Apinain Tarzan: Kultainen leijona
”Kuka rohkenee tunkeutua wazirien maahan, Tarzanin valtakuntaan, ilman lupaa viidakon valtiaalta?”
Omasta ylemmyydestään vakuuttunut valkoinen villimies tulee ja tappaa, kiitos Apinain Tarzan: Kultainen leijona -albumin (Like). Se jatkaa viime vuonna Oparin aarteet -teoksella alkanutta settiä, joka sisältää Russ Manningin 1960-luvulla piirtämät versiot Edgar Rice Burroughsin romaaneista.
Alkujaan Gold Key -kustantamon lehdissä julkaistut tarinat tiivistävät kunkin kirjan keskeiset tapahtumat alle 50 sarjakuvasivuun. Ratkaisu takaa vauhdikkaan lukukokemuksen, joka tosin oikoo mutkat paikoin turhankin suoriksi. Lopputuloksena on silti aina ihmeen tuntua sykkivää, hienolla taiteella varustettua vetävää viidakkoviihdettä.
Tällä kertaa jokaisen tarinan ytimessä on kadonnut kulttuuri. Kirjan käynnistävä Talttumaton Tarzan alkaa tosin paljon proosallisemmin, kun ensimmäisen maailmansodan kalmanmyrskyt saapuvat Tarzanin asuinsijoille. Englantilaisena lordina apinain kuningas käy tietenkin näyttämässä saksalaissotilaille viidakon armottomat lait. Vaarallisten käänteiden jälkeen päädytään kuitenkin Xujan muurein ympäröityyn salattuun kaupunkiin, jonka oudosti mongertavat suippokorvaiset asukkaat käyttävät leijonia aseenaan.
Kauhea Tarzan -tarinassa ei onneksi enää tuhlata aikaa törttöihin sotatoimiin, vaan mennään suoraan asiaan. Saksalaisten kaappaamaa Jane-vaimoaan etsivä Tarzan törmää jo sarjakuvan ensimmäisessä ruudussa outoon hännälliseen alkuihmiseen. Pian kohdataan myös siniturkkinen soturi, karvainen puoli-ihminen sekä kolmisarvinen dinosaurus. Pal-ul-Donin esihistoriallisessa laaksossa aika on selvästi pysähtynyt Burroughsin vilkkaan mielikuvituksen tantereille – eikä lopputuloksesta voi kuin nauttia.
Kultainen leijona -osiossa palataan jälleen Oparin salaperäiseen valtakuntaan ja ylipapitar La’n seuraan. Kiehtovien kuvioiden tiimellyksessä häärivät myös ahneet valkoiset miehet sekä leijonakeisaria palvovat gorillamaiset bolgani-puolipedot. Kirjan muiden jaksojen tapaan luvassa on liukkaita juonenkäänteitä sekä kiihkeitä taisteluita. Tarzanin johtotähtenä kun loistaa aina herrasmiesmäinen halu pelastaa neitoja pulasta sekä villin luonnon ytimestä kumpuava kiihkeys – päähenkilön suusta useimmiten kaikuva huuto kuuluu ”Tarzan tappaa!”
Teoksen päättää Tarzan ja pikkuväki -adaptaatio. Se kuljettaa lannevaatesankarin luolanaisten hallitseman alkukantaisen paratiisin kautta piikkipensaiston saartamaan mini-ihmisten maahan. Muurahaiskekojen näköisissä tötteröissä asuva polvenkorkuinen minuniaaniväki on rohkeaa eikä pahemmin rauhasta perusta.
Nykynäkökulmasta se, että Tarzan ihailee urakalla sotaisia pikkupatriootteja, jotka käyttävät vangitsemiaan vihollisia orjatyövoimana, vaikuttaa poliittisesti aikamoisen epäkorrektilta. Samaa linjaa jatkaa viidakon valtiaan opetus miehuuden myötäsyntyisestä paremmuudesta: ”Odotas, kun joku naaras ensi kerran uhmaa sinua. Hän kokee elämänsä yllätyksen!”
Kajahtaneista asenteistaan huolimatta Apinain Tarzan: Kultainen leijona tarjoilee nostalgista nautintoa ajalta, jolloin perinteinen seikkailusarjakuva oli vielä voimissaan. Menevän kerronnan kruunaa Manningin dynaamisuutta korostava selkeä piirros, jonka viehkeää viivaa on pakko ihailla.
Kirjan ulkoinen ilme pyrkii jäljittelemään vanhojen suomalaisten Tarzan-lehtien tunnelmaa ja onnistuu tässä useimmiten mainiosti. Paikoin jälki on kuitenkin turhan haaleaa ja mustat pinnat häiritsevän harmaita.
Ei muuten kannata uskoa esipuheen väitettä, jonka mukaan tämän albumin myötä lähes kaikki Manningin piirtämät Tarzan-sarjakuvat olisivat nyt koossa. Mikään kun ei voisi olla kauempana totuudesta, sillä taiteilijan parhaat Tarzan-tarinat syntyivät vasta Gold Key -lehtien Burroughs-mukaelmien jälkeen. Osaan niistä voi tutustua Liken 2000-luvun vaihteen tienoilla julkaisemien Tarzan Sunnuntaisarjat -teosten kautta tai metsästämällä divareista käsiinsä parhaita 1970- ja 1980-lukujen Tarzan-albumeita.
”Kuten aina, herruuden tunne on viidakon valtiaalle elämän suola ja sokeri…”
Toni Jerrman
Garth Ennis & Steve Dillon: 
Aivan yksin Jesse ei rääkkiin joudu, sillä hänellä on seuranaan aseintoinen ex-tyttöystävä Tulip, juoppo irlantilaisvampyyri Cassidy sekä John Waynen haamu. Yhdessä he ryhtyvät etsimään luomakuntansa hylännyttä Jumalaa, jotta voisivat vaatia tätä tilille teoistaan.
Sarjakuvan kielenkäyttö hylkää jo kättelyssä poliittisen korrektiuden. Törkyturvat tuuttaavat tuutista ulos loukkauksia ja kirosanoja sellaista tahtia, että harvemmin näkee. Samalla intomielellä on toteutettu sarjan väkivalta, joka yltää pikkutarkkaan graafisuuteen. Kun aseilla ammutaan, aivomassa lentää ja puolikkaat leukaperät roikkuvat juuri ja juuri naamassa kiinni. Sarjan rienaava ilonpito on toki monin osin itsetarkoituksellisen rajua, mutta se ei tunnelmaa häiritse.
Marvelin tähtien sota
Julkaisujen lippulaiva on Jason Aaronin käsikirjoittama Star Wars -lehti, jonka tapahtumat sijoittuvat alkuperäisen Tähtien sota -elokuvan jälkimaininkeihin. Toimintaa ja jännittäviä käänteitä riittää, kun Han, Leia ja Luke kumppaneineen syöksyvät lyömään kiilaa Imperiumin huoltoverkostoihin. Heidän vastavoiminaan häärivät mm. Darth Vader, Boba Fett ja Jabba the Hutt.
Aaron naputtelee paperille mukaansatempaavaa kerrontaa aidossa Tähtien sota -hengessä. Myös hahmokuvaus toimii. Tilaa saavat niin Luken painiskelu jedi-perintönsä kanssa kuin Hanin ja Leian keskinäinen kissanhännänveto. Voimiensa tunnossa paistatteleva Darth Vader on jylhää nähtävää. Lisäksi mukaan on uutettu uusia kiinnostavia hahmoja ja tarinankäänteitä.
Kuolontähden tuhoutumisen takia keisari on kovin pettynyt suojattinsa toimintaan. Darth Vader ei kuitenkaan katso toimettomana, kun hänet syrjäytetään imperiumin ykkösnyrkin paikalta, vaan alkaa punoa omia salajuoniaan. Niissä häntä auttavat mustaa lordia fanittava asearkeologi sekä kaksi murhanhimoista droidia – jotka muistuttavat ulkoisesti C-3PO:ta ja R2-D2:ta.
Oman minisarjansa ovat saaneet monet tutut hahmot, joten kaupasta voi bongata sellaisia Star Wars -julkaisuja, kuten Lando, Kanan ja Chewbacca. Tästä setistä paras on Mark Waidin käsikirjoittama ja Terry Dodsonin piirtämä Princess Leia.
Princess Leia on sympaattinen ja hyväntuulinen avaruusseikkailu, jota kuljettaa kaksi vahvaa naishahmoa. Hienosti pelittää myös Dodsonin klassisen kaunis sarjakuvataide. Tätä ei yhdenkään Tähtien sota -fanin kannata jättää väliin.
Vampirella x 3
Kirjan käsikirjoitukset yrittävät noudatella Creepystä ja Eeriestä tuttuja kaavoja, mutta yleensä huonolla menestyksellä – niin perusideoiden kuin lopputvistienkin suhteen. Lisäksi tarinat kerrotaan hämmentävän kömpelösti. Mukana on myös lukuisia kaakattavia scifi-paloja, joissa päädytään vieraan planeetan vaarojen keskelle.
Rima ei ole asettunut kovin korkealle edes kirjan piirrosten suhteen, vaikka mukaan on eksynytkin muutama ihan kelvollisesti kuvitettu jakso. Julkaisun hälläväliä-asennetta kuvastaa hyvin, että jopa sellaisilta mestaritaiteilijoilta kuin Neal Adamsilta ja Jeff Jonesilta on mukana ihan vasurilla vetäistyä tavaraa.
Kirjan jenkkijulkaisuun verrattuna suomalaisesta laitoksesta puuttuvat vanhat kirjepalstat, artikkelit, novellit, lukijoiden piirrokset sekä maanmainiot mainokset. ”Tilaa – tai kuole!” Lisäksi kansien väriversiot ovat näytillä huomattavasti alkuperäistä pienemmässä koossa.
Sarjakuvien ohessa Vampirella on aina ollut kuuluisa supertaiteilijoiden tekemistä kansimaalauksista. Niistä suurin osa on koottu kahteen komeaan taidekirjaan.
Tuoreempia Vampirella-kuvia halajavalle voi suositella vuonna 2010 julkaistua The Art of Vampirella -teosta (Dynamite). Ei tämä tietenkään pärjää klassikkokokoelmalle, mutta silti mukana on useita todella hyviäkin taiteilijoita – kuten Jim Silke, John Bolton, Adam Hughes, Mark Texeira ja Bruce Timm. Paha on olla ilman.
Alejandro Jodorowsky & José Ladrönn:
Incalin tapaan Viimeinen Incal käynnistyy kohtauksella, jossa John Difool putoaa scifistisen kaupungin kuilumaisemissa kohti kuolemaansa. Robokytät nappaavat hänet kuitenkin mukaansa kesken ilmalennon. Muistinsa menettäneen miehen perässä on muitakin tahoja, sillä koko universumin kohtalo on vaakalaudalla – ja tässä pelissä resuinen Difool on keskeinen nappula.
Ollaan Terra 2014 -planeetalla. Ihmiskuntaa uhkaa totaalinen tuho, kun teknokokeiluista syntynyt sähkövampyyri Benthacodon ottaa haltuunsa presidentin tuhoutumattoman koneruumiin. Hän aikoo hävittää kaiken orgaanisen elämän maailmankaikkeudesta biosyöjäviruksen ja roboarmeijansa avulla. Terralla tämä käy toteen, kun Benthacodon räjäyttää emopuun, planeetan kaiken elollisen luojan pirstaleiksi. Ikuisen metallin aika on koittava!
Viimeinen Incal on aitoa Jodorowsky-tykitystä, jossa ei voi koskaan ennalta arvata, mitä seuraavan kulman takana odottaa. Mielikuvituksellisten scifi-näkymien ryydittämä meno on villiä ja vauhdikasta. Paperille lykitään jatkuvalla syötöllä suuren luokan toimintaa, mystistä metafysiikkaa ja hurttia huumoria.
Teräslilja vs. mutanttizombiet
Hänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.
Albumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?
Taiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.
Vuonna 2015 suomenkielisten supersankarijulkaisuiden valokeilassa loisti italialaistaustainen RW Kustannus. Uusi firma pisti markkinoille lähes 30 paksua kirjaa DC-sankareiden edesottamuksia. Joukossa oli joitain todella kovia hittejä, mutta tästä huolimatta vuoden 2015 parhaan supersankarijulkaisun tittelin nappasi itselleen vanha tuttu Egmont. Kultamitali irtosi ikiaikaisella klassikolla, josta on paha pistää paremmaksi.
Mikäli juonipaljastus sallitaan, niin suhteellisen nopeasti käy ilmi, että Blake ja Thor ovat yksi ja sama henkilö. Kaikkivaltias Odin on vain vienyt poikansa muistot, jotta uppiniskainen ja itseään täynnä oleva Thor oppisi hieman nöyryyttä – sillä se, joka ei tunne heikkoutta ja tuskaa, ei voi olla aidosti vahva ja jalo.
Mahtipontisten avaruusseikkailujen lomassa Thor kohtaa mm. kreikkalaisista mytologioista tutun alamaailmojen herran, Pluton, sekä keinotekoisesti luodun lapsenmielisen yli-ihmisen, joka tunnetaan nimellä Hän. He molemmat uhkaavat jumalatar Sifiä, joka on Thorin rakastettu. Ja pian Mjölnir heiluu niin mutanttien hallitsemassa tulevaisuudessa kuin oudoilla taivaankappaleillakin.
Mahtava Thor on nimensä mukaisesti upea teos. Sen tarinoissa on antaumuksellista intomieltä ja jylhää dramatiikkaa. Eeppisten tapahtumien katveessa tilaa saavat kuitenkin myös inhimilliset tunteet ja pohdinnat rajoista, joita sankarin ei sovi ylittää. Harva Thorin vastustajista on myöskään yksinomaan paha, pikemminkin he ovat oman synnyinhistoriansa ja olemuksensa vankeja.
Vuosi vetelee viimeisiään, joten nyt on hyvä hetki paljastaa vuoden 2015 paras suomenkielinen sarjakuvajulkaisu. Kisa himoitusta tittelistä oli verinen ja ykköspallista kävivät kovaa kisaa niin Sandman, Batman, Mikki, Thor, Saga, Yossel, Blast, Pirinen, Franquin, Manara kuin moni muu. Lopulta voittaja ilmestyi kehiin takavasemmalta, ihan puskista, ja pesi nimekkäämmät kilpailijansa kuusi-nolla. Ihmeiden aika ei ole ohi!
Pöllö on porukasta ainoa, joka ei ole täysin syrjäytynyt yhteiskunnasta. Hän käy väliin jopa töissä. Muiden silmissä hän onkin nössö, jota sopii kiduttaa miten lystää. Ja tämä kiusaaminen ei rajoitu ystävällismieliseen kisailuun, vaikka Megg, Mogg ja Jone niin tuntuvatkin kuvittelevan. Kolmikko repii kunnon naurut juottamalla Pöllölle virtsaa, pilaamalla tämän orastavat ihmissuhteet ja tuhoamalla hänen työpaikkansa. Epätoivoinen lintu kestää kuitenkin kaiken nöyryytyksen ja hyväksikäytön, koska eipä hänellä muitakaan kavereita ole.
Meggilläkään ei mene lujaa. Silloin kun nuppi ei ole täysin kaakossa, noitanainen riutuu ahdistavan masennuksen syövereissä. Lisäksi huumetripit tuppaavat muuttumaan päällekäyviksi painajaisiksi ja jälkilöylyt vainoharhaiseksi hulluudeksi. Elämä on siis aikamoista jööttiä, joten pakkohan hahmojen ongelmallista kiemurtelua olemassaolon ankaralla saralla on sympatiseerata. Varsinkin kun päähenkilöistä kasvaa nopeasti persoonallisuuksia, joiden elämänkohtalot koskettavat.
Hanselmannin sysimustalla huumorilla silattu sarjakuva vähät välittää hyvän maun ja poliittisen korrektiuden käsitteistä. Lerssit heiluvat, ykä lentää ja paska tahrii useammatkin housut. Harvassa ovat myös sarjakuvat, joissa noitaneito harrastaa seksiä puhuvan kissansa kanssa. Eli ei tämä mikään Karvinen ole. Saati sitten hyvän olon ilopilleri. Mutta raastavan rehellisenä ja häiriintyneen törkyisenä kuvauksena nyky-yhteiskunnan väliinputoajista Megg, Mogg & Pöllö on täydellinen suoritus.
Teoksen vaikuttavuutta lisää Hanselmannin naivistis-taiteellinen piirrostyö, joka on monin osin kuin pikkulapsen kynästä lähtöisin. Tämä luo ihastuttavaa ristiriitaa tarinoiden raadollisen sisällön kanssa.
Apinain Tarzan: Oparin aarteet
Apinain Tarzanissa käsikirjoittaja Gaylord DuBoisilla on vielä selvästi harjoitteluvaihde päällä. Selostavia tekstejä on paljon, ja kerronta etenee paikoin lähes kuvitetun romaanin tapaan. Sankarin synnyinkertomuksessa on kuitenkin imua, joka vetää väistämättä mukaansa.
Tarzanin paluun fantastiset seikkailut Oparin mystisessä muinaiskaupungissa hehkuvat pulp-henkistä ihmeen tuntua. Tarjolla on aarteita, ihmisuhreja, rujoja nuijamiehiä sekä ylimaallisen kauniita naispapittaria. Silkkaa legendaa.
Siinä missä neljä ensimmäistä romaania on kukin ahdettu vain 24-sarjakuvasivuun, on Oparin aarteet -nimitarinaan käytetty kolminkertaisesti tilaa. Se on mahdollistanut alkuperäisen kirjan tapahtumien laajemman esittelyn. Tällä kertaa tiivistäminen olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä alkupuolen dramaattisten käänteiden jälkeen tarina kangistuu kaavaan, jossa Janea ja jalokiviä metsästävien toimijoiden tiet risteävät kerta toisensa jälkeen.
Robottiajan sankarista kertovasta Markos-sarjakuvasta (ks. TV 3/10) tunnettu Russ Manning on Tarzan-taiteilijoiden ehdotonta ykköskastia. Miehen piirrokset ovat kauniita ja viiva jäntevän selkeää. Myös harmoniset sommitelmat sekä kuvakerronta osuvat useimmiten nappiin. Bu vando tarmangani!
tähtivaeltajablogi 