät – se epäselvä alue, jossain lapsuuden ja aikuisuuden välimaastossa.

Kaiken kaikkiaan Hain kokoelma on mainio paketti, joka säikyttää, ilahduttaa, koskettaa ja naurattaa. Sekä pistää ajattelemaan asioita. Tällaista lisää!

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/16.

Kirjat – Patrick Ness & Siobhan Dowd: Hirviön kutsu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

hirvionkutsuweb

Viikko sitten ensi-iltansa sai visionäärisen espanjalaisohjaaja J. A. Bayonan erinomaisen komea ja vaikuttava A Monster Calls -elokuva. Teos perustuu Patrick Nessin ja Siobhan Dowdin palkittuun Hirviön kutsu -romaaniin, joka ilmestyi suomeksi viime kesänä.

Elokuvaversion vanavedessä esiinnoston ansaitsee myös alkuperäinen kirja. Niinpä tarjoamme ohessa Aleksi Kuution kirjoittaman arvostelun tästä mestarillisesta romaanista.

Patrick Ness & Siobhan Dowd
Hirviön kutsu
A Monster Calls
Suom. Kaisa Kattelus. Tammi

Hirviön kutsu on poikkeuksellinen, upea romaani. Siksi on vain sopivaa, että sillä on myös poikkeuksellinen syntyhistoria.

Kirjailija Siobhan Dowd kehitti romaanin perusidean, henkilöt ja asetelman. Hän ei kuitenkaan ehtinyt tehdä kirjaa loppuun ennen kuin menehtyi pitkään sairastamaansa rintasyöpään. Työ jäi Patrick Nessille, joka tunsi Dowdin vain tämän kirjoittamien nuortenkirjojen kautta. Ness epäröi aikansa, kehitteli ideaa eteenpäin ja antoi lopulta tarinan viedä. Syntyi Hirviön kutsu – koskettava tarina luopumisesta.

13-vuotiaan Conor-pojan äiti sairastaa syöpää, joka äidin vakuutteluista huolimatta tuntuu vain pahenevan. Eräänä yönä, täsmälleen kello 00.07 Conorin ikkunan taakse ilmestyy jättimäinen hirviö, joka väittää pojan kutsuneen hänet luokseen. Hirviö sanoo kertovansa pojalle kolme tarinaa, mutta neljäs Conorin on kerrottava itse. Kun poika herää, hän kuvittelee kaiken olleen unta. Mutta yö toisensa jälkeen hirviö palaa tarinan kera.

Juoni on yksinkertaisen tehokas. Conor kuuntelee hirviön persoonallisia tarinoita, jotka kulkevat yllättäviä polkuja. Samalla hän yrittää saada selkoa, miksi on kutsunut hirviön luokseen. Tarinat ja niitä seuraavat keskustelut muistuttavat, ettei kaikki ole niin yksinkertaista kuin miltä aluksi näyttää.

Ness maalailee pienin vedoin kokonaisen teemojen kirjon. Hän kuvaa hienosti elämän kipupisteitä, kuten pelkojen kohtaamista, kyvyttömyyttä sanoa asioita ääneen, hylätyksi tulemisen tunteita sekä luopumisen ja anteeksiantamisen vaikeutta.

Kirjassa on hurja määrä sykähdyttäviä kohtauksia. Esimerkiksi Conorin ja tämän kaukaisen isän keskusteluissa on riipaisevaa hapuilua. Ness näyttää, kuinka aikuiset voivat joskus olla yhtä hukassa kuin lapsetkin. Tunteet ovat vaikeita iästä riippumatta.

Kirjan kerrontaa tukee Jim Kayn tunnelmallinen kuvitus, joka tavoittaa Nessin tekstin hengen todella hyvin ja tekee lukemisesta erityisen suuren nautinnon. Hetkittäin kuvan ja tekstin saumattomassa yhteispelissä on samaa taikaa kuin viime vuoden Tähtifantasia-voittajassa, Shaun Tanin Etäisten esikaupunkien asioita -tarinakokoelmassa.

Hirviön kutsun suurin hienous on siinä, että vaikeista teemoista huolimatta se ei ole ahdistava. Teos on sopiva sekoitus surua, iloa, huumoria ja antoisia pohdintoja. Lopputuloksena on monitasoinen satu, jolla on annettavaa kaikenikäisille lukijoille.

Toimi siis, kuten Ness kirjan esipuheessa ohjeistaa: ”Ota tämä ja juokse. Riehu.”

Aleksi Kuutio

Kirjat – Alastair Reynolds: Poseidonin lapset

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

reynoldsposeidoninlapsetweb

Alastair Reynolds
Poseidonin lapset
Poseidon’s Wake
Suom. Hannu Tervaharju. Like

”Haluan tietää, minne saakka verkosto ulottuu – kulkea Mandaloiden kuljettamana niin syvälle galaksiin, että oma aurinkomme on vain yksi nimetön Linnunradan piste.”

Poseidonin lapset on viimeinen osa Alastair Reynoldsin tuoretta trilogiaa, joka kertoo monikulttuurisen ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuden ääriin. Kirjojen keskiössä on Afrikasta ponnistava Akinyan suku, jonka vaiheita seurataan usean sukupolven ajan – koskaan kuitenkaan hylkäämättä kaiken alulle laittanutta Eunice Akinyaa.

Kolmannessa romaanissa risteilee kaksi tarinalinjaa. Yhtäällä on Cruciblen siirtokunnassa norsujen parissa työskentelevä Goma Akinya ja hänen Ru-kumppaninsa. He pestautuvat mukaan pitkälle avaruusmatkalle, kun asumattomaksi kuvitellusta Gliese 163 -aurinkokunnasta saapuu viesti, jonka lähettäjällä vaikuttaa olevan yhteyksiä Akinyan sukuun.

Koneiden asuttamassa Marsissa kohdataan puolestaan Kanu Akinya. Idealistinen mies päätyy erikoiseksi rauhanrakentajaksi ihmiskunnan ja tekoälyjen välille. Vaikea tehtävä vie hänet ja hänen ex-vaimonsa ensin Jupiterin Europa-kuun valtameriin ja myöhemmin Gliese 163:n salaisuuksien äärelle.

Reynoldsin romaani tulvii kiehtovia tieteismysteereitä ja massiivisia, ihmeen tuntua soittelevia muukalaisrakennelmia. Monet niistä löytyvät kaukaisen aurinkokunnan vierautta huokuvilta planeetoilta. Jo aiemmin esiin marssivat mm. ihmiskuntaa tarkkailevat, arvoitukselliset Vahti-alukset, Marsin erikoiset konekaupungit sekä Europa-kuun rappeutuneet kaupunkiyhteisöt. Eikä pidä unohtaa älykkäitä elefantteja, Tantoreita, jotka ovat joillekin luonnoton kauhistus mutta toisille osoitus elämän loputtomista mahdollisuuksista.

Tapahtumia sävyttävät tekoälyjen vapaudenkaipuu, anteeksiannon tematiikka sekä monitahoinen pohdinta tieteen ja uskonnon välisestä suhteesta. Lopulta huikea jännitysnäytelmä taipuu jopa syvällisiin spekulaatioihin maailmankaikkeuden perimmäisestä luonteesta sekä olemassaolon merkityksestä.

Näin pieteetillä kuvattua tieteisvisioiden aarreaittaa onkin harvemmin yhteen kirjaan upotettu.

Reynolds ei kuitenkaan tyydy pelkkään scifistiseen tykitykseen, vaan antaa tilaa myös hahmojen tunteille ja heidän ihmissuhteidensa karikoille – vaikeille valinnoille ja koskettaville kohtaloille. Tätä kautta romaani pohtii ajankohtaisia kysymyksiä erilaisuuden pelosta, yhteiselon mahdollisuuksista ja suvaitsevaisuudesta. Reynolds ei sorru mustavalkoiseen tyypittelyyn, sillä hyvää tarkoittavat sankaritkin lipsuvat väliin ihanteistaan. Oikeudenmukaisuus, jalomielisyys ja väkivallattomuus ovat hienoja ja yleviä periaatteita, mutta vaativat paikoin raskaita uhrauksia. Ja niissä tilanteissa ihmisen luonto punnitaan.

Pitkälti dialogiin nojaava Poseidonin lapset on tuhdista sivumäärästään huolimatta nopealukuista tieteiskarkkia. Se palkitsee eeppisiin mittakaavoihin yltävästä avaruusoopperasta innostuneen yleisön ruhtinaallisesti. Samalla romaani on nousujohteisen trilogian ehdottomasti paras osa.

Poseidonin ihmeistä on paha pistää päheämmäksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/16.

Kirjat – Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

VanderMeerPyhimystenWEB

Nyt kun Jeff VanderMeerin mainio Eteläraja-trilogia on saatu kokonaan suomeksi, on hyvä hetki katsoa kymmenen vuoden taakse. Silloin näet julkaistiin suomeksi VanderMeerin täysosumateoksen, City of Saints and Madmenin, karsittu laitos.

Ohessa siis iloksenne Ilja Rautsin arvostelu Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki -kirjasta vuodelta 2006. Tämä teos on niin pään räjäyttävän upea, että se kannattaa kaivaa käsiinsä vaivoja säästelemättä!

Jeff VanderMeer
Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki
Valikoima kirjasta City of Saints and Madmen
Suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo. Loki

Uuskumman yhdeksi kärkinimeksi noussut amerikkalaiskirjailija Jeff VanderMeer tunnetaan parhaiten Ambergris-tarinoistaan, joista osa on Suomessakin koottu Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki -nimikkeen alle. Laitoksessa on vain pieni hippunen laajemmasta samannimisestä kokonaisuudesta, mikä on ikävää, sillä novellien intertekstuaaliset viittaukset jäävät nyt monessa tapauksessa tyhjän päälle. Kolme pitkää tarinaa ja lopun liitteet riittävät kuitenkin tarjoamaan kiehtovan ja monipuolisen näkymän VanderMeerin vinksahtaneeseen maailmaan.

Moth-joen rannalle perustettu Ambergrisin kaupunki, joka on nimetty ”valaan salaisimman ja arvokkaimman osan” mukaan, on eräänlainen mosaiikkipeilikuva omasta maailmastamme jälkiteollisen ajan kynnyksellä. Tosin meiltä uupuvat mm. kääpiökokoinen, harmaalakkeina tunnettu sienikansa sekä Makean veden kalmarin festivaali, jolloin joukkopsykoosi valtaa kaupungin asukkaat.

Kokoelman kolme novellia täydentävät toisiaan ja rakentavat yhdessä kuvan Ambergrisista, joka elää jatkuvassa muutoksen tilassa. Subjektiivisten kertojien, fantastisten ideoiden ja makaaberien yksityiskohtien kautta kokonaisuus muodostuu suuremmaksi kuin osiensa summa. VanderMeer on onnistunut luomaan paikan, joka jää moniulotteisten hahmojen ohella lukijan päähän hengittämään. Ambergris tuntuu samaan aikaan liian todelliselta ollakseen keksitty ja liian hullulta ollakseen olemassa.

Tarinoista Martin Laken muodonmuutos satirisoi painajaismaisesti taiteen syntyprosessia sekä sen myöhempää akateemista tulkintaa. X:n outo tapaus, jossa mielisairaalaan suljettu kirjailija väittää jo hyväksyneensä Ambergrisin olevan pelkästään hänen mielikuvituksensa tuotetta, kiskaisee puolestaan todellisuuden maton lukijan alta useampaankin otteeseen. Molemmat tarinat ovat erinomaisia, mutta kokoelman varsinainen helmi ja VanderMeerin bravuurinumero on kuitenkin Hoegbottonin opas Ambergrisin varhaishistoriaan.

Novelli on historioitsija Duncan Shriekin alaviitteitä ja sivupolkuja vilisevä, sävyltään leikillisen ylimielinen katsaus nimensä mukaiseen aiheeseen. Matka kaupungin perustajan määräämästä sienikansan joukkomurhasta läpi sotien ja vuosisatojen on melko lailla uskomatonta luettavaa. Tarinassa myös tiivistyy hyvin VanderMeerin viehtymys epäluotettaviin kertojiin sekä muotoleikkeihin – juttu on saanut myöhemmin jatkoa Shriek: An Afterword -romaanissa, jossa irrotellaan kertojilla ja muodolla vielä vimmaisemmin. Novelli osoittaa polveilevan rakenteensa sekä fantastisten ideoidensa kudoksen kautta myös, miten pohjaton mielikuvitus VanderMeerillä oikein onkaan.

VanderMeer rakastaa kirjallisuuden muodoilla leikkimistä, ikään kuin haastaen lukijan pysymään perässä ja ratkomaan, mikä osuus on ”totta” ja mikä ei. Tarinat tarinoiden sisällä, absurdin huumorin ja groteskien käänteiden pilkahdukset sekä toimiva itsetietoisuus elävöittävät jo valmiiksi herkullisia novelleja. Kikkailu ei nouse kuitenkaan koskaan itseisarvoksi.

Lopputulos on samaan aikaan kaunis ja julma, irvokas ja viettelevä, täynnä konkreettisia yksityiskohtia ja silti oudon häilyvä. Mielikuvituksen riemussaan VanderMeerin luomus on unohtumaton.

Ilja Rautsi

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/06.