Toni Jerrman

Sarjakuvat – Jonathan Hickman & Mike Huddleston: Decorum

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Jonathan Hickman & Mike Huddleston
Decorum
Image

”Mitä hyötyä on tiedosta, kuinka universumia vaivaavan sairauden voisi parantaa, jos sitä ei osaa käyttää. Tällöin tieto ei ole siunaus, vaan kirous.”

Jonathan ”East of West” Hickmanin käsikirjoittama ja Mike Huddlestonin kuvittama Decorum (Image) on graafisena taideteoksena heittämällä vuoden 2022 komein sarjakuvatapaus. Isossa koossa julkaistu, noin 400-sivuinen opus ottaa kaiken ilon irti erilaisista kuvitustyyleistä. Skaala on uskomattoman laaja, ja vaihtelu on tarinankerronnan kannalta jopa perusteltua.

Jo sarjakuvan ensimmäisellä sivulla on esillä niin maalattua, harmaasävyistä kuin mustavalkoistakin taidetta. Jatkossa on luvassa myös luonnosmaista jälkeä, yhden lisävärin kerrontaa, mustavalkoviivojen ja värien leikkiä sekä kaikkea muuta – Huddleston kun selvästi hallitsee suvereenisti jokaisen kuviteltavissa olevan piirrostyylin.

Sarjakuvan tarina ei ole aivan yhtä maata mullistava, vaikka sisällössä riittääkin rutkasti ihmeen tuntua soittelevia scifi-ideoita. Mitenkään helposti kokonaisuutta ei pysty lyhyesti purkamaan. Yritetäänpä nyt kuitenkin edes raottaa kertomuksen pintaa.

Laajan galaktisen imperiumin romahduksen jälkeen kosmoksen mahtivoimana on toiminut singulariteettikirkkoa johtava tekoäly ja sitä palvelevat robottipapit, -paavit ja -konkistadorit. Kirkon pakkomielteenä on Taivaallisten äitien suojeleman luojamunan tuhoaminen. Munan metsästys on kestänyt jo niin pitkään, että ratkaisun hetket ovat vihdoin käsillä – ja kisan panoksena on koko universumin kohtalo.

Uskonnollisen kuvaston yliluonnollisteknisten tasojen osalta Decorum saavuttaa yhtä hämäriä ja psykedeelisiä todellisuusfantasioita kuin mihin suurmaestro Alejandro Jodorowsky on yltänyt omissa tieteissarjakuvissaan. Decorumin toinen keskeinen juonilinja kulkee selvästi ”realistisemmilla” poluilla.

Neha Nori Sood on rahapulasta kärsivä nuori lähettityttö, jonka galaksin paras palkkamurhaaja ottaa hoiviinsa. Neha päätyy tappajia kouluttavan Ihmisten sisarkunnan oppiin, vaikka toteaakin orientaatiohaastattelussa, että tappaminen ei kiinnosta häntä pätkääkään. Lisäksi hän mainitsee olevansa pikemminkin rakastaja, ja että hän ei pidä vahvoista ruuista mutta tykkää kovasti shortseista ja lyhyistä housuista.

Toki tässäkin kerronnan kaaressa riittää omat erikoisuutensa, mutta eipä nyt paljasteta yhtään enempää. Sen voin silti luvata, että jossain vaiheessa tarinalinjat kiertyvät taitavasti yhteen.

Kokonaisuutena Decorum on huumaava sarjakuva, jonka visuaalinen loisto hakee vertaistaan. Niinpä ei ole mikään ihme, että teos on ehditty kääntää jo useille kielille – ei tosin vielä suomeksi, mutta toivossa on hyvä elää.

Lapioi kuin sielunsyöjä lahjapaketissa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/23 osana 27-sivuista Sarjakuvavuosi 2022 Amerikassa -artikkelia.

Kolumni – Pääkirjoitus 1/23

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , , , , , ,

Vaikka aina ei siltä tunnu, niin joissakin asioissa maailma on mennyt positiiviseen suuntaan. Vuonna 2000 saattoi vielä kuulla ihmettelyä siitä, että Finlandia-palkinnon voitti tieteiskirja, eli Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -romaani. Sittemmin palkinto on luovutettu useammallekin spefi-kirjalle, eivätkä valinnat ole herättäneet kohua.

Viime vuonna kuuden teoksen ehdokaslistalle nousi peräti kolme spefi-romaania. Ne olivat Marja Kyllösen väkevän ilmaisuvoimainen Vainajaiset, Heikki Kännön vastustamattoman lukukokemuksen tarjoava Ihmishämärä sekä Sami Tissarin kujeileva vaihtoehtohistoria Krysa. Itse palkinto livahti lopulta kuitenkin aivan toiseen osoitteeseen.

Sama kehitys on näkynyt muissakin kotimaisissa kirjallisuuspalkinnoissa. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia on viimeisen kymmenen vuoden aikana mennyt viidesti spefi-teokselle, Topelius-palkinnoista vielä useampi.

Runeberg-palkintoon ovat spefi-väriä tuoneet mm. Heikki Kännön Sömnö (2019) ja Marisha Rasi-Koskisen Rec (2021). Tänä vuonna voiton nappasi Marja Kyllösen Vainajaiset-teos. Palkintoraadin mukaan Vainajaiset on kielellisesti ainutlaatuinen romaani, joka ammentaa tummanpuhuvat rakennusaineksensa kauhusta ja kansanperinteestä.

Hauskaa oli myös huomata, että kun Helsingin Sanomat julkaisi helmikuun alussa ensimmäisen HS10-koosteensa viime aikojen kiinnostavimmista kirjoista, niin kaksi teoksista (Jens Liljestrand: Vaikka kaikki päättyisi & Emily St. John Mandel: Asema 11) oli juuri valittu Tähtivaeltaja-palkinnon ehdokkaiksi.

Kaiken kaikkiaan voidaankin todeta, että genrenä spefi ei enää herätä negatiivisia mielikuvia. Sen sijaan spekulatiivisen fiktion elementeistä on tullut luonteva osa yhä useamman kirjailijan työkalupakettia.

Ja hyviä spefi-kirjailijoitahan Suomessa riittää. Yksi heistä on tässä Tähtivaeltajassa esiteltävä Laura Luotola. Lahjakas tekijä on juuri nyt hyvinkin ajankohtainen, sillä hänen pitkään työstämänsä Suoja-trilogian viimeinen osa, Projekti, näki päivänvalon viime vuoden lopulla. Kaisa Rannan haastattelussa sanavalmis kirjailija kertoo niin urastaan, ajatuksistaan kuin teoksistaankin.

Perinteiseen tapaan vuoden ensimmäisen Tähtivaeltajan suurpanostus on massiivinen sarjakuvavuosikatsaus. Tarjonnan hitteihin lukeutuvat mm. Simon Spurrierin ja Matias Bergaran fantastinen Step By Bloody Step, Tom Kingin ja Bilquis Evelyn virheetön Supergirl: Woman of Tomorrow sekä Jonathan Hickmanin ja Mike Huddlestonin päitä räjäyttelevä Decorum.

Hieman vanhempaan sarjakuvatarjontaan tarttuu Jukka Vuorio. Hän pohtii artikkelissaan ihmiskuntaa jo pitkään kiusannutta ikuisuuskysymystä – eli kumpi voittaisi, jos Hulk ja Wolverine tappelisivat. Vastaus ei välttämättä ole niin yksioikoinen kuin voisi kuvitella.

Kivi Larmolan Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -jatkosarjakuva pitää nyt yhden numeron tauon. Seuraavassa lehdessä onkin sitten luvassa tarinan suuri loppuhuipennus!

Täysin ilman sarjakuvia ei lukijoita silti jätetä, sillä mukana on Petri Hännisen ja Jussi Kaakisen kymmensivuinen Kaunis vanhuus.

Jäsenet saavat lehden välussä myös Helsingin Science Fiction Seuran alennuksiin oikeuttavan jäsenkortin.

Kirkuu kuin viivakoodi!

Toni Jerrman

Elokuvat – Koputus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Koputus

Kauhu ei ole koskaan ollut suomalaisten elokuvantekijöiden leipä- tai lempilaji. Yrityksiä on toki ollut, mutta useimmiten valmiit tuotteet ovat jättäneet rutkasti toivomisen varaa. Jonkin sortin onnistumisiakin on silti nähty, ja tähän kastiin lukeutuu myös Joonas Pajusen ja Max Seeckin ohjaama sekä käsikirjoittama Koputus.

Elokuva käynnistyy vuodesta 2006. Poliisit löytävät Sydänmaan metsämökin pihalta kirveellä tapetun perheenisän. Talosta paljastuu häkkiin suljettu pikkutyttö, mutta äiti on kadonnut teille tietymättömille.

Vuosia myöhemmin jo aikuisikään ehtineet lapset pääsevät vihdoin jakamaan vanhempiensa kuolinpesää. Paluu vanhalle kotitalolle nostaa kuitenkin pintaan traumaattisia muistoja hetkistä, jotka ovat pitkälti vaikuttaneet siihen, millaisia ihmisiä heistä on kasvanut.

Katraan vanhin, Mikko (Pekka Strang), piilottelee selvästi salaisuuksia. Hän haluaisi myydä mökin ja sitä ympäröivät ikimetsät pikimmiten eteenpäin. Pari vuotta nuorempi Maria (Inka Kallén) ei ole vakuuttunut myyntiaikeiden järkevyydestä ja kantaa yhä raastavaa katumusta nuorena suorittamastaan abortista. Kolmikon kuopus, Matilda (Saana Koivisto), yrittää puolestaan unohtaa lapsuuden kokemuksensa, siinä kuitenkaan täysin onnistumatta.

Kun sisältään rikkinäinen sisaruskatras – joka ei ole vuosiin nähnyt toisiaan – heitetään syrjäiseen mökkiin keskelle metsää, ei riidoilta ja tunteiden vuoristoradalta voi välttyä.

Sekä elokuvan että hahmojen pohjustuksessa on vaivaannuttavia riitasointuja, jotka tekevät tarinan alkupuolesta haparoivan. Immersiota häiritsevät myös musiikki- ja ääniraita, jotka yrittävät epätoivoisesti herätellä pelkotiloja kohtauksissa, joissa siihen ei ole mitään syytä. Aivan tavanomaiset näkymät puista ja metsistä eivät kelpaa kauhun lähteeksi.

Siinä vaiheessa, kun jännitysvaihde isketään kunnolla päälle, hahmot naksahtavat kuitenkin taitavasti lokeroihinsa ja äänimaailmakin alkaa palvella tarkoitustaan. Samalla myös öisen metsän pimeyteen saadaan ladattua visuaalista uhan tuntua.

Se, mistä pahuuden voimat kumpuavat, jääköön paljastamatta, sillä kerrontaan upotetut mysteerit ovat oleellinen osa elokuvan jännitettä. Ja vaikka joku voisikin pitää tarinan yliluonnollisia elementtejä jopa naurettavina, niin tämän tyyliseen kauhuelokuvaan ne istuvat kuin nenä naamaan.

Tasapainottoman alkupuolen jälkeen Koputus tarjoilee toimivan kauhuvision, jonka uumeniin on ilo sukeltaa – ja joka onnistuu yllättämään jopa paatuneenkin leffafriikin.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Elokuvat – Ant-Man and the Wasp: Quantumania

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , ,

Ant-Man and the Wasp: Quantumania

Ensimmäinen Ant-Man-elokuva (2015) oli kiitettävän pienimuotoinen supersankarivisio, jossa osattiin ottaa ilo irti päähenkilön kyvystä kutistaa itsensä. Tällä linjalla jatkoi ihan onnistuneesti myös Ant-Man and the Wasp (2018). Nyt teattereihin rantautunut Ant-Man and the Wasp: Quantumania vetää kuitenkin koko konseptin vessanpöntöstä alas.

Ratkaisuun lienee syynä se, että Muurahaismiehellä oli keskeinen rooli suuren kokoluokan Avengers: Endgame -elokuvassa (2019). Niinpä uudenkin leffan täytyy liikkua maailmoja mullistavissa sfääreissä. Ei olisi tarvinnut.

Ihmisläheistä huumoria elokuvasta löytyy vain minimalistisina annoksina. Muuten päästellään menemään geneerisissä vauhtikuvioissa, joiden rautalangasta väännetyt opetukset toitottavat perheen tärkeyttä ja sitä, että heikompia on aina autettava. Samalla aiemmin niin fantastinen kvanttitodellisuus hiipuu yhdeksi tavanomaiseksi osaksi multiversumia.

Peyton Reedin ohjaaman filmin juonessa Scott ”Ant-Man” Lang (Paul Rudd), Hope Van ”Wasp” Dyne (Evangeline Lilly), Hank Pym (Michael Douglas), Janet Van Dyne (Michelle Pfeiffer) ja Cassie Lang (Kathryn Newton) päätyvät tahtomattaan kvanttimaailman uumeniin. Autioksi kuvitellussa paikassa asustaakin lukematon määrä erilaisia älyllisiä olentoja. Heitä kiusaa Valloittaja (Jonathan Majors), joka polkee kaikki kansat rautasaappaansa alle. Nyt pitäisi päättää, kumpi on tärkeämpää, kotiinpaluu vai kvanttimaalaisten pelastaminen Valloittajan ikeestä. Saat ihan itse arvata, mikä on oikea vastaus.

Kvanttimaailma paljastuu siis joksikin aivan muuksi kuin ennen on kuviteltu. Tämä selitetään sillä, että kvanttitodellisuudessa 30 vuotta viettänyt Janet ei ole koskaan kertonut totuutta kokemuksistaan – siitä, tästä ja tosta syystä. Juupa tuuba joo. Huumorin korvikkeena leffassa käväisee Bill Murray, joka vetää filmin muusta tyylistä poikkeavan roolinsa läpi komedia-asenteella. Hitusen myös ihmetyttää, että elokuvan ensimmäisen tunnin aikana suurin arvoitus on Valloittajan persoonallisuus – vaikka hahmon nimeä on etukäteen toitotettu torvessa jos toisessakin.

Quantumanian pahin ongelma on kuitenkin kokonaisuuden mitäänsanomattomuus. Valkokankaat on täytetty niin yltäkylläisen vauhdikkaasti liikkuvilla animoiduilla taustoilla ja hahmoilla, ettei mistään saa kunnon otetta. Elokuvan ihmishahmot tuntuvat päälleliimatuilta statisteilta, joiden ainoa tehtävä on aukoa suutaan sinisen kankaan edessä. Visuaalisen asun yleinen tummuus on joko tyylivalinta tai keino säästää tietokoneanimoinnin kustannuksissa.

Jos leffasta olisi pakko löytää jotain hyvää sanottavaa, niin Jonathan Majors esittää vakuuttavasti tarinan moniulotteista pahista. Lisäksi pari animaatiohahmoista pelittää ihan muikeasti, vaikka mallia onkin selvästi haettu Guardians of the Galaxy -elokuvista. Rakettijalkaiset, pehmeänpyöreät elävät talot nappaavat kuitenkin parhaat pisteet. Näitä heti lisää!

Ant-Man and the Wasp: Quantumania seilaa kaksi tuntia turhuuden turuilla. Nekin tunnit olisi voinut käyttää johonkin paljon kehittävämpään – kuten vaikkapa kynsien lakkaamiseen.

Toni Jerrman – 2 tähteä

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä: Kalevala 3000

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Tuomas Myllylä
Kalevala 3000
Musta Ritari

Suomen kansalliseepoksesta on ammennettu aineksia lukuisiin sarjakuviin. Nyt vuorossa on Vesa Vitikaisen ja Tuomas Myllylän scifi-versio Kalevala 3000. Tosin siihen on lainattu elementtejä lukuisista muistakin ilmansuunnista, kuten Tähtien sodasta ja kotimaisista laululyriikoista.

Sillä aikaa kun Väinämöinen on vaellellut teillä tietymättömillä, ihmiskunta on levittäytynyt avaruuteen itsensä Jumalaksi kohottaneen Kaunomielen johdolla. Samalla ihmiset ovat pääosin unohtaneet laulun lahjat ja taantuneet helposti hallittaviksi lampaiksi. Kaunomielen armeijoita johtaa ”Darth Vader” eli Rautapaavi, mutta tällä kertaa sotilaat eivät ole klooneja vaan Sammon henkiinherättämiä kalmoja, Ristiritareita. Kuolontähti on puolestaan korvattu Planeetansyöjällä ja Imperiumi Unionilla.

Tarina käynnistyy Kalevan ja Ainon häistä, jotka keskeytyvät Rautapaavin masinoimaan hyökkäykseen. Sen seurauksena Aino vangitaan Kaunomielen uudeksi morsiameksi. Kostoa janoava Kaleva päättää liittyä paluun tehneen Väinämöisen johtamaan kapinalliseen pakanaliittoon. Sen jäsenhakemusten käsittelijänä toimii Ilmarisen takoma vaimo, C-3PO… ei kun siis kultainen nainen.

Jääplaneetalla vieraillaan tuonpuoleisessa ja sitten muistellaan Tonttulassa käytyjä kiivaita taisteluita. Muutenkin tarinassa riittää kiivasta sotamättöä vaikka muille jakaa. Itse juonikuvio etenee sen sijaan episodimaisesti, minkä ohessa kerronnan rytmityksessä on omat ongelmansa. Varsinkin tarinan käynnistystä kiusaavat turhat sivujuonteet sekä fokuksen ailahtelevaisuus. Mutta alkukankeudesta päästyään Kalevala 3000 iskee paperille tuhdin annoksen vauhdikasta avaruusoopperaa.

Tasollista heilahtelua esiintyy myös taidepuolella. Pääosa jäljestä on taatun hurjaa sekä hurmeista Myllylää, mutta hetkittäin näyttää siltä kuin kiire olisi vienyt kuvista parhaimman terän. Kehnoiksi herran piirroksia ei silti kutsuisi edes vesi, joka on muutettu veriroiskeiseksi viiniksi.

”Herran rauhaa, pakanalliset!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Fred: Filemon – Epäuskoisen retki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Fred
Filemon: Epäuskoisen retki
Suom. Jukka Heiskanen
Egmont

”Se, joka ei ole koskaan nähnyt teatterilaivan kyntävän merta kahden kuun loisteessa, ei ole nähnyt mitään.”

Ranskalaisen sarjakuvataiteilija Fredin luoma Filemon-hahmo on kellunut suomenkielisillä laineilla aiemmin neljän albumin verran. Filemon ja A:n haaksirikkoinen (suom. 1974 & 1993), Filemon ja villi piano (1974), Filemon ja riippuva linna (1975) ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (1992) ovat kaikki surrealistisen sarjakuvailmaisun rakastettuja klassikkoja. Se, että tätä hartaasti odotettua herkkua on nyt saatu lisää, on Egmontin pyörittämän BD-sarjan ansiota.

Epäuskoisen retkessä Filemon yrittää auttaa Atlantin valtameren A-kirjaimelle aikoinaan haaksirikkoutuneen herra Bartolomeuksen takaisin kotisaarelleen. Valitettavasti vetoketjulla avattuun ulottuvuuksien väliseen reikään putoaakin Filemonin Hektor-isä, joka ei usko yliluonnollisiin hömpötyksiin, vaikka ne patsastelisivat hänen silmiensä edessä.

Hektor ei tosin päädy Atlantin A-kirjaimelle, vaan Kuiskaajien saarelle. Siellä kuiskaajankopeissa lymyävät kuiskaajat laiduntavat ohjaaja-paimenten kaitsemina laumoina. Uhan kuiskaajien leppoisille päiville muodostavat näyttelijä-barbaarit, jotka kaappaavat kuiskaajia teatterilaivoilleen.

Valtamerta seilaavien näyttelijöiden pahimpia vihollisia ovat puolestaan nojatuoleillaan ajelehtivat kritiikkellujat. He voivat helposti torpedoida koko teatterilaivan upoksiin, jos pettyvät esitykseen.

Kysymys kuuluukin, saako Filemon pelastettua epäuskoisen isänsä tämän absurdin näyttämön kulisseista?

Fred ei taaskaan petä. Epäuskoisen retki on niin villiä mielikuvituksen juhlaa, etteivät moiseen riemukaareen yllä edes kuumehoureiset unet. Sarjakuvan ihastuttava kajahtaneisuus valaisee maailmaa kuin psykedeelinen majakka, eikä todellisuus ole enää koskaan entisellään. Olen myyty, kaupattu ja syöty.

”Kritiikkien tauoilla me kritiikkellujat esiinnymme toisillemme… ja esitykset ovat aina nerokkaita!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Keigo Higashino
Namiyan puodin ihmeet
Namiya zakkaten no kiseki
Suom. Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka

Japanilaiskirjailija Keigo Higashinolta on aiemmin suomennettu murhamysteerit Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto. Nyt julkaistu Namiyan puodin ihmeet ei kuitenkaan ole dekkari, vaan pienimuotoisen arkinen fantasiatarina elämän suurista valinnoista. Suositusta romaanista on tehty elokuvaversio sekä Japanissa että Kiinassa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tavataan kolme elämän kolhimaa pikkurikollista. He piiloutuvat öisen ryöstöretken päätteeksi vuosikymmeniä aiemmin hylättyyn sekatavarakauppaan. Yllättäen kaupan postiluukkuun kolahtaa kirje, jossa nuori urheilijanainen pyytää neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseensa. Kolmikko on kirjeestä hämillään, kunnes he huomaavat vanhan viikkolehden, jossa kerrotaan, kuinka sekatavarakaupan omistanut herra Namiya oli aikoinaan päätynyt vastaamaan kyläläisten huolikirjeisiin. Mutta kuinka kummassa kirjeitä saapuu yhä?

Jotain maagista tässä on, sillä kun kaverukset päätyvät rustaamaan kirjeeseen vastauksen, he saavat välittömästi uuden viestin, joka käsittelee heidän lähettämiään kommentteja. Pian käy myös ilmi, että puotiin kopsahtavat kirjeet saapuvat vuosikymmenten takaa.

Fantastisista kulisseista huolimatta romaani on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Kirjeitä lähettävät henkilöt pohtivat vakavissaan elämänsä suuntaa ja saavat sekä lähettämistään että vastaanottamistaan kirjeistä uutta virtaa ajatteluunsa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita saatujen ohjeiden noudattamista. Jo pelkkä asioiden tarkempi tutkiskelu ja vastaväitteiden kuuleminen saattaa auttaa näkemään asiat eri kulmista ja näin laukaista mielessä olleen lukon.

Aina ei ole edes ratkaisevaa, kuka kuuntelee ja miten tämä vastaa. Kun kauppias aikoinaan laati vastauksiaan, hän teki parhaansa keksiäkseen kunkin kysyjän elämäntilanteeseen sopivimman ratkaisun. Rikolliskolmikko vastaa puolestaan kirjeisiin suorasukaisen röyhkeästi oman nihilistisen maailmankatsomuksensa pohjalta.

Episodimaisesti etenevässä romaanissa käydään läpi useiden ihmisten elämäntarinat ja kohtalot. Ne kaikki kytkeytyvät Namiyan puodin ihmeisiin, mutta kiertyvät monin osin myös toisiinsa. Yhden tarinan keskushahmo voi esiintyä sivuosassa toisen henkilön kertomuksessa. Vähitellen mukaan hiipii myös selkeämpiä yhteyksiä, ja lopulta kokonaisuus kutoutuu yhteen kauniimmin ja vaikuttavammin kuin alkuun olisi voinut edes kuvitella.

Higashinon romaani tarjoilee tunteisiin käyvän, herkkävireisen lukukokemuksen. Teoksen psykologisesti tarkkanäköiset henkilöt elävät ja hengittävät, muuttuvat ja kasvavat. He tekevät tärkeitä päätöksiä, kyseenalaistavat ulkoa annettuja malleja ja punnitsevat syvällisesti oman olemassaolonsa tarkoitusta. Erilaiset syy-seuraus-suhteet osoittavat kuinka pienilläkin valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Samoin kuin sillä, että joku auttaa ja kuuntelee.

Jos kaipaa fantasiaansa empaattista inhimillisyyttä ja koskettavaa lumousta, Namiyan puodin ihmeet on nappivalinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – David Mitchell: Utopia Avenue

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

David Mitchell
Utopia Avenue
Utopia Avenue
Suom. Einari Aaltonen. Sammakko

Pilvikartasto-romaanillaan (1/09) maailmanmaineeseen noussut David Mitchell ujuttaa usein spefi-elementtejä muuten realistiselta vaikuttaviin tarinoihin. Hänelle on myös tapana sisällyttää kertomuksiinsa kytköksiä aiempiin kirjoihinsa. Nämä huomiot pätevät myös Utopia Avenue -romaaniin, joka kertoo 1960-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneesta psykedeelisestä folk-rock-yhtyeestä.

Yhtyeen liikkeelle panevana voimana toimii manageri Levon Frankland, joka kerää bändin soittajat yhteen. Ahneista perusmanagereista poiketen Levon ei huijaa suojattejaan, vaan tahtoo aidosti heidän parastaan.

Kirjassa Utopia Avenuen jäsenistä eniten tilaa saavat rahapulasta kärsivä basisti Dean Moss, kosketinsoittaja ja folk-laulaja Elf Holloway sekä harhojen kiusaama kitaristivirtuoosi Jasper de Zoet. He vastaavat myös bändin kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä. Huomattavasti pienempään rooliin jää jazzin parissa kunnostautunut rumpali Peter ”Griff” Griffin.

Sen ohessa, että romaani seuraa Utopia Avenuen kivikkoista matkaa rähjäisiltä pikkuklubeilta suuremmille areenoille, teos valaisee monipuolisesti soittajien elinkaaria. Hahmoista kasvaa aidon oloisia yksilöitä, joiden kohtalot koskettavat. On rakkautta, huumeita, ongelmia, idealismia, pettymyksiä ja potkuja tutkainta vastaan. Kaikkea sitä, mistä oikeakin elämä muodostuu.

Aikakautensa todellisuuteen kirjan kytkevät Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset sekä useat tunnetut muusikot, joihin Utopia Avenuen jäsenet matkallaan törmäävät. Kuvioihin uivat mm. uransa alkumetreillä oleva David Bowie, The Rolling Stones -tähti Brian Jones, pöydän alla konttaava John Lennon sekä Grateful Dead -kitaristi Jerry Garcia. Frank Zappasta, Janis Joplinista ja Leonard Cohenista nyt puhumattakaan. Bändin mukana lukijat kuljetetaan moniin legendaarisiin rock-pyhäkköihin, kuten vaikkapa Lontoon Sohoon ja New Yorkin Chelsea Hoteliin.

Mitchell kirjoittaa kaikesta tästä rehevästi ja elämänmakuisesti. Paikat, keikat, käänteet ja ihmiset heräävät hänen käsittelyssään loisteliaaseen eloon. Väliin tekstiä rytmittävät ajalliset hyppelyt, toisinaan ohitettujen näkymien listat. Tilaa saavat myös biisien sanoitukset sekä kertomukset niiden synnystä. Utopia Avenue onkin kaikin puolin lumoava ja täysipainoinen sukellus 1960-luvun rock-elämän kulisseihin ja aikaan, jolloin musiikki oli elämää suurempi, maailmoja muuttava taidemuoto.

Entäs ne romaanin spefi-elementit, kuulen kysyttävän. Niistä vastaa Jasper de Zoet, joka on nuoresta asti kärsinyt päässään kaikuvista koputuksista. Lääkärit näkevät tämän merkkinä mielen sairaudesta, mutta todellisuus saattaa olla jotain paljon fantastisempaa. Asuuko Jasperin aivoissa pahantahtoinen olento, joka haluaa ottaa hänen kehonsa hallintaansa? Lähettääkö joku ulkopuolinen taho hänen päähänsä ahdistavia kop-kop-ääniä? Ovatko asialla kenties avaruuden muukalaiset? Se on ainakin totta, ettei Jasper kestä katsoa peilikuvaansa tai pysty tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Kirjailijana David Mitchell on helppo mieltää Michael Chabonin hengenheimolaiseksi. Suomesta käsin tätä voi olla vaikea hahmottaa, sillä siinä missä Mitchelliä on suomennettu kiitettävästi, Chabonin keskeisten teosten suomennokset loistavat poissaolollaan. Tätä voi pitää kotimaisen kustantamokentän pahana epäonnistumisena.

Onneksi sentään Mitchelliä käännetään kiitettävään tahtiin, sillä Utopia Avenue rokkaa kuin aikojen takaa kurkottava turboahdettu apotti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa: Kulta-aika

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa
Kulta-aika
Suom. Saara Pääkkönen
WSOY

Ranskalaistaiteilija Cyril Pedrosa tunnetaan Suomessa mm. sellaisista mestariteoksista kuin Kolme varjoa ja Portugali. Käsikirjoittaja Roxanne Moreilin kanssa yhteistyönä syntynyt Kulta-aika laulaa kuitenkin visuaalisella loistollaan edeltäjänsäkin suohon.

Suurikokoinen, yli 400-sivuinen Kulta-aika edustaa yhteiskunnallisesti valveutunutta keskiaikafantasiaa. Kuninkaan kuollessa valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kruununpään pitkän sairauden aikana valta on valunut hovissa vaikuttavan Loys de Vaudémontin käsiin. Hänen toimestaan talonpojat on verotettu vereslihalle ja levottomuudet kukistettu väkivalloin. Nyt maan johtoon on kuitenkin nousemassa prinsessa Tilda, joka haluaa keventää kansalaisten taakkaa ja leikata hoviherrojen etuuksia.

Tämä ei tietenkään sovi Vaudémontin suunnitelmiin. Niinpä hän käyttää sätkynukkenaan prinsessan pikkuveljeä. Tämä anastaa kruunun itselleen ja ajaa Tildan maanpakoon. Nyt jostain pitäisi löytää tukijoiden armeija, jonka avulla Tilda saisi valtakunnan takaisin hallintaansa.

Valtataistelut ovat aina olleet keskiaikafantasian suola, ja Kulta-ajassakin nähdään monipolvisia juonitteluja, petturuutta sekä vauhdikkaan tappavia taistelukohtauksia. Niitä enemmän huomio kiinnittyy kuitenkin henkilöhahmojen kasvuun ja päämääriin. Jopa aluksi hyveelliseltä vaikuttanut Tilda on jäänyt niin kiinni aikakautensa yhteiskuntaluokka-käsitteeseen, ettei pysty hyväksymään hitaasti nousussa olevaa tasa-arvoisuuden ideaalia.

Ajatus on kotoisin pelkäksi legendaksi kuvitellusta Kulta-aika-kirjasta. Teos opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei omaa onnea sovi repiä muiden selkänahasta. Sanoma uppoaa hyvin alistettuihin ja kaltoin kohdeltuihin kansalaisiin. Näin saa alkunsa kapinaliike, jonka Vaudémont haluaa tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mitä tekee Tilda kaiken tämän kuohunnan keskellä?

Kulta-aika on kerronnallisesti vaikuttava sarjakuva, jonka juonikuviossa esiin nousevat niin rikkaat ja mahtavat kuin köyhät ja voimattomatkin. Heille kaikille on varattu oma roolinsa mullistusten melskeessä, eikä yksikään jää vaille valokeilaa. Jopa yksinkertaisena pidetty kyttyräselkä, Pikku-Paul, pääsee lopulta näyttämään salatut kykynsä.

Dramaattisen tarinan lisäksi Kulta-ajan nostaa arvoon arvaamattomaan Pedrosan taide. Huikein tavoin väreillä leikkivä kuvitus tuo hetkittäin mieleen vanhan puukaiverrustaiteen, mutta kokonaisuudessaan teoksen piirrostyyli on jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Kuvat myös elävät sisällön ehdoilla ja yltyvät kiihkeimmissä kohtauksissa vimmaiseen liikkeeseen. Sinne tänne ripotellut sivun ja jopa aukeaman kokoiset näkymät tahdittavat puolestaan taitavasti kerronnan rytmiä.

Jos tämä ei ole vuoden 2022 paras sarjakuvajulkaisu, niin sitten en tiedä, mikä on!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – Avatar: The Way of Water

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Avatar: The Way of Water

James Cameronin vuosia hioma Avatar: The Way of Water kiehnää tasan tarkkaan samoissa pahnoissa kuin edeltäjänsä. Visuaalisessa mielessä tarjolla on koreaa silmänkarkkia, mutta tarinan ja ihmiskuvauksen puolella soudellaan niin lapsellisilla vesillä, ettei surkeammasta väliä.

Ykkös-Avatarin tapahtumista on vierinyt vuosia. Pandora-kuuhun asumaan asettunut Jake (Sam Worthington) on saanut na’vi-vaimonsa Neytyrin (Zoe Saldana) kanssa useita lapsia. Jalojen villien maailmassa eletään luontoa kunnioittavassa onnelassa. Pahin käy kuitenkin toteen, kun Maan ihmiset palaavat Pandoraan. Metsät poltetaan ja luontoa tuhotaan kaikin mahdollisin keinoin. Tarkoitus on tehdä kuusta uusi Maa, koska ihmisten toimet ovat tehneet heidän alkuperäisestä kotiplaneetastaan lähes elinkelvottoman.

Jaken johtamat kapinalliset taistelevat ihmisiä vastaan. Jakea metsästää puolestaan avatar-vartaloinen erikoisryhmä, jota johtaa edellisen leffan pahiseverstin muistot ja luonteen saanut Quaritch (Stephen Lang). Tämä herra ja hänen joukkonsa ovat naurettavan ylivedetty versio maailman karskimmista ja ilkeimmistä sotilaskoviksista.

Jotta saisi pelastettua jälkikasvunsa vainolta, Jake päättää paeta perheineen meressä viihtyvien na’vien seuraan. Jaken logiikka on vähintäänkin imbesilli, sillä näin hän hylkää kapinalliset oman onnensa nojaan sekä houkuttelee Quaritchin armottomat veikkoset merikansan kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Ennen kuin filmi pääsee ylipitkän lopputaistelun kimppuun, juoni tyssää tuntikausia kestäviin tyhjänpäiväisiin kohtauksiin, jossa ilakoidaan Pandoran vesieliöstön keskellä. Näkymät ovat toki kauniita, mutta muistuttavat enemmän akvaarion tuijottelua kuin elokuvallista kerrontaa.

Unettava meno saa hetkiseksi energiaa, kun Quaritch tappajatovereineen palaa kehiin. Mutta tätäkään iloa ei kestä kauaa – koska touhu vain jatkuu ja jatkuu ja muuttuu koko ajan tyhmemmäksi.

Elokuvan niin kutsutussa sisällössä painotetaan perheen ja veden merkitystä. Isän tärkein tehtävä on suojella perhettään ja vesi kytkee kaiken yhteen, kuuluu leffan vakavalla naamalla useaan kertaan toistama sanoma.

Tosin Jaken perheestä isompaan rooliin nousee vain kapinallista teiniä esittävä Lo’ak (Britain Dalton). Parissa kohtauksessa muistetaan myös mainita, että Kirillä (Sigourney Weaver) on mystinen yhteys Pandoran henkeen, mutta tämän teemaan kehittely jätetään seuraavan Avatar-leffan huoleksi.

Paperinohutta ihmiskuvausta pahentaa hahmoille kirjoitettu dialogi, joka ei jätä ensimmäistäkään idioottimaista klisettä kierrättämättä. Tämän tasoista tekstiä voisi odottaa kohtaavansa jossain ö-luokan halpiksessa, ei filmissä, jonka budjetti huitelee useiden satojen miljoonien eurojen kokoluokassa.

Visuaalisen taituruuden ohessa elokuvan ainoa hyvä puoli on sen esittämä huomio, jonka mukaan valaanpyydystys on sairaalloisen julmaa toimintaa. Tosin tämäkin pojo on vedetty niin överiksi, että sitä on vaikea ottaa tosissaan.

Kokonaisuudessaan Avatar: The Way of Water on yli kolmetuntinen plöräys silkkaa kakkelintuuraa. Kokemus, jota ei voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Toni Jerrman