Rendel
”Raja hyvän ja pahan välillä olen minä. Minä en lopeta tai pysähdy.”
Jesse Haajan idea siirtää lapsena kehittelemänsä sarjakuvasankari valkokankaalle lähti lentoon lähes varkain. Alkuun tarkoitus oli tehdä ainoastaan lyhytfilmi. Ajatus ensimmäisestä suomalaisesta supersankarielokuvasta innosti kuitenkin niin monia tahoja, että pian Haaja huomasi työstävänsä aiheesta kokopitkää elokuvaa.
Parin vuoden rääkin jälkeen noin 1,5 miljoonan euron budjetilla tuotettu Rendel on lopulta valmis. Ja vaikka kyseessä on ohjaajansa esikoiselokuva sekä suomalaisittain aivan uusi aluevaltaus, näyttää lopputulos pirun hyvältä.
Tarinansa puolesta Rendel toistaa suhteellisen uskollisesti genren kliseitä. Kankaille marssitetaan jälleen kerran synkkä kostaja, jonka tekoja motivoi traumaattinen kokemus.
Hahmona Rendel onkin eräänlainen kotikutoinen Suomi-Batman. Tosin ilman miljonääriplayboyn teknisiä hilavitkuttimia sekä vuosikymmenten taistelukoulutusta. Myös filmin väkivalta on ankarampaa, iholle käyvempää kuin Lepakkomiehen kohdalla on yleensä totuttu. Maailma on rujo ja ruumiita tulee roppakaupalla.
Rendelin vastavoimana elokuvassa toimii rikollispiirien johtama VALA-suuryritys. Se on kehittänyt rokotteen, jota on tarkoitus myydä kolmannen maailman markkinoille, vaikka aineen vaaralliset haittavaikutukset ovatkin firman tiedossa.
Suomen päässä asioita junailee armoton bisnespomo Erola (Matti Onnismaa). Käytännön toimia pyörittää hänen Rotikka-poikansa (Rami Rusinen), jonka pistoolisormi on äärettömän herkässä. Siinä vaiheessa, kun nyrkkien pitää puhua, peliin astuu lihaksikas Lahtaaja (Renne Korppila).
Kun yönmusta Rendel (Kris Gummerus) ryhtyy tappamaan VALA:n kätyreitä ja tuhoamaan heidän rokotelähetyksiään, menee Rotikaltakin sormi suuhun. Lopulta paikalle on kutsuttava ulkomaalainen palkkatappajatiimi, jotta kiusallisesta oikeudenpuolustajasta päästään eroon.
Perusjuonen lomassa kerrotaan takaumina Rendelin traaginen synnyintarina, joka muovaa onnellisesta perheenisästä varjoissa vaanivan nyrkkisankarin.
Filmin hauskinta antia ovat pahishahmojen perisuomalainen partaäijäily, jonka erityisesti Rotikka kohottaa potenssiin kymmenen. Tämä isänsä päähän potkima renttu yrittää parhaansa ollakseen mahdollisimman kova jätkä, mutta eipä se paljon auta, kun kaikki menee jatkuvasti pieleen. Rotikka on täydellinen kusipää, mutta vaikea häntä on edes hitusen olla sympatiseeraamatta.
Elokuvan suorasukaisesta huumoripuolesta vastaavat puolestaan pari Rotikan vähä-älyistä kätyriä, joista ei ole kunnon roistoiksi sitten niin millään.
Itse Rendeliin tuo hitusen salaperäisyyttä hänen seurassaan viihtyvä Marla (Alina Tomnikov), joka saattaa olla tai saattaa olla olematta päähenkilön mielikuvituksen tuotetta. Muuten Rendelin rooli on lähinnä olla viileän kasvoton kostonenkeli, joka takoo pahiksia kanveesiin.
Juuri taistelukohtauksissa leffa onnistuukin parhaiten. Näyttävästi toteutetut turpakäräjät on sekä ohjattu, näytelty että leikattu tehokkaan iskevästi. Lätty lätisee kovempaa ja taidokkaammin kuin monissa ulkomaalaisissa genre-elokuvissa, mitä voi jo pitää aikamoisena saavutuksena.
Älyn jättiläiseksi Rendeliä on paha kutsua, mutta omassa nihilistisessä tyylilajissaan se on yllättävänkin onnistunut elokuva. Juoni toki tökkii paikka paikoin ja tapahtumapaikkojen paletin pienuus häiritsee, mutta silti tästä on hyvä jatkaa entistä laajemmille kanvaaseille.
Toni Jerrman