Blade Runner 2049
Eli tulevaisuuden kalvas hehku

Philip K. Dickin romaaniin pohjautuva, Ridley Scottin ohjaama Blade Runner (1982) on tieteiselokuvan ikonisimpia klassikkoja. Kun tällaiseen palvottuun kulttiteokseen ryhdytään yli 30 vuotta myöhemmin tekemään jatko-osaa, on ilmassa kaikki katastrofin ainekset.

Siksi onkin helpotus, että Blade Runner 2049 on harvinaisen onnistunut elokuva ja paras mahdollinen jatko, jota alkuteokselle saattaa toivoa. Kiitos tästä lankeaa tekijätiimille, johon kuuluvat mm. Blade Runneria fanittava ohjaaja Denis ”Arrival” Villeneuve, molempien filmien toisena käsikirjoittajana toiminut Hampton Fancher, kolmetoista Oscar-ehdokkuutta kerännyt kuvaaja Roger Deakins sekä nyt tuottajanpallilla istuva Scott.

Blade Runner 2049:ssä alkuperäisen elokuvan tapahtumista on kulunut 30 vuotta. Nexus-sarjan replikantit on kielletty ja korvattu uusilla, Wallace-yhtiön tuottamilla tottelevaisemmilla malleilla. Vapaalla jalalla piilottelee silti yhä joitain vanhan polven replikantteja. Heitä etsivät blade runnerit, kuten Los Angelesin poliisiosaston leivissä työskentelevä K (Ryan Gosling). Tavalliset ihmiset eivät edes yritä peitellä halveksuntaansa kaikkia ”nahkiaisia” kohtaan.

Hologrammivaimonsa (Ana de Armas) kanssa asuva K on itsekin uuden sukupolven replikantteja. Hän hoitaa tehtävänsä tunnollisesti, rauhallisen melankolisesti ja ilmeenkään värähtämättä. Kunnes eteen tulee tapaus, jolla näyttäisi olevan kytköksiä hänen keinotekoisiin lapsuusmuistoihinsa – minkä pitäisi olla mahdotonta.

K:n mieltä alkaa yhä vahvemmin kaihertaa kysymys, kuka tai mikä hän oikein on. Samalla esiin nousee Dickin tuotannolle tyypillinen pohdinta androidien ja muiden keinotekoisten luomusten inhimillisyydestä ja oikeudesta ihmisarvoon. Millä perusteella replikantit mielletään pelkäksi omaisuudeksi? Eivätkö he syntyperästään huolimatta ole lopultakin aivan samanlaisia yksilöitä kuin me?

Tätä dilemmaa vain syventää K:n hologrammivaimo, josta kasvaa ohjelmointinsa pohjalta tunteva ja ajatteleva persoona. Henkilö, joka aidosti rakastaa miestään. Missä vaiheessa tietokoneohjelma muuttuu tietoiseksi olennoksi, jota kuuluisi kohdella tasavertaisena ihmisten kanssa?

Teemaan pureudutaan myös Wallace-firmaa johtavan Niander Wallacen (Jared Leto) kautta. Tämä maanisen eksentrinen visionääri puhuu replikanteista lapsinaan, mutta kohtelee heitä kuin kertakäyttöisiä kulutushyödykkeitä. Hänelle replikantit ovat välineitä, orjatyövoimaa, jonka avulla ihmiskunta pystyy leviämään yhä laajemmalle avaruuden uumeniin.

Tästä huolimatta Wallacen luotetuin työntekijä ja lähin avustaja on replikantti. Jääkylmää itseluottamusta huokuva Luv (Sylvia Hoeks) toteuttaa Wallacen käskyt brutaalilla, armottomalla tehokkuudella.

Se, kuinka Harrison Fordin näyttelemä Rick Deckard kytkeytyy tähän kuvioon, jääköön nyt paljastamatta. Hän on joka tapauksessa oleellinen ja looginen osa elokuvan suurta tarinaa.

Ajatuksia herättävän ja tunteita soittelevan sisällön, hienosti toimivan juonen ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi Blade Runner 2049 -leffassa on kohdallaan kaikki muukin. Deakinsin kuvaus on uskomattoman tunnelmallista. Se herättää henkiin niin Wallace-korporaation pyramidimaisen jykevää eleganssia huokuvat toimitilat, kaatopaikaksi taantuneen San Diegon rauniot kuin kalvakkaan oranssina hehkuvan Las Vegasin tuhon jälkeiset maisemat.

Lähimpänä ensimmäisen Blade Runnerin visuaalista ilmettä ollaan, kun kamera seuraa Los Angelesin taivaalla kaartelevia lentoautoja tai kurvaa kaupungin sateisille, hologrammimainosten täyttämille kaduille. Lisäväristyksiä saa aikaan musiikkiraita, joka paikoin varioi vahvasti Vangelisin alkuperäiseen filmiin luomia äänimaailmoja.

Blade Runner 2049 on käytännössä täyden kympin elokuva, vaikkei olekaan samalla tavalla uniikki ja originelli kuin esikuvansa. Siitä puuttuu myös Rutger Hauerin näyttelemän Roy Battyn kaltainen karismaattinen ja karheantraaginen antagonisti. Filmi on silti uskollinen alkuteoksen teemoille, tyylille ja tarinalle ja luo niiden pohjalta jotain uutta ja mielenkiintoista – nykyteknologian mahdollistamin lisäpanostuksin.

Jos tästä elokuvasta ei irtoa Villeneuvelle toista Oscar-ehdokkuutta ja Hugo-palkintoa, niin maailmankirjat ovat todella sekaisin.

Toni Jerrman – 5 tähteä