Future-Kill
(DVD)

Sitä voi ihmisparka kuvitella kaikenlaista. Kuten että elokuva, jonka mainosjulisteen on maalannut H. R. Giger ja jota tähdittävät alkuperäisestä The Texas Chainsaw Massacresta tutut Edwin Neal ja Marilyn Burns, olisi jostain kotoisin. Tai että dvd, jota mainostetaan alkuperäismateriaalista tehtynä ihkauutena keräilijänversiona, olisi kuvalaadultaan kelvollinen. Mutta tyhmä on, jos moisia kuvittelee.

Teksasilaisen Ronald W. Mooren ainoaksi elokuvaksi jäänyt Future-Kill (1985) on mielipuolisen kehno.

Leuka putoaa lattialle jo ensimmäisessä kohtauksessa. Futuristisen goottipunkkarihanoirokkarin pilakuvaksi stailattu Eddie Pain (Doug Davis) ilmoittaa naurettavaan teknohaarniskaan sonnustautuneelle veitsikyntiselle Splatterille (Neal), että hän johtaa rauhanomaista ydinvoiman vastaista liikettä. Herra S:n ei siis sovi antaa lättyyn tovereilleen, jotka puhuvat lehdistölle järjestön tavoitteista.

Moinen hentomielisyys ei kuitenkaan sovi huumeita kehoonsa jatkuvalla syötöllä pumppaavalle Splatterille – tai tämän radioaktiivisen säteilyn mutatoimille aivoille.

Alkunäytöksen jälkeen siirrytään hämmentävän kädettömään komediatyyliin toteutettuihin opiskelijabileisiin. Tätä huonoutta vatkataan katsojan silmien edessä vaikka kuinka pitkään, kunnes elokuva nytkähtää vihdoin eteenpäin: inhoja kepposia muille veljeskunnan jäsenille tehnyt kaverijoukko passitetaan kaupungin synkälle laidalle. Heidän tehtävänään on kidnapata yksi goottipunkkarimutanttifriikki tulevien kevätjuhlien vetonaulaksi.

Tempaus ei mene aivan nappiin, sillä porukka kohtaa ensitöikseen Eddien ja Splatterin. Splatter seivästää yhden opiskelijoista wolverine-kynsillään ja murhanhimossaan lahtaa myös Eddien kaupan päälle. Frat-pojut ovat nyt todella pahassa pulassa, sillä Splatter usuttaa kaikki goottipunkkariradikaalit heidän peräänsä – ja väittää, että juuri he tappoivat rakastetun kajalinaama-Eddien.

Jatkossa elokuva keskittyy lähinnä siihen, että opiskelijat juoksevat pitkin öisen kaupungin kujia ja antavat kömpelösti köniin harvakseltaan eteen tuleville ”friikeille”. Toiminnan apaattista tunnelmaa korostaa dvd:n onneton kuvalaatu, joka tarkoittaa sitä, että televisiossa näkyy pääosin joko silkkaa pimeyttä tai sitten epäselviksi pistemössöiksi hajoavia hahmonkaltaisia muotoja.

Elokuva huipentuu kissa ja hiiri -leikkiin talossa, jonka jokainen käytävä on valaistu eri värisillä lampuilla. Tekijät ovat varmasti onnitelleet itseään kuukausikaupalla näin nerokkaasta keksinnöstä.

Filmin parhaassa osiossa vieraillaan goottipunk-klubilla, jonka lavalla soittaa Max and the Makeup -bändi. Naislaulajan vetämän yhtyeen biisit ovat yllättävänkin kelpoja, ja niitä kuullaan kiitettävän pitkään. Pisteet myös kohtauksesta, jossa flirttaileva tyttö pelästyy Splatterin mutanttipenistä – näin hölmöissä kohdissa räkänauru raikaa.

Future-Killin meikki-, peruukki- ja asustearsenaalin rinnalla kalpenevat sitten jopa kasarimuodin aidot mauttomuudet. Tähän ei eläin pysty. Ja siitä sietää olla kiitollinen!

Valinta harakirin ja Future-Killin välillä olisi kovin tasaväkinen taisto.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/15.