Kirja-arvostelut

Kirjat – Miina Supinen: Mantelimaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

SupinenMantelimaaKansiWEBJoulunpyhät ovat mainio hetki hiljentyä hartaan joulukirjallisuuden parissa. Tätä silmälläpitäen ehtii yhä hankkia Miina Supisen tuoreen Mantelimaa-romaanin, joka kuvaa hienostuneesti joulumaan kauneimpia puolia – kuten rihkamakauppoja, strippareita ja tappajarobotteja.

Miina Supinen
Mantelimaa
WSOY

Miina Supisen uusin romaani käynnistyy hekotuttavien mauttomuuksien vyöryllä.

Mantelimaa on massiivinen sisähuvipuisto, joka on pystytetty Helsingistä 50 kilometriä pohjoiseen sijaitsevan Länsi-Kyykkään pelloille. Se on kuin Disneylandin ja Tuurin kyläkaupan turmeltunut ristisiitos.

Rehvakkaan räikeässä teemamaassa on joulu ainainen. Kaupat pursuavat krääsää, joululaulut raikuvat ja mekaaniset tontut putkahtelevat esiin lattian alta. Kokonaisvaltaisen elämyksen varmistamiseksi Mantelimaassa on myös aikuisten siipi, joka on täynnä yökerhoja, seksipuoteja ja striptease-esityksiä. Että sellainen joulumaa.

Paikkaa pyörittää entinen nuorisorikollinen Jonne J. Halkio, joka on vallan otettu kaikesta jouluisesta rihkamasta. Jonnella on kuitenkin ongelmansa. Lahjapuotien myynti laahaa, ja jälleen yksi työntekijöistä on löytynyt kuolleena. Puhumattakaan Mantelimaan alaisista luolista ja niissä häärivästä Nukentekijästä, jota on parempi olla edes ajattelematta.

Jonnen päätä eivät normaalit sovinnaisuuskäsitykset haittaa. Seuraavaksi hän suunnittelee pystyttävänsä Ikuisen Joulun Aukiolle kymmenmetrisen suklaaputouksen, jossa miehet voisivat nuoleskella suklaalla valeltuja bikiniasuisia tyttöjä. Ihan silleen hyvällä maulla tietenkin, koska kyseessä on koko perheen huvipuisto. Toinen suuri projekti on näyttävä talvipäivänseisauksen juhlakulkue, joka kaipaa vetonauloikseen tissejä ja strippareita.

Kulkueen taiteelliseksi johtajaksi Jonne haluaa entisen pop-prinsessa Molli Niemisen. Nykyisin lapsille suunnattuja klovniohjelmia pyörittävä Molli kuitenkin vihaa joulua eikä halua olla missään tekemisissä Jonnen kanssa. Mitä ilmeisimmin kaksikolla on yhteistä historiaa, joka liittyy Länsi-Kyykkäällä aikoinaan sijainneeseen nuorten taideterapialaitokseen ja sen synkkiin salaisuuksiin.

Kun Mollin aviomies joutuu vakavaan onnettomuuteen, on naisen pakko luopua periaatteistaan ja astua lapsineen pedon kitaan.

Kirjan alkupuolella pinnalla on piikittely, jossa sanan säilällä sivallellaan niin kulutusjuhlia, musiikkiteollisuutta, perhetraditioita kuin sairaalakulttuuriakin. Vähitellen Mantelimaan arvoitukset ja selkeät kauhuvivahteet nousevat yhä suurempaan osaan. Mistä tulevat rahat, joilla prameaa huvipuistoa pyöritetään taantuvassa Suomessa? Millainen pahuus vaanii jouluisen ihmemaan uumenissa? Kuinka hahmot kytkeytyvät tappavan Antipukin raakaan tarinaan?

Supisen teksti soljuu vaivattoman sutjakkaasti, joten 300-sivuisen romaanin lukemiseen ei montaa hetkeä vierähdä. Henkilökuvaukseen ja hahmojen tunnetiloihin paneudutaan riittävästi, joten se puoli toimii hyvin.

Kerrontaa olisi kuitenkin voinut terävöittää, sillä nyt pipareita leivotaan vähän turhankin laajalla kaulimella. Kun yhteiskunnallisen satiirin, fantastisen jännitysjuonen ja absurdien yksityiskohtien rinnalla on perhedraamaa, kasvukertomusta, lapsenhoitopulmia, sairaalakuntoutusta, taideterapiaa, ongelmanuorisoa, seksuaalisuutta ja stressiraivareita, alkaa kuppi valua jo pahasti yli. Myös tarinan loppuhuipennus on kaikkeen pohjustukseen nähden kovin lattea.

Virtaviivaistamalla sekä lopetukseen panostamalla Mantelimaasta olisi saanut huomattavasti vahvemman romaanin. Omaperäisen otteen ja mainioiden oivallusten ansiosta se on nytkin lukemisen arvoinen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

Kirjat – Laura Lindstedt: Oneiron

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

LindstedtOneironkansiWEBLaura Lindstedt
Oneiron
Teos

Laura Lindstedtin toinen romaani pohtii väkevästi inhimillisyyden ja ruumiillisuuden perusteita varsin abstraktissa kehyksessä. Seitsemän eri-ikäistä naista eri puolilta maailmaa tempautuu kuolinhetkellään aineettomaan välitilaan, jossa läsnä ovat enää fyysisten ruumiiden muistumat. Tässä pienen kiirastulen kaltaisessa tyhjiössä naisten elämäntarinat keriytyvät vähä vähältä auki.

Romaanin nimi viitannee Kreikan mytologian unta ja unen olentoja tarkoittavaan sanaan. Näiden naisten kohdalla kyse on pikemminkin muistoista ja niiden työstämisestä. Heidän elinaikanaan läpikäymistä kokemuksista ja siitä, miten ne ovat kunkin persoonallisuutta muokanneet.

Tyhjässä välitilassa puhe on mahdollista ilman hengittämistä, mutta itkeminen ei. Eteenpäin pääsee liikkumaan, kunhan ensin keksii miten: yksi hahmottaa etenemisen kuin hiekassa tarpomisena, toinen taas ajattelee lumikinoksia. Fyysisten elintoimintojen lakattua paljastuu, kuinka suuri merkitys niillä oli henkilön kokemukselle omasta itsestään.

Kullakin naisista on omansalainen ongelmallinen suhde fyysiseen olemukseensa. Ryhmän johtaja Shlomith käsitteli eläessään performanssitaiteen keinoin juutalaisuuden vaikeaa suhdetta ruokaan ja syömiseen. Luurangoksi itsensä laihduttanut nainen kaipaa eniten sitä nälkää, joka oli vuosikymmeniä hänen elämänsä kantava voima.

Mykkä, kurkunpäänsä syövälle menettänyt Wlbgis toimii peilinä kaikille muille hahmoille. Rosa Imaculada kantoi puolestaan sisällään elinsiirtona saatua toisen ihmisen sydäntä, jonka mukana tuli muutakin kuin toivottiin.

Aavikon keskelle kaapattu Maimuna, kaksosia odottava Nina, kirjojen ja alkoholin sekakäyttäjä Polina ja kaunis, mutta rakkauden kolhima Ulrike muodostavat ryhmän, jonka dynamiikkaa muokkaa ulkopuolisen maailman ja sen kaikkien aistimusten täydellinen puute.

Eniten valokeilaan pääsee Shlomith, jonka tarina avautuu lapsuudesta alkaen. Toisin kuin lähes kaikki muut hahmot, Shlomith on oman kertomuksensa subjekti, joka tekee päätöksensä itse ja kantaa niiden ikävätkin seuraukset ylpeänä valinnoistaan.

Hallittu ja huolellisesti taustoitettu kirja ei ole helppo pala purtavaksi. Avoimia kysymyksiä jää paljon: Mistä välitilassa lopulta on kyse? Kuka naiset on sinne valikoinut ja millä perusteilla? Minne he lopulta jatkavat kulkuaan? Onko heidän tarkoitus oppia jotain omasta tai muiden menneestä elämästä, ja jos, niin mitä ja miksi?

Näitä kysymyksiä hahmot pohtivat itsekseen ja ryhmässä ahdistumiseen asti. Kuolemaan ja kuolemisen fyysisiin prosesseihin liittyvää tematiikkaa pyöritellään aitoja yksityiskohtia hyödyntäen. Hoitajat, hautaustoimiston työntekijät ja silminnäkijät tuovat kaikki näkökulmansa hahmojen varsinaisiin kuolinhetkiin ja ruumiiden kohtaloihin.

Kirjan kokoavaksi teemaksi nousee lopulta lempeys ja myötäeläminen. Temperamenttieroista ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta naiset päätyvät tukemaan toisiaan samaan, outoon tilanteeseen päätyneinä kanssasisarina. Kun ruumiit ja niiden suomat fyysiset vaikutusmahdollisuudet jäävät taakse, jäljelle ovat enää lohdulliset sanat.

Elli Leppä

Teksti on tulossa Tähtivaeltaja-lehden numeroon 4/15, joka ilmestyy joulukuussa.

Kirjat – Anne Leinonen: Pienen rasian jumala ja muita novelleja

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

LeinonenPienenRasiaJumalaWEBAnne Leinonen
Pienen rasian jumala ja muita novelleja
Atena

Anne Leinonen lukeutuu suomalaisten spefi-kirjoittajien kärkikaartiin. Hänen tuotantonsa on erittäin monipuolista ja kattaa kaikki mahdolliset tyylilajit uuskummasta avaruusscifiin. Pienen rasian jumala -novellikokoelma painottuu maanläheisiin tarinoihin, joista ei kuitenkaan puutu vaihtelua ja ihmeen tuntua.

Joitain yhteneväisyyksiäkin kertomuksista löytyy. Mukana on useita novelleja, jotka ammentavat aineksensa suomalaiskansallisesta perinnemaisemasta. On pieniä puisia tupia ja maalaiskyliä, joissa elämä kulkee luonnon muovaamia polkuja – oltiin sitten menneessä, tulevassa tai kokonaan toisella planeetalla.

Hyvä esimerkki tästä tyylilajista on ihmissusimyyttiä vahvasti inhimillistävä Tuonenkalma, surmansuitset. Siinä syrjäisessä mökissä asuva äiti vie vastasyntyneen petolapsensa suolle kuolemaan, mutta sisko ottaa salaa huolehtiakseen pahalaisesta veljestään.

Oman lisänsä tarinaan tuovat vanhat kansan väentaiat, arjen nihkeä ankaruus sekä perhekuvaus, jossa vaimon osana on alistua ja tyttären arvo on hänestä saatavissa naimarahoissa. ”Tuokin naisenpuoli pitäisi jollekulle naittaa, ei täällä söisi ruokiamme.”

Pikkukylien aitoissa ja kammareissa liikutaan myös kuoleman ympärillä pyörivissä tarinoissa Ken vainajia muistelee ja Kutsuvat sitä kuolemaksi. Ken vainajia muistelee -novellissa kuolleet täytyy unohtaa ja vyöttää tiukasti maahan, jotta he eivät palaisi takaisin ihmisten keskuuteen. Jälkimmäisessä tarinassa teknisesti ja tiedollisesti taantunut yhteisö on eksyksissä kuolemanjälkeisen virtuaalielämän käsitteen kanssa.

Molemmissa novelleissa päällepäin yksinkertaiselta näyttävä arki vinksahtaa taitavasti spefi-elementtien vietäväksi. Kertomusten ytimessä pysyvät silti aina aidonoloiset ihmiset, heidän elämänarvonsa ja tunteensa: rakkaus, kaipuu, tuska ja syyllisyys.

Leinosella riittää omaperäisiä ideoita, eikä hän tyydy vain yhden aiheen tai teeman ympärille rakentuviin tarinoihin. Esimerkiksi Sanojen mahti -novelli käsittelee sekä hyvin erikoista vierasta planeettaa, Maapallolle saapuneita hämmentäviä muukalaisia, todellisuuden pirstoutumista, perheensä menettäneen miehen angstia että pakkomielteiselle ristiretkelle lähtevän suurlähettilään dilemmaa. Ja kaikki tämä tehtynä yhtenä saumattomana kokonaisuutena!

Kutkuttavaa outoutta on tarjolla myös kirjan niminovellissa, jossa nuori poika kohtaa vanhan miehen ja oppii jotain uutta itsestään. Tapahtumien taustalla käyskentelevät taivaisiin asti yltävät, valtavat jumalolennot, jotka eivät kiinnitä ihmisiin mitään huomiota. Eivätkä pienetkään jumalat ole enää pitkään pieniä.

Ihoon kirjoitettuja tarinoita, täydellistä todennäköisyysmatematiikkaa ja dna-koodattuja lapsijäljitelmiä. Ahneutta, pelkoja, luopumista, onnea ja kauneutta. Leinosen taitavasti kirjoitetut ja vetävästi kerrotut novellit taipuvat moneen suuntaan peri-inhimillisten päähenkilöidensä ympärillä. Tästä on hyvä spefi-kirjallisuus tehty.

Erinomaisen kokoelman ainoa hairahdus on, ettei siinä kerrota, että suurin osa kirjan tarinoista on aiemmin julkaistu kotimaisissa sf-lehdissä ja -antologioissa. Ratkaisussa on hienoista huijauksen makua.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15.

Kirjat – Margaret Atwood: Uusi maa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

AtwoodUusiMaaWEBMargaret Atwood
Uusi maa
MaddAddam
Suom. Kristiina Drews. Otava

Uusi maa on kolmas osa Margaret Atwoodin tuhtia ja kunnianhimoista MaddAddam-trilogiaa. Kirja käynnistyy hetkestä, jossa Oryx ja Crake ja Herran tarhurit -romaanien tarinalinjat kohtaavat.

On kulunut puolisen vuotta lähes koko ihmiskunnan hävittäneestä keinotekoisesta pandemiasta. Herran tarhurit -ekokommuunin ja MaddAddam-bioterroristiryhmän harvat eloonjääneet ovat perustaneet yhteisön, joka yrittää selvitä hengissä uudessa maailmantilanteessa. Vaaroja aiheuttavat niin geenimuovatut älysiat kuin raa’an Verikuula-pelin koulimat väkivaltaiset veteraanit.

Pian myös nerokkaan Craken kehittelemät muuntogeeniset crakelaiset lyöttäytyvät ryhmän seuraan. Tämä laboratorioissa muovattu humanoidilaji edustaa luojansa näkemystä täydellisistä ihmisistä. Fyysisesti virheettömistä, mutta ajatuksiltaan naiivin lapsenomaisista crakelaisista on siivottu pois niin aggressiivisuus, mustasukkaisuus, omistamisenhalu kuin lihanhimokin.

Lammaslaumaa muistuttavat crakelaiset eivät ymmärrä pelon käsitettä, parittelevat vailla estoja ja syövät vain vihreitä lehtiä. He kommunikoivat laulullaan eläinten kanssa ja ovat perusluonteeltaan ystävällisiä, luottavaisia sekä hyväuskoisia. Tarinoiden kautta he ovat korottaneet Craken lempeäksi jumalhahmoksi. Hyväntekijäksi, jonka jokainen teko ja sana on autuas.

Asetelma rakentaa romaaniin antoisaa ristiriitaa, sillä juuri Crake loi Super-Onni-pillerit, jotka pyyhkivät ihmiskunnan olemattomiin. Hän koki, että totaalinen perikato oli ainoa keino pelastaa Maapallon luonto ja eläimet ihmisten ahneudelta ja tuhovimmalta.

Myyttiset kertomukset Craken urotöistä valottavat hienosti uskontojen syntymekanismeja ja tarinoiden voimaa. Legenda korvaa todellisuuden, ja huolimaton lausahdus ja sen epätoivoinen selitysyritys muuttuvat pyhäksi sanaksi. Niinpä crakelaisille on aivan turha väittää, ettei Vittu oikeasti tarkoita Craken lähettämää näkymätöntä sankaria, joka lentää heidän avukseen pahimman hädän hetkellä.

Myös elämäntapaopetukset on helppo saada juurtumaan, kun toteaa, että kyseessä on luojalta saatu käsky. Kun narratiivit toistuvat ja leviävät, niistä tulee uskonkappaleita, joiden totuutta ei sovi kyseenalaistaa.

Romaanin toinen keskeinen juonne on Herran tarhureita johtaneen Aatami Ensimmäisen veljen, Zebin, elämäntarina. Siihen kietoutuu myös suhde Tobyyn, kirjan keskushahmoon.

Zebin kautta lukijalle esitellään tuhoa edeltäneen maailman dystopistisia ulottuvuuksia. Yhteiskunta, jossa valta on valunut ahneiden suuryritysten käsiin ja ihmiset jakautuneet rikkaisiin ja köyhiin.

Korporaatioiden muurien sisäpuolisissa Piireissä nautitaan yltäkylläisestä elämästä, kun slummiutuneissa Rahvaanmaissa henki on halpa, palkka olematon ja seksibisnes kukoistaa. Terveysfirmalla menee taatusti lujaa, kun se ensin levittää tautia ja sitten myy siihen kalliita hoitokeinoja.

Perinteiseen tapaan piiskasta saavat myös äärikonservatiiviset tv-pastorit, jotka saarnaavat hyveellisyyttä ja nyhtävät seurakuntalaisiltaan rahat samalla, kun itse rypevät perversioiden keskellä.

Dystopiaosastolla Atwoodin romaani polkee moneen kertaan kaluttuja latuja. Hänen tekstinsä on kuitenkin niin valovoimaista ja kuvailunsa niin elämänmakuista, että sisällön kliseisyys on helppo antaa anteeksi. Sama pätee kirjan hetkittäisiin notkahduksiin poikakirjamaisen seikkailuviihteen ja harlekiini-romanssien tunnelmiin. Vastapainoksi kun on tarjolla moniulotteisia henkilöhahmoja, herkullista dialogia, piikikästä satiiria sekä aitoa huolta planeettamme tulevaisuudesta.

Kokonaisuutena MaddAddam-trilogia on vahva ja vaikuttava visio ihmiskunnan kohtalonhetkistä. Hyvää tieteiskirjallisuutta, joka tekijänsä ansiosta saanee lukijoita myös niistä piireistä, jotka yleensä suhtautuvat scifiin nyreästi. Ja mikäs sen hienompaa.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15.

Kirjat – Jeff VanderMeer: Hävitys

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

VanderMeerHavitysWEBJeff VanderMeer
Hävitys
Annihilation
Suom. Niko Aula. Like

Jeff VanderMeer on suomalaisille tuttu nimi Tähtivaeltajan sivuilta jo vuosikymmenen takaa. Hän on nerokas työmyyrä, joka on kirjailijauran ohessa toimittanut vaimonsa kanssa kasoittain laadukkaita antologioita. Tuoreella Eteläraja-trilogiallaan VanderMeer on noussut megatähdeksi, joka niittää kirjallisuuspalkintoja ja valloittaa sydämiä myös valtavirtayleisön puolella.

Alue X:llä pätevät omat luonnonlait. Näiltä ominaisuuksiltaan se muistuttaa M. John Harrisonin Saudaden vyöhykettä ja Kefahuchin vuota, mutta Alue X on henkilökohtaisempi. Se ei ainoastaan lumoa ihmisiä käsittämättömyydellään, vaan viekoittelee heitä ymmärryksen rajalla olevilla kysymyksillä – ja lupailee vastauksia niille, joilla on valmiudet ne nähdä.

Kahdestoista retkikunta lähetetään X-alueelle hankkimaan kyseisiä vastauksia. Mukana on biologi, psykologi, maanmittari ja antropologi. Pitkän koulutusjakson jälkeen he eivät muita nimiä toisistaan käytäkään. Kun ryhmä pääsee aiemman retkikunnan pystyttämään perusleiriin, se ryhtyy tutkimaan ympäristöään ja löytää tornin, joka kohoamisen sijaan vajoaa maan alle. Eikä tämä ole tornin oudoin ominaisuus.

Myös biologin aviomies on käynyt Alue X:llä, ja toisin kuin moni muu hän on palannut sieltä. Miten se tapahtui, kukaan ei osaa kertoa – eikä hän ehkä sittenkään palannut. Biologin motivaatiot liittyä retkikuntaan ovat kuitenkin monitahoisemmat kuin vain siippansa jalanjäljissä kulkeminen. Kyse on siitä, kuka hän sisimmässään on ja mitä hän elämältään haluaa. Hänen valintansa on joka tapauksessa sekä mahdollisuus että riski, sillä kun ihminen astuu Alue X:ään, Alue X astuu ihmiseen.

Kiinnostavinta ei lopulta ole, kuka selviää hengissä ja kuka ei, vaan se, mitä selviytyminen ylipäätään tarkoittaa.

Hävitys on kertomus niin ekokatastrofista, tutkimusmatkailijoista kuin elämästäkin. Ei elämän tarkoituksesta vaan siitä, mitä elämällä on tarjottavanaan.

VanderMeeria on väliin verrattu Lovecraftiin. Ymmärrän ajatuksen, vaikka nauran sille päin naamaa. Lovecraft kirjoitti kosmista kummaa, VanderMeer uuskummaa. Heidät erottaa kuitenkin toisistaan se yksinkertainen seikka, että VanderMeer on kirjallinen nero, jonka teksti suorastaan laulaa.

Hävityksessä tasoja ja merkityksiä riittää useammalle lukukerralle. Vaikka käännös on mitä erinomaisin, herättää teksti halun lukea kirjan myös alkukielellä, jottei pieninkään yksityiskohta jäisi huomaamatta.

Mitäpä Hävitystä enempää kehumaan. Tämän täytyy olla seuraava Tähtivaeltaja-palkinnon voittaja tai syön hattuni.

Shimo Suntila

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15. Kyseinen numero ilmestyy elo-syyskuun taitteessa.

Uutiset – Tähtifantasia-palkinto 2015 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset , , , , ,

PratchettFCAkateemisetWEBTähtifantasia-palkinto 2015

Helsingin SF Seuran Tähtifantasia-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
käännösfantasiakirjasta annetaan Kariston julkaisemalle
TERRY PRATCHETTIN romaanille FC AKATEEMISET.
Teoksen on suomentanut Mika Kivimäki.

FC Akateemiset on itsenäinen osa Terry Pratchettin (1948–2015) Kiekkomaailma-sarjaa. Palkinto on samalla kunnianosoitus Pratchettin elämäntyölle, jossa kirjailija on yhdistänyt älykkään, ääneen naurattavan huumorin ja yhteiskunnallisten ilmiöiden pisteliään satiirisen kommentoinnin.

Kaikki sarjan suomentajat – Mika Kivimäki, Margit Salmenoja, Marja Sinkkonen ja Leena Peltonen – ovat tehneet laadukasta työtä kääntäessään Pratchettin kekseliään kielen ja nokkelat sanaleikit suomeksi.

Kuvitteellisen maailmansa kautta Pratchett käsitteli oman maailmamme kysymyksiä politiikasta, vallasta, uskosta, identiteetistä sekä elämän ja kuoleman arvosta. Pratchett ammensi aiheensa moninaisista kulttuuri-ilmiöistä, kuten FC Akateemisissa urheilusta ja sen yhteisöllisyydestä.

Romaanin keskeisiä teemoja ovat myös yhteiskuntaluokan vaikutus elämään sekä yksilön ponnistelu ennakkoluulojen ja ulkoa annettujen rajoitusten voittamiseksi. Mukana ovat kaikki Pratchettin tavaramerkit: monitasoinen juoni, aforistiset kiteytykset ja taidokkaan vuoropuhelun kautta hahmottuvat vahvat henkilöhahmot.

Kiekkomaailma-sarjassa Pratchett on luonut eräitä nykyaikaisen fantasiakirjallisuuden ikimuistoisimpia hahmoja, kuten viisaan ja pelottavan Esmeralda Säävirkun sekä kyynisen mutta periaatteissaan järkkymättömän Samuel Vimesin. Kirjailijan sankarit elävät sekasortoisessa maailmassa, mutta saavuttavat tavoitteensa sisun ja sinnikkyyden avulla.

Heikkouksineenkin hahmot pyrkivät toimimaan oikein, vaikka se olisi vaikeaa ja epäsuosittua. Heillä ei ole välttämättä kovin hyvää käsitystä ihmiskunnasta, mutta he jaksavat uskoa parempaan huomiseen. He tuntevat vihaa epäoikeudenmukaisuutta kohtaan, mutta eivät anna vihan hallita itseään.

Pratchettin hampaissa oli kaikenlainen vallankäyttö, ilmeni se sitten sotapolitiikkana, rajoittavina sukupuolirooleina, taloudellisena riistona tai kasvottomana byrokratiana – tai hyvää tarkoittavana ihanteellisuutena, jossa joku tietää paremmin kuin muut, miten toisten on elettävä. Pratchett korosti, että kiihkoilulle ei tule antaa periksi, sillä järjen käyttö ja rauhanomaisten ratkaisujen etsiminen on aina parempi valinta. Myös FC Akateemiset on vetoomus ymmärryksen ja erilaisuuden hyväksynnän puolesta.

Hersyvän koominen Kiekkomaailma-sarja on vastalause käsitykselle, että syvällisyys tarkoittaa synkkyyttä. Humoristisesta pintatasosta huolimatta Pratchettin kirjat haastavat lukijansa ajattelemaan. Läpi sarjan toistuu sanoma kriittisen ajattelun tärkeydestä. Kiekkomaailman asukkaat eivät näe pintaa syvemmälle, vaan lankeavat kerta toisensa jälkeen sanahelinän ja propagandan pauloihin. Elämmekö mekin samanmielisten kuplissa? Uskommeko asioita vain siksi, että olemme lukeneet siitä lehdistä?

Terry Pratchett ylisti kirjoissaan mielikuvitusta ja tarinointia, mutta arvosteli elämistä maanpinnasta irrallaan. Omilla teoillamme voimme valita, mitä olemme ja millaisen maailman haluamme.

Tähtifantasia-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikot Jukka Halme, Aleksi Kuutio, Anne Leinonen ja fantasiaharrastaja, Risingshadow.netin edustaja Osmo Määttä.

Tähtifantasia-palkinnon aiemmat voittajat:

Bruno Schulz: Kanelipuodit ja muita kertomuksia (Basam Books, 2013, suom. Tapani Kärkkäinen)
Steph Swainston: Uusi maailma (Like, 2012, suom. J. Pekka Mäkelä)
Andrzej Sapkowski: Kohtalon miekka (WSOY, 2011, suom. Tapani Kärkkäinen)
Andrzej Sapkowski: Viimeinen toivomus (WSOY, 2010, suom. Tapani Kärkkäinen)
Haruki Murakami: Kafka rannalla (Tammi, 2009, suom. Juhani Lindholm)
Ellen Kushner: Thomas Riiminiekka (Vaskikirjat, 2008, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)
Ngugi wa Thiong’o: Variksen Velho (WSOY, 2007, suom. Seppo Loponen)
Jeff VanderMeer: Pyhimysten ja mielipuolten kaupunki (Loki-kirjat, 2006, suom. Johanna Vainikainen-Uusitalo)

Kirjat – Esa Mäkinen: Totuuskuutio

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

EsaMakinenTotuuskuutioWEBEsa Mäkinen
Totuuskuutio
Otava

Toimittaja Esa Mäkisen esikoisromaani Totuuskuutio sijoittuu lähitulevaisuuden valvontayhteiskuntaan. Se on vahvasti kiinni tässä ajassa, sillä hyvin monet kirjan ahdistavista asioista ovat jo käyneet lähes toteen tai ovat ainakin hyvää vauhtia toteutumassa.

Tero Lilja on menestyvä täsmäyttäjä hakukone- ja palvelujätti Celsiuksessa. Hän työskentelee yritysten ja julkkisten maineenhallinnan parissa. Kun menestyvä laulaja törttöilee kännissä ja kourii tarjoilijaa, Tero pitää huolen, että tieto oiotaan – eli täsmäytetään – maksavien asiakkaiden edun mukaiseksi. Koko palvelun kyseenalaisuus kiteytyy Teron esimiehen puistattavaan lausahdukseen ”Oikeus unohdukseen tarkoittaa myös oikeutta tulla muistetuksi oikein”. Työn moraalinen pohdinta ei Teroa kuitenkaan kiinnosta, ei ennen kuin täsmäytys liippaa liian läheltä hänen omaa elämäänsä.

Totuuskuutio on sekä lähitulevaisuustrilleri että suoranainen ennuste siitä, mihin olemme jo matkalla. Kirja tarkkailee tiukasti Googlen ja muiden jättimäisten internetyhtiöiden kehityskäyrää ja jatkaa viivaa pelottavan uskottavalta vaikuttavaan suuntaan. Teos on myös Dave Eggersin The Circle -romaanin hengenheimolainen – pisteliäs ja ironinen kuvaus valvontayhteiskunnasta. Mäkinen piikittelee niin nykyjournalismia kuin ihmisiä kuluttajina. Hänen näkemyksensä tosi-tv-viihteen tulevaisuudesta huvittaa ja ahdistaa.

Romaani esittää monenlaisia kysymyksiä, jotka ovat juuri nyt ajankohtaisia. Kenellä on oikeus internetissä olevaan tietoon? Mikä on yhtiöiden ja valtioiden vastuu? Kuinka paljon netissä muokataan informaatiota haluttuun suuntaan? Mäkinen ei kuitenkaan marinoi romaaniaan vainoharhassa, sillä Totuuskuution tyyli on varsin arkista ja toteavaa. Se tekee kirjan tapahtumista uskottavia. Jopa niin, että välillä unohtaa, etteivät romaanin esittämät visiot olekaan vielä tosiasioita.

Erityisen ilahduttavaa on Mäkisen kyky viljellä yksityiskohtia, mutta silti ilmaista asiansa tiiviisti. Kirjailija on myös miettinyt kokonaisuutta monelta kantilta eikä ratsasta pelkästään ihmisten yksityisyyden menettämisen peloilla. Totuuskuution sivujuonteena kulkee ekologisen katastrofin partaalla taiteileva maailma, jossa hiilivaluutta on kultaakin kalliimpaa ja väestö jakautunut yhä vahvemmin voittajiin ja häviäjiin.

Romaanin heikkous on ohueksi jäävä henkilökuvaus. Päähenkilö Terosta saa sentään jonkinlaisen otteen, mutta muut hahmot jäävät etäisiksi silueteiksi. Toinen särö kuution kylkeen tulee juonesta, joka on asetelman mahdollisuuksiin nähden turhan yksioikoinen.

Puutteineenkin Totuuskuutio säilyttää muotonsa, joten teoksen kulmien suoruutta ei tarvitse epäillä. Kirja pistää aivot hyrräämään eikä sorru tarjoilemaan valmiita vastauksia herättämiinsä kysymyksiin.

Vaan mikä se kaiken keskiössä oleva Totuuskuutio lopulta on? Eräänlainen taideteos, kaikkinäkevän silmän symboli.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Kirjat – Gene Wolfe: Liktorin miekka

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , ,

WolfeLiktorinMiekkaWEBGene Wolfe
Liktorin miekka
The Sword of the Lictor
Suom. Tero Valkonen. Gummerus

”Minä olen ihmisten teurastaja.”

Liktorin miekka on kolmas osa Gene Wolfen Tähtivaeltaja-palkittua Uuden auringon kirja -sarjaa. Se tuo tarinakokonaisuuden fantasiamaiseen ilmapiiriin yhä selkeämpiä tieteiskirjallisia elementtejä.

Uuden auringon kirjassa eletään Maapallon iltaruskoa. Ihmiskunnan matkat avaruuden ääriin ovat enää pelkkiä muinaislegendoja. Kuolevan auringon paahteessa elinolot ja -tavat ovat taantuneet lähes keskiaikaiseen muottiin. Jäljellä on kuitenkin yhä jäänteitä loiston päivistä: muinaisia laitteita ja rakennelmia sekä vierailta planeetoilta saapuneita mystisiä matkailijoita.

Romaanin kertoja Severian on Totuuden ja katumuksen etsijäin veljeskunnan – eli kiduttajien killan – oppipoika. Liktorin miekan alussa hän toimii vangeista vastaavana virkamiehenä vuorten syleilyyn rakennetussa Traakian kaupungissa. Kiduttajan ja teloittajan ammatille on kysyntää aina ja kaikkialla. Ja Severian tekee työnsä pieteetillä, vaikkei ehkä koko sydämellään.

Kun Severian kieltäytyy suorittamasta yhtä toimeksiannoista, hän joutuu pakenemaan henkensä edestä. Peräänsä hän saa niin kaupunkia hallinnoivan arkontin sotilaat kuin arkkivihollisensa Hethorin toisista sfääreistä tuomat omituiset olennot. Matkatessaan ankaralla vuoristoseudulla Severian kohtaa myös mieliä nielevän alzabon, ihmisyytensä hylänneitä zoantrooppeja sekä pojan, joka kantaa samaa nimeä kuin hän. Puhumattakaan vanhoista tuttavuuksista, joita putkahtelee eteen yllättävissä paikoissa.

Liktorin miekka pursuaa kiehtovia ideoita ja mielikuvitusta kutkuttavia näkymiä. On eläviä patsaita ja vuoria, jotka on veistetty menneiden aikojen valtiaiden kuviksi. On ihmiset tuhkaksi polttava salamanteri ja muodottomana mustuutena virtaava tappaja. Kuu, joka loistaa vihreänä sinne aikoinaan istutettujen metsien ansiosta.

Severianin tekojen ohjastajaksi muodostuu yhä vahvemmin hänen hallussaan oleva Sovinnontekijän kynsi. Arvoituksellinen jalokivi, jolla saattaa olla voimia parantaa sairaita ja tuoda kuolleet takaisin elämään. Kynnen sanotaan kuuluneen tuhansia vuosia aiemmin eläneelle ihmeidentekijälle, jonka paluuta monet odottavat kuin uuden auringon nousua. Myyttisen esineen todellinen olemus ja tarkoitus pysyvät kuitenkin salassa.

Matkansa aikana Severian pohdiskelee maailmankaikkeuden luonnetta sekä jonkin jumalallisen voiman mahdollista olemassaoloa. Hän puntaroi monitahoisesti vapaan tahdon ja kohtalon välistä suhdetta sekä omaa asemaansa Sovinnontekijän kynnen ”valittuna” kantajana. Näihin ajatelmiin on ammennettu aineksia lukuisten uskontojen ja filosofioiden kryptisistä perinteistä.

Wolfe kutoo tarinaansa tyylikkäästi ja taidokkaasti. Hän viljelee tekstissä vanhahtavalle kuulostavaa terminologiaa, laveaa kuvailua ja runollista kieltä. Yhdessä ne saavat fantastisen kertomuksen soimaan kuin kyseessä olisi tulevaisuudessa laadittu allegorinen muinaiseepos. Symbolistisella sisällöllä ladatut kohtaukset rakentavat sekä kirjan sisäisiä että ulkoisia viittaussuhteita: historian käänteet langettavat varjonsa tulevaan ja lopunaikojen tapahtumat heijastuvat menneiden vuosituhansien uniin ja kuvitelmiin.

Liktorin miekan suurin ihme on, että hykerryttävän sameaksi ladatusta sisällöstään huolimatta teos on sekä helppolukuinen että nopeakäänteinen – sitä aivan ahmii ilosta kiljuen.

Klassikko jo syntyessään.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.

Uutiset – Tähtivaeltaja-palkinto 2015 jaettu

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Uutiset , , ,

SalminenLomonosovinWEBTähtivaeltaja-palkinto 2015

Helsingin Science Fiction Seuran Tähtivaeltaja-palkinto
parhaasta vuonna 2014 suomeksi ilmestyneestä
science fiction -kirjasta annetaan Poesian julkaisemalle
ANTTI SALMISEN romaanille LOMONOSOVIN MOOTTORI.

Antti Salmisen Lomonosovin moottori on poskettomalla huumorilla ja villeillä tarinankäänteillä silattu kirjallinen helmi. Se on proosan ja lyriikan rajamailla taiteileva teos, jonka tarina sijoittuu maailman ja inhimillisyyden tuolle puolen perustettuun Novaja Zemljan mystikkoyhteisöön.

Salmisen tekstuaalinen taidonnäyte on rakenteeltaan anteeksipyytelemättömän kokeellinen ja luottaa lukijan haluun heittäytyä alkemistis-mekanististen visioiden upottavaan pyörteeseen. Tarjolla on mosaiikkimainen kokoelma yhteen ajautuneita teemoja, joita yhdistävät alkemian ja transmutaation syvät pohjavirrat. Romaanin selittämättömyys ja epälineaarisuus ovat onnistuneita tehokeinoja, joka nostavat sanoinkuvaamattomien sattumusten kavalkadin lähelle todellista neroutta.

Fragmentaarinen kerrontatyyli yhdistelee sulassa sovussa erilaisia tekstilajeja. Päiväkirjaotteet, litteroinnit, inventaariolistat ja säätiedotukset kutovat kasaan hurjaa näkyä maailmanlopun koneesta. Mielikuvituksellisen koneen hirviömäisessä ytimessä on osia niin massiivisesta herttuakalmarista, generaattoreista kuin sekalaisista mikropiireistä.

Käynnistyttyään Lomonosovin moottorin on tarkoitus tavalla tai toisella tehdä loppu nykyisestä maailmanjärjestyksestä. Tähän päämäärään pyrkivät Lokiksi kutsuttu skatologisen instituutin entinen tutkija sekä hänen omituinen seurakuntansa.

Monipolvinen kertojanääni kuvailee poikkeuksellisen kaunopuheisesti lopun aikoihin valmistautuvien hylkiöiden ponnistuksia. Tunnelma on paikoin groteski, paikoin äkkihilpeä. Absurdi huumori kukkii niin Igumenin tunkiolla kuin rantaan ajautuneiden valaanraatojen käsittelyohjeiden sivuillakin.

Lukija pääsee kaivautumaan juonen läpi myös tarinakatkelmien ristiviitteiden kautta. Nämä oudot polut tarjoavat uusia komplementaarisia luentatapoja jo ennestään viittauksia ja intertekstuaalisuutta tulvivaan riemastuttavaan materiaaliin.

Tähtivaeltaja-palkinnon asiantuntijaraatiin kuuluivat:

Kriitikko Hannu Blommila, päätoimittaja Toni Jerrman, kriitikko Elli Leppä ja kriitikko Antti Oikarinen.

Lisätietoja kirjasta:
http://www.poesia.fi/lomonosovin-moottori/

Palkinnosta myös:
http://fi.wikipedia.org/wiki/Tähtivaeltaja-palkinto
http://www.kirjavinkit.fi/kirjallisuuspalkinnot/tahtivaeltaja

Tähtivaeltaja-palkinnon aiemmat voittajat:

Peter Watts: Sokeanäkö (Gummerus, 2013)
Gene Wolfe: Kiduttajan varjo (Gummerus, 2012)
Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras (Gummerus, 2011)
Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)
Hal Duncan: Vellum (Like, 2009)
Cormac McCarthy: Tie (WSOY, 2008)
Richard Matheson: Olen legenda (Vaskikirjat, 2007)
Stepan Chapman: Troikka (The Tree Club, 2006)
Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa (Tammi, 2005)
M. John Harrison: Valo (Like, 2004)
J. G. Ballard: Super-Cannes (Like, 2003)
Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää (Like, 2002)
Jonathan Lethem: Musiikkiuutisia (Loki-Kirjat, 2001)
Pasi Jääskeläinen: Missä junat kääntyvät (Portti-kirjat, 2000)
Will Self: Suuret apinat (Otava, 1999)
Stefano Benni: Baol (Loki-Kirjat, 1998)
Dan Simmons: Hyperion (Like, 1997)
Theodore Roszak: Flicker (Like, 1996)
Mary Rosenblum: Harhainvalta (Jalava, 1995)
Iain M. Banks: Pelaaja (Loki-Kirjat, 1994)
Simon Ings: Kuuma pää (Loki-Kirjat, 1993)
Philip K. Dick: Oraakkelin kirja (WSOY, 1992)
William Gibson: Neurovelho (WSOY, 1991)
Philip K. Dick: Hämärän vartija (Love Kirjat, 1990)
Brian Aldiss: Helliconia-trilogia (Kirjayhtymä, 1986–89)
Flann O’Brien: Kolmas konstaapeli (WSOY, 1988)
Greg Bear: Veren musiikkia (Karisto, 1987)
Joanna Russ: Naisten planeetta (Kirjayhtymä, 1986)
Cordwainer Smith: Planeetta nimeltä Shajol (WSOY, 1985)

Kirjat – Tiina Raevaara: Yö ei saa tulla

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

RaevaaraYoEiSaaTullaWEBTiina Raevaara
Yö ei saa tulla
Paasilinna

”Se, mikä ihmisessä on, koituu hänen kohtalokseen.”

Tiina Raevaara arvosteli Tähtivaeltajan numerossa 1/12 saksalaisen E. T. A. Hoffmannin novelliklassikoita sisältäneen Yökappaleita-kokoelman. Hän nosti erityisesti esiin vaikuttavan Nukuttaja-tarinan, jonka keskiössä ovat mm. pakkomielteet, nukkenainen sekä silmiä irti riipivä Nukkumatti-hahmo. Nyt Raevaara on kirjoittanut hienon romaanin, joka varioi samaa aihioita suomalaisissa maisemissa.

Yö ei saa tulla on eräänlainen moderni versio goottilaisesta kauhuromantiikasta. Jyhkeiden kivilinnojen sijaan kirjan tapahtumat sijoittuvat synkän sateiseen Helsinkiin. Sieluttoman harmaaseen kaupunkiin, joka on pelkkä kulissi jollekin, mitä meidän ei haluta näkevän.

Hieman päälle kaksikymppinen Johannes on kotoisin pienestä merenrantakaupungista. Nykyisin hän asuu Helsingissä, jossa työskentelee aikaa mittaavien kellojen täyttämässä kaupassa. Tästä huolimatta aika on eräässä mielessä pysähtynyt hänen kohdallaan. Olemassaololla ei ole suuntaa tai tarkoitusta, ja Johannes tuntee itsensä heikoksi ja mitättömäksi. Naiset ja läheisyys ovat nuorelle miehelle lähinnä kammon aihe. Kaikki tämä kytkeytyy jotenkin viisi vuotta aiemmin kuolleeseen sydänystävään, Aalo-tyttöön, jonka muisto ei jätä poikaa rauhaan.

Johanneksen tasapaksu arki saa hyytävän käänteen, kun Aalon veli Antti palaa kuvioihin. Vimmainen Antti halajaa kostoa. Kohteena on nilja bisnesmies Sandvall, jolla oli suuri rooli Aalon murhenäytelmässä. Sandvall on tapettava, ja siihen tarvitaan myös Johanneksen apua.

Antin orkestroimassa pyörityksessä Johannes päätyy moninaisten outojen ilmiöiden riepoteltavaksi. Todellisuuden pinta alkaa rakoilla, kun nuorta miestä kiusaavat painajaiset, harhanäyt ja muistikatkot. Eteen vyöryvät niin mereen sulaneen Aalon tyhjinä syyttävät silmäkuopat kuin pimeissä nurkissa vaaniva hirviömäinen Nukkumatti. Mahdottomat yössä kirskuvat raitiovaunut, ylösalaisin kulkevat junat ja harmaankalpeat hahmot, jotka kulkevat usvaisilla kaduilla vaihtamassa nukkuvien ihmisten silmiä.

Tukea ja turvaa tarjoavat vain unilääkkeet sekä Sandvallin nukkemainen vaimo, joka on niin heiveröinen, että hänen seurassaan Johanneskin voi tuntea itsensä vahvaksi ja voimakkaaksi, aidoksi mieheksi.

Kun mysteerit vähitellen avautuvat, käy yhä selvemmäksi, etteivät Johanneksen muistikuvat Aalon kohtalosta välttämättä vastaa totuutta. Onko hän ylipäätään niin viaton hiirulainen kuin antaa minäkertojan roolissaan ymmärtää?

Johanneksen irrationaaliset pelkotilat ja ahdistuskohtaukset tulevat lihaksi Raevaaran vakuuttavan kuvauksen kautta. Teksti imee lukijan osaksi fantastisia painajaisvisioita, jotka ovat pullollaan symboliikkaa ja piilomerkityksiä. Jykevien lukkojen taakse piilotettuja psykologisia traumoja. Sokeutta omille teoilleen.

Yö ei saa tulla käy kiehtovaa kirjallista keskustelua Hoffmannin novellin kanssa. Se toimii kuitenkin vaivatta myös lukijoille, joille alkuperäinen tarina ei ole tuttu. Kirjan tunnelma on tiivis ja alitajuinen pelko käsinkosketeltava. Samalla teos tarjoaa paljon tulkittavaa, näkyjä ja viittauksia, jotka huutavat rakentamaan yhteyksiä ja merkityksiä.

Sanotaan, että silmät ovat sielun peili. Mutta niistä heijastuva kuva ei ole aina kaunis. Tai sellainen, jonka haluaisi koskaan kohdata.

”Nukkumatti oli laskeutumassa jostain toisesta todellisuudesta keskelle makuuhuonettani.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/15.