Manos: The Hands of Fate

Ed Wood on kalkkunaelokuvateollisuuden suurin sankari. Oman tukevan paikkansa alan historiikeissa ansaitsee myös Harold P. Warren, jonka loistelias filmiura jäi vain yhteen ohjaukseen. Manos: The Hands of Fate (1966) on kuitenkin sen luokan tumpelointia, että se istuisi saumattomasti myös Woodin filmografiaan.

Leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen kuluu kameran seuratessa autoilevaa pariskuntaa. Michael (Warren itse), vaimo Margaret (Diane Mahree) ja pikkutytär Debbie (Jackey Neyman) hoilaavat lastenlauluja ja kiistelevät matkareitistä körötellessään pitkin syrjäisiä hiekkateitä. Tarinan mitättömyyttä korostavat leikkaukset urheiluautossa pussaileviin nuorukaisiin, joita poliisit käyvät tämän tästä kiusaamassa.

Juonenriekale nytkähtää liikenteeseen, kun aviopari päätyy illan pimetessä tyhjästä ilmestyneelle talonrähjälle. Mökin ovella tutisee Igorin ja Renfieldin pilakuvaversio Torgo (John Reynolds). Klenkkaava, ympärilleen tauotta pälyilevä partaheppu ilmoittaa huolehtivansa talosta Mestarin poissaollessa. ”Hän on lähtenyt tästä maailmasta, mutta on aina luonamme, missä ikinä kulkeekin.” Todellisuudessa Mestari (Tom Neyman) on päivätorkuilla kellarissa yhdessä paikoilleen jähmettyneen vaimokatraansa kanssa.

Torgon ja Margaretin vastustelusta huolimatta Michael päättää, että perhe majoittuu yöksi taloon. Kaatopaikalle kuuluvan rötiskön olohuoneessa kauhistellaan pahaenteistä maalausta, joka esittää Mestaria ja tämän helvetinhurttaa. Repliikkejään toisteleva tärinätalonmies myös ilmoittaa, että Mestari on ihastunut Margaretiin ja haluaa tämän tuoreimmaksi vaimokseen. Mutta Torgopa ei aio antaa naista isännälleen, vaan haluaa pitää tämän itsellään.

Tässä vaiheessa aviopari ryhtyy pohtimaan paikalta poistumista, mutta valitettavasti auto on tehnyt tenän eikä suostu enää käynnistymään. Puhelintakaan ei mökistä löydy, sillä maestro ei hyväksy moderneja hilavitkuttimia. Niinpä pariskunnan on pakko vetäytyä makuuhuoneeseen nukkumaan.

Lopulta Mestarikin päättää näyttäytyä. Hän kohoaa kivipaadeltaan ja ryhtyy latelemaan rukouksia Manos-jumalalle. ”Oi sinä alkukantaisen pimeyden olento. Sinä, joka asustat maailmankaikkeuden ytimessä, yön pimeässä kuilussa. Sinä lahjoitit uskollisille palvelijoillesi ikuisen elämän. Pyhän Manoksen tahto tullaan täyttämään.”

Loitsutessaan Mestari levittelee jatkuvasti käsiään paljastaakseen mustan kaapunsa punaiset sormikuviot. Ele on mitä ilmeisimmin tarkoitettu uhkaavaksi. Paljon pelottavampia ovat kuitenkin näyttelijän liimatukka ja tekoviikset. Mielipuolisen kahjosta toljotuksesta nyt puhumattakaan.

Mestarin vanavedessä heräävät myös hänen valkoisiin huntuihin sonnustautuneet vaimonsa, jotka ryhtyvät saman tien kälkättämään ja nalkuttamaan yhteen ääneen. Väittelyn pohjalla siintävät kysymykset siitä, tarvitseeko sandaalisiippa enää yhtään vaimoa lisää ja pitäisikö kutsumattomien vieraiden tyttölapsi tappaa vai ei. Riita yltyy lopulta maailman surkeimmaksi leikkipihatappeluksi, jossa huntuneitokaiset pyörivät pöllyävällä hiekalla minuuttikaupalla. Sillä välin maestro kurittaa omapäistä Torgoa tuimalla katseella. Ja hohottaa sairaalloisesti. Lisäksi hän ilmoittaa olevansa permanentti.

Saadakseen alaisensa takaisin kuriin ja herran nuhteeseen Mestari päättää, että sekä Torgo että vaimoista vanhin uhrataan Manokselle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tapettavia silitellään ja läpsitään ja heidän silmiensä edessä vatkataan sormia. Kuten arvata saattaa, moiseen kohteluun ei kuolisi edes likainen karvamatto.

Rituaalipelleilyn aikana Michael perheineen on ehtinyt paeta paikalta. Älykköinä he kuitenkin päättävät palata talolle, koska Margaret ei tykkää juoksennella pimeässä. Ja kuis ollakaan, Mestari ilmestyy heti ovelle heitä vaanimaan. Yllättäen Michael kaivaa taskustaan aseen ja ampuu Manoksen palvelijaa naamatauluun.

Onko Mestari voitettu? Eikö hän olekaan kuolematon? Uskoo, ken tahtoo. Varmemmaksi vakuudeksi esiin rullataan vielä pitkä epilogi, joka kertoo, kuinka tässä kaikessa kävikään.

Manos: The Hands of Fate on hellyttävän kömpelö elokuvan irvikuva. Juonellisesti ja kerronnallisesti se on täyttä puppua. Amatöörimäisyys paistaa esiin joka rakosesta. Hurmos elokuvan äärellä onkin lähes täydellinen. Jos herra Warren ei olisi jo ehtinyt kuolla, olisin heti lahjoittanut hänelle kolme euroa seuraavaa mestariteosta varten.

Manos on ikuinen! Tästä käy todisteena myös vuoden 2010 Jyväskylän Finncon, jossa punasormikaapuun sonnustautunut Mestari kulki julkeasti ihmisten ilmoilla kauhua kylvämässä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/11.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!