Kirja-arvostelut

Kirjat – Jeff VanderMeer: Hävitys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

VanderMeerHavitysWEBJeff VanderMeer
Hävitys
Annihilation
Suom. Niko Aula. Like

Jeff VanderMeer on suomalaisille tuttu nimi Tähtivaeltajan sivuilta jo vuosikymmenen takaa. Hän on nerokas työmyyrä, joka on kirjailijauran ohessa toimittanut vaimonsa kanssa kasoittain laadukkaita antologioita. Tuoreella Eteläraja-trilogiallaan VanderMeer on noussut megatähdeksi, joka niittää kirjallisuuspalkintoja ja valloittaa sydämiä myös valtavirtayleisön puolella.

Alue X:llä pätevät omat luonnonlait. Näiltä ominaisuuksiltaan se muistuttaa M. John Harrisonin Saudaden vyöhykettä ja Kefahuchin vuota, mutta Alue X on henkilökohtaisempi. Se ei ainoastaan lumoa ihmisiä käsittämättömyydellään, vaan viekoittelee heitä ymmärryksen rajalla olevilla kysymyksillä – ja lupailee vastauksia niille, joilla on valmiudet ne nähdä.

Kahdestoista retkikunta lähetetään X-alueelle hankkimaan kyseisiä vastauksia. Mukana on biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi. Pitkän koulutusjakson jälkeen he eivät muita nimiä toisistaan käytäkään. Kun ryhmä pääsee aiemman retkikunnan pystyttämään perusleiriin, se ryhtyy tutkimaan ympäristöään ja löytää tornin, joka kohoamisen sijaan vajoaa maan alle. Eikä tämä ole tornin oudoin ominaisuus.

Myös biologin aviomies on käynyt Alue X:llä, ja toisin kuin moni muu hän on palannut sieltä. Miten se tapahtui, kukaan ei osaa kertoa – eikä hän ehkä sittenkään palannut. Biologin motivaatiot liittyä retkikuntaan ovat kuitenkin monitahoisemmat kuin vain siippansa jalanjäljissä kulkeminen. Kyse on siitä, kuka hän sisimmässään on ja mitä hän elämältään haluaa. Hänen valintansa on joka tapauksessa sekä mahdollisuus että riski, sillä kun ihminen astuu Alue X:ään, Alue X astuu ihmiseen.

Kiinnostavinta ei lopulta ole, kuka selviää hengissä ja kuka ei, vaan se, mitä selviytyminen ylipäätään tarkoittaa.

Hävitys on kertomus niin ekokatastrofista, tutkimusmatkailijoista kuin elämästäkin. Ei elämän tarkoituksesta vaan siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan.

VanderMeeria on väliin verrattu Lovecraftiin. Ymmärrän ajatuksen, vaikka nauran sille päin naamaa. Lovecraft kirjoitti kosmista kummaa, VanderMeer uuskummaa. Heidät erottaa kuitenkin toisistaan se yksinkertainen seikka, että VanderMeer on kirjallinen nero, jonka teksti suorastaan laulaa.

Hävityksessä tasoja ja merkityksiä riittää useammalle lukukerralle. Vaikka käännös on mitä erinomaisin, herättää teksti halun lukea kirjan myös alkukielellä, jottei pieninkään yksityiskohta jäisi huomaamatta.

Mitäpä Hävitystä enempää kehumaan. Tämän täytyy olla seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja tai syön hattuni.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15. Kyseinen numero ilmestyy elo-syyskuun taitteessa.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2015 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset , , , , ,

PratchettFCAkateemisetWEBTähtifantasia-palkinto 2015

Helsingin SF Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
käännösfantasiakirjasta annetaan Kariston julkaisemalle
TERRY PRATCHETTIN romaanille FC AKATEEMISET.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

FC Akateemiset on itsenäinen osa Terry Pratchettin (1948–2015) Kiekkomaailma-sarjaa. Palkinto on samalla kunnianosoitus Pratchettin elämäntyölle, jossa kirjailija on yhdistänyt älykkään, ääneen naurattavan huumorin ja yhteiskunnallisten ilmiöiden pisteliään satiirisen kommentoinnin.

Kaikki sarjan suomentajat – Mika Kivimäki, Margit Salmenoja, Marja Sinkkonen ja Leena Peltonen – ovat tehneet laadukasta työtä kääntäessään Pratchettin kekseliään kielen ja nokkelat sanaleikit suomeksi.

Kuvitteellisen maailmansa kautta Pratchett käsitteli oman maailmamme kysymyksiä politiikasta, vallasta, uskosta, identiteetistä sekä elämän ja kuoleman arvosta. Pratchett ammensi aiheensa moninaisista kulttuuri-ilmiöistä, kuten FC Akateemisissa urheilusta ja sen yhteisöllisyydestä.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat myös yhteiskuntaluokan vaikutus elämään sekä yksilön ponnistelu ennakkoluulojen ja ulkoa annettujen rajoitusten voittamiseksi. Mukana ovat kaikki Pratchettin tavaramerkit: monitasoinen juoni, aforistiset kiteytykset ja taidokkaan vuoropuhelun kautta hahmottuvat vahvat henkilöhahmot.

Kiekkomaailma-sarjassa Pratchett on luonut eräitä nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden ikimuistoisimpia hahmoja, kuten viisaan ja pelottavan Esmeralda Säävirkun sekä kyynisen mutta periaatteissaan järkkymättömän Samuel Vimesin. Kirjailijan sankarit elävät sekasortoisessa maailmassa, mutta saavuttavat tavoitteensa sisun ja sinnikkyyden avulla.

Heikkouksineenkin hahmot pyrkivät toimimaan oikein, vaikka se olisi vaikeaa ja epäsuosittua. Heillä ei ole välttämättä kovin hyvää käsitystä ihmiskunnasta, mutta he jaksavat uskoa parempaan huomiseen. He tuntevat vihaa epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mutta eivät anna vihan hallita itseään.

Pratchettin hampaissa oli kaikenlainen vallankäyttö, ilmeni se sitten sotapolitiikkana, rajoittavina sukupuolirooleina, taloudellisena riistona tai kasvottomana byrokratiana – tai hyvää tarkoittavana ihanteellisuutena, jossa joku tietää paremmin kuin muut, miten toisten on elettävä. Pratchett korosti, että kiihkoilulle ei tule antaa periksi, sillä järjen käyttö ja rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen on aina parempi valinta. Myös FC Akateemiset on vetoomus ymmärryksen ja erilaisuuden hyväksynnän puolesta.

Hersyvän koominen Kiekkomaailma-sarja on vastalause käsitykselle, että syvällisyys tarkoittaa synkkyyttä. Humoristisesta pintatasosta huolimatta Pratchettin kirjat haastavat lukijansa ajattelemaan. Läpi sarjan toistuu sanoma kriittisen ajattelun tärkeydestä. Kiekkomaailman asukkaat eivät näe pintaa syvemmälle, vaan lankeavat kerta toisensa jälkeen sanahelinän ja propagandan pauloihin. Elämmekö mekin samanmielisten kuplissa? Uskommeko asioita vain siksi, että olemme lukeneet siitä lehdistä?

Terry Pratchett ylisti kirjoissaan mielikuvitusta ja tarinointia, mutta arvosteli elämistä maanpinnasta irrallaan. Omilla teoillamme voimme valita, mitä olemme ja millaisen maailman haluamme.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikot Jukka Halme, Aleksi Kuutio, Anne Leinonen ja fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Esa Mäkinen: Totuuskuutio

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

EsaMakinenTotuuskuutioWEBEsa Mäkinen
Totuuskuutio
Otava

Toimittaja Esa Mäkisen esikoisromaani Totuuskuutio sijoittuu lähitulevaisuuden valvontayhteiskuntaan. Se on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä hyvin monet kirjan ahdistavista asioista ovat jo käyneet lähes toteen tai ovat ainakin hyvää vauhtia toteutumassa.

Tero Lilja on menestyvä täsmäyttäjä hakukone- ja palvelujätti Celsiuksessa. Hän työskentelee yritysten ja julkkisten maineenhallinnan parissa. Kun menestyvä laulaja törttöilee kännissä ja kourii tarjoilijaa, Tero pitää huolen, että tieto oiotaan – eli täsmäytetään – maksavien asiakkaiden edun mukaiseksi. Koko palvelun kyseenalaisuus kiteytyy Teron esimiehen puistattavaan lausahdukseen ”Oikeus unohdukseen tarkoittaa myös oikeutta tulla muistetuksi oikein”. Työn moraalinen pohdinta ei Teroa kuitenkaan kiinnosta, ei ennen kuin täsmäytys liippaa liian läheltä hänen omaa elämäänsä.

Totuuskuutio on sekä lähitulevaisuustrilleri että suoranainen ennuste siitä, mihin olemme jo matkalla. Kirja tarkkailee tiukasti Googlen ja muiden jättimäisten internetyhtiöiden kehityskäyrää ja jatkaa viivaa pelottavan uskottavalta vaikuttavaan suuntaan. Teos on myös Dave Eggersin The Circle -romaanin hengenheimolainen – pisteliäs ja ironinen kuvaus valvontayhteiskunnasta. Mäkinen piikittelee niin nykyjournalismia kuin ihmisiä kuluttajina. Hänen näkemyksensä tosi-tv-viihteen tulevaisuudesta huvittaa ja ahdistaa.

Romaani esittää monenlaisia kysymyksiä, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Kenellä on oikeus internetissä olevaan tietoon? Mikä on yhtiöiden ja valtioiden vastuu? Kuinka paljon netissä muokataan informaatiota haluttuun suuntaan? Mäkinen ei kuitenkaan marinoi romaaniaan vainoharhassa, sillä Totuuskuution tyyli on varsin arkista ja toteavaa. Se tekee kirjan tapahtumista uskottavia. Jopa niin, että välillä unohtaa, etteivät romaanin esittämät visiot olekaan vielä tosiasioita.

Erityisen ilahduttavaa on Mäkisen kyky viljellä yksityiskohtia, mutta silti ilmaista asiansa tiiviisti. Kirjailija on myös miettinyt kokonaisuutta monelta kantilta eikä ratsasta pelkästään ihmisten yksityisyyden menettämisen peloilla. Totuuskuution sivujuonteena kulkee ekologisen katastrofin partaalla taiteileva maailma, jossa hiilivaluutta on kultaakin kalliimpaa ja väestö jakautunut yhä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin.

Romaanin heikkous on ohueksi jäävä henkilökuvaus. Päähenkilö Terosta saa sentään jonkinlaisen otteen, mutta muut hahmot jäävät etäisiksi silueteiksi. Toinen särö kuution kylkeen tulee juonesta, joka on asetelman mahdollisuuksiin nähden turhan yksioikoinen.

Puutteineenkin Totuuskuutio säilyttää muotonsa, joten teoksen kulmien suoruutta ei tarvitse epäillä. Kirja pistää aivot hyrräämään eikä sorru tarjoilemaan valmiita vastauksia herättämiinsä kysymyksiin.

Vaan mikä se kaiken keskiössä oleva Totuuskuutio lopulta on? Eräänlainen taideteos, kaikkinäkevän silmän symboli.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Kirjat – Gene Wolfe: Liktorin miekka

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

WolfeLiktorinMiekkaWEBGene Wolfe
Liktorin miekka
The Sword of the Lictor
Suom. Tero Valkonen. Gummerus

”Minä olen ihmisten teurastaja.”

Liktorin miekka on kolmas osa Gene Wolfen Tähtivaeltaja-palkittua Uuden auringon kirja -sarjaa. Se tuo tarinakokonaisuuden fantasiamaiseen ilmapiiriin yhä selkeämpiä tieteiskirjallisia elementtejä.

Uuden auringon kirjassa eletään Maapallon iltaruskoa. Ihmiskunnan matkat avaruuden ääriin ovat enää pelkkiä muinaislegendoja. Kuolevan auringon paahteessa elinolot ja -tavat ovat taantuneet lähes keskiaikaiseen muottiin. Jäljellä on kuitenkin yhä jäänteitä loiston päivistä: muinaisia laitteita ja rakennelmia sekä vierailta planeetoilta saapuneita mystisiä matkailijoita.

Romaanin kertoja Severian on Totuuden ja katumuksen etsijäin veljeskunnan – eli kiduttajien killan – oppipoika. Liktorin miekan alussa hän toimii vangeista vastaavana virkamiehenä vuorten syleilyyn rakennetussa Traakian kaupungissa. Kiduttajan ja teloittajan ammatille on kysyntää aina ja kaikkialla. Ja Severian tekee työnsä pieteetillä, vaikkei ehkä koko sydämellään.

Kun Severian kieltäytyy suorittamasta yhtä toimeksiannoista, hän joutuu pakenemaan henkensä edestä. Peräänsä hän saa niin kaupunkia hallinnoivan arkontin sotilaat kuin arkkivihollisensa Hethorin toisista sfääreistä tuomat omituiset olennot. Matkatessaan ankaralla vuoristoseudulla Severian kohtaa myös mieliä nielevän alzabon, ihmisyytensä hylänneitä zoantrooppeja sekä pojan, joka kantaa samaa nimeä kuin hän. Puhumattakaan vanhoista tuttavuuksista, joita putkahtelee eteen yllättävissä paikoissa.

Liktorin miekka pursuaa kiehtovia ideoita ja mielikuvitusta kutkuttavia näkymiä. On eläviä patsaita ja vuoria, jotka on veistetty menneiden aikojen valtiaiden kuviksi. On ihmiset tuhkaksi polttava salamanteri ja muodottomana mustuutena virtaava tappaja. Kuu, joka loistaa vihreänä sinne aikoinaan istutettujen metsien ansiosta.

Severianin tekojen ohjastajaksi muodostuu yhä vahvemmin hänen hallussaan oleva Sovinnontekijän kynsi. Arvoituksellinen jalokivi, jolla saattaa olla voimia parantaa sairaita ja tuoda kuolleet takaisin elämään. Kynnen sanotaan kuuluneen tuhansia vuosia aiemmin eläneelle ihmeidentekijälle, jonka paluuta monet odottavat kuin uuden auringon nousua. Myyttisen esineen todellinen olemus ja tarkoitus pysyvät kuitenkin salassa.

Matkansa aikana Severian pohdiskelee maailmankaikkeuden luonnetta sekä jonkin jumalallisen voiman mahdollista olemassaoloa. Hän puntaroi monitahoisesti vapaan tahdon ja kohtalon välistä suhdetta sekä omaa asemaansa Sovinnontekijän kynnen ”valittuna” kantajana. Näihin ajatelmiin on ammennettu aineksia lukuisten uskontojen ja filosofioiden kryptisistä perinteistä.

Wolfe kutoo tarinaansa tyylikkäästi ja taidokkaasti. Hän viljelee tekstissä vanhahtavalle kuulostavaa terminologiaa, laveaa kuvailua ja runollista kieltä. Yhdessä ne saavat fantastisen kertomuksen soimaan kuin kyseessä olisi tulevaisuudessa laadittu allegorinen muinaiseepos. Symbolistisella sisällöllä ladatut kohtaukset rakentavat sekä kirjan sisäisiä että ulkoisia viittaussuhteita: historian käänteet langettavat varjonsa tulevaan ja lopunaikojen tapahtumat heijastuvat menneiden vuosituhansien uniin ja kuvitelmiin.

Liktorin miekan suurin ihme on, että hykerryttävän sameaksi ladatusta sisällöstään huolimatta teos on sekä helppolukuinen että nopeakäänteinen – sitä aivan ahmii ilosta kiljuen.

Klassikko jo syntyessään.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2015 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset , , ,

SalminenLomonosovinWEBTähtivaeltaja-palkinto 2015

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Poesian julkaisemalle
ANTTI SALMISEN romaanille LOMONOSOVIN MOOTTORI.

Antti Salmisen Lomonosovin moottori on poskettomalla huumorilla ja villeillä tarinankäänteillä silattu kirjallinen helmi. Se on proosan ja lyriikan rajamailla taiteileva teos, jonka tarina sijoittuu maailman ja inhimillisyyden tuolle puolen perustettuun Novaja Zemljan mystikkoyhteisöön.

Salmisen tekstuaalinen taidonnäyte on rakenteeltaan anteeksipyytelemättömän kokeellinen ja luottaa lukijan haluun heittäytyä alkemistis-mekanististen visioiden upottavaan pyörteeseen. Tarjolla on mosaiikkimainen kokoelma yhteen ajautuneita teemoja, joita yhdistävät alkemian ja transmutaation syvät pohjavirrat. Romaanin selittämättömyys ja epälineaarisuus ovat onnistuneita tehokeinoja, joka nostavat sanoinkuvaamattomien sattumusten kavalkadin lähelle todellista neroutta.

Fragmentaarinen kerrontatyyli yhdistelee sulassa sovussa erilaisia tekstilajeja. Päiväkirjaotteet, litteroinnit, inventaariolistat ja säätiedotukset kutovat kasaan hurjaa näkyä maailmanlopun koneesta. Mielikuvituksellisen koneen hirviömäisessä ytimessä on osia niin massiivisesta herttuakalmarista, generaattoreista kuin sekalaisista mikropiireistä.

Käynnistyttyään Lomonosovin moottorin on tarkoitus tavalla tai toisella tehdä loppu nykyisestä maailmanjärjestyksestä. Tähän päämäärään pyrkivät Lokiksi kutsuttu skatologisen instituutin entinen tutkija sekä hänen omituinen seurakuntansa.

Monipolvinen kertojanääni kuvailee poikkeuksellisen kaunopuheisesti lopun aikoihin valmistautuvien hylkiöiden ponnistuksia. Tunnelma on paikoin groteski, paikoin äkkihilpeä. Absurdi huumori kukkii niin Igumenin tunkiolla kuin rantaan ajautuneiden valaanraatojen käsittelyohjeiden sivuillakin.

Lukija pääsee kaivautumaan juonen läpi myös tarinakatkelmien ristiviitteiden kautta. Nämä oudot polut tarjoavat uusia komplementaarisia luentatapoja jo ennestään viittauksia ja intertekstuaalisuutta tulvivaan riemastuttavaan materiaaliin.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Lisätietoja kirjasta:
http://www.poesia.fi/lomonosovin-moottori/

Palkinnosta myös:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tähtivaeltaja-palkinto
http://www.kirjavinkit.fi/kirjallisuuspalkinnot/tahtivaeltaja

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

RaevaaraYoEiSaaTullaWEBTiina Raevaara
Yö ei saa tulla
Paasilinna

”Se, mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”

Tiina Raevaara arvosteli Tähtivaeltajan numerossa 1/12 saksalaisen E. T. A. Hoffmannin novelliklassikoita sisältäneen Yökappaleita-kokoelman. Hän nosti erityisesti esiin vaikuttavan Nukuttaja-tarinan, jonka keskiössä ovat mm. pakkomielteet, nukkenainen sekä silmiä irti riipivä Nukkumatti-hahmo. Nyt Raevaara on kirjoittanut hienon romaanin, joka varioi samaa aihioita suomalaisissa maisemissa.

Yö ei saa tulla on eräänlainen moderni versio goottilaisesta kauhuromantiikasta. Jyhkeiden kivilinnojen sijaan kirjan tapahtumat sijoittuvat synkän sateiseen Helsinkiin. Sieluttoman harmaaseen kaupunkiin, joka on pelkkä kulissi jollekin, mitä meidän ei haluta näkevän.

Hieman päälle kaksikymppinen Johannes on kotoisin pienestä merenrantakaupungista. Nykyisin hän asuu Helsingissä, jossa työskentelee aikaa mittaavien kellojen täyttämässä kaupassa. Tästä huolimatta aika on eräässä mielessä pysähtynyt hänen kohdallaan. Olemassaololla ei ole suuntaa tai tarkoitusta, ja Johannes tuntee itsensä heikoksi ja mitättömäksi. Naiset ja läheisyys ovat nuorelle miehelle lähinnä kammon aihe. Kaikki tämä kytkeytyy jotenkin viisi vuotta aiemmin kuolleeseen sydänystävään, Aalo-tyttöön, jonka muisto ei jätä poikaa rauhaan.

Johanneksen tasapaksu arki saa hyytävän käänteen, kun Aalon veli Antti palaa kuvioihin. Vimmainen Antti halajaa kostoa. Kohteena on nilja bisnesmies Sandvall, jolla oli suuri rooli Aalon murhenäytelmässä. Sandvall on tapettava, ja siihen tarvitaan myös Johanneksen apua.

Antin orkestroimassa pyörityksessä Johannes päätyy moninaisten outojen ilmiöiden riepoteltavaksi. Todellisuuden pinta alkaa rakoilla, kun nuorta miestä kiusaavat painajaiset, harhanäyt ja muistikatkot. Eteen vyöryvät niin mereen sulaneen Aalon tyhjinä syyttävät silmäkuopat kuin pimeissä nurkissa vaaniva hirviömäinen Nukkumatti. Mahdottomat yössä kirskuvat raitiovaunut, ylösalaisin kulkevat junat ja harmaankalpeat hahmot, jotka kulkevat usvaisilla kaduilla vaihtamassa nukkuvien ihmisten silmiä.

Tukea ja turvaa tarjoavat vain unilääkkeet sekä Sandvallin nukkemainen vaimo, joka on niin heiveröinen, että hänen seurassaan Johanneskin voi tuntea itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi, aidoksi mieheksi.

Kun mysteerit vähitellen avautuvat, käy yhä selvemmäksi, etteivät Johanneksen muistikuvat Aalon kohtalosta välttämättä vastaa totuutta. Onko hän ylipäätään niin viaton hiirulainen kuin antaa minäkertojan roolissaan ymmärtää?

Johanneksen irrationaaliset pelkotilat ja ahdistuskohtaukset tulevat lihaksi Raevaaran vakuuttavan kuvauksen kautta. Teksti imee lukijan osaksi fantastisia painajaisvisioita, jotka ovat pullollaan symboliikkaa ja piilomerkityksiä. Jykevien lukkojen taakse piilotettuja psykologisia traumoja. Sokeutta omille teoilleen.

Yö ei saa tulla käy kiehtovaa kirjallista keskustelua Hoffmannin novellin kanssa. Se toimii kuitenkin vaivatta myös lukijoille, joille alkuperäinen tarina ei ole tuttu. Kirjan tunnelma on tiivis ja alitajuinen pelko käsinkosketeltava. Samalla teos tarjoaa paljon tulkittavaa, näkyjä ja viittauksia, jotka huutavat rakentamaan yhteyksiä ja merkityksiä.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Mutta niistä heijastuva kuva ei ole aina kaunis. Tai sellainen, jonka haluaisi koskaan kohdata.

”Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todellisuudesta keskelle makuuhuonettani.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Kirjat – Kate Atkinson: Elämä elämältä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , ,

KateAtkinsonElamaElamaltaWEBKate Atkinson
Elämä elämältä
Life After Life
Suom. Kaisa Kattelus. Schildts & Söderströms

Kate Atkinsonilta suomennettiin parikymmentä vuotta sitten kummanpuoleinen romaani Ihmiskrokettia, jossa samaan tarinaan mahtui aikahyppyjä, ufo-olentoja, muodonmuutoksia ja rinnakkaistodellisuuksia. Tuoreessa vaihtoehtomikrohistorioita käsittelevässä teoksessaan kirjailija palaa aikahyppyjen ja rinnakkaistodellisuuksien pariin. Pienten valintojen ja sattumien suurta vaikutusta tutkaileva romaani on läheistä sukua myös sellaisille elokuville kuin Sliding Doors, Juokse Lola! ja Päiväni murmelina.

Vuonna 1910 Sylvie Toddin kolmas lapsi kuolee synnytyksessä, koska lääkäri ei ehdi ajoissa paikalle. Aloitetaanpa alusta. Lääkäri selviääkin matkastaan viivytyksittä ja saa lapsen hengen pelastettua. Tyttö, Ursula, kuolee tapaturmaisesti 4-vuotiaana. Aloitetaanpa alusta.

Kirjan alkupuoli muodostaa hienon kuvauksen elämän hauraudesta. Pientä lasta vaanii vaara jos toinenkin, mutta mitä useamman onnistuu välttämään, sitä todennäköisemmin elää paljon kauemmin. Mitä, jos sisäkkö ei olisikaan lähtenyt kaupungille juhlimaan eikä olisikaan tuonut tappavaa influenssaa tullessaan?

Ursulan elämät ovat kerta kerralta pidempiä, koska rinnakkaiset todellisuudet tai jo kertaalleen eletyt elämät vuotavat informaatiota. Tytöllä on voimakkaita dejà vu -tuntemuksia ja ennakkoaavistuksia, jotka auttavat häntä välttämään aiemmat kohtalonsa. Sisäkkö ei lähde kaupungille juhlimaan, jos hänet tuuppaa ajoissa portaita alas.

Kun Ursula on selvinnyt hengissä lapsuudestaan, Elämä elämältä kehittyy viime vuosisadan alkupuolen ajankuvaksi ja sukutarinaksi, jonka painopisteiksi nousevat naisen asema ja sodan kauheudet. Vähitellen Ursula muuttuu yhä tietoisemmaksi historian kulusta ja omista mahdollisuuksistaan, ja lopulta mikrohistoria kääntyy makrohistoriaksi.

Jos vähäisillä sattumuksilla on iso vaikutus ihmiselämään, voi yksittäisellä ihmisellä olla merkittävä vaikutus koko maailman tilaan. Miten paljolta kärsimykseltä olisikaan vältytty, jos joku olisi tappanut Hitlerin jo ennen hänen valtaantuloaan? Ursulalle kysymys ei ole turhaa spekulaatiota vaan jotakin, mitä voi yrittää.

Ovelimmillaan Atkinson on, kun uudet elämät paljastavat henkilöiden ja taustojen syvempiä merkityksiä, jotka ovat aiemmilla kerroilla jääneet hämäriksi. Kerronnan tehoja syövät kuitenkin jokseenkin väritön kieli ja tietty yllätyksettömyys. Romaani paljastaa jo alussa isoimman juonenkäänteen ja perusideansa, mikä saa loppuhuipennuksen – jos sellaisesta edes voi puhua – tuntumaan lähinnä antikliimaksilta. Kirja kuitenkin kysyy, ymmärrämmekö me historiaa riittävän hyvin tunnistaaksemme sen todellisia vaikutussuhteita. Nykyhetkestä puhumattakaan.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/14.

Kirjat – Robert W. Chambers: Keltainen kuningas

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

KeltainenKuningasWEBRobert W. Chambers
Keltainen kuningas
The King in Yellow
Suom. Jussi Korhonen. Basam Books

Keltainen kuningas on yli vuosisadan vanha novellikokoelma, jonka tarinoissa osassa on yliluonnollisia elementtejä ja osassa ei. Kertomusten tyyli pysyy kuitenkin samanlaisena, romanttisen jännitteisenä, kautta linjan.

Kirjan alkuosan muodostaa neljä novellia, joissa käsitellään näytelmää nimeltä Keltainen kuningas. Näytelmän lukeminen ajaa ihmiset hermoheikkoon tilaan ja jopa hulluuteen – ja voi niitä onnettomia, jotka kohtaavat itse Keltaisen kuninkaan. Tapahtumapaikkoina toimivat taiteilijoiden Pariisi sekä eriskummallinen New York, josta löytyy mm. kaupungin pyörittämä itsemurhakammio.

Kuningas ja hänen keltainen merkkinsä pysyvät tarinoissa pääosin taustalla. Niinpä mukaan mahtuu muitakin outoja elementtejä, kuten elollisen materian patsaaksi muuttava neste sekä häiriintynyt ihmisraunio, joka putsaa korvausta vastaan ihmisten tahraantuneita maineita. Tragedia on vahvasti läsnä, mutta nykypäivän trendeistä poiketen kaikki ei aina pääty kaameimmalla mahdollisella tavalla. Aihepiirin novelleista vahvimpia ovat Maineiden paikkaaja ja Keltainen merkki.

Kokoelman neljässä viimeisessä novellissa seikkaillaan myös Pariisissa. Robert W. Chambers opiskeli aikoinaan taidetta Pariisin Acadèmie Julianissa, mikä näkyy syvänä paikallistuntemuksena. Kirjailija pudottelee suvereenisti niin katujen kuin kahviloidenkin nimiä, mutta rakentaa niille myös luonteen. On puisto, josta näkyy kirkko, tai tietty silta, jota pitkin päästään Latinalaiskorttelista Riemukaarelle. Katuvilinässä on koetun elämän maku. Kertomusten tunnelma on siinä määrin kiihkeän unenomainen, ettei spekulatiivisia elementtejä ehdi edes kaivata.

Chambersin novellit olivat tuttuja H. P. Lovecraftille, ja tämä poimikin Keltaisen kuninkaan osaksi omaa Cthulhu-mythostaan. Ja miksikäs ei, hulluuteen ajava näytelmä sopii oivasti kirjahyllyyn Necronomiconin viereen. Chambersin kokoelma on innoittanut monia muitakin taiteilijoita aina kirjailijoista heavyrokkareihin. Vahvoja viittauksia löytyy myös True Detective -televisiosarjasta, mikä on nostanut Chambersin jälleen suosioon.

Keltainen kuningas on upottava sukellus 19. vuosisadan lopun boheemielämään. Sitä on monasti tituleerattu kauhukirjallisuuden klassikoksi eikä suotta. Paikoitellen novellien lopetuksista puuttuu silti se potku ja purenta, jota moderni lukija automaattisesti odottaa.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

Kirjat – Marisha Pessl: Yönäytös

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

PesslNightFilmWEBMarisha Pessl
Yönäytös
Night Film
Suom. Laura Beck. Otava

Kaikkia mysteereitä ei ole tarkoitettu avattaviksi. Ainakaan, jos totuudesta ei ole valmis maksamaan kovaa hintaa.

Amerikkalaiskirjailija Marisha Pesslin toinen romaani, Yönäytös, herätti maailmalla jo ennakkoon niin suurta pöhinää, että se julkaistiin pikavauhtia myös suomeksi. Käytännössä lähes samaan aikaan kuin Yhdysvalloissa. Kyseessä on arvoituksilla ja hämärillä johtolangoilla pippuroitu vetävä lukuromaani, jota on vaikea laske kesken käsistään – ihan siitäkin huolimatta, että sivuja tiiliskiveen on eksynyt yli seitsemänsataa.

Scott McGrath on maailmaa nähnyt tutkiva reportteri. Hänen uransa kokee pahan kolauksen, kun hän syyttää erakkomaista elokuvaohjaaja Stanislas Cordovaa vaaralliseksi, Charles Mansonin kaltaiseksi saalistajaksi. Kunnianloukkaus ilman pitäviä todisteita tekee harvemmin hyvää journalistin uskottavuudelle.

Muutamaa vuotta myöhemmin Cordovan tytär Ashley kuolee epäselvissä olosuhteissa. Tämä herättää jälleen McGrathin pakkomielteen, joten hän ryhtyy entistäkin määrätietoisemmin tutkimaan ohjaajan ja tämän tyttären salaisuuksiin verhottua elämää. Yhdessä kahden nuoren kumppaninsa kanssa hän jäljittää Cordovat tavanneita ihmisiä ja saa heidät avautumaan kokemuksistaan.

Vähitellen esiin keriytyy kuva todellisuuden pimeälle puolelle sukeltaneesta nerosta, joka on valmis uhraamaan kaiken vimmaisten visioidensa vuoksi. Hurjat noitamenot, salatieteet ja lapsiuhrit värittävät kertomuksia – tai niin ainakin McGrath kuulemastaan päättelee. Mutta mikä on totuus? Onko kyseessä pelkkä huhujen kimara vai kumpuavatko Cordovan elokuvien hypnoottiset pelkotilat aidon pahuuden syövereistä?

Romaanin parasta antia ovat Cordovan filmien kuvaukset ja analyysit. Valtavalle maatilalleen sulkeutunut ohjaaja ei anna haastatteluja, mikä vain lietsoo hänen kauhuelokuviensa synkkiä tulkintoja. Pahaenteisyyttä lisäävät näyttelijöiden oudot katoamiset ja se, että Cordovan viimeisimmät filmit on luokiteltu niin ahdistaviksi, ettei niitä ole päästetty lainkaan viralliseen levitykseen. Salaisten näytösten ohessa kielletyt leffat voi katsoa vain kädestä käteen leviävinä piraattiversioina. Näissä elokuvissa maailma ja ihmissielu revitään vereslihalle eikä mikään ole katsomiskokemuksen jälkeen ennallaan.

Pessl osaa rakentaa kirjaan jännitteitä, jotka kuljettavat tarinaa mukaansatempaavasti. Kun päähenkilöt lopulta tunkeutuvat Cordovan tilalle, kiristyy vainoharhainen tunnelma käsinkosketeltavaksi. Myös romaanin ensimmäinen päätös on hämmästyttävän älykäs. Valitettavasti se toinen vetää hyvältä ratkaisulta jalat alta.

Pisteet ansaitsee kirjailijan paneutuminen henkilökuviin. Pääosa teoksen hahmoista on täysipainoisesti hahmoteltuja, omaehtoisia persoonallisuuksia. Tosin kaikkien vastaantulijoiden hillitön into tilittää McGrathille aiemmin salassa pitämiään Cordova-muistoja ei ole kovin uskottavaa. Muutenkin kerrontaa olisi voinut virtaviivaistaa, sillä nyt haahuillaan turhaa mustan magian hallusinatorisilla sivupoluilla.

Tavanomaisesta psykologisesta trilleristä Yönäytöksen erottaa kokeellinen toteutus. Normaalin tekstin sekaan on ympätty nettisivuja, lehtijuttuja ja poliisiraportteja visuaalisesti toisintavaa materiaalia. Konsepti ei ole pelkkää erikoisuuden tavoittelua, sillä se tuo tarinaan sekä realismin henkeä että tuoreita kerronnallisia keinoja.

Aiheen mukaisesti romaaniin on tietysti upotettu myös rutkasti elokuva- ja kirjallisuusviitteitä. Tämän ohessa piikitellään nykypäivän älyvapaata pikakulutuskulttuuria, jossa Twitter-viestit ovat korvanneet laatujournalismin.

Yönäytöstä on helppo suositella sekä kauhuelokuvien että jännärien ystäville. Se ei vedä vertoja Theodore Roszakin mestarilliselle, Tähtivaeltaja-palkitulle Flicker-romaanille (ks. Tähtivaeltaja 1/97), mutta tarjoilee silti ihan fiksun ja filmaattisen lukurupeaman.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/14.

Kirjat – Alastair Reynolds: Terästuulen yllä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

ReynoldsTerastuulenYllaWEBAlastair Reynolds
Terästuulen yllä
On the Steel Breeze
Suom. Hannu Tervaharju. Like

Terästuulen yllä on toinen osa Alastair Reynoldsin Poseidonin lapset -trilogiaa. Sarja käynnistyi Muistoissa sininen maa -romaanilla ja kertoo ihmiskunnan levittäytymisestä avaruuteen.

Kirjan päähenkilö on edellisestä teoksesta tutun Akinya-suvun vesa, Chiku Akinya. Hän on monistanut itsensä kolmeksi identtiseksi ihmiseksi, jotka jakavat muistonsa. Yksi heistä jää Maapallolle, toinen lähtee tavoittamaan suvun matriarkan teille tietymättömille karannutta avaruusalusta.

Kolmas liittyy asteroideista muovattujen holoalusten armadaan. Miljoonia ihmisiä mukanaan kuljettava karavaani on matkalla kohti valovuosien päässä sijaitsevaa maankaltaista Crucible-planeettaa. Sinne heidät on houkutellut maailman pinnalla sijaitseva valtava rakennelma, todiste vieraan älyn aikaansaannoksista.

Tuhdissa romaanissa riittää salaisuuksia, jännitteitä ja juonenkäänteitä useammankin teoksen edestä. Lissabonin vanhassa kaupungissa tukikohtaansa pitävä Chiku Keltainen säntäilee ympäri aurinkokuntaa, kun hän ottaa selkoa pahankurisesta Arakne-tekoälystä. Verkottuneen maailmankaikkeuden solmukohtiin kätkeytynyt keinoäly punoo juonia, jotka saattavat johtaa koko ihmiskunnan häviämiseen.

Poliittinen kuhina ja kinastelu retken päämääristä sekoittavat puolestaan holoalusten elämää. Vain Chiku Vihreä tietää, että matkalaisille on valehdeltu – että todellisuus Cruciblessa on vallan toisenlainen kuin heille on uskoteltu. Tiedon myötä hän joutuu tekemään vaikean valinnan perheensä ja velvollisuuksiensa välillä.

Tämä kaikki on kuitenkin vasta pintaraapaisu Reynoldin esiin vyöryttämistä teemoista ja visioista. Kirjailija kuvaa monipolvisesti Venuksen taivaalla riippuvia gondoleita ja ankarien sääilmiöiden ryöpyttämiä pintamaisemia. Saturnuksen Hyperion-kuun taiteilijayhdyskuntia ja mielikuvituksellisten holoalusten yhteiskuntajärjestelmiä. Älyltään kehittyneitä elefanttilaumoja ja totaalista toiseutta huokuvia massiivisia koneita. Kutkuttavia yksityiskohtia voisi luetella sivukaupalla.

Tärkeään rooliin romaanissa nousee pohdinta ihmisten ja tekoälyjen suhteesta. Onko yhteinen tulevaisuus kahden näin erilaisen elämänmuodon välillä mahdollista vai tuhoaako toinen väistämättä kilpakumppaninsa?

Kysymykset suvaitsevaisuudesta, etiikasta ja eloonjäämisestä säteilevät myös kirjan muuhun sisältöön. Hahmot joutuvat kerta toisensa jälkeen tekemään valinnan väkivallan ja rauhanomaisen vastarinnan välillä. Ja vaikka romaani painottaakin tarvetta moraalisesti kestäviin ratkaisuihin, ei tapahtumien tuoksinassa vältytä päätöksiltä, jotka johtavat miljooniin kuolonuhreihin. Se on kova taakka kenen tahansa kannettavaksi.

Terästuulen yllä on hieno tieteiskertomus, jonka vietäväksi on ilo heittäytyä. Se hakkaa mennen tullen kelvon edeltäjänsä ja osoittaa, että Reynoldsilla riittää kunnianhimoa pyrkiä aina vain parempaan – oli kyse sitten tarinan älykkyydestä, ihmiskuvauksen tasosta tai scifististen ihmeiden ilotulituksesta.

Toni Jerrman

Teksti julkaistaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.