Helsingin 30. Rakkautta & Anarkiaa -festivaali (14.–24.9.) syöksyy kansakunnan silmämunia kohti kiihtyvällä vauhdilla. Mutta ennen kuin länttäämme känsäiset kouramme tulevan leffajuhlan mielenkiintoisimpiin uutuuksiin, tarjoilemme lukijoillemme katsauksen elokuvataiteen historian vähemmän huomiota herättäneeseen merkkiteokseen.
Ja kaikki kalkkunat osaavat lentää ihan takuulla!
Nightmare Weekend
Leffojen tekeminen on suhteellisen kallista, vaivalloista ja aikaavievää puuhaa. Siksi onkin käsittämätöntä, että maailmassa on niin runsaasti järkijättöisiä elokuvia. Harva niistäkään on yhtä älyvapaa kuin Nightmare Weekend (1985).
Nightmare Weekend on aidosti kansainvälinen tekele. Sen tuotti Intiassa syntynyt, mutta Briteissä filmejä tahkonnut Bachoo Sen, ja ohjauksesta vastasi ranskalainen Henri Sala. Filmi kuvattiin Floridassa pääosin ranskalaisen tiimin ja yhdysvaltalaisten näyttelijöiden voimin. Ennen painajaisviikonloppua Senin ja Salan ura oli koostunut lähinnä pehmopornosta, mutta nyt kankaille oli tarkoitus leipoa huipputeknologialla maustettua seksikästä kauhua. Käytännössä lopputulos on sekopäisen kahjouden kalkkunaleikettä.
Filmin premissinä toimii tiedemies Edward Braken (Wellington Meffert) kehittelemä Apache-supertietokone. Laitteen on tarkoitus kääntää psykopaattien ja muiden mieleltään sairaiden ihmisten persoonallisuus pahasta hyväksi. Edwardin työtoveri, ilkeä Julie Clingstone (Debbie Laster), vähät välittää tutkijaetiikasta ja haluaa testata vehjettä päinvastaiseen käyttöön – ja sitten myydä helahoidon salaperäiselle rahoittajalleen.
Edwardin keksinnön toimintatapa on vähintäänkin eriskummallinen. Ensinnäkin hoitoon tarvitaan jokin parannettavaksi tarkoitetun ihmisen henkilökohtainen esine. Tietokoneen nappia painamalla tavara muuttuu ilmassa sinkoutuvaksi metallipalloksi, joka tunkee itsensä potilaan suuhun. Pallot ovat niin ovelia, että ne voivat vaania uhriaan pidempäänkin – tai naamioitua vaikkapa jääkuutioksi!
Jotta juttu ei olisi liian yksinkertainen, kuvioissa pyörii myös Edwardin rullaluisteleva Jessica-tytär (Debra Hunter). Hänenkin tietokonepäätteeltään on yhteys Apacheen. Aina kun tyttö pelaa koneellaan alkeellista pikselirallipeliä, laite ottaa hallintaansa Julien auton. Miksi tai miten, jää täysin epäselväksi. Vielä uppo-oudompi yksityiskohta on Jessican puhuva käsinukkekaveri George, joka tämän tästä käskyttää omatoimisesti Apache-järjestelmää. Tarvittaessa nukke kykenee myös muuttamaan tytön rannekorun lentäväksi pommiksi. Lisäksi George tietää, että liftaaminen valkoisessa hameessa on kolmanneksi paras tapa iskeä miehiä.
Eikä pidä unohtaa komeaa Ken-poikaa (Dale ”Pet Semetary” Midkiff), johon Jessica palavasti rakastuu. Paha vain, että Ken sattuu olemaan Julien poikaystävä eikä kärttyisä nainen katso nuorten suhdetta hyvällä silmällä. Viaton Jessica on muutenkin ihmeissään uusien tunteidensa kanssa ja kyselee käsinukeltaan, mistä ihmeestä nyt on kyse, kun hänen sydämensä tykyttää hullun lailla ja samaan aikaan tekisi mieli sekä itkeä että nauraa. Muusta elokuvasta poiketen Kenin ja Jessican yhteiset kohtaukset yrittävät tavoitella romantiikalla kyllästettyjen leffojen siirappista tyylilajia.
Filmin henkilökaartiin lukeutuu iso liuta muitakin hahmoja. Ensinnä ovat ne kolme nuorta tyttöä (mm. Andrea ”NYPD Blue” Thompson), jotka houkutellaan testiobjekteiksi Julien kartanoon. Sitten kaikki niljakkaat viiksivallut, jotka nämä kaunottaret viettelevät seksileikkeihin. Sekä tietenkin paikkakunnan pahamaineisimman pelihallibaarin nahkatakkiset kovikset, jotka takovat flipperiä kuin minihameista naista.
Jos ovat ainekset hämmentävän dadaa, niin samaa rataa jatkaa itse kerronta. Kaheli juonikuvio hyppelehtii milloin minnekin, eivätkä tapahtumat etene minkään sortin loogisia latuja. Lisäksi huonosti toteutetut kauhujaksot näyttävät siltä kuin ne olisi lisätty mukaan jälkikäteen. Filmin epäaitoa tunnelmaa korostaa entisestään dialogi, joka kuullaan huonosti dubattuna. Kaiken muun hyvän lisäksi tietokoneruutujen grafiikka on aataminaikuista, vaatetus 1980-lukulaisen mautonta ja suurin osa näyttelijöistä yhden hitin ihmeitä.
Elokuva myös sisältää yhden hitin, eli Miriam Stockleyn tulkitseman biisin Nightmare Fantasy. Sen sanoituksessa todetaan, että painajainen on homeinen kuvakudos, joka ei tunne sympatiaa. Painajainen myös hiipii hiljaa eikä puhu kenenkään kanssa. Mitä ilmeisimmin leffan Walkman-kovanaamat, jotka joraavat spastisesti itsekseen kaduilla ja kujilla, kuuntelevat juuri tätä kappaletta.
Nightmare Weekend on absurdissa päättömyydessään niin riemastuttava kokemus, ettei vastaavaa saisi tositarkoituksella aikaan edes miljoona kirjoituskonetta hakkaavaa apinaa.
Bonusmateriaalit:
Filmin blu-ray-version lisukkeissa ääneen pääsee mm. maskeeraustehosteista vastannut Dean Gates. Herra on sittemmin työskennellyt myös isoissa elokuvissa sekä mm. Star Trek: Deep Space Nine -televisiosarjassa. Parikymmenminuuttisessa haastattelussa hän muistelee hauskasti kaoottisia päiviään Nightmare Weekendin parissa. Osin samoja pointteja kuullaan myös leffan online-tuottajana toimineen Marc Gottliebin suusta.
Traileri hehkuttaa painajaisviikonloppua maailman ensimmäisenä korkeateknologisena kauhuelokuvana. ”Luvassa tauotonta toimintaa!” Juupa jee!
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.
Lisää elokuva-aiheista luettavaa:
tähtivaeltajablogi 