Tähtivaeltaja 4/15

Kirjat – Siri Pettersen: Odininlapsi & Mätä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

pettersenodininlapsikansiweb

Suosittu norjalainen fantasiakirjailija Siri Pettersen saapuu jälleen Suomeen. Tällä kertaa hän esiintyy 27.-30.10. järjestettävillä Helsingin Kirjamessuilla. Messuilla julkaistaan myös hänen Korpinkehät-trilogiansa päättävä Mahti-romaani. Vierailun kunniaksi julkaisemme nyt trilogian kahden ensimmäisen osan arvostelut. Kritiikit on kirjoittanut Elli Leppä ja ne on nähty aiemmin Tähtivaeltaja-lehdessä.

Siri Pettersen
Odininlapsi
Odinsbarn
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Siri Pettersenin esikoisromaani Odininlapsi aloittaa Korpinkehät-fantasiasarjan. Se on saavuttanut kotimaassaan Norjassa niin valtavan suosion, että voidaan puhua kokonaisesta ilmiöstä. Innostukseen löytyykin paljon aineksia: vetävä kerronta, skandinaavista henkeä huokuvat tapahtumaympäristöt ja varsinkin nuorten lukijoiden kannalta samaistuttava päähenkilö.

Pettersen on kertonut kirjoittaneensa varta vasten niille nuorille, jotka kokevat olevansa erilaisia ja kärsivät sosiaalisesta yksinäisyydestä. Hänen oma taustansa fantasiakirjallisuuden harrastajana ja roolipelaajana antaa syvyyttä myös kirjan päähenkilön kokemuksille.

Hirka on yrttiparantajaisänsä hoivissa kasvanut tyttö, jota isä yrittää parhaansa mukaan pitää erossa Elveroan kyläyhteisöstä. Toisin kuin kaikilla muilla koko maailman väestä, Hirkalla ei ole häntää. Hän ei myöskään osaa taikoa, syleillä Maan elämää antavia voimia.

Romaanissa perinteinen fantasia-asetelma on keikautettu nurin niskoin: ihmisistä huhutaan kaikkein synkimmissä saduissa, mutta heitä ei ole miesmuistiin kaikeksi onneksi nähty missään. Samaan hengenvetoon lapsia säikytellään kertomalla sokeista, valkosilmäisistä olennoista, jotka hallitsevat outoa taikuutta ja imevät toisista elämän voiman. Sokeiden sanotaan kulkevan maailmojen välillä korpinkehien, valtavien kiviympyröiden kautta, joiden käytön salaisuudet ovat jo unohtuneet.

Kun Hirka lähestyy aikuisuutta ja muu kylä valmistautuu täysi-ikäisyyden riittiin, hän miettii omaa kohtaloaan. Jos hänen erityislaatuisuutensa paljastuu, on mahdotonta ennustaa, kuinka hänen käy. Kylän muilta nuorilta ei ole tukea luvassa, ja Hirkan ainoa ystävä Rime painii omien ongelmiensa kanssa.

Rime on jalosyntyistä sukua. Hänelle itsestään selvästi kuuluva rooli ahdistaa nuorukaista niin paljon, että hän on päättänyt uhmata sukuaan ja erityisesti isoäiti Ilumea, Neuvoston kunnianarvoisaa maammoa.

Valtakunnanpolitiikka on alkanut kääntyä tavallisen kansan rauhallista eloa vastaan. Mannfallan suurkaupungissa istuva Neuvosto on jo pitkään yrittänyt saada Korppihovin kapinallista maakuntaa hallintaansa. Jännitteet ovat kuitenkin kiristyneet entisestään, ja huhutaan jopa sodasta. Jotkut väittävät nähneensä sokeiden kulkevan tunturien välisissä korvissa, ja Neuvoston salamurhaajat, kolkaggat, ovat liikkeellä kuka ties ketä jahtaamassa.

Vanhoillisen Neuvoston ja demokraattisemmin hallitun Korppihovin eroavaisuuksia on alleviivattu hieman turhan paljon. Muutenkin kerronta kärsii ajoittaisesta toistosta ja rytmityksen epätasaisuudesta. Pääosin pitkän kirjan juonellinen kaari säilyy kuitenkin sujuvana. Pientä kielellistä hiomattomuutta tekstistä vielä löytyy, yhtä lailla lauserakenteiden kuin oikoluvun tasolla.

Romaanissa sivutaan skandinaavisen mytologian teemoja. Ihmisiä kutsutaan odininlapsiksi, emblanjälkeläisiksi ja mädän kantajiksi. Intiimi kontakti yminväen jäsenen ja ihmisen välillä johtaisi tarujen mukaan ymin kuolemaan kauhealla tavalla.

Odin samoin kuin Ymir, jättiläisten tai peikkojen esi-isä, eivät kuitenkaan esiinny kirjan sisäisen maailman mytologiassa, ainakaan vielä sarjan ensimmäisessä osassa. Väen yliluonnolliset voimat ovat peräisin maasta, ja jumaluuden virkaa toimittaa korpinhahmoinen Näkijä, jonka mandaatilla Neuvosto käyttää ylintä hallintovaltaa.

Neuvoston alaisuudessa toimivat varjomaiset kolkaggat ovat pohjolan ninjoja, joiden taisteluliikkeet on asiaankuuluvasti nimetty ja johtajakin kuin zen-mestari. Korppien merkitys sekä sanansaattajina että symbolisina jumalhahmon kanavoijina läpäisee koko kirjan.

Odininlapsi on komea alku omaleimaiselle sarjalle, jonka seuraavatkin osat saadaan toivottavasti pian suomeksi.

Elli Leppä

pettersenmatakansiweb
Siri Pettersen
Mätä
Råta
Suom. Eeva-Liisa Nyqvist. Jalava

Korpinkehät-fantasiasarjan toinen osa harppaa skandinaavisesta muinaismiljööstä nykyhetkeen. Maagisten Korpinkehien kautta maailmastaan paennut hännätön Hirka huomaa olevansa eksyksissä suurkaupungissa, erossa kaikesta aiemmin tuntemastaan. Uuden ympäristön sääntöjen opettelun rinnalla rahaton ja koditon Hirka joutuu etsimään itselleen liittolaisia henkensä pitimiksi.

Romaanin kuluessa Hirkan syntyperä paljastuu aiemmin kerrottua synkemmäksi ja monimutkaisemmaksi. Edes Yminmaan historia ei ole niin yksioikoinen kuin vuosisataisiin tarukirjoihin on merkitty. Kammotut nábyrnit, yli-inhimilliset valkonahkaiset olennot, ovat sekaantuneet maailman syntyyn ja siitä käytyyn sotaan voimallisemmin kuin kukaan on ymmärtänyt.

Hirka itse on kahden mahtavan nábyrnin puristuksissa. Kumpikin haluaisi käyttää häntä omiin tarkoitusperiinsä ratkaistakseen ikivanhan verikiistan, jossa Hirkallakin on vastentahtoinen roolinsa. Pelissä on useamman kuin yhden maailman herruus, ja yhden kansan pelastus saattaa koitua toisen tuhoksi.

Yminmaahan jäänyt nuori ylimys, Hirkan rakastettu Rime, sotkeentuu puolestaan yhä tiukemmin Neuvoston valtapolitiikkaan. Hänen uudistusmielinen asenteensa ei miellytä vanhoja partoja. Lisäksi miestä kalvaa pakkomielle saada Hirka takaisin, vaikka temppu vaikuttaakin mahdottomalta – kukaan kun tuskin enää tuntee Korpinkehien käynnistämisen salaisuutta. Epätoivoisessa tilanteessa Rime tekee kauaskantoisen valinnan, suuren uhrauksen, joka saattaa hänet tiiviimpään yhteyteen vihollisensa kanssa.

Nykyaikaan siirrettynä Pettersenin kerronta menettää osan skandinaavisesta jylhyydestään. Tyylilajin vaihdos fantasiasta superrikollisen pyörittämään tieteisväritteiseen salaliittoon on liiankin odottamaton. Sen ohessa tiheät siirtymät maailmasta, maasta ja kaupungista toiseen pätkivät ikävästi juonen kulkua. Sarjan ensimmäisessä osassa iskevältä vaikuttanut kirjoitustyyli toistaa nyt itseään lyhyine, paikoin jopa töksähtelevine lauseineen.

Kaikesta kritiikistä huolimatta päähenkilöiden monikerroksisuus jaksaa kantaa poukkoilevaa juonta, ja sivuhenkilöistäkin löytyy riittävästi verta ja lihaa.

Jatkossa häämöttää jälleen uusia maisemanvaihdoksia ja traagisia väärinymmärryksiä rakastavaisten välillä. Kun valtakamppailu kiristyy, uhraukset ovat varmaan väistämättömiä. Toivoa sopii, että tämän kertaisen notkahduksen jälkeen kolmannessa romaanissa noustaan jälleen ensimmäisen kirjan koukuttavalle tasolle.

Elli Leppä

Tekstit on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numeroissa 4/15 & 3/16.

pettersenmahtikansiweb

Sarjakuvat – Sandman Deluxe 2 & 3

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

sandman23kannetweb

Sandman Deluxe 2 ja 3

RW Kustannuksen Sandman Deluxe -kirjasarja on komeaa luettavaa. Kirjoista 2 ja 3 löytyy sarjakuvien ohessa kymmeniä sivuja bonusmateriaaleja, kuten Sandman-maalausten ja -piirrosten galleria sekä World Fantasy -palkitun Kesäyön unelma -jakson käsikirjoitus taiteilija Charles Vessin lyijykynäversiolla täydennettynä.

Kakkoskirjan päätarinassa vaarallinen unipyörre uhkaa Unten valtakunnan perustuksia – nuoren Rose-tytön hahmossa. Kadonnutta pikkuveljeään etsivä Rose kohtaa matkoillaan myös painajaismaisen Korinttilaisen sekä ystävällisen Gilbertin, jolla on oma yhteytensä unimaailmaan. Lisäksi kuvioissa pyörii Morpheuksen airueena toimiva korppi, jonka mielestä unena on sittenkin mukavampi elää kuin ihmisenä.

Synkeisiin näkymiin taipuvan kertomuksen huippukohtaus on vierailu sarjamurhaajien conissa. Kovasti scifi- ja sarjakuvafestivaaleja muistuttava tapahtuma on sekä hyväntahtoisen hauska parodia esikuvistaan että hyytävä sukellus psykopaattien mielenmaisemiin. Tilaisuuden ohjelmanumeroihin kuuluu hervottomia paneelikeskusteluja ja kunniavierasesitelmiä, eikä kylmäverisiltä murhiltakaan lopulta vältytä.

 

sandman232web

Nukkekodiksi nimetyn kertomuksen lomassa tarjolla on pari lyhyttä tarinaa, jotka valottavat hienosti Sandmanin persoonan eri puolia.

Afrikkaan sijoittuva Tarut hiekan sisällä on myyttisten tarinoiden muotoja peilaava kertomus tarunomaisesta menneisyydestä ja traagisesta rakkaudesta. Vahvasti mieleenpainuva sarjakuva esittelee Morpheuksen lähes epäinhimillisenä olentona, joka on tottunut saamaan haluamansa – aiheutti se muille sitten millaista tuskaa tahansa. ”Kuolevaisen ei sovi ikuista rakastaa.”

Huomattavasti sympaattisempi Unijukka kohdataan Onnettaren suosikeissa, joka omalta osaltaan pohjustaa kesäyön tulevaa unelmaa. Aikojen ja ihmismielen ainaista samankaltaisuutta korostavassa tarinassa Morpheus tapaa sadan vuoden välein saman kuoleman kieltäneen miehen. Siinä sivussa hän tekee myös kauaskantoisen sopimuksen Shakespearen kanssa.

sandman233web

Kakkoskirjaan on koottu kahdeksan numeroa alkuperäisiä lehtiä, kun kolmosesta niitä löytyy vain neljä. Jokainen niistä kertoo oman tarinansa.

Jaksoista kiehtovin on Kesäyön unelma, jossa Shakespearen seurue esittää niminäytelmää Sandmanin kokoamalle kutsuvierasjoukolle. Omaa elämäänsä kuvaavan esityksen yleisöön lukeutuvat niin keijujen valtakunnan kuninkaalliset Oberon ja Titania, ilkikurinen kujeilija Puck kuin lukematon määrä muita taruhahmoja.

Neil Gaimanin tunnelmallinen käsikirjoitus punoo alkuperäisestä näytelmästä ja sarjakuvan todellisuudesta monisyisen viittausten verkon, joka hehkuu satumaisuuden ohessa syvältä kouraisevaa haikeutta. Mutta vaikka magia on kadonnut maailmasta ja muinaiset faktat muuttuneet tomuksi, niiden synnyttämät tarut ja unet säilyvät ainiaan ihmisten mielissä.

sandman234web

Erinomaisesti toimivat myös Kelley Jonesin kuvittamat Kalliope ja Tuhannen kissan uni. Kalliope on kylmäävä tarina vangitusta muusasta ja ihmisten kyvystä julmuuteen. Kissan uni on puolestaan hykerryttävän sympaattinen kertomus kissasta, joka yrittää muuttaa maailman paremmaksi paikaksi kanssasisarilleen ja -veljilleen.

Lisäbonuksena kirjasta löytyy John Boltonin upeasti maalaama, kaihoisa satyyri-tarina, joka on kotoisin vuoden 1998 Vertigo Winter’s Edge -lehdestä.

Koviin kansiin sidotut Sandman Deluxit ovat komeita teoksia. Ne kannattaa hankkia, vaikka sarjakuvan aiemmat Suomi-julkaisut lymyilisivätkin hyllyn nurkissa – jo yksinomaan paremman paperin ja painojäljen ansiosta.

Uusi suomennos ei kuitenkaan ansaitse aivan varauksetonta hehkutusta. Petri Silas on paikoin yksinkertaistanut tekstiä niin rankasti, että pesuveden mukana ovat kadonneet myös Gaimanin kielelliset nyanssit. Toki tämä tekee lukukokemuksesta kevyemmän – kuten nykyisin halutaan – mutta ratkaisu hiertää silti mieltä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

sandman231web

Sarjakuvat –Pekka Manninen & co: Teräslilja vs. mutanttizombiet

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , , ,

TerasliljaKansiWEBTeräslilja vs. mutanttizombiet

”Tykkään syödä vain purkkiruokaa, en aivoja ollenkaan!”

Maailmaan mahtuu monta poliisia. Massiivisessa Maailmankaupungissa kuria valvoo heistä kovin, robottipoliisi Teräslilja. Tämän armottoman lainvalvojan rinnalla sekä Judge Dredd että Robocop ovat pelkkää paperisilppua.

Teräsliljan pääesiintymisareena on tietenkin Tähtivaeltaja, mutta nyt salskea metallimies on hypännyt myös pitkän seikkailun pyörteisiin. Seitti-kustantamon julkaisema Teräslilja vs. mutanttizombiet on 120-sivuinen pläjäys sitä itseään. Käsikirjoituksesta vastanneen Pekka Mannisen ohessa albumia on ollut toteuttamassa kymmenen sarjakuvaväkivaltaan ihastunutta Suomen kansalaista – tunnetuimpana heistä Petri ”Barbaari” Hiltunen.

Romanttisena komediana mainostettu tarina käynnistyy epätodennäköisestä onnettomuussarjasta, joka synnyttää verenhimoisten mutanttizombieiden valtakunnan Maailmankaupungin keskelle. Yliluonnollisen voimakkaat raadot on pysäytettävä ennen kuin villi virus valtaa koko universumin. Ja koska armeijan kahjoista kyberritareista ei ole mihinkään, apuun huudetaan poliisiluutnantti Teräslilja.

TerasliljavsManninenWEBHänen tehtävänään on noutaa mutanttivyöhykkeeltä Zombella-neito, jonka verestä voidaan kenties kehitellä vastalääke zombievirukselle. Matka halki hullunkuristen hirviöiden kansoittamien katujen on täynnä verta ja kuolemaa, mutta sehän sopii Teräsliljalle paremmin kuin hyvin: ”Tulen rakastamaan joka ainoaa sen mielettömän teurastuksen hetkeä!” Reissu ei kuitenkaan ole helppo, sillä salaperäinen äly ohjastaa liukasliikkeisten kalmojen toimintaa.

TerasliljavsLopperiWEBAlbumin tarina on periaatteessa suoraviivainen ja hiukan tavanomainenkin pelastusretki. Kaiken tämän räiskinnän keskellä orastaa kuitenkin Teräslilja-sarjakuville äärimmäisen epätyypillinen romanttinen taustaväre. Kysymys kuuluu, voiko kuolleen naisen ja tunteettoman robotin välille syttyä aito rakkaus? Entä kuinka käy huulettomalta koneelta kielipusu?

Tuhtien turpakäräjien parasta antia on Mannisen kajahtanut huumori. Siinä on lukijalla ihmettelemistä, kun poliisiaseman katon läpi putoaa elefantilla ratsastava aasinpäinen merirosvo tai kun esiin marssivat hulppeat ninjalohikäärmeet, hämähäkkimiehet ja natsidinosaurukset! Myös ironisen piikikäs dialogi toimii. Yleisesti ottaen albumi olisi kuitenkin kaivannut enemmän satiiria ja vähemmän säädytöntä säntäilyä.

TerasliljavsTervapuroWEBTaiteilijoiden taso vaihtelee holtittomasti, vaikka kokonaisuus on yllättävän yhtenäinen ja toimiva. Mannisen ja Hiltusen rinnalla erinomaista jälkeä taikovat paperille Sauli Jokinen ja Miisa Lopperi. Lisäksi Henri Tervapuron ja Krisse Tuomisen irrottelut ovat virkistävää katsottavaa muuten niin ”realistista” jälkeä tavoittelevassa seurassa. Lopputulos olisi joka tapauksessa ollut parempi, jos pari kurjinta piirtäjää olisi jätetty suosiolla sivuun. Samalla tarinasta olisi voitu siivota pois turhia sivupolkuja.

Mikael J. Mäkisen lypsyjakkaralla kirjoittama sekopäinen esipuhe istuu albumiin kuin Teräsliljan nyrkki happaman jääkarhun naamaan. Vinkeitä ovat myös tekijöiden esittelyt ja muut albumiin ahdetut lisämateriaalit.

Ilman Teräsliljaa on ihmisen paha kuolla.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

TerasliljavsHiltunenWEB

Kirjat – Patrick Rothfuss: Viisaan miehen pelko

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

RothfussViisaanMiehenKansiWEBPatrick Rothfuss
Viisaan miehen pelko
The Wise Man’s Fear
Suom. Satu Hlinovsky. Kirjava

Viisaan miehen pelko on toinen osa Patrick Rothfussin hitaasti kypsyvää Kuninkaansurmaaja-trilogiaa. Vuonna 2007 englanniksi käynnistyneen sarjan päätösosaa on lupailtu ensi vuodeksi.

Trilogian kehyskertomuksessa majatalonpitäjäksi ryhtynyt Kvothe, sankari, ylimaallinen musikantti, elävä legenda ja satojen tarinoiden innoittaja, muistelee seikkailujaan. Hän on erinomainen, veijarimainen hahmo, johon on helppo samastua. Tuulen nimessä päästiin hänen ensimmäiseen vuoteensa yliopistolla, ja Viisaan miehen pelko jatkaa täsmälleen siitä, mihin ykköskirja jäi.

Kvothen toinen vuosi yliopistolla ei ala hyvissä merkeissä. Vihanpito Ambrose-nimisen aatelisen kanssa syttyy uudelleen liekkeihin, ja Kvothea neuvotaan pitämään taukoa opinnoissaan. Näin päähenkilö päätyy kauas itään Vintasin kuningaskuntaan, jossa hän kohtaa uudenlaisia haasteita ja oppii jotain rakkaudestakin. Samalla hän toivoo saavansa tietoa perheensä kuoleman aiheuttaneesta Chandrianin mysteeristä.

Viisaan miehen pelko on mammuttimainen järkäle, joka jää juuri ja juuri alle tuhannen sivun ainoastaan tiheän ja tavallista pienemmän fontin takia. Olisi siis vain kohtuullista niputtaa Rothfuss siihen suureen läskifantasiakirjailijoiden joukkoon, jotka eivät osaa laittaa pistettä oikeaan kohtaan, vaan täyttävät kirjansa joutokäynnillä. Mutta hurjasta pituudestaan huolimatta Viisaan miehen pelossa ei ole kovin paljon turhaa. Joissain kohdin Kvothen edesottamuksia seurataan liian seikkaperäisesti, mutta ei niin, että hammaskiille kuluisi hampaita yhteen purressa.

Jos Rothfuss kertoisi tarinansa suoraviivaisesti, Viisaan miehen pelko olisi puolet lyhyempi – ja puolet tylsempi. Kirjailijan oivallus on, että hän on kehrännyt Kvothen tarinan sisään valtavan sikermän pieniä, upeita kertomuksia. Niiden avulla hän pohtii tarinankerronnan voimaa ja sitä, kuinka tarinat muuttuvat ajan myötä ja saavat uusia kerroksia. Joskus valhe kiteytyy yleiseksi totuudeksi, joskus tosiasia murentuu pelkäksi uskomukseksi. Tältä osin Rothfussin kirjat muistuttavat Neil Gaimanin Sandman-sarjakuvia, jotka ovat myös pullollaan merkillisiä, pääjuonen varjoonsa jättäviä, tarinoita.

Rothfussin vahvuuksia ovat myös samaistuttavat henkilöhahmot ja mainio dialogi. Keskusteluja Viisaan miehen pelossa piisaakin. On hupailua ja kaljoittelua yliopistotovereiden kanssa, syvällisiä kädenvääntöjä hyvyyden luonteesta, juonittelua, liehittelyä, kosiskelua ja lemmenlurituksia. Hahmoja on valtava kasa, eikä yksikään jää pahvinohueksi, sillä Rothfuss osaa luoda pienin vedoin uskottavia henkilöitä.

On ihme, ellei Kuninkaansurmaaja-kronikalla ole tulevaisuudessa vähintään samanlaista vaikutusta fantasiagenreen kuin on ollut esimerkiksi George R. R. Martinin tai Robin Hobbin teoksilla. Rothfussin trilogia edustaa kypsää fantasiaa, jonka näennäisen verkkaisuuden alla tapahtuu koko ajan jotain. Ehkäpä kirjan suurin viehätys onkin lopulta juuri siinä, että Kvothen eeppiset mittasuhteet saavuttavaa tarinaa kerrotaan sopivan pienimuotoisesti.

Käsissä on sarja, joka ei helpolla kulu muistista pois.

Aleksi Kuutio

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

Kirjat – Miina Supinen: Mantelimaa

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

SupinenMantelimaaKansiWEBJoulunpyhät ovat mainio hetki hiljentyä hartaan joulukirjallisuuden parissa. Tätä silmälläpitäen ehtii yhä hankkia Miina Supisen tuoreen Mantelimaa-romaanin, joka kuvaa hienostuneesti joulumaan kauneimpia puolia – kuten rihkamakauppoja, strippareita ja tappajarobotteja.

Miina Supinen
Mantelimaa
WSOY

Miina Supisen uusin romaani käynnistyy hekotuttavien mauttomuuksien vyöryllä.

Mantelimaa on massiivinen sisähuvipuisto, joka on pystytetty Helsingistä 50 kilometriä pohjoiseen sijaitsevan Länsi-Kyykkään pelloille. Se on kuin Disneylandin ja Tuurin kyläkaupan turmeltunut ristisiitos.

Rehvakkaan räikeässä teemamaassa on joulu ainainen. Kaupat pursuavat krääsää, joululaulut raikuvat ja mekaaniset tontut putkahtelevat esiin lattian alta. Kokonaisvaltaisen elämyksen varmistamiseksi Mantelimaassa on myös aikuisten siipi, joka on täynnä yökerhoja, seksipuoteja ja striptease-esityksiä. Että sellainen joulumaa.

Paikkaa pyörittää entinen nuorisorikollinen Jonne J. Halkio, joka on vallan otettu kaikesta jouluisesta rihkamasta. Jonnella on kuitenkin ongelmansa. Lahjapuotien myynti laahaa, ja jälleen yksi työntekijöistä on löytynyt kuolleena. Puhumattakaan Mantelimaan alaisista luolista ja niissä häärivästä Nukentekijästä, jota on parempi olla edes ajattelematta.

Jonnen päätä eivät normaalit sovinnaisuuskäsitykset haittaa. Seuraavaksi hän suunnittelee pystyttävänsä Ikuisen Joulun Aukiolle kymmenmetrisen suklaaputouksen, jossa miehet voisivat nuoleskella suklaalla valeltuja bikiniasuisia tyttöjä. Ihan silleen hyvällä maulla tietenkin, koska kyseessä on koko perheen huvipuisto. Toinen suuri projekti on näyttävä talvipäivänseisauksen juhlakulkue, joka kaipaa vetonauloikseen tissejä ja strippareita.

Kulkueen taiteelliseksi johtajaksi Jonne haluaa entisen pop-prinsessa Molli Niemisen. Nykyisin lapsille suunnattuja klovniohjelmia pyörittävä Molli kuitenkin vihaa joulua eikä halua olla missään tekemisissä Jonnen kanssa. Mitä ilmeisimmin kaksikolla on yhteistä historiaa, joka liittyy Länsi-Kyykkäällä aikoinaan sijainneeseen nuorten taideterapialaitokseen ja sen synkkiin salaisuuksiin.

Kun Mollin aviomies joutuu vakavaan onnettomuuteen, on naisen pakko luopua periaatteistaan ja astua lapsineen pedon kitaan.

Kirjan alkupuolella pinnalla on piikittely, jossa sanan säilällä sivallellaan niin kulutusjuhlia, musiikkiteollisuutta, perhetraditioita kuin sairaalakulttuuriakin. Vähitellen Mantelimaan arvoitukset ja selkeät kauhuvivahteet nousevat yhä suurempaan osaan. Mistä tulevat rahat, joilla prameaa huvipuistoa pyöritetään taantuvassa Suomessa? Millainen pahuus vaanii jouluisen ihmemaan uumenissa? Kuinka hahmot kytkeytyvät tappavan Antipukin raakaan tarinaan?

Supisen teksti soljuu vaivattoman sutjakkaasti, joten 300-sivuisen romaanin lukemiseen ei montaa hetkeä vierähdä. Henkilökuvaukseen ja hahmojen tunnetiloihin paneudutaan riittävästi, joten se puoli toimii hyvin.

Kerrontaa olisi kuitenkin voinut terävöittää, sillä nyt pipareita leivotaan vähän turhankin laajalla kaulimella. Kun yhteiskunnallisen satiirin, fantastisen jännitysjuonen ja absurdien yksityiskohtien rinnalla on perhedraamaa, kasvukertomusta, lapsenhoitopulmia, sairaalakuntoutusta, taideterapiaa, ongelmanuorisoa, seksuaalisuutta ja stressiraivareita, alkaa kuppi valua jo pahasti yli. Myös tarinan loppuhuipennus on kaikkeen pohjustukseen nähden kovin lattea.

Virtaviivaistamalla sekä lopetukseen panostamalla Mantelimaasta olisi saanut huomattavasti vahvemman romaanin. Omaperäisen otteen ja mainioiden oivallusten ansiosta se on nytkin lukemisen arvoinen teos.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/15.

Sarjakuvat – Apinain Tarzan

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , , ,

TarzanKansiWEBApinain Tarzan: Oparin aarteet

”Tarzan on kuningas! Tarzan on mahtava! Tarzan on palannut!”

Nyt on tarjolla nannaa kaikille klassisen viidakkoviihteen ystäville. Apinain Tarzan: Oparin aarteet (Like) on pieteetillä tehty kokoelma Russ Manningin 1960-luvulla piirtämiä Tarzan-seikkailuja. Albumin tarinat pohjautuvat Edgar Rice Burroughsin romaaneihin, joten niiden maalailema kuva apinain kuninkaasta on suhteellisen uskollinen kirjailijan alkuperäiselle visiolle – toisin kuin useimmat elokuvaversiot. Vauhti on kuitenkin hurja, sillä alle 200-sivuisessa sarjakuvateoksessa ehditään käydä läpi viisi ensimmäistä Tarzan-romaania!

Tarzan4WEBApinain Tarzanissa käsikirjoittaja Gaylord DuBoisilla on vielä selvästi harjoitteluvaihde päällä. Selostavia tekstejä on paljon, ja kerronta etenee paikoin lähes kuvitetun romaanin tapaan. Sankarin synnyinkertomuksessa on kuitenkin imua, joka vetää väistämättä mukaansa.

Paremmin pelittävät Tarzanin paluu ja Tarzanin pedot. Niissä keskitytään jännittäviin viidakkojaksoihin ja heitetään kirjojen muut juonikuviot suosiolla romukoppaan.

Tarzan5WEBTarzanin paluun fantastiset seikkailut Oparin mystisessä muinaiskaupungissa hehkuvat pulp-henkistä ihmeen tuntua. Tarjolla on aarteita, ihmisuhreja, rujoja nuijamiehiä sekä ylimaallisen kauniita naispapittaria. Silkkaa legendaa.

Peto-adaptaatiossa fokus on puolestaan tiivistunnelmaisessa takaa-ajossa, jossa vaarassa ovat eläinten kuninkaan Jane-vaimo sekä pariskunnan pieni poika. Tiukan toiminnan tiimellyksessä Tarzanin apuun rientävät niin ihmisapinat, mustat pantterit kuin alkuasukassoturit.

Nimensä mukaisesti Tarzanin poika kertoo Jack-pojan seikkailuista. Ne vievät apinoista intoilevan nuorukaisen Englannin yläluokkaisista maisemista Afrikan villin luonnon keskelle. Vallattoman rohkea poika kohtaa vanhempansa uudelleen vasta vuosien jälkeen.

Tarzan3WEBSiinä missä neljä ensimmäistä romaania on kukin ahdettu vain 24-sarjakuvasivuun, on Oparin aarteet -nimitarinaan käytetty kolminkertaisesti tilaa. Se on mahdollistanut alkuperäisen kirjan tapahtumien laajemman esittelyn. Tällä kertaa tiivistäminen olisi kuitenkin ollut paikallaan, sillä alkupuolen dramaattisten käänteiden jälkeen tarina kangistuu kaavaan, jossa Janea ja jalokiviä metsästävien toimijoiden tiet risteävät kerta toisensa jälkeen.

Loputtomassa piirileikissä on toki myös oma hauskuutensa, jota tukee kerronnan lähes ironinen pohjavire. Lisäpontta sarjakuvaan tuo Tarzanin muistinmenetys, jonka seurauksena hän on taantunut yksinkertaiseksi apinamieheksi.

Tarzan1WEBRobottiajan sankarista kertovasta Markos-sarjakuvasta (ks. TV 3/10) tunnettu Russ Manning on Tarzan-taiteilijoiden ehdotonta ykköskastia. Miehen piirrokset ovat kauniita ja viiva jäntevän selkeää. Myös harmoniset sommitelmat sekä kuvakerronta osuvat useimmiten nappiin. Bu vando tarmangani!

Albumin pohjamateriaali on reprottu vanhoista suomalaisista Tarzan-lehdistä, joten julkaisun värimaailma hehkuu tenhoavaa nostalgiaa. Jälki on huomattavasti parempi kuin monissa vastaavalla tavalla toteutetuissa jenkkijulkaisuissa – kiitos Petri Aarnion huolellisen digikäsittelyn. Toteutuksen täyteläistää Asko Alasen uusi suomennos, joka tavoittaa hienosti alkuperäisen tekstin pulp-henkisen tyylipaletin.

”Kreegah! Tarzan bundolo!”

Toni Jerrman

Teksti on tulossa Tähtivaeltaja-lehden numeroon 4/15, joka ilmestyy joulukuussa.

Tarzan2WEB

 

Kirjat – Laura Lindstedt: Oneiron

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , ,

LindstedtOneironkansiWEBLaura Lindstedt
Oneiron
Teos

Laura Lindstedtin toinen romaani pohtii väkevästi inhimillisyyden ja ruumiillisuuden perusteita varsin abstraktissa kehyksessä. Seitsemän eri-ikäistä naista eri puolilta maailmaa tempautuu kuolinhetkellään aineettomaan välitilaan, jossa läsnä ovat enää fyysisten ruumiiden muistumat. Tässä pienen kiirastulen kaltaisessa tyhjiössä naisten elämäntarinat keriytyvät vähä vähältä auki.

Romaanin nimi viitannee Kreikan mytologian unta ja unen olentoja tarkoittavaan sanaan. Näiden naisten kohdalla kyse on pikemminkin muistoista ja niiden työstämisestä. Heidän elinaikanaan läpikäymistä kokemuksista ja siitä, miten ne ovat kunkin persoonallisuutta muokanneet.

Tyhjässä välitilassa puhe on mahdollista ilman hengittämistä, mutta itkeminen ei. Eteenpäin pääsee liikkumaan, kunhan ensin keksii miten: yksi hahmottaa etenemisen kuin hiekassa tarpomisena, toinen taas ajattelee lumikinoksia. Fyysisten elintoimintojen lakattua paljastuu, kuinka suuri merkitys niillä oli henkilön kokemukselle omasta itsestään.

Kullakin naisista on omansalainen ongelmallinen suhde fyysiseen olemukseensa. Ryhmän johtaja Shlomith käsitteli eläessään performanssitaiteen keinoin juutalaisuuden vaikeaa suhdetta ruokaan ja syömiseen. Luurangoksi itsensä laihduttanut nainen kaipaa eniten sitä nälkää, joka oli vuosikymmeniä hänen elämänsä kantava voima.

Mykkä, kurkunpäänsä syövälle menettänyt Wlbgis toimii peilinä kaikille muille hahmoille. Rosa Imaculada kantoi puolestaan sisällään elinsiirtona saatua toisen ihmisen sydäntä, jonka mukana tuli muutakin kuin toivottiin.

Aavikon keskelle kaapattu Maimuna, kaksosia odottava Nina, kirjojen ja alkoholin sekakäyttäjä Polina ja kaunis, mutta rakkauden kolhima Ulrike muodostavat ryhmän, jonka dynamiikkaa muokkaa ulkopuolisen maailman ja sen kaikkien aistimusten täydellinen puute.

Eniten valokeilaan pääsee Shlomith, jonka tarina avautuu lapsuudesta alkaen. Toisin kuin lähes kaikki muut hahmot, Shlomith on oman kertomuksensa subjekti, joka tekee päätöksensä itse ja kantaa niiden ikävätkin seuraukset ylpeänä valinnoistaan.

Hallittu ja huolellisesti taustoitettu kirja ei ole helppo pala purtavaksi. Avoimia kysymyksiä jää paljon: Mistä välitilassa lopulta on kyse? Kuka naiset on sinne valikoinut ja millä perusteilla? Minne he lopulta jatkavat kulkuaan? Onko heidän tarkoitus oppia jotain omasta tai muiden menneestä elämästä, ja jos, niin mitä ja miksi?

Näitä kysymyksiä hahmot pohtivat itsekseen ja ryhmässä ahdistumiseen asti. Kuolemaan ja kuolemisen fyysisiin prosesseihin liittyvää tematiikkaa pyöritellään aitoja yksityiskohtia hyödyntäen. Hoitajat, hautaustoimiston työntekijät ja silminnäkijät tuovat kaikki näkökulmansa hahmojen varsinaisiin kuolinhetkiin ja ruumiiden kohtaloihin.

Kirjan kokoavaksi teemaksi nousee lopulta lempeys ja myötäeläminen. Temperamenttieroista ja erilaisista elämänvalinnoista huolimatta naiset päätyvät tukemaan toisiaan samaan, outoon tilanteeseen päätyneinä kanssasisarina. Kun ruumiit ja niiden suomat fyysiset vaikutusmahdollisuudet jäävät taakse, jäljelle ovat enää lohdulliset sanat.

Elli Leppä

Teksti on tulossa Tähtivaeltaja-lehden numeroon 4/15, joka ilmestyy joulukuussa.