Toni Jerrman

Elokuvat – Brainiac

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

BrainiacKansiWEB

Brainiac
aka El barón del terror
(dvd)

Meksikosta kajahtaa! Ihan siitäkin huolimatta, ettei Brainiac (1962) ole kaikkien aikojen oudoin kauhuelokuva – kuten leffan dvd-julkaisu suureen ääneen väittää. Mutta kyllä tämän kanssa hippulat vinkuu vilpittömän iloisesti.

Chano Uruetan ohjaama elokuva käynnistyy vuodesta 1661. Meksikon pyhän tuomioistuimen mustakaapuiset inkvisiittorit syyttävät paroni Vitelius d’Esteraa (Abel Salazar) noituudesta, harhaoppisuudesta ja naisten vokottelusta. Pitkään jatkuneista kidutussessioista huolimatta paroni ei ole suostunut tunnustamaan rikoksiaan, joten hänet tuomitaan poltettavaksi elävältä.

Tämä ei d’Esteraa hetkauta, vaan hän taikoo kahleensa olemattomiin ja marssii omin jaloin roviolle. Kun liekit ympäröivät miehen, taivaalle ilmestyy komeetta, jonka valossa paroni julistaa palaavansa 300 vuoden päästä kostamaan. Sitten hän katoaa kuin tuhka tuuleen.

Brainiac2WEB

Kolmen vuosisadan päästä komeetta pöllähtää jälleen näkyville ja paroni palaa maan päälle. Sitten hän ryhtyy täyttämään lupaustaan. Jostain täysin selittämättömästä syystä muuten niin tyylikäs d’Estera muuttuu aina ennen tappokeikkoja äärimmäisen rumaksi hirviöksi. Ja tämä hahmo on todellakin näkemisen arvoinen.

Paronin monsteriversiolla on valtavat korvat, kyömynenä ja torahampaat sekä kahteen putkisormeen päättyvät kädet ja pitkä kaksihaarainen kieli. Iskemällä kielen uhriensa niskaan hän kykenee imemään näiden aivomassan ulos kallosta. Pian paronilla onkin kokonainen kulhollinen aivoja, joita voi aina halutessaan käydä massuttamassa!

Brainiac1WEB

Paronin murhaoperaatioita helpottaa hänen kykynsä hypnotisoida kohteensa. Tämä taito ilmaistaan heijastamalla d’Esteran kasvoille välkkyvä valokeila. Näin myös katsoja tietää jo ennalta, että pian edessä on muodonmuutos herrasmiehestä hirviöksi.

Elokuvan muihin keskeisiin henkilöihin lukeutuvat outoa komeettailmiötä ihmettelevä pariskunta sekä aivottomia kuolemantapauksia tutkiva poliisipari – joista toinen on tietenkin onneton tohelo. Filmin huikeassa lopetuksessa lakia ja järjestystä ylläpitävä kaksikko ilmestyy paronin linnaan liekinheittimiä heiluttaen!

Brainiac5WEB

Brainiac on monessakin mielessä ihastuttavan kahjo tapaus. Jo ristiriita onnettoman kuminaamamonsterin ja filmin muuten suht asiallisen ilmeen välillä on riemastuttava. Eikä homma muutenkaan käy tylsäksi kuin hetkittäin.

Mutta kuinka paljon leffan hulluudesta on tarkoituksellista ja kuinka paljon silkkaa kädettömyyttä? Ainakin Brainiacista esseen kirjoittanut ”Casamiro Buenavista” on sitä mieltä, että ohjaaja ei missään vaiheessa edes tarkoittanut filmiä vakavasti otettavaksi, vaan veti koko touhun läpi kieli poskella läpättäen.

Brainiac rulettaa!

Leffa ••••
Kuva ••••
Lisät •••

Elokuvaa esittelevän esseen ja muutaman tekstimuotoisen tekijäbibliografian ohessa mm. kymmenkunta still-kuvaa ja mainosjulistetta sekä ”Kirb Pheelerin” kommenttiraita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Brainiac4WEB

Uutiset – Tähtivaeltajan paras lukujuttu 2017

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , , , , , , ,

TVkannet23WEB

Tähtivaeltajan paras lukujuttu 2017

Vuodenvaihteen kunniaksi järjestimme lähinnä Facebookin ja Twitterin kautta leikkimielisen lukijaäänestyksen, jossa etsittiin Tähtivaeltajan parasta lukujuttua vuodelta 2017. Äänestettäväksi valittiin kymmenkunta juttukokonaisuutta, joista lukijat saattoivat valita oman suosikkinsa.

Määräaikaan mennessä ääniä kertyi yli viisikymmentä eli kyselyyn osallistui noin prosentti lukijoistamme. Pienestä otannasta huolimatta tulokset lienevät suhteellisen suuntaa-antavia. Yksikään ehdokkaista ei jäänyt ilman ääniä, mutta kaksi suosikkia nousi listalta kirkkaasti esiin.

Eli Tähtivaeltajan vuoden 2017 parhaat juttukokonaisuudet olivat lukijoiden mielestä numerossa 2/17 julkaistu Grimdark-katsaus sekä numeron 3/17 Ken Liu -esittely. Molemmat keräsivät tasan 14 tykkäystä, eli yhteensä lähes puolet annetuista äänistä.

Aleksi Kuution, Markus Harjun ja Jukka Halmeen toteuttama, yli 20-sivuinen Grimdark-kokonaisuus sisälsi aihetta käsittelevän laajan artikkelin, useita kirjailijaesittelyitä (mm. Steven Erikson & Joe Abercrombie), Mark Lawrencen haastattelun sekä Lawrencen novellisuomennoksen.

Shimo Suntilan tasan 20-sivuinen Ken Liu -kattaus koostui puolestaan useaan kertaan palkitun kirjailijaneron kattavasta esittelystä, oivaltavasta haastattelusta sekä hauskasta novellista.

Kolmanneksi kisassa kapusi selvällä erolla takaa-ajajiinsa Toni Jerrmanin lähes 20-sivuinen Sarjakuvavuosi 2016 Amerikassa -artikkeli, joka ilmestyi Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/17.

Ohessa vielä Facebook-linkki tulosten julkistustilaisuuteen:

Kannattaa katsoa ja nauttia halmeen hauskoista kuutioista!

Sarjakuvat – Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

Kvaak-sarjakuvafoorumin noin 80 käyttäjää ovat äänestäneet viime vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi ranskalaisen Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy -albumin. Teosta kehutaan hyvin ajassamme kiinni olevaksi sarjakuvaksi, jossa jako hyviin ja pahoihin ei ole yksiselitteinen.

Valinnan kunniaksi julkaisemme nyt blogissa alkujaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17 ilmestyneen arvostelun kyseisestä laatusarjakuvasta.

MaggyGarrissonKansiWEB

Lewis Trondheim & ja Stéphane Oiry:
Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy

”Sataa kuin paskatautisen norsun ahterista.”

Sinisen Jänis on uusi suomalainen kustantamo, joka on erikoistunut eurooppalaisen sarjakuvan julkaisemiseen. Firman toinen sarja-aloitus vie lukijat tuoreen eurosarjakuvan pariin. Tuotteliaan Lewis Trondheimin käsikirjoittama ja Stéphane Oiryn piirtämä Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy sai Ranskan ensi-iltansa vuonna 2014.

Lontooseen sijoittuvan sarjakuvan päähenkilö on hitusen pulska ja kovin tavanomaisen oloinen Maggy. Pari vuotta jatkuneen työttömyysjakson jälkeen hän saa vihdoin kiinni uudesta urasta. Tosin rähjäisen ja viinaanmenevän yksityisetsivän sihteerinä toimiminen ei ole hommista hohdokkain. Varsinkin kun keikkaa ei todellakaan pukkaa.

Rahapulassa kärvistelevä Maggy on kuitenkin sen verran aikaansaava, että hän osaa tarvittaessa ottaa aloitteen omiin käsiinsä. Kadonneen kanarialinnun ja varastetun krikettipallon löytäminen sujuvatkin kuin käden käänteessä, kunhan käyttää epätavallisia tutkintakeinoja. Siinä sivussa Maggy tutustuu nuoreen naispoliisiin, jonka kanssa on kiva istua iltaa paikallisessa pubissa.

MaggyGarrisson1WEB

Kepeä kerronta saa hitusen tummempia sävyjä, kun yksityisetsivä mukiloidaan sairaalakuntoon ja sormien ruhjomiskykyjään mainostavat kovanaamat ilmaantuvat Maggyn ovelle. Säyseältä vaikuttava sankarimme ei silti jää edes näissä tilanteissa neuvottomaksi. Ei vaikka juonikuvioon on luvassa ilkeitäkin tvistejä.

Trondheimin ja Oiryn luomus ihastuttaa monin tavoin. Sen häröilemätön kerronta etenee rauhallisesti, mutta silti mukaansatempaavasti. Lämminhenkisesti kuvatut henkilöhahmot maistuvat aidoille ihmisille – ketään heistä ei ole väännetty väkisin tyypillisten hyvisten tai pahisten muotteihin.

Sarjakuvan melankolisuutta korostaa staattinen kuvajaottelu, joka nojaa pitkälti kahdentoista samankokoisen ruudun sivutaittoon. Tämä mahdollistaa myös kerronnallisen ajan hidastamisen ja tv-sarjamaisen visuaalisuuden, kun lähes toisteiset kuvat jäävät pyörimään yhden pienen hetken ympärille.

Kokonaisuuden kruunaa Oiryn huolellinen piirrostyö, joka istuu täydellisesti sekä sarjan sisältöön että sen yleistunnelmaan.

Maggy Garrisson on tämän sarjakuvavuoden positiivisimpia yllättäjiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.

MaggyGarrisson2WEB

Kirjat – Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

JaaskelainenVaaranKissanPaivaWEB

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena

Väärän kissan päivä on moneen otteeseen palkitun Pasi Ilmari Jääskeläisen neljäs romaani. Se sukeltaa syvälle oikeiden ja väärien muistojen labyrinttiin, menneisyyden sokkeloiseen kummitustaloon.

Kirjan kertojana toimiva Kaarna on keski-ikäinen kaupunkisuunnittelija. Vanhemmilla päivillään hän on palannut takaisin lapsuutensa kotiseuduille, Marrasvirralle, jossa hän toimii kaupungin pääinnovaattorina. Marrasvirta on mieleenpainuva sekoitus historian eri kerroksia, myyttisiä vanhoja kivitaloja, maagisia puistoja ja katseita vältteleviä kujia.

Romaanin nykyhetkessä Marrasvirralla vietetään karnevalistista syysfestivaalia, jolloin kaupungin kadut ovat täynnä värikkäitä myyntikojuja, musikantteja ja naamiaisasuisia ihmisiä. Illemmalla ohjelmassa ovat Kaarnan puhe uuden Keskuspuiston juhlallisuuksissa sekä hänen Minerva-vaimonsa kokoaman Stasi-näyttelyn avajaiset. Itä-Saksan salaisen poliisin Suomi-operaatioista kertovassa näyttelyssä on tarkoitus paljastaa valokuva, joka tuo julki pahamaineisen saksalaisvakoojan ja Marrasvirran tärkeimmän vaikuttajan, lääketehtailija Engel Langin, salatun yhteydenpidon.

Kaarnan päivä kääntyy kuitenkin mutkikkaaksi kujanjuoksuksi. Hän saa puhelun Kirsikkapuiston hoivakodista, jossa hänen dementoitunut äitinsä on hoidettavana. Kansainvälisestikin tunnettu psykoterapeuttiäiti on iän karttuessa menettänyt muistinsa. Nyt kaupungin vilkkaille kaduille kadonnut nainen on päänsisäisellä aikamatkalla menneisyytensä uumenissa.

Samalla kun Kaarna etsii äitiään, esiin purkautuvat hänen omat muistonsa lapsuudesta. Tarinan edetessä nämä muistikuvat asettuvat yhä epäilyttävämpään valoon, kun Kaarna törmää ihmisiin, joilla on aivan erilainen käsitys hänen vuosien takaisista teoistaan. Onko Kaarna siis epäluotettava kertoja vai onko taustalla jotain paljon synkempää? Piileekö Kaarnan hyvän ihmisen kuoren alla pirullinen psykopaatti? Mikä on totta, mikä valhetta?

Jääskeläinen pyörittää valtavaa vihjeiden, viittausten, salaisuuksien ja paljastusten palettiaan varsin taitavasti. Mukaan vyöryy jatkuvalla syötöllä uusia yllättäviä käänteitä ja salapoliisityötä vaativia arvoituksia. Kaarna toteaakin itsetietoisesti olevansa kuin murhattoman mysteeridekkarin juonikuvioon juuttunut etsivä.

Romaanissa riittää mielenkiintoisia aineksia muutamankin teoksen edestä, eikä kirjailija anna konventioiden rajoittaa ideoidensa tulvaa. Niinpä kuvaston keskeisiin elementteihin lukeutuvat mm. kaikkialla vaanivat, uhkaavasti mutatoituivat kissat sekä salaperäiset mielenhallintaoperaatiot. Star Trekin hengestä nyt puhumattakaan.

Tunnelmiltaan romaani liikkuu sujuvasti pienieleisen jännityksen, hetkittäisen kauhun, haikean nostalgian ja maagisen sadunomaisuuden ristivedossa.

Kaikesta tästä huolimatta Väärän kissan päivä jättää jälkeensä hienoisen pettymyksen maun. Teos kun on lopulta vain ja ainoastaan näppärä kirjallinen palapeli. Kuin yhdistä pisteet -kuva-arvoitus tai romaanin mittainen pulmatehtävä. Muttei mitään sen enempää.

Toki kirjasta käy hyvin ilmi, kuinka ihmisen minuus ja identiteetti rakentuvat muistojen varaan, mutta se nyt lienee itsestäänselvää. Jääskeläisen tasoiselta kirjailijalta olisi toivonut tarinaan syvempiäkin merkityksiä ja sisältöjä. Nyt kirjan parhaan annin muodostavat mysteerileikin siivellä tarjoiltavat Marrasvirran taianomaiset maisemat sekä romaanin kaunis kieli ja melankolinen yleisilme.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.

Kolumni – Pääkirjoitus 4/17

tonitahtivaeltaja Kolumni, Yleinen , , , ,

TVkansi417

Haa! Saimme kuin saimmekin vuoden viimeisen Tähtivaeltaja-lehden ulos ennen joulua. Ja vieläpä 116-sivuisena!

Aikamoinen vääntöhän siinä taas oli, mutta lopputulos on kyllä kaiken vaivan arvoinen. Tämän saavutuksen kunniaksi blogitekstinä saa nyt toimia uuden numeron sisältöä esittelevä pääkirjoitus.

Samalla toivotamme kaikille lukijoille erinomaista joulua ja maanmainiota uutta vuotta!

Tähtivaeltaja 4/17
Pääkirjoitus

Wautsi wau, mikä vuosi! Worldcon, Worldcon, Worldcon!!! Eikä siinä ollut yhtään ylimääräistä huutomerkkiä.

Myös Tähtivaeltajalle vuosi 2017 oli mitä mainioin: Ken Liu, George R. R. Martin, Mark Lawrence, Nalo Hopkinson, Anni Nupponen, grimdark-fantasia ja paljon muuta.

Tässä numerossa palaamme vielä hetkeksi grimdarkin pariin Suomessa vierailleen Joe Abercrombien novellin ja haastattelun kautta. Kirjailijan vahvatunnelmainen Helvetti-tarina sijoittuu samaan maailmaan kuin hänen Ensimmäinen laki -kirjasarjansa.

Lehden pääjuttuna loistaa suomalaisen Leena Likitalon esittely. Kunnianhimoinen kirjailija on raivannut määrätietoisesti tiensä vaikeille Yhdysvaltain markkinoille. Ura alkoi novelleilla, mutta tänä vuonna häneltä on ilmestynyt jo kaksi romaania arvostetun Tor.com-kustantamon listoilta. Saavutus, josta kuka tahansa olisi ylpeä.

Normaalia muhkeamman Tähtivaeltajan sivuilta löytyy myös mm. oivallisen ajankohtainen Teräslilja-sarjakuva, useita huikeita filmifestivaaliraportteja, Petri Hiltusen Keinomaailman reunalla -pelipalsta sekä reippaasti kotkottavan kalkkunan paluu.

Ja koska netissä mikään ei pysy ikuisesti tallessa, luettavissa on myös Hiltusen ja Nalle Virolaisen Mad Max: Fury Road -elokuvan syväanalyysi, joka käsittelee leffan päähenkilöongelmaa. Ajaton teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltajablogissa vuonna 2015. Aiemmat painetussa muodossa ilmestyneet Foliohatun alla -palstat löytyvät numeroista 4/14 ja 1/15.

Syksyn genretarjonta on jälleen tulvinut yli äyräidensä. Niinpä osa kirja- ja sarjakuva-arvosteluista siirtyi seuraavaan numeroon. Hienoa, että ongelmat ovat näin positiivisia!

Vuonna 2018 Tähtivaeltaja tykittää jälleen kehiin rutkasti mielenkiintoisia artikkeleita, haastatteluja, novelleja, sarjakuvia ja arvosteluja. Ulkomaisista kirjailijanimistä luvassa ovat mm. Kameron Hurley, Alastair Reynolds, Emma Newman sekä Fjodor Dostojevski.

Tällä vaelluksella kannattaa pysyä mukana!

Toni Jerrman

Sisallys417WEB

Elokuvat – Star Wars: The Last Jedi

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut, Yleinen , , , , ,

StarWarsLastJedi-julisteWEB

Star Wars: The Last Jedi

Disneyn ensimmäinen Tähtien sota -elokuva, The Force Awakens, oli monilta osin platku lössähdys. Rian Johnsonin käsikirjoittama ja ohjaama jatko-osa, The Last Jedi, on selvästi onnistuneempi vompatti. Ei sekään silti mikään napakymppi ole.

Filmi käynnistyy huikealla toimintakohtauksella. Siinä pakosalla olevat kapinalliset näyttävät Ensimmäisen ritarikunnan joukoille, etteivät myy henkeään halvalla. X-siipihävittäjien ja pommikonelaivueiden kiepsahtelua valtavien taisteluristeilijöiden ympärillä seuraa ihaillen.

Elokuvan edetessä kapinallisten kirkkaana roihunnut liekki alkaa kuitenkin hiipua. Kenraali Huxin (Domhnall Gleeson) komentama laivasto seuraa heitä herkeämättä ja tuhoaa yksi kerrallaan kapinallisaluksia. Leia (Carrie Fisher) luottaa, että apua on tulossa, mutta toivo murenee hetki hetkeltä.

Siinä sivussa vanhat tutut Poe (Oscar Isaac) ja Finn (John Boyega) punovat omia pelastussuunnitelmiaan. Uutena hahmona mukaan tarttuu Rose (Kelly Marie Tran).

StarWarsLastJedi2WEB

Samaan aikaan universumin toisella laidalla Rey (Daisy Ridley) yrittää suostutella erakoitunutta Luke Skywalkeria (Mark Hamill) palaamaan kapinallisten riveihin. Legendaarinen jediritari on eristäytynyt syrjäiselle saarelle, sillä hän syyttää itseään Kylo Renin (Adam Driver) kääntymisestä voiman pimeälle puolelle.

Käytännössä elokuvan koko juoni on tässä. Kahden ja puolen tunnin leffa olisi kuitenkin kaivannut huomattavasti enemmän aitoa asiaa pysyäkseen terävänä. Nyt silpun synnyttämä turtumus hiipii puseroon jo paljon ennen filmin visuaalisesti loisteliasta lopputaistelua.

StarWarsLastJedi1WEB

Onneksi mukaan on ujutettu myös lukuisia mielenkiintoisia elementtejä. Elokuvan suhteellisen synkkää yleistunnelmaa keventävät muutamat kivasti toimivat vitsit sekä hupsun söpöt pikkulinnut, jotka eivät taivu myötähäpeän puolelle. Mainiosti pelittää myös Kylo Renin ja Reyn välinen telepaattinen yhteys, joka saa kummankin miettimään tekojaan ja kyseenalaistamaan valintojaan.

Filmin keskeinen henkilökaarti on turhan laaja, mutta toisaalta myös onnistunut. Jedifilosofian merkitystä epäilevässä Lukessa on sellaista pettymysten koulimaa särmää, jota hahmossa ei ole aiemmin nähty. Lisäksi Leia ja Rey saavat tilaa säteillä.

Hyvin toimivat myös pohjimmiltaan tavanomainen, mutta juuri siksi niin sankarillinen Rose, kapinallisten kovapintainen naiskomentaja, vara-amiraali Holdo (Laura Dern) sekä Benicio Del Toron esittämä, moraalisesti kyseenalainen DJ, jolle raha merkitsee aatteita enemmän. Puhumattakaan erään klassisen hahmon paluusta parrasvaloihin!

StarWarsLastJedi3WEB

Johnsonin käsikirjoituksen tärkein oivallus on, ettei leffa enää kierrätä orjallisesti alkuperäisestä trilogiasta kopioituja aineksia. Näin The Last Jedi seisoo suhteellisen ylpeästi omilla jaloillaan. Vaikutteita on toki poimittu vanhojen SW-leffojen ohessa monesta muustakin suunnasta.

Kuten kapinallisalusten pakomatka, joka tuo auttamatta mieleen Taisteluplaneetta Galactican perusasetelman. Mukana on myös kohtaus, jossa on enemmän Valerianin henkeä kuin koko Luc Bessonin Valerian and the City of a Thousand Planets -elokuvassa.

Kaiken kaikkiaan The Last Jedi on hyvä yritys, joka ei aivan kanna maaliin saakka.

Toni Jerrman – 3 tähteä

StarWarsLastJedi4WEB

Sarjakuvat – Maurice Rosy, Maurice Kornblum ja Derib: Attila

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

AttilaKansiWEB

Attila

Ruutu, Non Stop ja Zoom ovat lähes myyttisiä nimiä vanhempien sarjakuvanlukijoiden keskuudessa. Vuosien 1973 ja 1978 välillä ilmestyneet lehdet esittelivät kymmenilletuhansille suomalaisille eurooppalaisen sarjakuvataiteen suurimmat saavutukset ja synnyttivät kokonaisen sukupolven intomielisiä sarjakuvaharrastajia. Monet lehdistä tutut sarjat ovat sittemmin jatkaneet elämäänsä myös albumimuodossa.

Nyt näiden julkaisujen maineella yrittää ratsastaa useampikin kustantajataho. Zoom Teufel -firma ei nojaa yksinomaan esikuviensa perintöön, vaan jakaa huomiotaan sekä vanhojen klassikkojen että tuoreiden eurosarjakuvien suuntaan. Sen sijaan Otavan lanseeraama Non Stop -sarja on täynnä sitä itseään. Non Stop -logolla markkinoidaan paksuja kokoelmateoksia, jotka sisältävät alkuperäisestä lehtikolmikosta poimittuja sarjakuvia.

Attila1WEB

Mitä ilmeisimmin yhteispainatuksista johtuvista syistä sarjan saa kunnian aloittaa Maurice Rosyn sekä Maurice Kornblumin käsikirjoittama ja Deribin piirtämä Attila. Salaisen palvelun palkkalistoilla toimivan puhuvan koiran seikkailut eivät edusta koko perheen pottunokkasarjakuvan parhaimmistoa, vaikka ihan muikeaa luettavaa ovatkin.

Sveitsin vastavakoilussa on saatu kuningasidea: muovataan Attila-koirasta huipputeknologian turvin keskivertoihmistä älykkäämpi agentti. Kukapa epäilisi lupsakkaa koiraa James Bondin virkaveljeksi – ainakaan silloin, kun tämä ei kävele kahdella jalalla tai kaahaile Maseratilla pitkin vuoristoteitä.

Kirjan ensimmäisessä sarjakuvassa Attila soluttautuu Sveitsin armeijan salaisia papereita metsästävän rikollistiimin seuraan. Jatkossa hän päätyy setvimään vanhan linnan salaisuutta ja puolustamaan pikkupoika Odéeta kaappausuhalta. Runsaalla huumorilla silatuissa tarinoissa on kiehtovia käänteitä ja mysteerejä, jotka pitävät jännitystä hienosti yllä. Toisiinsa kytköksissä olevien kertomusten myötä sarja myös kehittyy koko ajan, ja mukaan tulee yhä uusia vakiohahmoja.

Attila2WEB

Attilan viimeiseksi jääneessä seikkailussa ylletään aina scifistisiin sfääreihin asti. Olisikin ollut mielenkiintoista nähdä, mihin tältä pohjalta olisi jatkossa ponnistettu. Piirtäjä Derib ei kuitenkaan innostunut sarjan saamasta uudesta suunnasta ja hänen lähtönsä jälkeen Attila päätyi haudan lepoon. Deribin ratkaisu on sinänsä ymmärrettävä, sillä hän nauttii työskentelystä huomattavasti maanläheisempien sarjakuvien parissa – kuten viime vuonna ilmestynyt Buddy Longway -integraali hienosti todistaa.

Kokonaisuudessaan Attila-kirja tarjoilee vallan vekkulia luettavaa. Teoksen hahmot ovat sympaattisia, juonet kiinnostavia, kerronnan rytmitys ammattitaitoista ja piirrosjälki erinomaista. Ja vaikka sarjan huumori perustuu lähinnä Attilan apurina toimivan rankkuri Bourillonin sekä vähemmän nerokkaiden rikollisten hölmöilyihin, on tämäkin puoli hoidettu lämmöllä ja pieteetillä.

Neljän pitkän tarinan lisäksi lähes 250-sivuisesta kirjasta löytyy kaksi harvinaista lyhäriä sekä laajasti kuvitettu artikkeli, joka valaisee sarjan ja sen tekijöiden yhteistä historiaa.

Silkkaa nautintoa koko rahan edestä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Attila3WEB

Kirjat – Elizabeth Hand: Pitkä varjo

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut, Yleinen , , , , ,

HandPitkaVarjoWEB

Elizabeth Hand
Pitkä varjo
Hard Light
Suom. Juha Ahokas. Like

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, taivaalta sataa tuhkaa, kaikkien lasten tie, Kultaiseen kaupunkiin vie.”

Elizabeth Hand aloitti kirjailijanuransa omaperäisillä tieteisteksteillä (ks. Tähtivaeltaja 2/08), mutta on sittemmin siirtynyt yhä selvemmin musiikkivaikutteisten valtavirtaromaanien suuntaan. Tämä kehitys on tuonut tullessaan myös ikääntyneestä punkkarivalokuvaajasta, Cass Nearysta, kertovat rikosromaanit. Sarjan suomentaminen aloitettiin Pimeää kohti -romaanista, joka sijoittuu osin talviseen Helsinkiin.

Nyt ilmestynyt Pitkä varjo on jo kolmas Neary-teos. Sen yhtenä keskeisenä tapahtumapaikkana toimii monille Lontoon kävijöille tuttu Camdenin alue. Suoria genreaineksia teoksessa ei ole, mutta kaiken taustalla voi aistia selluloidinitraattifilmiltä ponnistavaa pahansuopaa lumousta, joka herättää mielleyhtymiä Theodor Roszakin Tähtivaeltaja-palkitun Flicker-romaanin suuntaan.

Islannin verisiksi yltyneiden tapahtumien jäljiltä Cass on paennut Lontooseen. Vuosikymmenten rankan elämän kuluttama kehäraakki pysyy tolpillaan lähinnä viinan ja huumeiden voimin. Hän pukeutuu mustaan nahkatakkiin ja teräskärkisiin cowboysaappaisiin ja kantaa koko omaisuuttaan olkalaukussa – tärkeimpänä niistä vanha Konica-kamera sekä viimeiset rullat Kodakin mustavalkoista Tri-X-filmiä.

Cass kohtaa Camdenin hämyisissä pubeissa nuoren pillerinhuuruisen laulajattaren, Krishna Morgenthaliin. Samalla hän joutuu sekoitetuksi monimutkaiseen kuvioon, johon liittyy niin laittomien muinaisesineiden salakauppaa kuin vuosikymmenten takaisia salaisuuksia. 1970-luvun tapahtumien pitkät varjot kurkottavat nykypäivään niin entisten julkkisbändäreiden kuin kokeellisen Thanatrope-elokuvan kautta. Mikä kytkee yhteen vapaata rakkautta julistaneet teinibändärit, alitajuista ahdistusta herättävän okkultistisen kulttifilmin ja Kethelwiten kartanon tuhoisan tulipalon?

Myös kuolema astuu peliin uusien ruumiiden sekä jo aikoja sitten haudattujen vainajien muodossa.

Edellisten Neary-kirjojen tapaan Pitkän varjon henkilökaarti keskittyy alakulttuuripiireihin ja varjoissa viihtyviin ihmisiin. Hand osaa maalata näistä sielunsa haavoille repineistä kulkijoista kiehtovia persoonallisuuksia, joita normielämän säännöt ja moraali eivät kosketa. Käytännössä maailma on kuitenkin jo ajanut heidän ohitseen ja he edustavat enää kuolevan kulttuurin viimeisiä kouristuksia.

Hand pippuroi tarinaa useilla musiikkiviitteillä aina The Clashin lontoolaisuutta kuvastavista biiseistä alkuaikojen Rolling Stonesiin ja The Velvet Undergroundin klassikoihin. Myös elokuvat saavat osansa. Yksikään romaani, jossa mainitaan samassa lauseessa sekä Alejandro Jodorowskyn El Topo että Harold P. Warrenin Manos: The Hands of Fate, ei voi olla huono. Valokuvauksen historiasta kirjailija nostaa esille erityisesti visionäärisen William Mortensenin aikoinaan pahennusta herättäneet kuvat – joiden sanotaan osin vaikuttaneen jopa Anton LaVeyn Saatanan kirkon syntyyn.

Vielä kauemmas menneisyyteen romaanissa kurkottavat vanhoista hautakammioista löydetyt thaumatroopit, jotka ovat eräässä mielessä elokuvataiteen esihistoriallisia edeltäjiä. Myös ne liittyvät elimellisesti yhteen kirjan teemoista, joka käsittelee sekä valon että näköhavaintojen luonnetta.

Pitkä varjo tempaa lukijan armotta maailmaansa. Teos ei ole missään mielessä tyypillinen rikosromaani, jossa urhea etsivä selvittäisi murhatapauksia. Pikemminkin se on kaunistelemattoman antisankarin kuljettama kuvaus traagisista ihmiskohtaloista ja elämän perimmäisestä järjettömyydestä – jopa kaiken toivottomuudesta.

”Tuuli, tuuli, tuuli se puhaltaa, kutsuu sinua turhaan, olet vailla suojaa, Kultainen kaupunki harhaa.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

Elokuvat – Night Visions: Maximum Halloween 3017 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset, Yleinen , , ,

NightVisionsJulisteWEB

Helsinkiläisiä kauhu-, scifi- ja fantasiaelokuvaharrastajia hellitään kahdesti vuodessa järjestettävillä Night Visions -leffafestareilla. Tämän syksyn genrefilmikattaus valtaa Kinopalatsin ensi viikolla, eli 22.–26. marraskuuta. Tarjolla on yhteensä ennätykselliset 43 pitkää elokuvaa ja seitsemän lyhäriä.

Hevijuuserit käyvät tietenkin katsomassa ne kaikki, mutta muille ohessa 10 kehuttua ja mielenkiintoiselta kuulostavaa tärppiä Night Visions – Maximum Halloween 3017 -festivaalin tarjonnasta. Aakkosjärjestyksessä edetään.

ItCameFromTheDesertWEB

Dead Man Tells His Own Tale
Kauhu ja huumori kohtaavat argentiinalaiselokuvassa, jossa esiintyy sekä vampyyrinoitia että zombiksi muutettuja misogynistejä.

It Came from the Desert
Aika vaikea olisi jättää väliin suomalaista leffaa, jossa esiintyy pahantahtoisia jättiläismuurahaisia!

Mansfield 66/67
Pop-kulttuuridokumentti povipommi Jayne Mansfieldin viimeisistä vuosista 1960-luvun lopulla sekä yhteyksistä Saatanan kirkon ylipappiin Anton LaVeyhyn.

Mansfield6667WEB

Revenge

Tiukaksi ja veriseksi mainittu ranskalainen kostoleffa, jossa kaltoin kohdellusta nuoresta naisesta kuoriutuu kovakätinen tappaja.

Salyut-7
Tositapahtumiin perustuva venäläiselokuva yhdestä avaruushistorian monimutkaisimmasta pelastusoperaatiosta.

The Shape of Water
Guillermo del Toron uusinta kauhusatufantasiaa on kutsuttu kaikkialla mestariteokseksi.

Tokyo Vampire Hotel
Villi japanilaisohjaaja Sion Sono kuljettaa katsojat vampyyrien hallinnoimaan hotelliin, jossa aseetkin laulavat.

TokyoVampireHotelWEB

Tragedy Girls
Kauhukomediassa teinitytöt etsivät kuuluisuutta somejulkkiksina – ja kun muu ei auta, pitää kiinnostusta kasvattaa murhasarjalla.

The Villainess
Coolia ja brutaalia korealaistoimintaa, jossa väkeä kuolee kuin pipoa naistappajan kourissa.

What Happened to Monday
Dystopistisen scifi-paukun on ohjannut Tommy ”Dead Snow” Wirkola ja pääosissa heiluvat Noomi Rapace, Willem Dafoe ja Glenn Close.

Muista myös kattauksen loistavat ja kalkkunaiset klassikot, kuten Class of 1984, Commando, Day of the Dead, Mätäkuu, Ninja III: The Domination, Roller Boogie, Street Trash ja Thriller – A Cruel Picture!

Toni Jerrman

VillainessWEB

Sarjakuvat – Tintti: Ottokarin valtikka

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut, Yleinen , , , , , ,

TinttiOttokariKansiWEB

Hergé
Lehtimies Tintti seikkailee: Ottokarin valtikka

Vanhojen mustavalko-Tinttien faksimilepainokset ovat monessakin suhteessa mielenkiintoisia. Ensinnäkin ne tarjoilevat jälleen kerran mahdollisuuden seurata Hergén kehitystä sarjakuvantekijänä. Toiseksi on kutkuttavaa vertailla alkuperäisten mustavalkoversioiden ja myöhemmin työstettyjen värillisten julkaisujen eroja.

Ottokarin valtikka -tarinassa (Otava) vaakalaudalla on Syldavian valtion itsenäisyys. Naapurimaa Bordurian masinoiman vallankaappausyrityksen taustalla on laaja salaliitto, jonka kärhämät ulottuvat Syldavian hallinnon korkeimmille askelmille asti. Ajatuksena on anastaa kuninkaan historiallinen valtikka, jota ilman monarkin olisi pakko luopua vallastaan. Yhteiskuntakriittiseen asetelmaan on selvästi otettu vaikutteita 1930-luvun lopun eurooppalaisesta poliittisesta todellisuudesta ja fasismin noususta.

TinttiOttokari4WEB

Tintti joutuu sekoitetuksi tapahtumiin, kun hän törmää sigillografiaan erikoistuneeseen professori Halambiqueen. Hajamielinen partaherra on lähdössä Syldaviaan tutkimaan maan kruununkalleuksia ja kaipaa mukaansa apulaista, joka vastaisi matkajärjestelyjen yksityiskohdista. Reippaana partiolaisena Tintti on heti valmis seikkailuun – ja näin hänestä tulee murhanhimoisten salaliittolaisten uusin kohde.

Ottokarin valtikassa Hergé on ensi kertaa onnistunut luomaan luontevasti ja loogisesti etenevän juonikuvion, jossa turha häröily on minimissään. Myös kuvakulmista ja ruutukerronnasta löytyy entistä enemmän vaihtelua. Itse tarina jää kuitenkin ohueksi, sillä se koostuu pääosin vauhdikkaista toimintakohtauksista, joissa Tintti pakoilee takaa-ajajiaan. Lisäksi tapahtumien selittely hoidetaan lähinnä puhuvien päiden ylle valuvana tekstimassana, eikä luontevasti kerronnan tiimellyksessä.

Albumin huumorista vastaavat toilailevat poliisimiehet Dupond ja Dupont, jotka liukastelevat kerta toisensa jälkeen mukaan kuvioihin. Sarjakuvassa vierailee ensi kertaa myös myöhemmin hyvinkin merkittävään osaan nouseva oopperadiiva Bianca Castafiore.

TinttiOttokari2WEB

Suurin ero vuoden 1939 mustavalkoalbumin ja myöhemmin valmistuneen väriversion välillä on tietenkin – värityksen ohessa – ruutukoon pienentäminen ja kokonaisuuden ahtaminen entistä huomattavasti pienempään sivumäärään. Samalla kun alkuperäisversion sivut on muutettu kolmirivisistä nelirivisiksi, on osaa ruuduista jouduttu kaventamaan tai leventämään. Lisäksi muutamia yksittäisiä ruutuja on poistettu ja joitain lisätty, jotta tarina on saatu upotettua luontevasti uuteen sivuformaattiin.

Näistä muutoksista huolimatta pääosa ruuduista toistuu molemmissa albumeissa sellaisenaan ja vain muutamat kuvat, hahmot tai tekniset laitteet on piirretty tuoreemmassa versiossa uudelleen. Ihmishahmoista selkeimmän muutoksen kohteeksi on päätynyt Syldavian linnan vartiokaarti, jonka asut ovat vaihtuneet hupsuista röyhelökaulureista pikkutarkkoja yksityiskohtia tulviviin univormuihin.

TinttiOttokari1WEB

Ja siinä missä mustavalko-Tintin kuvat keskittyvät lähes yksinomaan ihmisiin ja ruutujen taustat huokuvat tyhjyyttä, on myöhempään laitokseen piirretty kuvien taustat täyteen pientä piperrystä. Realistisuutta tavoitteleva ratkaisu on sinällään ymmärrettävä, mutta samalla se hukkaa alkuperäisteoksen ihastuttavan ilmavuuden.

 

Tarinan kerronnallista järjestystä on sorkittu laajemmin vain parissa kohtauksessa.

Heikki Kaukoranta on tehnyt albumiin myös uuden suomennoksen, joka on jälleen pätevää työtä. Pakko on silti ihmetellä, miksi Castafioren aarian legendaarista käännöstä on ryhdytty muokkaamaan. Alkuperäinen teksti ” Ah! Mä nauran kun kuvani näin kauniina peilissäin nään!” on iskostunut niin monen lukijasukupolven selkäpiihin, että tuore ”Ahh! Ma nauran kun itseni noin kauniina peilissä nään!” maistuu jo pyhäinhäväistykselle.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/17.

TinttiOttokari3WEB