Elokuvat – Onsen Shark

Onsen Shark

Tappajahain evänjäljissä haielokuvista on kasvanut kokonainen genre. Aitojen jännäreiden lisäksi meriin ja niiden ulkopuolelle on kylvetty kaiken sortin kalkkunanruokaa, kuten kolmipäisiä haita, hiekassa uivia haita ja haitornadoja. Morihito Inouen japanilaisleffa Onsen Shark asettuu intohimoisella riemulla juurikin tähän hilipatihippa-kategoriaan.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat turismista elantonsa saavaan merenrantakaupunkiin. Eläkepäivistä ja kirjailijanurasta haaveksiva liipasinherkkä poliisipäällikkö Tsuka (Kiyobumi Kaneko) saa tutkittavakseen outoja kuolemantapauksia: rantaan ajautuu haiden tappamia alastomia ihmisiä, jotka ovat alunperin kadonneet kaupungin onsen-kylpylästä.

Tätä mahdotonta yhtälöä saapuu setvimään tohtori Kose (Yuu Nakanishi). Hän ymmärtää nopeasti, että ruumiiden takana ovat esihistorialliset hait, jotka ovat heränneet pitkästä unestaan pormestari Manganin (Takuya Fujimura) rakennusprojektien takia.

Mutta ei tässä vielä kaikki, ei tosiaankaan! Kose paljastaa myös, että muinaishait koostuvat niin pehmeästä materiaalista, että ne pystyvät uimaan putkia pitkin. Mutta ei tässäkään vielä kaikki, sillä hait eivät tyydy sinkoilemaan paikasta toiseen vain putkien kautta, vaan… No et uskoisi kuitenkaan, jos kertoisin. Nämä temput on nähtävä omin silmin. Ja kuultava, kuinka hait karjuvat ”shaaaaaarrrrkkk” ennen hyökkäystään.

Jättimäisten kitojen lisäksi luvassa on myös metaanihönkäyksiä, 3D-printattuja taloja, lentäviä sukellusveneitä ja vaikka mitä muuta kajahtanutta. Päättömyyksien tulvan suurimpana sankarina häärii lihaksiaan pullisteleva kehonrakentaja Macho (Sumiya Shiina). Hänen nyrkkinsä ovat ainoa keino pysäyttää haihyökkäys sen jälkeen, kun Japanin armeijan erikoisyksikkö kokee karvaan tappion. Katsoja voi tässä vaiheessa vain ihmetellä, miksi ihmeessä Japanissa ylipäätään on sotilasosasto, joka on koulutettu iskemään kuumissa lähteissä uiskentelevien haiden kimppuun.

Kuten asiaan oleellisesti kuuluu, elokuvan lukuisat erikoistehosteet ovat ihastuttavan kehnoja ja kotikutoisen oloisia. Järjen tai logiikan evääkään ei vilahda missään vaiheessa pinnan yllä, ja kokonaisuuden syvintä olemusta edustaa pidäkkeetön haihalihulluus.

Suurella rakkaudella tehty Onsen Shark takaa, että meillä kakkelintuuran ystävillä on kerrankin hyvä syy marssia joukolla elokuvateattereihin. Nyt huudetaan yhteen ääneen: hai, hai, hai!

Toni Jerrman – 1 tai 5 tähteä

Onsen Shark – ensi-ilta elokuvateattereissa 7.11.

Elokuvat – The Laughing Dead

The Laughing Dead
(ABC-versio, blu-ray)

Ihmisistä on moneksi. Thaimaalainen Somtow Sucharitkul – eli S. P. Somtow – tuli alkujaan tunnetuksi kaakkoisaasialaisena avantgarde-säveltäjänä. Amerikkaan muutettuaan hänestä kuoriutui myös scifi-, kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka bibliografiassa on kymmeniä teoksia ja lukuisia palkintoehdokkuuksia. Elokuva-alalle hän eksyi The Laughing Dead -filmin (1989) myötä.

Projekti sai alkunsa erään sf-conin aikana, kun Somtow ja filmin tuottajaksi lopulta päätynyt scifi-fani Lex Nakashima tulivat siihen tulokseen, että olisi varmaan hauskaa tehdä kauhuelokuva. Somtow laati tietenkin käsikirjoituksen, mutta päätyi lopulta myös ohjaamaan suurimman osan leffasta.

Koska filmin budjetti oli varsin pieni, kaveruksilla ei ollut varaa palkata oikeita näyttelijöitä. Niinpä esiintyjäkaartiin houkuteltiin Somtowin scifi-kirjailijaystäviä. Mukaan päätyivät mm. sellaiset nimet kuin Tim Sullivan, Gregory Frost, Edward Bryant, Bill Warren ja Forrest J. Ackerman. Somtow itse esittää pääpahista, ja löytyypä näyttelijöiden joukosta myös hänen pikkusiskonsa Premika Eaton. Musiikista vastaa tietenkin Somtow.

Yhdessä ja samassa elokuvassa on tuskin koskaan nähty yhtä monta tieteiskirjailijaa.

Soppaa sakeuttaa myös se, ettei tekijöillä ollut selvää yhteistä käsitystä siitä, mitä genreä leffa lopulta edustaisi. Hetkittäin käsillä on Indiana Jones -tyylinen koko perheen fantasiaseikkailu, toisinaan silkka komedia ja väliin yltiöpäiseksi splatteriksi yltävä kauhupila. Lopputulos on joka tapauksessa ratkiriemukkaan jakomielitautinen kulttikalkkuna, joka on naurettavimmillaan silloin, kun se ei yritä olla hauska.

Filmin keskushenkilö on uskonsa menettänyt pappi Ezekiel O’Sullivan (Sullivan). Hän on aikoinaan saattanut raskaaksi Tessie-nunnan (Wendy Webb), mutta ei ole koskaan nähnyt Ivan-poikaansa (Patrick Roskowick). O’Sullivan on seurakuntansa tuki ja turva, jolta teinityttö Laurie Shiganka (Eaton) hakee apua, kun ei uskalla kohdata isänsä tappavaa sairautta.

O’Sullivan on kuitenkin juuri lähdössä Meksikoon arkeologiselle ryhmämatkalle, joka huipentuu Nauravien kuolleiden päivän juhlallisuuksiin: ”Tämä on matka yhteiseen menneisyyteemme. Ihmissielun synkimpiin ulottuvuuksiin.”

Bussin kyytiin hyppää myös neljä humoristiseksi tarkoitettua, mutta käytännössä ylettömän ärsyttävää tyyppiä. Riitainen new age -pariskunta Clarisse (Krista Keim) ja Wilbur (Larry Kagen) höpöttää jatkuvalla syötöllä kristalleista, spiritualismista, kosmisista värähtelyistä ja elämänvirran harmoniasta. Kovaääninen Dozois (Raymond Ridenour) kertoo puolestaan toinen toistaan tökerömpiä vitsejä, joita hänen tiukkapipoinen Frost-kaverinsa (Frost) häpeää suunnattomasti.

Jotta tarinan alkupuolen pojoilla olisi jotain merkitystä, joukkoon liittyvät myös Laurie, Tessie sekä jatkuvalla syötöllä kiukutteleva ja kiroileva, pappishameita vihaava Ivan – joka ei tiedä, että isä O’Sullivan on hänen todellinen isänsä.

O’Sullivania vaivaavat painajaiset iskuun kohotetusta uhriveitsestä, irvistelevästä pääkallosta sekä päättömästä torsosta, joka kieppuu tähdettömässä tyhjyydessä.

Filmin pahiskolmikon muodostaa kolme mayaintiaanien jälkeläistä, jotka haluavat palauttaa maailmaan uskonsa kulmakivet – eli ikuisen kauhun, nälänhädät, tulvat, veriuhrit, katastrofit ja kuoleman. Värikkäisiin tamineisiin pukeutunutta poppamieskolmikkoa johtaa jumaluusopin tohtori Um-tzec (Somtow), joka kerää ihan urakalla uhrattavien lapsien yhä sykkiviä sydämiä jumalten ruuaksi – ja laukoo siinä välissä todella huonoja vitsejä. Sitten kun tuhon aikakausi on saatu palautettua, tohtori aikoo ripustaa viittansa naulaan ja ryhtyä arvopaperimeklariksi.

Jossain välissä paljastuu, että mayojen Popol Vuh -kansalliseepoksen kadotetuilla sivuilla on ennustus, jonka mukaan veritähti nousee taivaalle ja kuoleman jumala astuu ihmisten keskuuteen, kun paikalle saapuu uskonsa menettänyt pappi, joka ei tunne jälkikasvuaan. Eli lasta, joka on tarkoitus uhrata uuden kuoleman hallitseman maailman tulemisen merkkinä.

Jotta homma toimisi, O’Sullivanin sydämen tilalle täytyy vielä vaihtaa mayajumalattaren sydän. Tämä käy yllättävän helposti, vaikka O’Sullivan tunnistaakin tohtori Um-tzecin untensa riivaajaksi. Riittiä ei voi myöskään suorittaa ennen kun on käyty jo muinaisilta ajoilta tuttu koripallo-ottelu elävien ja elävienkuolleiden välillä. Se järjestetään toisessa ulottuvuudessa sijaitsevalla kuoleman pelikentällä.

Tätä ennen O’Sullivan ehtii seota ja iskeä nyrkkinsä yhden matkatoverin pään läpi sekä repiä toiselta käden irti – ja sitten syöttää sen uhrilleen. Niin, ja jo aiemmin taisi yksi irtopää lentää koripallokorin sukkaan.

Koko hulluus huipentuu ”upeaan” kohtaukseen, jossa sankariemme apuun kutsuma, höyhenpukuista Godzillaa muistuttava valon jumala Quetzalcoatl – eli Kukulkan – ja matohirviöltä näyttävä kuoleman jumala Um-tzec yrittävät töniä toisiaan kumoon!

The Laughing Dead on kaikin puolin häikäisevän hauska kyhäelmä. Päättömyyksiä piisaa vaikka kalmoille jakaa, eikä filmin esittelemä käsitys mayojen kulttuurista tai uskonnosta voisi olla enää paljoakaan pahemmin pielessä. Mutta se nyt kuuluu tietenkin asiaan, kun lähdetään tekemään elokuvaa irtosilmä poskella roikkuen.

Ehkä hämmästyttävintä tässä kaikessa on, kuinka onnistuneilta leffan erikoistehosteet näyttävät. Ne ovat noin miljoona kertaa parempia kuin budjetti olisi todellisuudessa sallinut. Tämä käynee yhtenä osoituksena siitä, miten innoissaan tekijäkaartin jäsenet olivat tästä projektista. Täydellä sydämellä mentiin ja kaikki vippaskonstit käytettiin, jotta päättömästä kokonaisuudesta saatiin niinkin hyvännäköinen kuin se lopulta on.

The Laughing Dead on sen tason namikarkkia, ettei paremmasta väliä. Tulkoon tuho ja pimeys!

Leffa • tai •••••
Kuva •••
Lisät •••

Ohjaajan kommenttiraita on aika hajanainen ja tekodokumenttikin vain vähän päälle puolituntinen. Doku on kuitenkin täyttä asiaa. Siinä filmin tekemisestä kertovat Somtownin lisäksi mm. tuottaja Nakashima, kuvaaja David Boyd, tehostemaakarit sekä monet muut.

Dokumentista käy ilmi vaikka kuinka monta hauskaa ja selittävää seikkaa. Kuten vaikkapa se, miksi Somtow joutui siirtymään leffan ohjaajanpallille, jossa ehti hänen lisäkseen istua 4–5 muutakin henkilöä. Rahaa säästettiin myös sillä, että öiseen joukkokohtaukseen houkuteltiin paikallisia asukkaita omissa Dia de los Muertos -asuissaan lupaamalla, että aamulla yksi heistä voittaisi arvonnassa videonauhurin.

Silkkaa dadaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/25.

Elokuvat – Death Machines (1976)

Death Machines
(ABC-versio, blu-ray)

Aina väliin mainosmateriaalit antavat täysin väärän kuvan markkinoimastaan elokuvasta. Tämä pätee myös Paul Kyriazin ohjaamaan Death Machines -leffaan (1976). Trailerin mukaan filmi sijoittuu lähitulevaisuuteen, jossa murha ei enää ole rikos. No ei muuten sijoitu. Lisäksi annetaan ymmärtää, että tarinan pääosaa esittävät ääniohjelmoitavat tappajarobotit. No eivät muuten esitä.

Todellisuudessa leffa sijoittuu kuvausaikansa nykyhetkeen ja ne kolme ”tappokonetta” ovat taistelulajien taitajia, joista on tehty tottelevaisia huumeseerumin avulla. Tätä kolmikkoa (Ronald L. Marchini, Michael Chong ja Joshua Johnson) käskyttää valtavan peruukkinsa alle rusentuva Madame Lee (Mari Honjo). Hän tottelee puolestaan varjoissa viihtyvää salaperäistä hahmoa, jonka koko olemassaolo unohtuu alkuselvittelyjen jälkeen.

Leen tarkoitus on kaapata kaupungin salamurhabisnes itselleen. Siksi hän murhauttaa rikollispomo Giolettin (Chuck Katzakian) palkkatappajat. Yhtä heistä ammutaan singolla selkään, toisen yli ajetaan telaketjutraktorilla. Tämän jälkeen herra G:n on pakko turvautua Madame Leen palveluihin.

Yli-inhimillisen tappajakolmikon ensimmäinen isompi keikka suuntautuu karatesalille. Miekat ja kepukat heiluvat lähes verettömästi, vaikka ruumiita tulee roppakaupalla. Paikalla olleista oppilaista henkiin jää vain kätensä menettänyt pallinaamainen baarimikko Frank (John Lowe). Tässä vaiheessa juoneen tupsahtaa myös poliisikaksikko (Ron Ackerman & Edward Blair), joiden roolina on kuttuilla pomolleen ja väistellä paperitöitä – sekä ehkä myös tutkia karatesalin murhasarjaa.

Aika pian käy ilmi, että aseilla ei tappokolmikkoa pysäytetä, korkeintaan vähän horjutetaan. Päähän osunut luoti saa yhden heistä kuitenkin rääkymään ja pyörtymään. Tästä käynnistyy turha sivujuoni, jossa vangittu tappaja karkaa poliiseilta, päätyy uskovaisten vanhusten pyörittämään kahvilaan ja saa kimppuunsa lauman maailman tyhmimpiä moottoripyöräjengiläisiä.

Seuraavassa turhassa sivujuonessa seurataan Frankin ja häneen ihastuneen sairaanhoitajan (Mary Carole Frederickson) orastavaa rakkaustarinaa. Ja tämä jakso on kyllä venytetty sellaiseen tylsyyspurkkaan, ettei mitään rajaa. ”Onneksi” mukaan on sentään ängetty kapakan nurkassa huojuva yläosaton tanssijatar sekä tyhjästä syntyvä baaritappelu.

Jossain välissä Madame Leen kätyrit kiusaavat myös pankinjohtajaa ja tämän tytärtä.

Sitten ollaankin jo lähellä loppukäänteitä, jotka ovat niin järjenvastaisia, että tänne asti kestäneet katsojat ampuvat itseään naulapyssyllä päähän. Moni yleisön jäsen tekee tämän toki jo paljon aiemmin, sillä Death Machines on korviaraastavan kammottavalla syntikkamusaraidalla kuorrutettu, aneemisen siivetön kalkkuna. Filmin juonikuvio on umpikahjo, näyttelijäsuoritukset harvinaisen puisevia ja dialogi naurettavan kökköä. Puvustajallakaan ei selvästi ole ollut paras päivänsä – pikemminkin huonoin.

Kokonaisuuden kruunaa tasapaksu ja kaiken mahdollisen jännitteen kaukaa kiertävä toteutus. Ohjaaja ja leikkaaja ovat selvästi kuvitelleet, että hyvin pitkät kohtaukset, joissa ihmiset nousevat portaita tai kävelevät kohti ovea, edustavat viiltävää jännitystä.

Tästä esityksestä käyneekin jo ilmi, että Death Machines on hekotuttavan aivoton elokuvatuttavuus, joka kuuluu itseoikeutetusti jokaisen kalkkunakokin leffahyllyn kunniapaikalle.

Leffa • tai •••••
Kuva ••••
Lisät ••

Ohjaajan kommenttiraita ei ole maailman kehittävin, mutta Michael Chongin kymmenminuuttisen haastattelun katsoo mielikseen. Hän paljastaa mm. sen, ettei elokuvan taistelukohtauksia ollut ihmeemmin etukäteen mietitty: näyttelijöille annettiin vain aseet käsiin ja käskettiin tapella.

Lisäksi joitain epäonnistuneita otoksia, pari traileria sekä Joshua Johnsonin audiohaastattelu.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 2/21.

Elokuvat – Supersonic Man (1979)

Tähtivaeltajablogi palaa jälleen kehiin vuodenvaihteen erä- ja ottelutauolta.
Koska teatterit eivät vieläkään sulostuta elämäämme uusilla elokuvilla, satsaamme nyt vanhojen klassikkojen esittelyyn.
Ja mikä voisikaan tarjota parempaa supersankariviihdettä kuin Juan Piquer Simónin ohjaama Ääntänopeampi mies vuodelta 1979!

Supersonic Man

Maailma on ihmeellinen paikka. Ja tutkimattomia ovat jumalten tiet. Millään muilla lausunnoilla ei voi selittää Supersonic Man -elokuvan olemassaoloa.

Espanjalaisohjaaja Juan Piquer Simón muistetaan erityisesti mielenvikaisesta kalkkunasta Extraterrestial Visitors (1983). Siinä mies yritti ratsastaa E.T.-elokuvan suosiolla auringonlaskuun. Hieman vastaava tapaus on vuonna 1979 maailmaan materialisoitunut Supersonic Man. Tosin tällä kertaa ripattavaksi on päätynyt Richard Donnerin ensimmäinen Teräsmies-elokuva. Supersonic Man -leffan nähtyään todellakin uskoo, että mies voi lentää – no eipä.

Tähtien sotaa mukailevasti filmi alkaa kohtauksella, jossa pienoismalliavaruusalus lipuu majesteetillisesti esiin kuvaruudun yläreunasta. Sitten siirrytään aluksen sisäosiin, pyöreään halliin, jonka keskellä makaa kiiluviin string-alushousuihin sonnustautunut hahmo. Tilan näyttöruudulle ilmestyy mies, joka pulputtaa pitkän selityksen siitä, kuinka Supersonic Manin seuraava tehtävä sijoittuu Maapallolle.

Planeetan ihmiset kuulemma leikkivät vaarallisilla voimilla, joita eivät täysin ymmärrä. Seurauksena voi olla Maan tuho sekä shokkiaalto, joka pyyhkäisisi olemattomiin koko Linnunradan. Ääntänopeamman miehen velvollisuus on estää katastrofi. Tätä silmälläpitäen hänelle annetaan yli-inhimilliset voimat, punainen trikooasu sekä hilekiiluinen siniviitta. ”Galaksien voima kulkekoon kanssasi!”

Lennähdettyään New Yorkiin sankarimme (Richard Yesteran aka José Luis Ayestarán) ottaa itselleen valehenkilöllisyyden niljana viiksivalluna nimeltään Paul (Michael Coby aka Antonio Cantafora). Aina kun haluaa takaisin supermuotoon, hänen tarvitsee vain todeta kellolleen ”Olkoon galaksin suuri voima kanssani”.

Toisaalla rehvastelee James Bond -leffoista karannut hullu tohtori Gulik. Häntä näyttelee jatkuvasti nenäänsä hierova Cameron Mitchell, joka kanavoi mainiosti William Shatnerin kapteeni Kirkiä.

Gulik on lähettänyt kätyrinsä ryöväämään Energian ja Avaruuden Tutkimuslaitoksesta harvinaista radioaktiivista materiaalia. G-logolla varustettuihin mustiin asuihin, vihreisiin kaasunaamareihin ja valkoisiin kypäröihin sonnustautuneet joukot kidnappaavat mukaansa myös professori Morganin (José Maria Caffarel aka John Caffarel). Apuna tässä kaappauksessa on harvinaisen kömpelö peltirobotti, joka vilkuttaa valojaan, sylkee tulta käsistään ja ampuu raketteja korvistaan. Wau!

Tässä vaiheessa voitaneen jo paljastaa, että elokuva on kaikin puolin kädetön luomus. Erikoistehosteet ovat joko puistattavan tai hellyttävän huonoja. Myös kerronnan rakenne on totaalisen päätön, sillä kohtaukset ovat äärimmilleen venytettyjä ja toiminnallisuuden illuusio luotu lähinnä nopeutusta käyttäen. Pahiten aivoja raastaa kuitenkin tasapaksu musiikkiraita, joka koostuu taajaan toistetusta epävireisestä syntikkapimputuksesta.

Mutta nyt takaisin kotkottavan juonen pariin.

Koska professori Morgan ei suostu yhteistyöhön tohtori Gulikin kanssa, maailmanvaltaa havitteleva pahis käskee apurinsa tämän Patricia-tyttären (Diana Polakov) perään. Seuraa mainio näky, jossa Yliäänimies nostaa ilmaan pahvisen asfalttijyrän ja pelastaa Patrician pinteestä. Supersankarin kadottua paikalle tupsahtaa Paul, joka houkuttelee järkyttyneen tytön autoonsa.

Hieman täytyy kummastella, kuinka helposti Patricia on kokemuksensa jälkeen valmis hyppäämään tuntemattoman miehen kyytiin. Varsinkin kun Paul selittää, ettei tässä mitään poliiseja kannata paikalle pyytää, mennään sen sijaan syömään ja deittailemaan. Myöhemmin tuore pariskunta tapaa baarissa, jossa syttyy nyrkkitappelu – samaan tyyliin kuin villin lännen leffojen saluunoissa. Tässä vaiheessa taustamusiikki muuttuu iloiseksi banjo- ja haitaripolkaksi.

Gulik puolestaan raivoaa kätyreilleen siitä, kuinka epäonnistumisia ei suvaita. Puheet supersankarista ovat pelkkiä valheita. Ei ole teidän osanne ajatella. Tästäs saatte.

Aina väliin tohtori käy myös pitkiä keskusteluja professori Morganin kanssa. Niistä paljastuu, että kuolonlaseria suunnitteleva egomaanikko pitää itseään Jumalana, ei perusta moraalista (”Mitä hittoa sekin nyt muka on!”) ja nauttii ilkeästä höhöttämisestä. Ylimielisyys on kuitenkin pahasta, kun vastassa on Ääntänopeampi mies, joka kätensä heilautuksella voi muuttaa aseet banaaneiksi!

Lukemattomien kahjojen kommervenkkien jälkeen katsojat pääsevät ihmettelemään supersankarin ja superrobotin äärimmäisen laimeaa yhteenottoa sekä intomielistä pienoismallien räjäyttelyä. Lopulta tohtori Gulik yrittää paeta sankariamme salaisella avaruusraketillaan (mihin?), mutta aivan näin helpolla ei galaktisilta voimilta karata.

Ja sitten Paul ja Patricia elävät onnellisina elämänsä loppuun asti.

Hetkittäin tuntuu kuin Supersonic Man olisi kirjoitettu tarkoituksellisesti parodiaksi. Tätä tulkinta tukee mm. vähän väliä kuvaan tupsahtava deeku, joka touhottaa viinan vaaroista aina, kun ei kallistele pulloa. Komediaa edustaa myös kohtaus, jossa yliäänisankarin päihittämät roistot pakenevat paikalta reppuselässä hassusti kaatuillen.

Elokuva on kuitenkin ylipäätään niin kaukana älystä, että tämänkaltainen pohdinta lienee aivan turhaa aivojen rassausta. Parempi vain heittäytyä supersoonisen kahjouden vietäväksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/11.

Elokuvat – Future-Kill (1985)

FutureKillKansiWEB

Future-Kill
(DVD)

Sitä voi ihmisparka kuvitella kaikenlaista. Kuten että elokuva, jonka mainosjulisteen on maalannut H. R. Giger ja jota tähdittävät alkuperäisestä The Texas Chainsaw Massacresta tutut Edwin Neal ja Marilyn Burns, olisi jostain kotoisin. Tai että dvd, jota mainostetaan alkuperäismateriaalista tehtynä ihkauutena keräilijänversiona, olisi kuvalaadultaan kelvollinen. Mutta tyhmä on, jos moisia kuvittelee.

Teksasilaisen Ronald W. Mooren ainoaksi elokuvaksi jäänyt Future-Kill (1985) on mielipuolisen kehno.

FutureKill1WEB

Leuka putoaa lattialle jo ensimmäisessä kohtauksessa. Futuristisen goottipunkkarihanoirokkarin pilakuvaksi stailattu Eddie Pain (Doug Davis) ilmoittaa naurettavaan teknohaarniskaan sonnustautuneelle veitsikyntiselle Splatterille (Neal), että hän johtaa rauhanomaista ydinvoiman vastaista liikettä. Herra S:n ei siis sovi antaa lättyyn tovereilleen, jotka puhuvat lehdistölle järjestön tavoitteista.

Moinen hentomielisyys ei kuitenkaan sovi huumeita kehoonsa jatkuvalla syötöllä pumppaavalle Splatterille – tai tämän radioaktiivisen säteilyn mutatoimille aivoille.

FutureKill5WEB

Alkunäytöksen jälkeen siirrytään hämmentävän kädettömään komediatyyliin toteutettuihin opiskelijabileisiin. Tätä huonoutta vatkataan katsojan silmien edessä vaikka kuinka pitkään, kunnes elokuva nytkähtää vihdoin eteenpäin: inhoja kepposia muille veljeskunnan jäsenille tehnyt kaverijoukko passitetaan kaupungin synkälle laidalle. Heidän tehtävänään on kidnapata yksi goottipunkkarimutanttifriikki tulevien kevätjuhlien vetonaulaksi.

FutureKill2WEB

Tempaus ei mene aivan nappiin, sillä porukka kohtaa ensitöikseen Eddien ja Splatterin. Splatter seivästää yhden opiskelijoista wolverine-kynsillään ja murhanhimossaan lahtaa myös Eddien kaupan päälle. Frat-pojut ovat nyt todella pahassa pulassa, sillä Splatter usuttaa kaikki goottipunkkariradikaalit heidän peräänsä – ja väittää, että juuri he tappoivat rakastetun kajalinaama-Eddien.

Jatkossa elokuva keskittyy lähinnä siihen, että opiskelijat juoksevat pitkin öisen kaupungin kujia ja antavat kömpelösti köniin harvakseltaan eteen tuleville ”friikeille”. Toiminnan apaattista tunnelmaa korostaa dvd:n onneton kuvalaatu, joka tarkoittaa sitä, että televisiossa näkyy pääosin joko silkkaa pimeyttä tai sitten epäselviksi pistemössöiksi hajoavia hahmonkaltaisia muotoja.

FutureKill3WEB

Elokuva huipentuu kissa ja hiiri -leikkiin talossa, jonka jokainen käytävä on valaistu eri värisillä lampuilla. Tekijät ovat varmasti onnitelleet itseään kuukausikaupalla näin nerokkaasta keksinnöstä.

Filmin parhaassa osiossa vieraillaan goottipunk-klubilla, jonka lavalla soittaa Max and the Makeup -bändi. Naislaulajan vetämän yhtyeen biisit ovat yllättävänkin kelpoja, ja niitä kuullaan kiitettävän pitkään. Pisteet myös kohtauksesta, jossa flirttaileva tyttö pelästyy Splatterin mutanttipenistä – näin hölmöissä kohdissa räkänauru raikaa.

FutureKill4WEB

Future-Killin meikki-, peruukki- ja asustearsenaalin rinnalla kalpenevat sitten jopa kasarimuodin aidot mauttomuudet. Tähän ei eläin pysty. Ja siitä sietää olla kiitollinen!

Valinta harakirin ja Future-Killin välillä olisi kovin tasaväkinen taisto.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.

FutureKill6WEB

Elokuvat – The Return of Chandu (1934)

CanduKannetWEB

The Return of Chandu
(Vol 1 & 2 -dvd)

Tällä kertaa koko kansan iloksi on tarjolla ykkösluokan kalkkunaa historian hämärästä kulmauksesta! Tarjolla yli kolme tuntia täysipainoista k-paistosta.

Vuonna 1932 Bela Lugosi esitti maailmanvaltaa havittelevaa pahista radiokuunnelmiin perustuvassa Chandu the Magician -elokuvassa. Pari vuotta myöhemmin oli hänen vuoronsa hypätä hyvisvelhon pöksyihin 12-osaisessa jatkokertomuksessa The Return of Chandu (1934).

Frank Chandlerin, eli Chandun (Lugosi), komeassa kalifornialaiskodissa vietetään hienostojuhlia. Seurapiiritapahtuman itseoikeutettuna kunniavieraana loistaa taikurin morsmaikku, Egyptin prinsessa Nadji (Maria Alba). Kun paikalle pöllähtää kaksi silmäkulmiensa alta kyräilevää kutsumatonta vierasta, Nadji saa ennakkoaavistuksen, että jotain pahaa on tapahtumassa.

Näin myös käy, sillä toinen tulijoista on mustaa magiaa harjoittavan Ubasti-kultin ylipappi (Lucien Prival). Mystisellä Lemurian saarella majaansa pitävät pahan palvojat ovat vakuuttuneita siitä, että Nadji on avain heidän jo ammoin kuolleen Ossana-jumalattarensa henkiin herättämiseen. Niinpä he yrittävät kaapata neidon. Näkymättömänä paikalle pöllähtävä Chandu kuitenkin estää moiset aikeet.

Chandu1WEB

Tästä käynnistyy pitkäksi venyvä piirileikki, jossa ubastilaiset kidnappaavat Nadjin kerta toisensa jälkeen joutuakseen vain aina uudelleen Chandun jallittamaksi. Mukana menossa häärivät myös Frankin vanhuuttaan tutiseva Dorothy-sisko (Clara Kimball Young) sekä tämän reipas jälkikasvu Bob (Dean Benton) ja Betty (Phyllis Ludwig). Koska seikkailu vie koko konkkaronkan aina Etelämerelle asti, ehtivät he kohtaamaan myös intialaisprinssin, valkean velhon, mustaa magiaa suosivan Vitraksen sekä kasapäin villejä ja verenhimoisia alkuasukkaita.

Vaaroja riittää, joten onneksi Chandulla on taskussaan muutakin kuin näkymättömyystemppunsa ja hypnoottinen katseensa. Parhaiten apua saa, kun hieroo taikasormusta ja kysyy neuvoa aineettomalta mestari Yogilta. Tämä pystyy jopa etäohjaamaan Chandun auton suoraan roistojen kälyiselle mökille, jonka kellarissa sijaitsee kivipaasista rakennettu palvontapiste. Erityisen paljon nähdään liekehtivää magiaa, sillä pahat turbaanivelhot kykenevät taikomaan niin teleporttaavia tulikehiä kuin kaukonäkeviä nuotioitakin.

Chandu4WEB

Kuten asiaan kuuluu, sarjan jokainen jakso päättyy jännitysmomenttiin. Näin katsoja joutui aikoinaan odottamaan kokonaisen viikon saadakseen tietää, miten sankareille oikein kävi. Tosin nämä vaaratilanteet ovat useimmiten kovin keinotekoisia ja niiden ratkaisut ällistyttävän heppoisia. Kuinka Chandu selviää puhallusputkella ammutun myrkkynuolen osumasta!? Mitä tapahtuu, kun herran auto syöksyy rotkoon!? Helppoa, kun sen osaa: nuoli meneekin ohi ja auto pysähtyy juuri ennen rotkon reunaa.

Noin 20-minuuttisista jaksoista kuluu aina muutama minuutti edellisten tapahtumien kertaukseen. Muutenkin ohjaaja Ray Taylor suosii samojen filminpätkien uusiokäyttöä. Alkuasukkaiden juoksu viidakossa ja Lemurian valtavien porttien hidas avaaminen toistuvat puuduttavuuteen asti. Jotta kissakaapuihin pukeutuneet ubastilaiset pystyisivät kaappaamaan Chandun toverit, jättää herra heidät myös jatkuvasti oman onnensa nojaan.

Chandu3WEB

Mutta millaiset sanoinkuvaamattomat kauhut odottavat Nadjia, kun hän joutuu pimeyden voimia palvovien Ubastin velhojen käsiin? Herääkö kuollut Ossana-jumalatar henkiin ja ottaa ikiaikaisen paikkansa koko planeetan hallitsijana? Karkaako Chandu itsepintaisilta lehtimiehiltä näkymättömyysloitsun avulla? Onko The Return of Chandu parempi kuin monsterin entinen heila?

No ainakin Bela Lugosi pääsee kerrankin esittämään valkoisiin sonnustautunutta sankaria, joka hallitsee tuimat tuijotukset ja yltiöpäiset ilmeilyt. Ja onhan se kiva, että alkuperäistä King Kong -elokuvaa varten rakennettuja lavasteita kierrätetään tässäkin filmituotteessa.

Tosissaan ei The Return of Chandua kestäisi katsoa edes mongolialainen aropupu, mutta kyllä siitä rutkasti hupia saa irti. Ainakin, jos malttaa pitää annostuksen parissa päivittäisessä jaksossa. Kahdelle levylle jaetun yli kolmituntisen kokonaisuuden posottaminen yhteen putkeen ei ole mielenterveyden kannalta suositeltavaa. Nyt silmissä pyörii vain jalokivin koristeltuja turbaaneja ja korvissa soivat synkät viidakkorummut sekä Ubastin ylimmäisen papin korkea veisu…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/15.

Chandu2WEB

Elokuvat – Horror of the Blood Monsters

HorrorOfTheBloodMonstersKansiWEB

Horror of the Blood Monsters
aka Vampire Men of the Lost Planet
aka Space Mission of the Lost Planet
(Katalonialainen dvd-versio)

Al Adamsonia voisi kutsua köyhän miehen Roger Cormaniksi. Sen verran kehnoja halpiksia hän tunki drive-in-teattereihin 1960- ja 1970-luvuilla. Toki hän oli Cormanin tapaan myös kekseliäs. Tästä käy hyvänä osoituksena vuonna 1970 valmistunut Horror of the Blood Monsters, joka monilta osiltaan kierrättää filippiiniläisen Tagani-luolamiesfilmin (1965) materiaalia.

HorrorOfTheBlood2WEB

Horror of the Blood Monsters käynnistyy pitkällä, möreällä äänellä lausutulla vampyyrimonologilla: ”Olen elänyt satoja vuosia tarinoissanne ja todellisuudessanne. Etsin öisin tuoretta verta kylmien suonieni ravinnoksi. Monet uhreistani ovat liittyneet epäpyhään elävienkuolleiden armeijaani. Muuttuneet sieluttomiksi olennoiksi.”

Sitten verenimijä satuilee jotain siitä, kuinka vampyyrit saapuivat Maapallolle miljoonia vuosia aiemmin kaukaisesta galaksista. Ja siitä, kuinka vain heidän kotiplaneetaltaan voi löytyä tieto, jolla vampyyrien invaasio voidaan pysäyttää. Ihmisten kaikki aiemmat yritykset lentää planeetalle ja takaisin ovat epäonnistuneet, mutta nyt tohtori Rynningin (John Carradine) johtama retkikunta on valmistautumassa uuteen yritykseen.

Jostain syystä tätä seikkaa ei kuitenkaan ole kerrottu tohtori Rynningille, joka aikoo lennellä raketillaan Spectrum-aurinkokuntaan. Alukseen osuva säteilymyrsky ohjaa koko konkkaronkan kuitenkin vampyyrien kotiplaneetalle. Siellä miehistö valmistautuu korjaamaan aluksen vaeltamalla ympäriinsä kivikkoisessa maastossa.

HorrorOfTheBlood5WEB

Elokuvan avaruuslento on vallan tuskaista katsottavaa. Jakso koostuu lähinnä puhuvista päistä sekä jostain toisesta elokuvasta lainatusta rakettitukikohtakuvastosta – jota vieläpä näytetään usein pysäytyskuvana. Aluksen miehistölle tyhjää höpöttävä parivaljakko (Robert Dix & Vicki Volante) on puolestaan kuvattu ilman lavasteita – he yksinkertaisesti vain istuvat mustan lakanan edessä. Itse avaruusaluksen pahvilavasteet tai naisastronautin (Britt Semand) valtava peruukkikaan eivät vakuuta. Kuten eivät myöskään The Wizard of Mars -leffasta (1965) leikellyt avaruuslentokuviot. Tästä kaikesta saamme kuitenkin nauttia lähes parinkymmenen minuutin ajan.

Vieras planeetta osoittautuu maastoltaan ja ilmakehältään Maapallon kopioksi. Ainoa merkittävä ero on, että vaihtuva säteilykenttä värjää kaiken väliin vihreäksi, keltaiseksi, siniseksi tai punaiseksi. Käytännössä ratkaisu johtuu siitä, että Taganista lainatut pätkät olivat alkujaan mustavalkoisia!

HorrorOfTheBlood7WEB

Pian paljastuu, että planeetalla eletään esihistoriallista aikaa. Kitukasvuisessa kivikkomaisemassa vaeltavat miehistön jäsenet näkevät vehreissä viidakoissa riehuvia dinosauruksia ja jättiliskoja – pätkissä, joita on kierrätetty vaikka kuinka monissa elokuvissa. He pääsevät myös seuraamaan kahden kivikautisen ihmisheimon väkivaltaisia yhteenottoja.

Nuolet, keihäät, kivikirveet ja nuijat heiluvat antaumuksella, kun rauhaa rakastavat Taganit taistelevat verenhimoisia Tubetoneja vastaan. Tosin näissä loputtomiin jatkuvissa matseissa ei ole mitään logiikkaa, sillä väliin viholliset ovat leopardiasuisia käärmehemmoja ja toisinaan sapelihampaisia hyypiöitä. Hetkittäin hahmot osaavat puhua, mutta pääosin he kykenevät ainoastaan murahtelemaan.

HorrorOfTheBlood4WEB

Lopulta aluksen miehistö pelastaa Lian-nimisen (Jennifer Bishop) luolanaisen. Jotta voisivat keskustella tämän kanssa, he poraavat naisen kalloon reiän, jonne tungetaan sekä aivoaaltoja muokkaavaa seerumia että mekaaninen kommunikointilaite – jonka käyttöä tosin suositellaan vain eläimille. Myöhemmin Lian ja yksi miehistön jäsenistä (Joey Benson) rakastuvat traagisesti.

Jännitteetön ja itseään toistava kuvasto riemastuttaa paikoin. Kuten vaikkapa silloin, kun kahdella jalalla seisovat jättiravut tai suloiset ihmislepakot käyvät luolamiesten kimppuun. Vähintään hämmentäviä ovat myös yllättäen mukaan leikatut kohtaukset, joissa Maan rakettitukikohdasta tuttu parivaljakko harrastaa futuristista seksiä. Tähän operaatioon tarvitaan päähän kytketyt johdot, lukemattomia vilkkuvia värivaloja sekä hälytyskakofoninen ääniraita! Miten tämä liittyy yhtään mihinkään, jää täysin epäselväksi.

HorrorOfTheBlood8WEB

Palaillessaan takaisin alukseensa miehistö löytää rautaisen lippaan. Siitä käy ilmi, että planeetalla on aikoinaan kukoistanut korkeateknologinen kulttuuri, joka tuhosi itsensä atomisodassa. Tämän jälkeen tohtori Rynning tajuaa, ettei planeetta olekaan ihmisille turvallinen. Toisin kuin hän aiemmin uskoi, ilmassa leijuu tappava virus – joka onneksi tuhoutuu Maan ilmakehässä.

Sitten söpön kökkö pienoismalliraketti poistuu planeetalta ja elokuva päättyy. Tässä vaiheessa katsoja on vähintäänkin äimän käkenä sen suhteen, kuinka alun vampyyrimonologi ylipäätään kytkeytyy leffan muuhun sisältöön, jossa vampyyreitä ei edes mainita – saati sitten tavata.

HorrorOfTheBlood1WEB

Kokonaisuudessaan Horror of the Blood Monsters on ihastuttavan järjetön sekasotku. Hetkittäin aika käy sen seurassa pitkäksi, mutta eipä näin monesta lähteestä kasattua ja superhalvoilla uusilla pätkillä tilkittyä kalkkunaa voi kuin rakastaa. Sillä tokihan on niin, että hulluus ja nerous käyvät aina käsikynkkää!

Leffa • tai •••••
Kuva ••
Lisät •

Ei mitään lisukkeita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/19.

HorrorOfTheBlood9WEB

Elokuvat – Kalkkunakesä 5

JesusChristVampireHunterKansiWEBJesus Christ Vampire Hunter

Kyllähän te kaikki Jeesus Kristuksen tunnette? Tuon Jumalan pojan ja vampyyrien pahimman vihollisen? Tai kuten Jesus Christ Vampire Hunterin nimibiisi asian kertoo: ”He came from Heaven, two sticks in his hands … it’s all good, it’s allright, everybody gets laid tonight…”

Ihmeiden aika ei ole ohi, ja nyt tuntuu ihan siltä kuin joku olisi muuttanut aivoni viiniksi. Mitenkään muuten ei ole selitettävissä tämän kanadalaisen amatöörijeesustelun talssaus vetten päällä – tai ylipäätään Kristuksen uudelleensyntymä ”seksikkäitä” verenimijöitä tulvivan kungfu-musikaalin tähdeksi!

Huolella mietitty ja käsikirjoitettu elokuva heittää ilmaan ajatuksen, että vampyyrien täytyy nylkeä lesboja kyetäkseen kulkemaan auringonvalossa (tälle löytyy ihan tieteellinenkin selitys suolia innokkaasti penkovan hullun tohtorin toimesta). Nyt kuitenkin kirkossakin on huomattu lähistön naisten harveneminen, joten piikkimohikaanipäinen punk-pappi lähetetään noutamaan Jeesusta apuun.

JesusChristVampireHunter1WEBEnsi töikseen Kristus viskoo pari munille potkivaa naisvampyyriä siunaamaansa järveen. Seuraavaksi miehen kungfu-taidoista saavat näytteen nenille hyppivät ateistilaumat. Myöhemmin vaajan korvikkeesta käyvät niin rumpupalikat, hammastikut kuin sokeiden kepitkin.

Aivan yksin Jeesus ei sentään joudu mittelemään pahisten kanssa, sillä apuun rientävät myös Mary Magnum, viininpunaiseen kumihaalariin puettu Vatikaanin agentti, sekä El Santo, tuo Meksikon lahja vapaapainille…

JesusChristVampireHunter2WEBOnko Jesus Christ Vampire Hunter huono elokuva? No, totta totisesti on! Ovatko Jesus Christ Vampire Hunterin taistelukohtaukset maailmankaikkeuden surkeimpia? No, totta totisesti ovat! Kestääkö Jesus Christ Vampire Hunterin katsoa selvinpäin? No, totta totisesti ei!

Jumalan poika rulettaa über alles! Go, Jesus, go!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/03.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä – no ei todellakaan! Ei tätä hulluutta voi ihmisen poika enää kestää, rajansa kaikella! Se on loppu nyt. Eli ensi viikolla palaamme blogissa normaaliin päiväjärjestykseen.

Lohdutuksena voit tsekata vaikkapa nämä laatuleffojen esittelyt:

Death Bed: The Bed That Eats

Yor, the Hunter from the Future

Aachi & Ssipak & co

JesusChristVampireHunter3WEB

Elokuvat – Kalkkunakesä 4

RobotMonsterKansiWEBRobot Monster
aka Monster from Mars
aka Monsters from the Moon

Aikoinaan sitä osattiin tehdä kahjoja elokuvia! Kelpo esimerkki tästä on Phil Tuckerin vuonna 1953 ohjaama Robot Monster. Se on hämmästyttävän kökkö, mutta vastustamattoman viihdyttävä hääkakku.

Maapallo on tuhon oma! Ihmiskunnasta on jäljellä enää rippeet! Tarkkaan ottaen kahdeksan henkeä. Kaikki muut ovat kuolleet gorillapukuun ja sukeltajankypärään sonnustautuneen Ro-Man-avaruushirviön (George Barrows) sädeaseiden tulituksessa. Edes atomipommit eivät ole pysäyttäneet robomuukalaista. Syrjäisessä luolassa oleskelevalla Ro-Manilla on kuitenkin ongelma. Aina kun teletappi-ET soittaa saippuakuplia puhaltelevalla näköradiollaan kotiin, pomo uhkailee rangaistuksella. Viimeisetkin ihmiset on tapettava!

RobotMonster2WEBHelpommin sanottu kuin tehty, sillä henkiinjääneet ovat immuuneja kuolonsäteelle. Syynä tähän on kaikki mahdolliset taudit parantava seerumi, jonka toimivuutta professori-isä on ensitöikseen testannut perheeseensä sekä työtovereihinsa! Pari tutkijaa kokee kuitenkin karvaan kohtalon, kun he yrittävät lentää Maata kiertävälle avaruusasemalle. Ro-Man näet huomaa raketin ja räjäyttää sen taivaan tuuliin. Huonosti käy myös lelulentsikan näköiselle satelliittitukikohdalle. Puff!

Ihmissuvun kohtalo on siis vanhan proffan, tämän vaimon, hehkeän Alice-tyttären, Aliceen ihastuneen viriilin sulhon sekä kahden pikkulapsen varassa. He piilottelevat aivan robottimonsterin luolan nurkilla ja toivovat, että tunteeton kone antaisi tällä kertaa armon käydä oikeudessa. Ajatuksia vaihdetaan isolla kuvapuhelimella. Ro-Man lupaa antautumisesta kuitenkin vain pikaisen, kivuttoman kuoleman.

RobotMonster3WEBTämä ei lannista perhettä, joka päättää ryhtyä viettämään häitä! Seremonian päätteeksi vastanaineet lähtevät pusikkoon pussailemaan. Huomattavasti skidimpi tytär livahtaa heidän peräänsä ja törmää hetimiten Ro-Maniin, joka yltyy kyselemään: ”Mitäs täällä teet, pikku tyttö?” Johon pölhö-Carla vastaa: ”Isäni ei anna sinun satuttaa minua!” Jolloin Ro-Man kuristaa tytön kuoliaaksi!

Sitten gorillahirmu rientää lempiväisten perään, sillä hän on polttanut ohjainkääminsä ja rakastunut ihmislikkaan. Pian hän jo kantaakin rimpuilevaa Alicea luolalleen bondage-leikkeihin. ”Voisitko koskaan rakastaa minua kuin ihmistä?”

Asioiden kehitys ei ilahduta Ro-Manin pomoa, joka rähjää saippuakuplaradion välityksellä tunteiden turhuudesta ja tuhoamisen välttämättömyydestä. Lopulta pääjehu ampuu sormistaan säteitä, jotka tappavat Ro-Manin ja saavat jostain toisesta elokuvasta lainatut esihistorialliset hirmuliskot tappelemaan keskenään (älä minulta kysy!).

RobotMonsterKuva1WEBRobot Monsterin loogisista aukoista voisi ajaa läpi tuhannella marsmönkijällä, ja sen älytön tarina sekä pahvinen ihmiskuva liikkuvat vähintäänkin infantiililla tasolla. Tälle kaikelle tarjoillaan kuitenkin pätevä selitys. Koko filmi on näet liikaa pulp-scifiä lukeneen pikkupojan unta! Jehna jee!

Pitkästymään ei Robot Monsterin seurassa pääse edes yrittämällä. Kamalat repliikit polttavat reikiä aivokuoreen, ja Ro-Manin löntystely pitkin mäkistä kivikkoa on hurjaa seurattavaa. Kuva myös välähtelee vähän väliä negatiiviksi, mikä ilmeisestikin edustaa kuolonsäteen välkettä – tai jotain.

Robot Monsterin traileri hehkuttaa, että kyseessä on brutaalin realistinen kuva ihmiskunnan kauhujen täyteisestä tulevaisuudesta! ”Näe kiihkeä kaunotar puolihullun hirviön kourissa!” Ei kannata ottaa väitettä ihan tosissaan…

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/07.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!

RobotMonster4WEB

Elokuvat – Kalkkunakesä 3

ManosKansiWEBManos: The Hands of Fate

Ed Wood on kalkkunaelokuvateollisuuden suurin sankari. Oman tukevan paikkansa alan historiikeissa ansaitsee myös Harold P. Warren, jonka loistelias filmiura jäi vain yhteen ohjaukseen. Manos: The Hands of Fate (1966) on kuitenkin sen luokan tumpelointia, että se istuisi saumattomasti myös Woodin filmografiaan.

Leffan ensimmäinen kymmenminuuttinen kuluu kameran seuratessa autoilevaa pariskuntaa. Michael (Warren itse), vaimo Margaret (Diane Mahree) ja pikkutytär Debbie (Jackey Neyman) hoilaavat lastenlauluja ja kiistelevät matkareitistä körötellessään pitkin syrjäisiä hiekkateitä. Tarinan mitättömyyttä korostavat leikkaukset urheiluautossa pussaileviin nuorukaisiin, joita poliisit käyvät tämän tästä kiusaamassa.

Juonenriekale nytkähtää liikenteeseen, kun aviopari päätyy illan pimetessä tyhjästä ilmestyneelle talonrähjälle. Mökin ovella tutisee Igorin ja Renfieldin pilakuvaversio Torgo (John Reynolds). Klenkkaava, ympärilleen tauotta pälyilevä partaheppu ilmoittaa huolehtivansa talosta Mestarin poissaollessa. ”Hän on lähtenyt tästä maailmasta, mutta on aina luonamme, missä ikinä kulkeekin.” Todellisuudessa Mestari (Tom Neyman) on päivätorkuilla kellarissa yhdessä paikoilleen jähmettyneen vaimokatraansa kanssa.

Manos2WEBTorgon ja Margaretin vastustelusta huolimatta Michael päättää, että perhe majoittuu yöksi taloon. Kaatopaikalle kuuluvan rötiskön olohuoneessa kauhistellaan pahaenteistä maalausta, joka esittää Mestaria ja tämän helvetinhurttaa. Repliikkejään toisteleva tärinätalonmies myös ilmoittaa, että Mestari on ihastunut Margaretiin ja haluaa tämän tuoreimmaksi vaimokseen. Mutta Torgopa ei aio antaa naista isännälleen, vaan haluaa pitää tämän itsellään.

Tässä vaiheessa aviopari ryhtyy pohtimaan paikalta poistumista, mutta valitettavasti auto on tehnyt tenän eikä suostu enää käynnistymään. Puhelintakaan ei mökistä löydy, sillä maestro ei hyväksy moderneja hilavitkuttimia. Niinpä pariskunnan on pakko vetäytyä makuuhuoneeseen nukkumaan.

Lopulta Mestarikin päättää näyttäytyä. Hän kohoaa kivipaadeltaan ja ryhtyy latelemaan rukouksia Manos-jumalalle. ”Oi sinä alkukantaisen pimeyden olento. Sinä, joka asustat maailmankaikkeuden ytimessä, yön pimeässä kuilussa. Sinä lahjoitit uskollisille palvelijoillesi ikuisen elämän. Pyhän Manoksen tahto tullaan täyttämään.”

Manos1WEBLoitsutessaan Mestari levittelee jatkuvasti käsiään paljastaakseen mustan kaapunsa punaiset sormikuviot. Ele on mitä ilmeisimmin tarkoitettu uhkaavaksi. Paljon pelottavampia ovat kuitenkin näyttelijän liimatukka ja tekoviikset. Mielipuolisen kahjosta toljotuksesta nyt puhumattakaan.

Mestarin vanavedessä heräävät myös hänen valkoisiin huntuihin sonnustautuneet vaimonsa, jotka ryhtyvät saman tien kälkättämään ja nalkuttamaan yhteen ääneen. Väittelyn pohjalla siintävät kysymykset siitä, tarvitseeko sandaalisiippa enää yhtään vaimoa lisää ja pitäisikö kutsumattomien vieraiden tyttölapsi tappaa vai ei. Riita yltyy lopulta maailman surkeimmaksi leikkipihatappeluksi, jossa huntuneitokaiset pyörivät pöllyävällä hiekalla minuuttikaupalla. Sillä välin maestro kurittaa omapäistä Torgoa tuimalla katseella. Ja hohottaa sairaalloisesti. Lisäksi hän ilmoittaa olevansa permanentti.

Saadakseen alaisensa takaisin kuriin ja herran nuhteeseen Mestari päättää, että sekä Torgo että vaimoista vanhin uhrataan Manokselle. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tapettavia silitellään ja läpsitään ja heidän silmiensä edessä vatkataan sormia. Kuten arvata saattaa, moiseen kohteluun ei kuolisi edes likainen karvamatto.

Manos3WEBRituaalipelleilyn aikana Michael perheineen on ehtinyt paeta paikalta. Älykköinä he kuitenkin päättävät palata talolle, koska Margaret ei tykkää juoksennella pimeässä. Ja kuis ollakaan, Mestari ilmestyy heti ovelle heitä vaanimaan. Yllättäen Michael kaivaa taskustaan aseen ja ampuu Manoksen palvelijaa naamatauluun.

Onko Mestari voitettu? Eikö hän olekaan kuolematon? Uskoo, ken tahtoo. Varmemmaksi vakuudeksi esiin rullataan vielä pitkä epilogi, joka kertoo, kuinka tässä kaikessa kävikään.

Manos: The Hands of Fate on hellyttävän kömpelö elokuvan irvikuva. Juonellisesti ja kerronnallisesti se on täyttä puppua. Amatöörimäisyys paistaa esiin joka rakosesta. Hurmos elokuvan äärellä onkin lähes täydellinen. Jos herra Warren ei olisi jo ehtinyt kuolla, olisin heti lahjoittanut hänelle kolme euroa seuraavaa mestariteosta varten.

Manos4WEBManos on ikuinen! Tästä käy todisteena myös vuoden 2010 Jyväskylän Finncon, jossa punasormikaapuun sonnustautunut Mestari kulki julkeasti ihmisten ilmoilla kauhua kylvämässä.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/11.

Kotkottavien kalkkunakokemusten pariin palataan jälleen viikon päästä. Tästä ei kesä enää parane!