Voihan Stendec! Tähtivaeltaja-studiossa tapahtui vallankaappaus, kun radioaaltojen jättiläinen ja kaikentietäjä Hannu ”Hauta” Blommila tuli ja otti ohjat käsiinsä. Luvassa erinomaisia kirja- ja musiikkitärppejä, pohdintoja sarjauutuuksista, kirjankustantamisesta ja tietenkin myös sokeita suosituksia! Nyt mennään vauhdilla, tätä romppausta et halua jättää väliin. Studiossa Haudan armoilla herrat Jukka Halme ja Aleksi Kuutio.
Suurin osa maailman ihmisistä tuntuu elävän valetodellisuuksissa.
On itsestäänselvää, että yksinvaltiaiden tai uskontojen hallitsemissa maissa kansalaisten kuva todellisuudesta on väännetty tarkoituksellisesti kieroon – lukuisia suurvaltoja myöten. Mutta nyt ilmiö on valunut myös valtioihin, joissa maallinen demokratia on aiemmin ollut voimissaan. Euroopasta löytyy jo useita maita, joissa mediakenttä on otettu hallitusten valvontaan – palvelemaan vapaan tiedonvälityksen sijaan vallanpitäjien mielihaluja.
Yhdysvalloissa yli puolet ihmisistä tuntuu uskovan poliittisesti ja uskonnollisesti tarkoitushakuiseen propagandaan. Jopa Suomeen on syntynyt laajoja kansalaispiirejä, jotka kyseenalaistavat reaalimediat ja muodostavat maailmankuvansa populistien puppupuheiden pohjalta.
Tilanne on äärimmäisen huolestuttava, eikä trendille näy loppua. Tätä kehitystä seuratessa ei voi kuin ihmetellä ihmisten kykyä kiistää todellisuus.
Toisaalta tarve uskoa valheita ja epätotuuksia saattaa olla ihmislajin sisäsyntyinen piirre. Historia kun ei paljon muusta kerrokaan. Hyviä esimerkkejä tästä löytyy myös Pekka Mannisen Joris-Karl Huysmans -artikkelin kakkososasta. Siinä pureudutaan aikoinaan hyvinkin suosittujen salatieteiden maagisiin maailmoihin.
Kuten Manninen kirjoittaa: ”Seuraavat tapahtumat venyttävät tuntemamme tieteellisesti selitettävissä olevan todellisuuden rajoja halkeamispisteidensä yli, mutta on pakko myöntää, että kokijoidensa mielestä ne olivat tosia.”
Manninen on muutenkin numeron työnsankari, sillä häneltä nähdään Huysmans-artikkelin ohessa Teräslilja-sarjakuva. Episodi kommentoi syväluotaavasti ajankohtaista keskustelua ”Maailmankaupungin” terveydenhuollon tilasta.
Massiiviseksi ponnistukseksi sopii laskea myös 22-sivuinen Sarjakuvavuosi-artikkeli. Sen luettuasi tiedät kaiken, mitä vuoden 2018 jenkkisarjiksista tarvitsee ylipäätään tietää.
Numeron muuna sisältönä on mm. runsaasti kirja- ja elokuva-arvosteluja.
Tässä yhteydessä haluan vielä kiittää mainiosti onnistuneen Tähtivaeltaja-päivän esiintyjiä, pääjärjestäjiä sekä tukijoita. Kukituksen ansaitsevat mm. Dave Hutchinson, Johanna Sinisalo, Jani Saxell, Tiina Raevaara, Marko Hautala, Magdalena Hai, J. Pekka Mäkelä, Kaisa Ranta, Jukka Laajarinne, Sari Polvinen, Petri Hiltunen ja Aleksi Kuutio. Plus Maa ja ilma ry. sekä kaikki Helsingin SF Seuran hallituksen jäsenet, jotka ahkeroivat tapahtuman kasaan.
Ja jottei totuus unohtuisi, omat kiitoksensa ansaitsevat myös Tähtivaeltaja-lehden lukuisat avustajat. Ilman teidän huimaa panostanne ei lehteä olisi edes olemassa. Syvä kiitos ja kumarrus.
Fandom rulaa!
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/19.
Saladin Ahmed & Sami Kivelä:
Abbott
”Olen ollut töissä etelässä. Joten tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun valkoiseen viittaan ja maskiin pukeutunut mies käy kimppuuni. Se ei kuitenkaan estä minua tekemästä työtäni.”
Viime vuosina yhä useampi suomalaistaiteilija on iskenyt itsensä läpi myös englanninkielisillä markkinoilla – joko omilla käännössarjakuvillaan tai piirtämällä suoraan jenkkijulkaisuihin. Jälkimmäisistä tekijöistä hyvä esimerkki on Sami Kivelä, jonka viime vuoden tuotoksiin lukeutuu Saladin ”Black Bolt” Ahmedin käsikirjoittama ja Boom!-firman julkaisema Abbott.
Vuoden 1972 Detroitiin sijoittuva minisarja kertoo tinkimättömästä journalistista, Elena Abbottista. Rasististen ristiriitojen repimässä kaupungissa mustan lehtinaisen osa ei ole ruusuinen – varsinkaan, koska hän on kirjoittanut paljon huomiota saaneen artikkelin poliisin afroamerikkalaisiin kohdistamista väkivaltaisuuksista. Abbottista haluavat eroon niin lainvalvojat kuin lehden omistajatkin. Tukea naiselle tarjoavat vain oma yhteisö ja poliisina toimiva ex-aviomies.
Lisäongelmia Abbottin arkeen tuovat omalaatuiset murhat. Kaupungin kaduilta löytyy useita ruumiinpuolikkaita, joiden yllä nainen näkee pahaenteisiä varjo-olentoja. Ne johtavat hänet keskelle valon ja pimeyden voimien välistä mittelöä, jossa panoksena on koko maailman kohtalo.
Abbott on onnistunut analyysi 1970-luvun alun kireästä ilmapiiristä, ajasta, jolloin valkoisten viha ja halveksunta afroamerikkalaisia kohtaan näkyi yhteiskunnan joka tasolla. Tämän oheen käsissä on myös oivallinen kauhukertomus sekä hyvä kuvaus tutkivan journalismin lähes yksityisetsivämäisistä ulottuvuuksista. Kivelän hieno piirrosjälki korostaa entisestään teoksen ajankuvaa.
Nyt jäämme mielenkiinnolla odottamaan Kivelän seuraavaa aluevaltausta!
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/19.
Abbott on tällä hetkellä ehdolla Hugo-palkinnolle vuoden 2018 parhaana tieteis- tai fantasiasarjakuvana!
Mikki ja hukkunut meri
Disney-sarjakuvien faneja on viime aikoina hellitty useillakin Ranskassa tuotetuilla Mikki-albumeilla. Näissä julkaisuissa nimekkäät tekijät ovat päässeet leikkimään vapaasti Disney-hahmoilla. Lopputulokset – eli albumit Mikin hulluimmat seikkailut, Zombi-sumppi ja Huimapää Mikki – ovat olleet mitä mainioimpia.
Nyt settiä jatkaa Denis-Pierre Filippin kirjoittama ja Silvio Cambonin taiteilema Mikki ja hukkunut meri (Sanoma). Visuaalisesti huikaiseva teos on vieläpä ehtaa scifiä.
Suursodan jälkeisessä maailmassa korallipohjainen polttoaine, koralliini, on arvossaan. Juuri tätä ainetta Mikki, Minni ja Hessu etsivät Uralvuorten jäätiköiden uumenissa makaavasta rahtialuksen hylystä. Saaliin perässä on kuitenkin myös valtavalla ilmalaivallaan paikalle saapuva Musta Pekka. Kumpi vetää kamppailussa pidemmän korren?
Myöhemmin Mikki sukeltaa aistiohjatun sukelluspuvun avulla Merenneitojen syvänteeseen ja kohtaa kuuluisan tohtori Ykskorvan. Lopulta jopa tuntemamme todellisuus heittää volttia ja kuljettaa sankarimme maailmaan, jossa meret ovat nousseet taivaalle.
Tieteisseikkailuna Mikki ja hukkunut meri on vallan vänkää, osin jopa steampunk-henkistä menoa. Tähtiluokkaan kokonaisuuden kohottaa kuitenkin Cambonin fantastisen maalauksellinen taide. Näin yksityiskohtaisia ja mielikuvitusta kutkuttavia mahtivisioita ei tule eteen ihan joka päivä – saati edes joka vuosikymmen! Teos aivan tulvii henkeäsalpaavia kuvia, joista lähes jokainen kelpaisi sellaisenaan seinän kokoiseksi tauluksi.
Mikki ja hukkunut meri on ilman epäilyksen häivää yksi viime vuosien komeimmista sarjakuva-albumeista.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/19.
PS. Seuraavana tässä sarjassa piti olla vuorossa Lewis Trondheimin ja Nicolas Keramidasin Aku Ankka – Onnellisimmat seikkailut -teos. Se ehdittiin jopa painaa ennen kuin suurin osa painoksesta meni epähuomiossa mankeliin.
Lisää tästä absurdista käänteestä voi lukea vaikkapa Kvaakista:
Us
Näyttelijänä ja käsikirjoittajana uransa aloittanut Jordan Peele nousi kauhuohjaajien kärkikaartiin rasisminvastaisella Get Out -esikoisellaan (2017). Niinpä hänen seuraavaa elokuvaansa on odotettu kuin kuuta nousevaa. Nyt teattereihin saatu Us myös lunastaa kaikki toiveet. Tarjolla on omaperäisen tehokasta ja yllättävää kauhukuvastoa, jossa pääosanäyttelijät pääsevät loistamaan.
Parhaiten Peelen filmi toimii, jos siitä ei tiedä ennalta mitään. Niinpä tämäkin arvostelu kannattaa jättää lukematta, mikäli on lähiaikoina suuntaamassa kohti elokuvateatteria.
Adelaide (Lupita Nyong’o) on onnellisesti naimisissa Gaben (Winston Duke) kanssa. Pariskunnalla on kaksi lasta, Zora (Shahadi Wright Joseph) ja Jason (Evan Alex). Naista vaivaavat kuitenkin lapsuuden kauhukokemuksen synnyttämät pelkotilat. Tuolloin hän kohtasi Santa Cruzin rantahuvipuiston autiossa peililabyrintissa oman vääristyneen kuvajaisensa.
Muistot nousevat vahvasti pintaan, kun perhe saapuu lomailemaan Santa Cruziin. Adelaiden kammoa kasvattavat entisestään oudot ilmiöt ja selittämättömät yhteensattumat.
Lopullisesti perhe uppoaa altaan syvään päähän, kun heidän lomamökkiinsä tunkeutuu punaisiin haalareihin sonnustautunut, eläimellisesti käyttäytyvä varjonelikko – terävät sakset aseinaan.
Tästä käynnistyy pirullinen selviytymistaistelu, joka on ladattu täyteen huikeita ideoita, yllättäviä käänteitä ja tarkasti mietittyjä kuvia. Kauhusta, väkivallasta ja mustasta huumorista nyt puhumattakaan. Tapahtumien taustaselitys lentää lopulta niin hurjiin sfääreihin, että harvalla elokuvantekijällä olisi moiseen pokkaa. Peele pitää kuitenkin katsojan tiukassa kuristusotteessaan myös silloin, kun hän kurottaa loogisen järjen tuolle puolen. Ja se jos mikä on klassikon merkki.
Lukuisia huikeita hahmoja ja mieleenpainuvia kohtauksia sisältävä Us on lopullinen todiste Peelen nerokkuudesta. Vähintään yhtä kovat kehut ansaitsee Nyong’o, jonka supervahvaa roolisuoritusta ei voi kuin hämmästellä.
Jos katsot tänä vuonna vain yhden kauhuleffan, pidä huoli, että se on Us.
Toni Jerrman
Maria Turtschaninoff
Maresin voima – Punaisen luostarin kronikoita
Breven från Maresi. Krönikor från det Röda Klostret
Suom. Marja Kyrö. Tammi
Maria Turtschaninoffin itsenäisistä romaaneista koostuva Punaisen luostarin kronikoita on suomalaisen feministisen fantasian lippulaiva. Jo alkujaan hämmästyttävän korkealaatuinen sarja vain parantaa menoaan osa osaltaan.
Setin aloittanut, ja aivan ansaitusti Finlandia Junior -palkittu Maresi, on vielä selkeästi nuortenkirja. Naondel-romaanissa tapahtumat yltyvät niin julman rehellisiksi, että kirja istuu paremmin aikuislukijan käteen. Maresin voimassa palataan seesteisemmille poluille. Samalla tarinan herkkyys ja hienovaraisuus nostaa romaanin tasolle, jolle ovat aiemmin yltäneet vain Ursula K. Le Guinin myöhäistuotannon parhaat teokset.
Kirjeiden muodossa etenevän romaanin pääosassa on ensimmäisestä kirjasta tuttu Maresi. Punaisessa luostarissa vietettyjen oppivuosien jälkeen hän on palaamassa vanhaan kotikyläänsä. Intoa puhkuva nuori nainen aikoo perustaa pohjoiseen Rovasin provinssiin kautta aikain ensimmäisen koulun. Sillä se, joka osaa lukea ja kirjoittaa, pystyy hallitsemaan omaa elämäänsä ja ymmärtämään laajempia kokonaisuuksia.
Perillä Maresia odottaa kuitenkin pettymys. Perhe ottaa hänet toki lämpimästi vastaan, mutta ajatus koulusta ei herätä kylässä vastakaikua. Rovasissa on aina eletty vuodenaikojen kierron mukaan, ja töitä riittää pelloilla, metsissä ja kodeissa aivan riittämiin. Arki on ankaraa ja elämä köyhää. Mitä hyötyä kirjaviisaudesta olisi tällaisessa todellisuudessa?
Vanhoista tavoista vieraantunutta Maresia katsotaan muutenkin alta kulmain. Jopa äiti suhtautuu häneen väliin nuivasti. Eiköhän nuoren naisen olisi jo aika luopua hömpötyksistään, mennä naimisiin, perustaa perhe ja hankkia lapsia. Kuten on tehty kautta aikain.
Vuosien varrella rovaslaisten elämää ovat synkentäneet toistuvat nälkävuodet ja uuden käskynhaltijan määräämä yltiöpäinen verotaakka. Ahneen johtajan mielivalta on ajanut ihmiset velkaloukkuun ja ulos kodeistaan. Käskynhaltijan sotilaita pelätään, sillä heillä on lupa kohdella kansalaisia miten huvittaa.
Ympäristön paineessa Maresi ärsyyntyy saamattomuudestaan ja alkaa epäillä yleviä tavoitteitaan. Vuodenaikojen vieriessä hän kuitenkin oivaltaa, että myös rovaslaisista tavoista ja uskomuksista löytyy viisautta. Maailma ei ole mustavalkoinen, eikä todellisuus niin yksioikoinen kuin hän oli kuvitellut.
Maresin voima on kaunis, koskettava ja voimaannuttava romaani. Sen tunteisiin vetoava kerronta herättää henkiin sekä Rovasin luonnon että provinssia asuttavat ihmiset. Arkisen elämänmenon kuvaus kiehtoo ja vetää lukijan keskelle toista maailmaa.
Tarinan lomassa Turtschaninoff käsittelee monia kysymyksiä aina naisten alistetusta asemasta yhteisöjen sosiologiaan ja maanläheisestä elämästä valistuneeseen vallankäyttöön. Maresi joutuu vaikeiden valintojen eteen ja saa huomata, että rakkaiden ihmisten tuki ja turva ovat lopultakin jokaisen sankarin tärkein voimavara.
Jos tällä upealla suurromaanilla ei irtoa vähintään Kuvastaja-palkintoa, niin maailmankirjat ovat todella sekaisin.
Toni Jerrman
Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/19.
Captain Marvel
Aika monta elokuvaahan siihen meni, mutta vihdoin Marvel-studio on saanut valkokankaille oman ihmenaisensa. Ja hän on niin tulinen ilmestys, että tästä lähin Teräsmies kelpaa enää märäksi rätiksi.
Laajaa galaktista imperiumia pyörittävät kreet ovat omien sanojensa mukaan jalo sankarisoturien rotu. Heidän pahimpina vihollisinaan esitellään muotoaan muuttavat skrullit, jotka soluttautuvat salaa kreeden hallitsemille planeetoille.
Vers (Brie Larson) kuuluu kree-soturien eliittijoukkoon. Hän on kuitenkin eksyksissä itsensä kanssa, sillä hän muistaa elämästään vain viimeiset kuusi vuotta. Lisäksi häntä vaivaavat unet tuntemattomilta taistelukentiltä – sekä muistojen sirpaleet aivan toisenlaisesta elämästä.
Erinäisten käänteiden jälkeen Vers päätyy 1990-luvun Maapallolle metsästämään paikalle kurvannutta skrull-ryhmää. Muodonmuuttajat etsivät naista, joka on kehittänyt vallankumouksellisen valonnopeusmoottorin. Ja sehän ei saa päätyä skrullien käsiin.
Filmin hauskimpana oivalluksena Vers saa Maassa kumppanikseen SHIELD-järjestöä johtavan ”nuoren” Nick Furyn (Samuel L. Jackson). Asetelmasta revitään irti sekä hupia että Marvel-elokuvien sisäpiiriviittauksia. Onhan kyseessä ensimmäinen kerta, kun Fury kohtaa supersankareita ja avaruusmuukalaisia. Hitusen tilaa saa myös toinen vanha kehäkettu, agentti Coulson (Clark Gregg).
Tarinan edetessä luvassa on niin asetelmat mullistavia yllätyskäänteitä kuin Versin menneisyyden esiinperkausta. Samalla Vers löytää sekä voimansa että todellisen minänsä.
Anna Bodenin ja Ryan Fleckin ohjaama Captain Marvel on pääosin toimivaa, scifi-henkistä supersankariviihdettä. Hetkittäin kerronta tosin löysäilee televisiosarjamaisissa kuvioissa tai juuttuu turpakarkeloihin, mutta silti kokonaisuus asettuu plussan puolelle.
Ansio elokuvan onnistumisesta on pitkälti Brie Larsonin harteilla. Hän tulkitsee Versiä pienieleisen hyväntuulisesti, joten hahmon voimaannuttavaa kehitystä on ilo seurata. Veikeää huumoriakaan unohtamatta.
Lisäpisteitä leffa saa hyvästä musiikkiraidasta sekä yhdestä elokuvahistorian parhaista kissarooleista.
Toni Jerrman – 3 tähteä
Sandman Deluxe 8
Neil Gaiman on nerokas tarinankertoja. Tästä käy hyvänä osoituksena se, että vaikka amerikkalainen sarjakuva on kehittynyt viimeisen parinkymmenen vuoden aikana huimin harppauksin, ovat 1990-luvun alusta kotoisin olevat Sandman-sarjakuvat yhä täyttä timanttia.
Gaiman on aina ollut parhaimmillaan lyhyissä tarinoissa. Ja juuri tällaisista elämänviipaleista saamme nauttia Sandman Deluxe 8 -kokoelmassa (RW).
Todellisuusmyrskyn seurauksena mystiseen Maailmainlopun majataloon eksyy sekalainen seurue ihmisiä ja muita olentoja. Matkalaiset saapuvat useilta aikakausilta ja monista eri ulottuvuuksista. Myrskyn laantumista odotellessaan he kertovat toisilleen tarinoita – sillä juuri tarinat, myytit ja unet elävät senkin jälkeen, kun todelliset maailmat loppuvat.
Kirjan ensimmäinen narratiivi kertoo rutiineihinsa juuttuneesta toimistotyöläisestä. Hän eksyy kotimatkallaan autioon kaupunkiin, jossa tiet ja rakennukset muuttavat jatkuvasti muotoaan. Onko hän päätynyt unten kaupunkiin vai kaupungin uneen? ”Ehkä joku päivä palaan valveeseen. Etsin oikeasta kaupungista tuttua katua. Ja kun osun kohdalle, kävelen sitä pitkin takaisin oikeaan maailmaan. Sitä toivon ja rukoilen.”
Myöhemmin teoksen sivuilla tulee vastaan mm. keijujen kuningattaren kujeileva lähetti, joka sotkee vallanhimoisen kirkollisen johtajan suunnitelmat, sekä menneen maailman purjealuksiin rakastunut laivapoika, joka kohtaa useammankin ihmeellisen kulkijan.
Teoksen kenties vaikuttavimmassa jaksossa tutustutaan Lyijyhilseen Nekropolis-kaupungin asukkaisiin. He huolehtivat kuolleista ja siitä, että nämä saavat arvoisensa kohtelun. Niinpä heillä riittää sekä koskettavia että fantastisia tarinoita muisteltavakseen.
”Muistan, kuinka tulin raatoproomulla Lyijyhilseeseen oppipojaksi. Äiti oli lähettänyt minut joelle isän ruumiin kanssa. Hän oli varmistanut hartaan toiveensa, hautapaikan Nekropoliksessa, lupaamalla minut tänne syntymäni hetkellä.”
Itse Sandman, tuo tarujen ruhtinas, ja hänen sukunsa esiintyvät kirjassa vain sivuosissa. Mutta ilman heitä nämäkään tarinat eivät olisi koskaan käyneet toteen.
Maailmainlopun majatalo on legendojen aarreaitta. Taianomainen kooste kokoaan suurempia narratiiveja, jotka resonoivat lukijan alitajunnan ja kertomataiteen klassikoiden sävellajeissa.
Gaimanilla on ilmiömäinen taito luoda lyhyissäkin tarinoissa kokonaisia maailmoja, joita kansoittavat aidosti inhimilliset hahmot ja joissa koetaan mielikuvitusta soittelevia tapahtumia. Parhaimmillaan hän lataa yhteen lauseeseen enemmän tunnetta ja ihmeen tuntua kuin moni muu kirjailija kokonaiseen romaaniin.
”Sfäärien musiikin säestämänä jätit astelivat taivaankannen halki, taakka harteillaan, hitaasti kuin aika itse.”
Tässä kokoelmassa Gaimanin tukena on laaja piirtäjäkaarti. Kehystarinan taiteesta vastaa aina yhtä mestarillinen Bryan Talbot. Hänen ohessaan kirjaa ovat kuvittaneet mm. Michael Zulli, John Watkiss ja Vince Locke. Tekijäryhmän toisistaan poikkeavat tyylit korostavat hienosti sisäkkäisistä kertomuksista koostuvan teoksen rakennetta.
Kirjasta löytyy myös kiehtovaa bonusmateriaalia. Gaimanin käsikirjoittama ja Dave McKeanin kuvittama Kala kuivalla maalla -sarjakuva on kuin sanoiksi ja kuviksi käännetty uni. Lisäksi tarjolla on eri taiteilijoiden näkemyksiä Unten herrasta.
Sandman Deluxe -sarja on suomeksi käännetyn sarjakuvan aatelia.
Toni Jerrman
Ennakkotietona kerrottakoon, että Tähtivaeltaja 1/19 on yhä painon hallussa, joten numero ilmestyy maaliskuun aikana.
Tästä linkistä aiempiin Sandman Deluxe -arvioihin.
Marko Hautala
Leväluhta
Tammi
Kauhun ystävä odottaa Marko Hautalan uutta romaania aina kuin kuuta nousevaa. Odotus palkitaan, sillä Leväluhta tarjoaa juuri sitä piinaavaa jännitystä ja puhuttelevia teemoja, joista Hautala tunnetaan.
Meerillä pitäisi olla kaikki hyvin, muttei ole. Epämääräinen tunne saa hänet pakenemaan kerrostaloarjesta miehen ja lapsen luota, karkaamaan takaisin lapsuudenkotiin pohtimaan elämäänsä. Lapsuudenkoti, omakotitalo lähellä Leväluhdan soista lähdettä, ei kuitenkaan ole kummoinen turvapaikka. Isä on kuollut hämärissä olosuhteissa jo vuosia sitten, Lari-veli on suljetulla osastolla ja yksin talossa asuva äiti haurastunut puhumattomaksi vanhukseksi. Mutta jostain on alettava purkaa mennyttä, jotta Meeri voi kohdata nykyisyyden.
Pikkupaikkakunnan umpimielisyys. Leväluhdan suokalmisto, jonka mysteeri ei lakkaa houkuttelemasta. Sukupolvien yli ulottuva rikkinäisyys, leviävä rihmasto, josta ei pääse eroon. Meeri ei tunne kuuluvansa mihinkään – eikä niin kai tuntenut isä tai velikään.
Kudelmaan sekoittuvat nuoruuden takaumat. Välillä seurataan Larin tarinaa, sisarusten nuoruusvuosia, tärkeitä ensimmäisiä tyttö- ja poikaystäviä, alkoholia ja black metallia. Osuutensa on myös Meerin vanhalla kaverilla Jyrillä, biologilla, joka on hänkin palannut jostain syystä juuri samoihin aikoihin lapsuusmaisemiin. Mikä heitä vetää Leväluhdan luokse? Entä mikä on outo esine, jonka Meeri löytää Larin huoneen kolosta?
Hautala tavoittaa viiltävästi hahmojensa sielunmaiseman. He ovat levottomia ulkopuolisia, jotka kaipaavat epätoivoisesti rauhaa, hyväksyntää tai edes totuutta. Niitä etsiessään Meeri joutuu kaivautumaan syvälle menneisyytensä, repimään auki omat ja muiden haavat.
Leväluhta hyödyntää myös yliluonnollisen kauhun elementtejä, mutta juuri vahva psykologinen puoli tekee tästäkin Hautalan teoksesta niin oivan. Jokainen lukija tunnistaa romaanin ristiriitoja synnyttävän perisuomalaisen vaikenemisen kulttuurin, ongelmien lakaisemisen maton alle, vaateen olla niin kuin muutkin.
Tätä kaikkea on Suomi-gotiikka parhaimmillaan. Voiko menneisyyttä paeta tai auttaako sen kohtaaminen? Kohtalon koura tarttuu niihin, jotka yrittävät lähteä, rimpuilevat turhaan irti. Romaania lukiessaan päätyy seisomaan oman metaforisen Leväluhtansa äärelle, halusi tai ei. Lue, niin tiedät, mitä lähteen silmästä katsoo takaisin.
Kaisa Ranta
Ennakkotietona kerrottakoon, että Tähtivaeltaja 1/19 on tällä hetkellä painon hallussa, joten numero ilmestyy maaliskuun aikana.
Alita: Battle Angel
Suomessa Gunnm-nimellä julkaistu Yukito Kishiron scifi-manga on genrensä kirkkaimpia tähtiä. Robert Rodriguezin ohjaama ja James Cameronin & kumppaneiden kirjoittama amerikkalainen elokuvaversio ei vedä vertoja alkuperäiselle sarjakuvalle. Mikään pannukakku se ei kuitenkaan ole.
Alita: Battle Angel sijoittuu aikaan, jolloin Maan tuhonneesta mullistuksesta on kulunut 300 vuotta. Mahtavista taivaskaupungeista on jäljellä enää yksi, toiviotähtenä loistava Zalem. Sen alla sijaitsevan Iron Cityn rauniossa asuvalle työläiskansalle paikka näyttäytyy tavoittamattomana onnelana.
Zalem mättää jätteensä Iron Cityn keskellä sijaitsevalle kaatopaikalle. Sieltä kyberkirurgi Ido (Christoph Waltz) löytää Alitan (Rosa Salazar) jäänteet. Hän liittää ne alunperin tytärtään varten rakentamaansa kyborgivartaloon. Herätessään jälleen henkiin Alita ei muista mitään menneisyydestään. Alkuun hän onkin kuin viaton lapsi, joka ihmettelee uutta maailmaa.
Tätä ei kestä kuitenkaan pitkään, sillä Iron City on tyly kaupunki, jossa vahvat hallitsevat heikompia. Erinäisten väkivaltaisten käänteiden jälkeen käy selväksi, että Alitalla on sisäsyntyinen taistelulajien taito. Mutta tulisiko kykyjä käyttää armottomana palkkionmetsästäjänä vai peltiä rusikoivan Moottoripallo-lajin kisailijana?
Näiden pohdintojen rinnalla Alita yrittää avata omaa menneisyyttään ja löytää elämälleen tarkoituksen. Pelissä on myös kaiken syövä rakkaus renttumaiseen Hugo-poikaan (Keean Johnson), jonka suurin unelma on päästä Zalemin yltäkylläisten patojen ääreen. Lisäksi tapahtumien taustalla vaikuttavat mm. Moottoripallo-kisoja masinoiva kylmäpäinen Vector (Mahershala Ali) sekä Alitalle katkera metsästäjä-soturi Zapan (Ed Skrein).
Elokuvan tarinaa on sarjakuvaan verrattuna tiivistetty ja muokattu. Monet alkuperäisen kertomuksen oleellisimmat piirteet ovat silti jäljellä. Tosin vain kokonaisuuden alkupäästä, sillä filmin lähtökohtana ovat olleet pokkarisarjan ensimmäiset jaksot.
Aineksista on leivottu pääosin jouheva tarina, jossa tilaa saavat niin tunteet, juonittelut kuin toimintakin. Tähtiä ropisee erityisesti elokuvan visuaaliselle toteutukselle. Iron City ja sitä asuttavat ihmiskonehybridit näyttävät juuri niin reheviltä kuin toivoa saattaa. Näin monenlaisia, ihastuttavan rupuisia konevartaloita ei muualla ole nähty. Hulppeasti pelittävät myös Moottoripallo-kohtaukset, joissa on vauhtia ja vimmaa koko rahan edestä.
Filmin ainoa isompi ongelma on koko touhun keskiössä. Päätös toteuttaa Alita animoituna, jotta hänestä saataisiin suurisilmäisen manga-nuken näköinen, menee rytinällä metsään. Kun päähenkilön kasvot synnyttävät katsojassa pahoinvointia, on hänen tarinaansa vaikea uppoutua. Jos kuiskaan korvaasi sanaparin outo laakso, tiedät varmasti mistä on kyse.
Tokihan tämän kaiken voi selittää sillä, että kyseessä on keinotekoinen kyborgi, mutta se ei poista kokemuksen epämiellyttävyyttä.
Mikäli elokuva menestyy lippuluukuilla, on jatkoa varmasti luvassa, sillä Alitan tarinassa on vielä paljon kerrottavaa. Toivottavasti siihen mennessä myös ihmiskasvojen animointitekniikka kehittyy entistä paremmaksi.
Toni Jerrman – 3 tähteä
tähtivaeltajablogi 