Egmont

Sarjakuvat – Gianfranco Manfredi & Giovanni Freghieri: Tex Willer – Kaksi karkulaista

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Gianfranco Manfredi & Giovanni Freghieri
Tex Willer – Kaksi karkulaista
Suom. Ville Mäkelä. Egmont

Tex Willer -suuralbumi -sarjan tuorein julkaisu on Gianfranco Manfredin käsikirjoittama ja Giovanni Freghierin kuvittama Kaksi karkulaista. Yli 200-sivuinen teos lataa pöytään monipolvisen lännenseikkailun, joka sisältää tiukkaa jännitystä ja komeita visioita.

Tarinassa riittää toimijoita. Tex Willerin ja Kit Carsonin ohessa keskeisin on parikymppinen lainsuojaton Billy Cobb. Hän on ryövännyt rosvojoukon rahat ja pakenee nyt takaa-ajajia henkensä edestä Josephine-rakkaansa kanssa. Nuorenparin perässä ovat väkivaltaisen Wade Gormanin johtaman rikollisjengin lisäksi hautojakin ryöstelevä palkkionmetsästäjä Jeff Barnes kumppaneineen.

Rakastavaisten jäljillä hiihtelevät tietenkin myös Tex ja Kit – ja vain he voivat pelastaa Billyn ja Josephinen tappavalta lyijymyrkytykseltä.

Kun vielä sivuosissakin nähdään monta värikästä tyyppiä, on sarjakuvan hahmokaarti vähintäänkin kohdillaan. Myös juonikuvio rullaa nautinnollisesti paikasta ja käänteestä toiseen. Aina ei tarvitse edes juosta ja puhkua eteenpäin, kun kulissit ovat näin hyvässä kuosissa.

Lopullisesti laadun takeena toimii Freghierin taide, joka on dynaamista ja klassisen huoliteltua. Näin taitavaa mustavalkografiikkaa hienoine viivavarjostuksineen tehdään tänä päivänä enää harvoin, joten mielikuvat kurkottavatkin automaattisesti vanhojen mestaritaiteilijoiden suuntaan. Tämä näkemys saa tukea Freghierin haastattelusta, jossa hän mainitsee tärkeimmäksi esikuvakseen legendaarisen Alex Raymondin.

Täyttä timanttia!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/23.

Sarjakuvat – Wallace Wood: Verta ja väristyksiä

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Wallace Wood
Verta ja väristyksiä
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Kvaak Kirja & Egmont

Suomalaisjuurinen Wallace ”Wally” Wood (1927–1981) on eittämättä yksi kaikkien aikojen legendaarisimmista sarjakuvataiteilijoista. Työn sankarin ura oli yli 30 vuoden mittainen ja kattoi tyylilajeja laidasta laitaan: scifiä, fantasiaa, kauhua, supersankareita, romantiikkaa, huumoria, erotiikkaa, parodiaa ja mitä vain kuvitella saattaa. Erityisesti hänen tapansa piirtää avaruusasuja ja -aluksia on jo vuosikymmeniä sitten saavuttanut ikonisen aseman.

Joukkorahoituksen turvin julkaistu 168-sivuinen Verta ja väristyksiä -albumi on ensimmäinen Woodin töille omistettu suomalainen kokoelmateos. Sen sarjat on poimittu EC-kustantamon lehdistä, ja ne ovat alunperin ilmestyneet vuosina 1950–1953. Tarinoiden käsikirjoituksista vastaavat pääasiassa Al Feldstein, Harvey Kurtzman ja William M. Gaines.

Kirjan käynnistää itseoikeutetusti vuodelta 1953 kotoisin oleva kuusisivuinen Minun maailmani -sarjakuva. Siinä käydään läpi lukuisia erilaisia mielikuvitusta soittelevia scifi-visioita ja -aihelmia. Viimeisessä ruudussa tapaamme Woodin työpöytänsä ääressä, jossa hän toteaa lukijalle: ”Minun maailmani on science fictionin maailma… Aivoni luovat sen, ja se siirtyy paperille kynän ja tussin ja pensselin ja hien ja pohjattoman rakkauden välityksellä. Sillä minä olen science fiction -taiteilija. Nimeni on Wood.”

Jatkossa edetään kronologisessa järjestyksessä vuodesta 1950 eteenpäin. Samalla Woodin piirrosjälki hioutuu koko ajan komeammaksi. Eri genreistä edustettuina ovat scifi, kauhu ja sotasarjat.

Selkeälinjaisesti kuvitetuissa tieteiskertomuksissa kurvaillaan avaruudessa ja vieraillaan fantastisilla planeetoilla. Jos ja kun astronautit kohtaavat muita elämänmuotoja, on yllätyskäänteitä luvassa: ulkonäkö voi pettää eikä pulasta välttämättä selvitä uhrauksitta. Näissä tarinoissa on ajattoman klassikon aineksia.

Rajumpien sotasarjojen puolella liikutaan sekä kaukaisessa historiassa, toisessa maailmansodassa että Korean niemimaalla. Harvey Kurtzmanin kirjoittamissa tarinoissa otetaan vahvasti ja suorasanaisesti kantaa sodan mielettömyyteen. Julmat ja silottelemattomat kuvat natsien hirmuteoista, atomipommien kylvämästä tuhosta ja sylilapsista itkemässä raunioiden keskellä eivät anna synninpäästöä minkään sodan yhdellekään osapuolelle: ”Liekkien loimusta ja lähestyvistä kiinalaisten sotajoukoista huolimatta oli vaikea uskoa, että Hungnam oli joskus täynnä liikettä ja elämää! Oli vaikea uskoa, että raunioissa lojuva pienen koiran ruumis oli joskus ollut elossa! Aurinko laski! Oli jouluyö! Rauhan ruhtinaan syntymäpäivä! Ja silti ihmiset maan päällä tappoivat toisiaan!”

Kantaaottavaa sisältöä löytyy myös karheista kauhukertomuksista, joissa sukelletaan syvälle ihmiskuntaa riivaavan pahuuden ytimeen. Yhtäällä rasistisen ajattelun syövyttämät kansalaiset haluavat lynkata mustan miehen valkoisen naisen murhasta vain siksi, että hänet nähtiin rikospaikan liepeillä. Toisaalla poliisit hakkaavat viattomalta mieheltä tunnustuksen rikoksesta, jota hän ei tehnyt – koska niin voivat. Juutalaisilla ei ole asiaa lähiökortteleihin, mutta Ku Klux Klanin kylvämää terroria ei saa pysäytetyksi kukaan.

Toki mukana on myös perinteisempiä Shokki-tyylisiä tarinoita, joissa karman laki iskee ja vainoharhat kolahtavat omaan nilkkaan. Kokonaisuus on joka tapauksessa vahva niin sisällöllisesti kuin taiteellisestikin. Tekstipöhöstä huolimatta Woodin piirroksille jää tarpeeksi tilaa, joten lukukokemuksesta kasvaa antoisa ja vaikuttava. Toki olisin itse saattanut muutamassakin kohdassa valita mukaan toisia tarinoita. Mutta tämähän tarkoittaa vain sitä, että tilaa jää toisellekin Woodin EC-tuotantoa sisältävälle kokoelmalle!

Ainoan miinusmerkin teos ansaitsee siitä, että muuten ensiluokkaisesta pohjamateriaalista koostettuun opukseen on livahtanut pari sarjaa, joissa osa kuvien hennoimmista viivoista on kadonnut teille tietymättömille. Virhe on sitäkin ilkeämpi, koska toinen näistä tarinoista on teoksen aloittava Minun maailmani -klassikko. Siitä olisi varmuudella löytynyt parempitasoisempikin lähdeversio.

Gutguttaa kuin lonkerohirviö lähiössä!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/23.

Sarjakuvat – Fred: Filemon – Epäuskoisen retki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Fred
Filemon: Epäuskoisen retki
Suom. Jukka Heiskanen
Egmont

”Se, joka ei ole koskaan nähnyt teatterilaivan kyntävän merta kahden kuun loisteessa, ei ole nähnyt mitään.”

Ranskalaisen sarjakuvataiteilija Fredin luoma Filemon-hahmo on kellunut suomenkielisillä laineilla aiemmin neljän albumin verran. Filemon ja A:n haaksirikkoinen (suom. 1974 & 1993), Filemon ja villi piano (1974), Filemon ja riippuva linna (1975) ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (1992) ovat kaikki surrealistisen sarjakuvailmaisun rakastettuja klassikkoja. Se, että tätä hartaasti odotettua herkkua on nyt saatu lisää, on Egmontin pyörittämän BD-sarjan ansiota.

Epäuskoisen retkessä Filemon yrittää auttaa Atlantin valtameren A-kirjaimelle aikoinaan haaksirikkoutuneen herra Bartolomeuksen takaisin kotisaarelleen. Valitettavasti vetoketjulla avattuun ulottuvuuksien väliseen reikään putoaakin Filemonin Hektor-isä, joka ei usko yliluonnollisiin hömpötyksiin, vaikka ne patsastelisivat hänen silmiensä edessä.

Hektor ei tosin päädy Atlantin A-kirjaimelle, vaan Kuiskaajien saarelle. Siellä kuiskaajankopeissa lymyävät kuiskaajat laiduntavat ohjaaja-paimenten kaitsemina laumoina. Uhan kuiskaajien leppoisille päiville muodostavat näyttelijä-barbaarit, jotka kaappaavat kuiskaajia teatterilaivoilleen.

Valtamerta seilaavien näyttelijöiden pahimpia vihollisia ovat puolestaan nojatuoleillaan ajelehtivat kritiikkellujat. He voivat helposti torpedoida koko teatterilaivan upoksiin, jos pettyvät esitykseen.

Kysymys kuuluukin, saako Filemon pelastettua epäuskoisen isänsä tämän absurdin näyttämön kulisseista?

Fred ei taaskaan petä. Epäuskoisen retki on niin villiä mielikuvituksen juhlaa, etteivät moiseen riemukaareen yllä edes kuumehoureiset unet. Sarjakuvan ihastuttava kajahtaneisuus valaisee maailmaa kuin psykedeelinen majakka, eikä todellisuus ole enää koskaan entisellään. Olen myyty, kaupattu ja syöty.

”Kritiikkien tauoilla me kritiikkellujat esiinnymme toisillemme… ja esitykset ovat aina nerokkaita!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen: Kersantti Napalm: Barracuda

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen
Kersantti Napalm: Barracuda
Egmont

”Ihmiset eivät meitä kaipaa. Eivät ennen kuin pimeyden hirviöt kolkuttavat ovella. Meidän tehtävämme on kolkuttaa takaisin.”

Suomalaisen supersankarisarjakuvakentän kolme kovinta karjua ovat Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kapteeni Kuolio ja Kersantti Napalm. He kaikki ovat vääntäneet kättä ilkeiden vihulaisten kanssa jo usealla vuosikymmenellä. Nyt Tähtivaeltajastakin tuttu Napalm on tehnyt uuden aluevaltauksen: tuoreimmassa seikkailussa Patriot American Forcen superagentti on siirtynyt pienkustantamoiden leivistä kansainvälisen Egmont-yhtiön talliin.

Vesa Vitikaisen käsikirjoittama ja Markus Tuppuraisen kuvittama Kersantti Napalm: Barracuda on yli 60-sivuinen pläjäys sitä itseään. Tarina käynnistyy salamurhaajaterroristi Barracudan viimeisimmästä iskusarjasta, jossa menehtyy yhden päivän aikana lähes 150 newyorkilaista. Naamiotappaja on pakoillut PAF:n agentteja vuosikymmenten ajan ja lahdannut populaa planeetan jokaisella mantereella – Antarktista myöten.

Nyt raunioista löytyy kuitenkin ruumis, joka saattaa kuulua Barracudalle. Tai sitten kyseessä on vain uusi ovela juoni mestaririkollisen repertuaarissa.

Tutkimusten lomassa sarjakuva tarjoilee näkymiä PAF-agenttien aiemmista edesottamuksista. Niinpä kohtaamme Kersantti Napalmin sodan aikaisessa Vietnamissa taistelemassa zombeja vastaan, Cuba Libren johtamassa epäonnista Sikojenlahden maihinnousua sekä muita menneisyyden käänteitä, joista löytyy kytköksiä albumin päätarinaan. Samalla ne valaisevat superagenttien traagisia kohtaloita. Maailmoja pelastavan sankarin rooli ja kuoleman ainainen läsnäolo ovat psykologisesti raskaita, mikä ei tee elämästä helppoa.

Kersantti Napalm: Barracuda on päällevyöryvän totisuutensa ansiosta velmua sankarointia. Albumi taiteilee hienovaraisesti parodian ja vakavuuden välisellä raja-aidalla ja tekee sen niin taitavasti, että lopullinen tulkintavastuu jää kullekin lukijalle. Erinomaiset pisteet ansaitsee myös Tuppuraisen huolellinen ja selkeälinjainen taide, joka on tyylilajissaan ykkösluokan saavutus.

Skulaa, dallaa ja rullaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Sarjakuvat – Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci: Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Giovanni Di Gregorio & Alessandro Barbucci
Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni
Suom. Jouko Ruokosenmäki. Egmont

Giovanni Di Gregorion ja Alessandro Barbuccin tuore ranskalaistuotanto Sisarukset Grémillet 1: Sarahin uni lumoaa jo heti kättelyssä. Täydellisessä kuosissa ovat niin taide, tarina, päähenkilöt kuin tapahtumaympäristökin.

Grémilletin kolme sisarusta asuvat äitinsä kanssa taianomaiselta näyttävässä vanhassa ranskalaiskaupungissa. Viime aikoina siskoista vanhin, Sarah, on nähnyt joka yö saman unen. Siinä kolmikko leijailee öisessä metsässä kuin veden alla kelluen. He seuraavat meduusaparvea ja päätyvät valtavan puun oksilla lepäävän vanhanaikaisen, metallista ja lasista tehdyn kasvihuoneen äärelle. Sen sisällä heitä odottaa pieni, yksinäinen meduusa. Mitä ihmettä tämä uni voisi tarkoittaa?

Kun tytöt kysyvät aamuaterialla äidiltä meduusoista, tämä menee hiljaiseksi ja livahtaa ostoksille. Outo käytös herättää kolmikon uteliaisuuden, sillä he tietävät äidin nuoruudesta hyvin vähän. Näin käynnistyy Kolmen sisaren kerhon uusin tehtävä: äidin menneisyyden selvittäminen. Projekti vie Sarahin muun muassa kaupungin kasvitieteellisen puutarhan perällä sijaitsevan, jo vuosia aiemmin suljetun trooppisen kasvihuoneen ovelle.

Sisarukset Grémillet on maaginen ja aurinkoinen koko perheen sarjakuvamysteeri. Iloisessa, seikkailunhaluisessa sisarkolmikossa on luonnetta, mutta myös keskinäisiä ristiriitoja. Vanhimpana Sarah pomottelee nuorempiaan ja määrää tapahtumien tahdin. Cassiopéeta pompottelu ei innosta, ja hänen mielensä täyttävät romanttiset haavekuvat kukista ja prinsseistä. Nuorimmaisin, Lucille, avaa harvoin suunsa ja viihtyy lähinnä kissojen seurassa. He kaikki ovat kuitenkin äärimmäisen sympaattisia hahmoja.

Albumin taide ja värimaailma ovat uskomattoman kauniita. Tyylistä löytyy hienoisia mangavaikutteita. Tähän velkaan viitataan Sarahin makuuhuoneen esineistöllä, johon lukeutuu useita Totoro-pehmoleluja sekä monia muita ikonisia japanilaishahmoja.

Tahtoo heti lisää tätä herkkua!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/22.

PS. Viimeisen lauseen toive kävi myös toteen, sillä Sisarukset Grémillet 2: Cassiopéen ihastus ilmestyi elokuussa!

Sarjakuvat – Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad: Asterix ja aarnikotka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Jean-Yves Ferri ja Didier Conrad
Asterix ja aarnikotka

”Nämä roomalaiset ovat ihan haperoita!”

Asterix ja aarnikotka (Egmont, suom. Mirka Ulanto) on jo viides Jean-Yves Ferrin käsikirjoittama ja Didier Conradin kuvittama Asterix-albumi. Se on myös niistä ehein ja tasapainoisin.

Tarina käynnistyy, kun Julius Caesar päättää, että hänen on saatava mystinen aarnikotka Rooman sirkuksen vetonaulaksi. Tunnettu maantieteilijä Madventurus on vakuuttunut siitä, että pystyy täyttämään Caesarin toiveen vangitun amatsonin, Kalashnikovnan, avulla. Ja jo kohta raskaasti aseistettu roomalaiskolonna suuntaa matkansa kohti barbaarien hallitsemia itäisiä maita.

Samaan suuntaan rientävät myös Asterix, Obelix, Idefix ja Akvavitix. Sarmaattien shamaani on kutsunut heidät apuun, sillä hän on saanut tietää, että roomalaiset aikovat siepata pyhän aarnikotkan. Ja tämähän on tietenkin estettävä. Parin hassun gallialaismiehen kyvykkyys kuitenkin kyseenalaistetaan, koska sarmaattien parissa vain naiset ovat sotureita – ja vieläpä erittäin aikaansaavia sellaisia.

Rutkalla huumorilla silatussa juonikuviossa seurataan roomalaisten riitaisaa etenemistä sekä sankariemme yrityksiä pysäyttää marssi niille sijoilleen. Kiitettävästi touhu pysyy jännitteellisenä, eikä kerronta sorru missään vaiheessa tyhjänpäiväisen säheltämisen sudenkuoppiin.

Kuten ennenkin, parasta albumissa on Conradin ilmeikäs ja yksityiskohtainen taide, joka vetää vertoja jopa Albert Uderzon kynänjäljelle. Teoksen visuaalista loistoa korostaa entisestään Thierry Mébarkin pikkutarkka väritys. Täydet pisteet molemmille herroille!

Ferri ei sen sijaan ole yhtä nerokas käsikirjoittaja kuin René Goscinny parhaimmillaan, mutta tällä kertaa hän on saanut kerittyä kehiin hienosti kulkevan kokonaisuuden. Sarmaattien amatsonisoturit ovat mainio lisä Asterixien hahmovalikoimaan, ja roomalaisten törttöilystäkin revitään paljon tuoreen tuntuista ilonpitoa. Myös yleinen vitsailu on onnistuneempaa ja monipuolisempaa kuin aiemmin. Kaiken kaikkiaan tuntuu, kuin Ferri olisi saanut kunnon niskalenkin hyvän Asterix-tarinan kaavoista – ja siitä, kuinka niitä voi rikkoa tyylikkäästi.

”Idefix! Nyt loppuvat leikit sen suden kanssa!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/22.

Sarjakuvat – Lännentie kronikka 1

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , ,

Lännentie kronikka 1

”Kalpeanaamoilla on käärmeen kieli, ja heidän sanansa ovat tuulen lennättämiä lehtiä!”

Lännentie-pokkarit eivät tietenkään sisällä spekulatiivista fiktiota, mutta koska ulkomaisten toimintasarjakuvien saralla eletään nihkeää rospuuttokautta, on kaikki uutuudet – jopa ne vanhatkin – otettava ilolla vastaan.

Egmontin julkaisema, lähes 200-sivuinen Lännentie kronikka 1 on näköispainos Lännentie-lehden numeroista 1 ja 2/1975. Nimensäkin mukaisesti kyseessä on villiin länteen sijoittuva, osin jopa tosipohjainen sarjakuva. Toisin kuin yleensä, nyt kurkotetaan lännen valtauksen alkuaikoihin.

On vuosi 1804, kun Brett McDonald astuu ensi kertaa Yhdysvaltojen maaperälle. Taiteilijan ammatista haaveileva innokas nuorimies pääsee sattumalta mukaan Merriwether Lewisin ja William Clarkin johtamalle tutkimusmatkalle. Retkueen on tarkoitus kartoittaa Mississippi-joesta länteen avautuvia neitseellisiä maisemia ja samalla etsiä vesireittiä St. Louisista Tyynelle merelle. Näin hedelmälliset maat saataisiin avattua uudisraivaajille.

Yhdysvaltojen tulevaisuudelle suuntaa näyttävä retki kestää parisen vuotta, ja sen aikana Brett ja hänen kumppaninsa joutuvat vaaraan jos toiseenkin. Sarjakuvan pääpaino ei kuitenkaan ole pyssytaisteluissa, vaan matkan vaatimissa ponnistuksissa sekä uuden löytämisessä. Tarttuupa Brettille reissulta mukaan myös rakas intiaanivaimo.

Tarinan toisessa osassa vuodet ovat vierineet ja Brettin kasvava perhe on asettunut asumaan Ohion laaksoon. Rauhaisa elo rikkoutuu, kun paikalle saapuu intiaaneille tulilientä kaupitteleva juonittelija. Häntä tukee kuvernööri, joka on päättänyt ajaa ”kirotut villit” pois ikiaikaisilta metsästysmailtaan.

Lännentie kuvailee aika raadollisestikin lännen valloitusta ja valkoisten tapaa kohdella maan alkuperäisasukkaita. Kiitettävästi intiaaneja ei demonisoida ja pahimmat konnat löytyvät valkoisten joukosta. Todellisuudelle ei kukaan kuitenkaan mahda mitään, joten intiaanien elintila käy jatkuvasti väkisinkin ahtaammaksi. Eikä tällaisessa tilanteessa voi välttyä verisiltä yhteenotoilta, joissa Brettin edustama järjen ääni jää auttamatta jalkoihin.

Vaikka vuosikymmenet ovat vierineet siitä, kun nämä tarinat on ensi kertaa painettu paperille, on lopputulos yhä varsin toimiva. Juonenkuljetus rullaa sujuvasti, ihmiskuvaus on osuvaa ja piirrosjälki toimivaa. Niinpä kokonaisuus viehättää, viihdyttää ja vetää mukaansa.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Jouko Ruokosenmäki: Viime vuonna Frankfurtissa

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , ,

Jouko Ruokosenmäki
Viime vuonna Frankfurtissa
Egmont

Jouko Ruokosenmäki on kiistatta yksi viime vuosikymmenten tärkeimmistä kotimaisista sarjakuvatoimittajista. Hänen käsiensä kautta on kulkenut satoja sarjakuvajulkaisuja, ja hän on toiminut kätilönä monen sellaisen klassikon taustalla, joita muuten olisi tuskin koskaan saatu suomeksi: Kerrassaan merkillisten herrasmiesten liiga, Vartijat, Miracleman, Saga ja vaikka mitä. Nyt sarjakuvien tekijänäkin kunnostautunut Ruokosenmäki avaa ammattinsa saloja Viime vuonna Frankfurtissa -albumissa (Egmont).

Viime vuonna Frankfurtissa ei ole lineaarisesti etenevä elämäkerta, vaan tarjolla on ajassa ja paikassa hyppelehtiviä tuokiokuvia. Pääpaino on ulkomaisilla messuilla, joissa tavataan eri kustantamojen edustajia, tehdään julkaisusuunnitelmia ja etsitään uutta materiaalia suomennettavaksi. Valtavien hallien ja loputtomien kokousten luoma ilmapiiri on monin tavoin ankea. Samat kaavat toistuvat kerta toisensa jälkeen ja kustannusmaailman realiteetit masentavat.

”Kaikkien laadukkaiden teosten katseleminen messuilla on omalla tavallaan musertavaa… Kun tiedän varsin hyvin, ettei niiden julkaisemisesta suomeksi kannata edes haaveilla.”

Omalla tavallaan albumi onkin hyvä osoitus siitä, että kun rakkaasta harrastuksesta tulee työtä, paljastuu todellisuus paljon haavekuvia nihkeämmäksi. Tässä suossa tarpominen käy Ruokosenmäellekin lopulta niin raskaaksi, että vuoden 2013 Frankfurtin messuilla hän kiertää jättämässä hyvästejä vanhoille tutuilleen. Vaan kuinkas sitten kävikään…

Vaikka albumin yleisilme onkin harmaa ja alakuloinen, on mukaan päätynyt myös piristävää huumoria. Ironinen suhtautuminen omaan ammatinvalintaan pääsee parhaiten esiin Hei pentu! Haluatko sarjakuvatoimittajaksi? -tietoiskussa. Jo ensimmäisessä faktalaatikossa hehkutetaan ammatin ihanuutta: ”Laatikkokaupalla ilmaisia sarjakuvalehtiä! Saat rahaa niiden lukemisesta! Lehtiä tulee niin, että ne eivät mahdu kotiisi, työpisteestä puhumattakaan. Saat niin paljon lehtiä, että oksennat. HUPIA VUOSIKSI!”

Erinomaisen hauska on myös kauhistuttava jakso, jossa Kvaak-nettiportaalin kirjoittaja uhkaa soittavansa Egmontille, koska hänen mielestään tuore Mustanaamio-spesiaali ei ole lainkaan ”spekiaali”: ”Eihän tässä edes ole sisällys luetteloa?”

Kaiken kaikkiaan Viime vuonna Frankfurtissa on kiiltävä helmi kaikille meille, joita kiinnostavat sarjakuvat sekä kulissien takainen todellisuus. Ilman tupakkaa, olutta ja loputonta uskoa sarjakuvailmaisun merkitykseen tätäkään teosta ei olisi koskaan julkaistu – tai edes piirretty.

Toni Jerrman

Sarjakuvat – Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956

Yli vuosi sitten ilmestynyt Korkeajännityssarja 1955 -kokoelma sisälsi kaksi tarinaa, joiden pääosassa seikkaili brittiläinen tieteissankari Rick Random. Sarjan tuorein julkaisu, Korkeajännityssarja: Rick Random 1955–1956 (Egmont), pitää nimensä mukaisesti sisällään yksinomaan satunnaista avaruushupailua. Aivan yllättäen nämä viisi kertomusta on nähty suomeksi alunperin vuosina 1955 ja 1956.

Tuttuun tapaan tarinat on skannattu suoraan vanhoista Korkeajännityssarja-lehdistä. Tämä takaa sen, että niin suomennos kuin kuvalaatukin jättävät toivomisen varaa. Toisaalta juurikin käännösten hömelyys lisää teoksen nostalgia-arvoa. Kalkkunaista kotkotusta tarjoilevat toki myös sarjojen käsikirjoitukset. Tekstinikkarit kun eivät osaa edes päättää, onko Random ammatiltaan salapoliisi, rikostutkija, yhtyneiden poliisivoimien päällikkö vaiko planeettain neuvoston jäsen.

Hyvä esimerkki hilpeästä tieteishäröilystä on kokoelman käynnistävä Ryöstäjät avaruudesta -tarina. Tähtitaivaan rauha järkkyy, kun yhä useampi ihmiskunnan raketeista ajautuu avaruuspyörteen syövereihin. Suuri yleisö on kauhuissaan, joten planeettojen yhteishallitus huutaa Rick Randomin apuun. Pääministerin mukaan näitä vaarallisia ajelehtimisalueita hallitsee eristäytynyt ihmeplaneetta Urdana – hitusen tosin ihmetyttää, että myöhemmin pyörteen väitetään kulkevan myös Marsin tienoilla.

Jotta pyörteen uhka voitaisiin torjua, Urdanaan tulisi pystyttää magneetteja, jotka vetäisivät raketit pois ajelehtimisalueelta. Lupaa moiseen temppuun ei viitsitä edes kysellä. Sen sijaan ihmiskunta rakentaa mahtavan robottisotalaivaston, jonka tarkoituksena on pyyhkiä koko Urdanan sivistys maailmankaikkeudesta!

Seuraavaksi kuvioihin kurvaavat suuren mittakaavan avaruusroistot, joiden tukikohta sijaitsee Marsissa, ”tuossa vähän asutussa ja huonosti valvotussa tähdessä”. Erinäisten kaappausten, ammuskelujen ja juonittelujen jälkeen tarina siirtyy vihdoin Urdanan pinnalle. Siellä kohdataan merihirviöiden ja jättihyönteisten ohessa siivekkään hevosen vetämillä vaunuilla lentävä prinsessa. Ja tässä vaiheessa ei olla vielä edes 64-sivuisen tarinan puolessavälissä.

Ryöstäjät avaruudesta on ääneen hekotuttavan kahjo kehitelmä. Tarinan loputtomissa käänteissä ei ole järjen hiventäkään, mutta mielikuvituksen villiä lentoa on luvassa sitäkin enemmän. On legendaarisia ennustuksia, häikäilemättömiä rikollisia ja pöyhkeisiin haarniskavaatekertoihin pukeutuneita vallananastajia. Mahtavia sotalaivastoja, jättiläissieniä ja miekkataisteluita. Ajatuksia lukevasta oraakkelista nyt puhumattakaan.

Se, että joku on keksinyt ahtaa kaikki nämä – ja lukuisat muut – ainekset yhteen soppaan, ei lakkaa hämmästyttämästä. Melkein voisi todeta Rick Randomin sanoin: ”Hm… Jonkinlaista humpuukia siis…”

Opuksen muut tarinat eivät sisällä yhtä hillitöntä ilonpitoa. Kuka heistä oli Adam Quex? on perinteinen murhamysteeri, jossa setvitään kuuluisan monimiljonäärin mahdottomia kuolemia. Planeetta Arizon siirtää kultakuumeesta kertovan länkkäritarinan avaruuden käydyille korpimaille. Rick Random iskee -sarjakuvassa seilataan planeetalta toiselle ja etsitään todisteita murhasta tuomitun naisen viattomuudesta.

Mielenkiintoisemmilla laduilla sauvoo Kadonnettein tähti -tarina. Se kertoo salaperäisen aluksen kaappaamista kaivostyöläisistä sekä rauhaa rakastavan planeetan taistelusta kullanhimoisia ketkuja vastaan. Juonikuvioissa riittää sekä toimintaa että veikeitä scifi-ideoita. Kokonaisuutta raskauttaa kuitenkin lähes romaanimainen tekstipöhö.

Teoksen taiteellinen taso heittelehtii holtittomasti, vaikka kaikkien tarinoiden piirtäjänä on toiminut Random-ekspertti Ron Turner. Osin erot selittyvät lähdemateriaalin paikoittaisesta heikkolaatuisuudesta. Toisinaan kiire näyttää vaivanneen taiteilijaa.

Turnerin jälki on parhaimmillaan, kun hän saa kuvitettavakseen futuristisia rakennuksia sekä avaruusaluksia ja muita kulkuvälineitä. Nämä sulavalinjaiset visiot ovat yhä tyylikkäitä. Henkilöhahmojen kanssa Turner ei ole yhtä varmaotteinen, vaikka halutessaan hallitsee tämänkin puolen vallan mainiosti. Erityisen hyvin taiteilija onnistuu, kun hän pääsee leikkimään valojen ja varjojen kanssa.

Totisena torvensoittajana Random-sarjakuvia ei kannata lähestyä, mutta retron kalkkunaviihteen ystäville ne tarjoilevat hetkittäin hyvinkin muikeita myoglobiineja.

Rick Random on nostalginen esimerkki brittiläisen tieteissarjakuvan menneistä maisemista, mutta parempaakin tavaraa olisi saatavilla. Värillisten Dan Dare -tarinoiden suomennoksiin en jaksa uskoa, mutta miten olisivat Avaruuden Jätti-Korkeajännitys -kirjoissa nähtyjen Jet-Ace Logan -sarjakuvien uusintapainokset?

Tai miltä kuulostaisivat uudet, kattavat kokoelmasarjat Sydney Jordanin Jeff Hawke -tarinoista, Frank Bellamyn Garth-stripeistä sekä Enrique Romeron Axa-sarjakuvista – tietenkin alkuperäisistä originaaleista skannattuina, isokokoisina kirjoina? Ei kai tämä voi olla liikaa pyydetty, eihän?

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/21.

Sarjakuvat – Silver Surfer: Sielunmessu

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , , , , , ,

Silver Surfer: Sielunmessu

Hopeasurffari on Stan Leen luomista hahmoista kosmisin ja kantaaottavin. Hippiaikakaudella syntynyt hopeanhohtoinen lainelautailija kurvailee yksinäisenä vaeltajana pitkin avaruuden tähtitarhoja julistamassa rauhan ja rakkauden sanomaa. Tämä ei kuitenkaan vapauta hänen ajatuksiaan vanhoista synneistä, vuosista, joiden aikana hän toimi maailmoja syövän Galactuksen airueena.

Egmontin julkaisema Silver Surfer: Sielunmessu -kokoelma sisältää neljä pitkää Hopeasurffari-tarinaa. Kirjan avaa itseoikeutetusti Stan Leen käsikirjoittama ja Moebiuksen kuvittama Vertauskuvia, joka ilmestyi alunperin vuonna 1988. Suomeksi se on julkaistu aiemmin Marvel-lehdessä vuonna 1991.

Ihmisten loputtomaan hulluuteen kyllästynyt Hopeasurffari on päätynyt kadulla asuvaksi pummiksi. Tähän tulee kuitenkin muutos, kun valtavalla avaruusaluksella kosmosta halkova Galactus palaa Maapallolle ja julistautuu jumalaksi: ”Minun on valta! Minun on voima! Minun on kunnia!”

Uskonnollisen hurmoksen keskellä ihmiskunta ajautuu kaaokseen ja vain Hopeasurffarilta löytyy tahtoa, jolla hänen entinen herransa voitaisiin kenties pysäyttää.

Vertauskuvia-sarjakuva on varsin suorasanainen ja väliin saarnaavakin kommentaari sokean uskon vaarallisuudesta ja ihmisten sisäsyntyisestä halusta rientää vahvojen johtajien käskytettäväksi. Sapiskaa saavat ahneet, omia etujaan ajavat opportunistit, voimaa ja valtaa palvovat selkärangattomat pelkurit sekä ihmiset, jotka kieltäytyvät ajattelemasta omilla aivoillaan.

Paatoksellisuudesta huolimatta tarina toimii hyvänä esimerkkinä yhteiskunnallisesti kantaaottavasta supersankarisarjakuvasta. Tämä kertomus ei keskity loputtomiin turpakäräjiin, vaan on aidosti huolissaan ihmisyyden olemuksesta.

Moebiuksen kuvitus on ihastuttavan ilmavaa. Kuvat hengittävät eikä ruutuja ole täytetty liiallisilla yksityiskohdilla.

Täysin toisenlaista visuaalista lähestymistapaa edustaa Keith Pollardin kuvittama ja Leen sekä Pollardin käsikirjoittama Orjuuttajat (1990). Sarjakuvan ruudut on ahdettu niin täyteen pientä piiperrystä, että kuvitus aiheuttaa jo ähkyä ja ummetusta.

Juonikuviokaan ei ihmeemmin ilahduta. Nyt Hopeasurffari taittaa peistä kokonaisia maailmoja orjuuttavan Mrrungo-Mun kanssa. Muiden voimat imevä vihulainen seilaa avaruuden korpimailla kaasujättiläistäkin kookkaammalla avaruusaluksella, joka saa energiansa tyhjiin puristettavista orjista. Ja se siitä sitten.

Kokoelman vaikuttavimman tarinan tarjoilee J. Michael Straczynskin käsikirjoittama ja Esad Ribićin maalauksellisesti kuvittama Sielunmessu (2007). Siinä Hopeasurffari saa tietää pian lähestyvästä kuolemastaan. Jäähyväiskiertueellaan kosminen ihme kohtaa niin itkuun purskahtavat Ihmeneloset, hyvää huulta heittävän Hämähäkkimiehen kuin kaksi loputtomaan uskonsotaan sortunutta maailmaa.

Straczynskin teksti soittelee vahvoja tunteita menetyksistä, saavutuksista ja olemassaolon potentiaalisesta kauneudesta. Kokonaisuudesta huokuu haikeus, rakkaus ja usko parempaan huomiseen. Jos tämä olisi oikeastikin jäänyt Hopeasurffarin joutsenlauluksi, päätös olisi ollut filosofisen päähenkilönsä arvoinen.

Huomattavasti sekavamman tarinan paperille tykittävät Simon Spurrier ja Tan Eng Huat. Sinun nimissäsi -kertomus (2008) yrittää tavoitella leemäistä yhteiskunnallista ulottuvuutta, mutta hienoudet tuppaavat jäämään sekavasti tarinoidun ja piirretyn melskeen jalkoihin.

Avaruuden aroilla surffatessaan sankarimme törmää useita planeettoja ja rotuja käsittävään utopistiseen onnelaan. Kun pintaa kuitenkin hieman raaputtaa, alta paljastuu ongelma jos toinenkin.

Nihilistiseksi kääntyvän tieteisseikkailun parasta antia on Huatin kuvitus, jota Jose Villarubian komea väripaletti tukee mainiosti. Huat piirtää kivasti vieraanoloisia avaruusaluksia ja -muukalaisia, jotka tuovat sarjakuvaan jonkinasteista ihmeen tuntua. Toisaalta hänen Hopeasurffarinsa on yksinomaan rujo ja ruudut väliin niin epäselkeitä, ettei tapahtumista ota selvää edes suurennuslasin avulla.

Teoksen lopusta löytyy Moebiuksen monisivuinen kirjoitelma, jossa hän kertoo Vertauskuvia-sarjakuvan synnystä ja työstämisprosessista.

Kun pää on nyt avattu, niin seuraavaksi suomeksi voisi toivoa Stan Leen, Jack Kirbyn ja John Busceman alkuperäisiä Hopeasurffari-tarinoita sekä Donny Catesin ja Tradd Mooren psykedeelistä Silver Surfer: Black -hittiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/20.