Kvaak-sarjakuvafoorumin noin 80 käyttäjää ovat äänestäneet viime vuoden parhaaksi käännössarjakuvaksi ranskalaisen Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy -albumin. Teosta kehutaan hyvin ajassamme kiinni olevaksi sarjakuvaksi, jossa jako hyviin ja pahoihin ei ole yksiselitteinen.

Valinnan kunniaksi julkaisemme nyt blogissa alkujaan Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17 ilmestyneen arvostelun kyseisestä laatusarjakuvasta.

Lewis Trondheim & ja Stéphane Oiry:
Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy

”Sataa kuin paskatautisen norsun ahterista.”

Sinisen Jänis on uusi suomalainen kustantamo, joka on erikoistunut eurooppalaisen sarjakuvan julkaisemiseen. Firman toinen sarja-aloitus vie lukijat tuoreen eurosarjakuvan pariin. Tuotteliaan Lewis Trondheimin käsikirjoittama ja Stéphane Oiryn piirtämä Maggy Garrisson 1: Hymyile vähän, Maggy sai Ranskan ensi-iltansa vuonna 2014.

Lontooseen sijoittuvan sarjakuvan päähenkilö on hitusen pulska ja kovin tavanomaisen oloinen Maggy. Pari vuotta jatkuneen työttömyysjakson jälkeen hän saa vihdoin kiinni uudesta urasta. Tosin rähjäisen ja viinaanmenevän yksityisetsivän sihteerinä toimiminen ei ole hommista hohdokkain. Varsinkin kun keikkaa ei todellakaan pukkaa.

Rahapulassa kärvistelevä Maggy on kuitenkin sen verran aikaansaava, että hän osaa tarvittaessa ottaa aloitteen omiin käsiinsä. Kadonneen kanarialinnun ja varastetun krikettipallon löytäminen sujuvatkin kuin käden käänteessä, kunhan käyttää epätavallisia tutkintakeinoja. Siinä sivussa Maggy tutustuu nuoreen naispoliisiin, jonka kanssa on kiva istua iltaa paikallisessa pubissa.

Kepeä kerronta saa hitusen tummempia sävyjä, kun yksityisetsivä mukiloidaan sairaalakuntoon ja sormien ruhjomiskykyjään mainostavat kovanaamat ilmaantuvat Maggyn ovelle. Säyseältä vaikuttava sankarimme ei silti jää edes näissä tilanteissa neuvottomaksi. Ei vaikka juonikuvioon on luvassa ilkeitäkin tvistejä.

Trondheimin ja Oiryn luomus ihastuttaa monin tavoin. Sen häröilemätön kerronta etenee rauhallisesti, mutta silti mukaansatempaavasti. Lämminhenkisesti kuvatut henkilöhahmot maistuvat aidoille ihmisille – ketään heistä ei ole väännetty väkisin tyypillisten hyvisten tai pahisten muotteihin.

Sarjakuvan melankolisuutta korostaa staattinen kuvajaottelu, joka nojaa pitkälti kahdentoista samankokoisen ruudun sivutaittoon. Tämä mahdollistaa myös kerronnallisen ajan hidastamisen ja tv-sarjamaisen visuaalisuuden, kun lähes toisteiset kuvat jäävät pyörimään yhden pienen hetken ympärille.

Kokonaisuuden kruunaa Oiryn huolellinen piirrostyö, joka istuu täydellisesti sekä sarjan sisältöön että sen yleistunnelmaan.

Maggy Garrisson on tämän sarjakuvavuoden positiivisimpia yllättäjiä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/17.