Horror of the Blood Monsters
aka Vampire Men of the Lost Planet
aka Space Mission of the Lost Planet
(Katalonialainen dvd-versio)

Al Adamsonia voisi kutsua köyhän miehen Roger Cormaniksi. Sen verran kehnoja halpiksia hän tunki drive-in-teattereihin 1960- ja 1970-luvuilla. Toki hän oli Cormanin tapaan myös kekseliäs. Tästä käy hyvänä osoituksena vuonna 1970 valmistunut Horror of the Blood Monsters, joka monilta osiltaan kierrättää filippiiniläisen Tagani-luolamiesfilmin (1965) materiaalia.

Horror of the Blood Monsters käynnistyy pitkällä, möreällä äänellä lausutulla vampyyrimonologilla: ”Olen elänyt satoja vuosia tarinoissanne ja todellisuudessanne. Etsin öisin tuoretta verta kylmien suonieni ravinnoksi. Monet uhreistani ovat liittyneet epäpyhään elävienkuolleiden armeijaani. Muuttuneet sieluttomiksi olennoiksi.”

Sitten verenimijä satuilee jotain siitä, kuinka vampyyrit saapuivat Maapallolle miljoonia vuosia aiemmin kaukaisesta galaksista. Ja siitä, kuinka vain heidän kotiplaneetaltaan voi löytyä tieto, jolla vampyyrien invaasio voidaan pysäyttää. Ihmisten kaikki aiemmat yritykset lentää planeetalle ja takaisin ovat epäonnistuneet, mutta nyt tohtori Rynningin (John Carradine) johtama retkikunta on valmistautumassa uuteen yritykseen.

Jostain syystä tätä seikkaa ei kuitenkaan ole kerrottu tohtori Rynningille, joka aikoo lennellä raketillaan Spectrum-aurinkokuntaan. Alukseen osuva säteilymyrsky ohjaa koko konkkaronkan kuitenkin vampyyrien kotiplaneetalle. Siellä miehistö valmistautuu korjaamaan aluksen vaeltamalla ympäriinsä kivikkoisessa maastossa.

Elokuvan avaruuslento on vallan tuskaista katsottavaa. Jakso koostuu lähinnä puhuvista päistä sekä jostain toisesta elokuvasta lainatusta rakettitukikohtakuvastosta – jota vieläpä näytetään usein pysäytyskuvana. Aluksen miehistölle tyhjää höpöttävä parivaljakko (Robert Dix & Vicki Volante) on puolestaan kuvattu ilman lavasteita – he yksinkertaisesti vain istuvat mustan lakanan edessä. Itse avaruusaluksen pahvilavasteet tai naisastronautin (Britt Semand) valtava peruukkikaan eivät vakuuta. Kuten eivät myöskään The Wizard of Mars -leffasta (1965) leikellyt avaruuslentokuviot. Tästä kaikesta saamme kuitenkin nauttia lähes parinkymmenen minuutin ajan.

Vieras planeetta osoittautuu maastoltaan ja ilmakehältään Maapallon kopioksi. Ainoa merkittävä ero on, että vaihtuva säteilykenttä värjää kaiken väliin vihreäksi, keltaiseksi, siniseksi tai punaiseksi. Käytännössä ratkaisu johtuu siitä, että Taganista lainatut pätkät olivat alkujaan mustavalkoisia!

Pian paljastuu, että planeetalla eletään esihistoriallista aikaa. Kitukasvuisessa kivikkomaisemassa vaeltavat miehistön jäsenet näkevät vehreissä viidakoissa riehuvia dinosauruksia ja jättiliskoja – pätkissä, joita on kierrätetty vaikka kuinka monissa elokuvissa. He pääsevät myös seuraamaan kahden kivikautisen ihmisheimon väkivaltaisia yhteenottoja.

Nuolet, keihäät, kivikirveet ja nuijat heiluvat antaumuksella, kun rauhaa rakastavat Taganit taistelevat verenhimoisia Tubetoneja vastaan. Tosin näissä loputtomiin jatkuvissa matseissa ei ole mitään logiikkaa, sillä väliin viholliset ovat leopardiasuisia käärmehemmoja ja toisinaan sapelihampaisia hyypiöitä. Hetkittäin hahmot osaavat puhua, mutta pääosin he kykenevät ainoastaan murahtelemaan.

Lopulta aluksen miehistö pelastaa Lian-nimisen (Jennifer Bishop) luolanaisen. Jotta voisivat keskustella tämän kanssa, he poraavat naisen kalloon reiän, jonne tungetaan sekä aivoaaltoja muokkaavaa seerumia että mekaaninen kommunikointilaite – jonka käyttöä tosin suositellaan vain eläimille. Myöhemmin Lian ja yksi miehistön jäsenistä (Joey Benson) rakastuvat traagisesti.

Jännitteetön ja itseään toistava kuvasto riemastuttaa paikoin. Kuten vaikkapa silloin, kun kahdella jalalla seisovat jättiravut tai suloiset ihmislepakot käyvät luolamiesten kimppuun. Vähintään hämmentäviä ovat myös yllättäen mukaan leikatut kohtaukset, joissa Maan rakettitukikohdasta tuttu parivaljakko harrastaa futuristista seksiä. Tähän operaatioon tarvitaan päähän kytketyt johdot, lukemattomia vilkkuvia värivaloja sekä hälytyskakofoninen ääniraita! Miten tämä liittyy yhtään mihinkään, jää täysin epäselväksi.

Palaillessaan takaisin alukseensa miehistö löytää rautaisen lippaan. Siitä käy ilmi, että planeetalla on aikoinaan kukoistanut korkeateknologinen kulttuuri, joka tuhosi itsensä atomisodassa. Tämän jälkeen tohtori Rynning tajuaa, ettei planeetta olekaan ihmisille turvallinen. Toisin kuin hän aiemmin uskoi, ilmassa leijuu tappava virus – joka onneksi tuhoutuu Maan ilmakehässä.

Sitten söpön kökkö pienoismalliraketti poistuu planeetalta ja elokuva päättyy. Tässä vaiheessa katsoja on vähintäänkin äimän käkenä sen suhteen, kuinka alun vampyyrimonologi ylipäätään kytkeytyy leffan muuhun sisältöön, jossa vampyyreitä ei edes mainita – saati sitten tavata.

Kokonaisuudessaan Horror of the Blood Monsters on ihastuttavan järjetön sekasotku. Hetkittäin aika käy sen seurassa pitkäksi, mutta eipä näin monesta lähteestä kasattua ja superhalvoilla uusilla pätkillä tilkittyä kalkkunaa voi kuin rakastaa. Sillä tokihan on niin, että hulluus ja nerous käyvät aina käsikynkkää!

Leffa • tai •••••
Kuva ••
Lisät •

Ei mitään lisukkeita.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/19.