elokuvat

Elokuvat – Nosferatu

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

Nosferatu

Bram Stokerin vuonna 1897 julkaistusta Dracula-romaanista on tehty lukuisia filmatisointeja. Kuuluisin niistä lienee F. W. Murnaun ohjaama Nosferatu vuodelta 1922. Murnau halusi alun perin ohjata romaanille uskollisen filmin, mutta elokuvayhtiö ei saanut oikeuksia tarinaan, joten hän joutui muuttamaan hahmojen nimiä ja paikkoja voidakseen toteuttaa visionsa. Lopputulosta pidettiin silti laittomana ja elokuva määrättiin tuhottavaksi. Osa kopiosta kuitenkin säilyi, ja loppu onkin elokuvahistoriaa. Robert Eggersin ohjaama Nosferatu on siis uudelleenfilmatisointi juurikin tästä Murnaun versiosta.

Nosferatu alkaa vuoden 1838 Wisborgista. Kiinteistövälittäjä Knock (Simon McBurney) lähettää tunnollisen työntekijänsä Hutterin (Nicholas Hoult) hakemaan salaperäisen asiakkaan, kreivi Orlokin (Bill Skarsgård), allekirjoitusta kaukaa Karpaateilta. Hutter on täysin tietämätön siitä, että hänen kaunis ja yliluonnolliselle herkkä morsiamensa Ellen (Lily Rose Depp) on ollut Orlokin himokkaan väijynnän kohteena jo vuosia. Tuhoisa henkinen side Ellenin ja Orlokin välillä vahvistuu, kunnes Wisborgin rannalle ajelehtii ruttolaiva kyydissään itse pahuus, ja Ellen ymmärtää, ettei voi paeta kohtaloaan.

Eggersin elokuville ominainen hiipivän painostava tunnelma ja synkkä estetiikka ovat vahvasti läsnä myös Nosferatussa. Ohjaajan aikaisempia, varsin erinomaisia töitä ovat mm. The Witch (2015), The Lighthouse (2019) ja The Northman (2022).

Heti Nosferatun alusta lähtien on vaikeaa olla tekemättä rinnastuksia Francis Ford Coppolan ohjaamaan Bram Stokerin Draculaan (1992), sillä Eggersin visiossa on hyvin paljon samaa henkeä ja maalauksellisuutta. Coppolan mestariteos on goottilaiseen tyyliin överipramea tarina täynnä verentahrimia krinoliinihameita ja valtameret ylittäviä tunteita. Eggersin tavoittelema eeppisyyden tuntu ja mahtipontisuus luodaan kuitenkin hieman eri tyylikeinoin. Hänen värimaailmansa on lähempänä Tim Burtonia ja leikkiminen valolla ja varjoilla hyvin taidokasta. Kaikista henkilöhahmoista löytyy alavireenä sama alkukantainen mielipuolisuus kuin The Witch -elokuvassa.

Nosferatu on visuaalisesti huumaava kokemus: järjettömän kaunis goottipainajainen, mutta Coppolaa tylymmällä ja pelkistetymmällä tavalla. Julma tarina on kerrottu enemmän Grimmin saduille ominaiseen tyyliin. Kreivi Orlokin turmeltunut ja ryönäinen hahmo ei ole Vlad Tepes -viiksissään mikään sliipattu neitoja likistelevä vampyyri. Hän muistuttaa enemmän romanialaisen kansanperinteen tuntemaa strigoi-olentoa, levotonta haudasta noussutta henkeä, joka ravitsee mätänevää ruumistaan elävillä.

Skarsgård vetää kreivinroolinsa todella rouheasti äänimaailma edellä. Eteerisen Lily Rose Deppin kyky heittäytyä yllättää iloisesti. Tarinaan on taktisesti sijoitettu mainioita karumman huumorin hetkiä, ja Simon McBurney on niin aidosti kammottava okkultisti/ötökänsyöjä Herr Knockina, että pieksee kaiken maailman Renfield-variaatiot mennen tullen. Willem Dafoe on tietenkin aivan liekeissä eksentrisenä professori Albin Eberhart Von Franzina. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa Dafoen mieleenpainuva rooli ”aitona” vampyyrina Elias Merhigen ohjaamassa Shadow of the Vampire -elokuvassa (2000).

Eggersin Nosferatu on klassikkoainesta, kunnioittava hatunnosto Bram Stokerin Draculalle ja elämys, josta ei kannata jäädä paitsi. Viisi tähteä ja verenpunainen ruusu!

Melina Marras

Sarjakuvat – Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim: Kostajat – Ikuisuuden rautahanska

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , , , , , ,

Jim Starlin, George Pérez & Ron Lim
Kostajat: Ikuisuuden rautahanska
Suom. Mail-Man. Egmont

”Enkö ole Thanos?! Eikö vanaveteni ole purppuranpunainen niin vihollisteni kuin liittolaisteni verestä?”

Alkujaan vuodelta 1991 kotoisin oleva Kostajat: Ikuisuuden rautahanska on yksi kaikkien aikojen ikonisimmista ja kosmisimmista supersankarisarjakuvista. Sen käsikirjoituksesta vastaa eeppisten avaruusseikkailujen ylin mestari, Jim Starlin, ja kuvituksesta pikkutarkasta jäljestään kuuluisat George Pérez ja Ron Lim. Luvassa on myyttistä tarinointia, upeaa kuvakerrontaa ja enemmän supersankareita kuin kukaan pystyy laskemaan. Ja kaikki tämä niin, että kokonaisuus pysyy kauniisti tekijöiden hanskassa.

Juuri tämä sarjakuva on toiminut myös Avengers-leffojen Infinity War (2018) ja Endgame (2019) lähtökohtana.

Tarinan käynnistyessä hullu titaani Thanos on saanut haltuunsa kaikki Ikuisuuskivet ja on voimallisempi kuin koskaan. Käytännössä hän on kaikkivaltias, joka pystyy muuttamaan todellisuutta pelkillä ajatuksillaan. Ensi töikseen hän napsauttaa sormiaan ja pyyhkii pois puolet maailmankaikkeutta asuttavista ihmisistä ja eläimistä.

Loputtoman vallan ja voiman ohessa nihilististä Thanosta ajaa eteenpäin rakkaus. Omnipotentti jumalhahmo on palavasti rakastunut valtiatar Kuolemaan ja tekee kaikkensa voittaakseen tämän kiintymyksen: ”Kuolemaa pitää palvoa! Hänelle pitää rakentaa pyhättöjä!” Mutta huolimatta siitä, minkälaista universaalista tuhoa ja tuskaa Thanos kylvää, Kuolema ei lämpene jykeväleukaiselle kosijalle. Ei, vaikka valheiden herra, Mefisto, kuiskiikin hänen korviinsa omia juoniaan.

”Tulkoon kosminen sota! Pyyhkiköön viholliseni veri ja sisälmykset tuskani ja suruni pois.”

Ihmisten joukkokatoaminen ja Maapalloa ravistelevat Thanoksen raivonpuuskan seuraukset eivät tietenkään jää jäljelläolevilta supersankareilta huomaamatta. Mutta kuinka päihittää olento, joka on mahtavampi kuin mikään toinen voima universumissa?

Tähän tarjoaa oman vastauksensa Adam Warlock, kosmisista supersankareista se kaikkein kiehtovin. Hänen johdollaan trikoosankarit, kuten Tohtori Outo, Hopeasurffari, Thor, Kapteeni Amerikka, Rautamies, Hulk, Wolverine ja lukuisat muut, syöksyvät avaruuden ääriin taistelemaan Thanosta vastaan. Ja koska nyt ei olla hiekkalaatikkoleikkien parissa, epätoivoiseen taistoon liittyvät myös elämää suuremmat astraalijumalat, kuten kaiken olevaisen ruumiillistuma, Ikuisuus, ajan jumala Kronos, maailmojen tuhoaja Galactus sekä muutamat muut ihmeelliset olennot.

Mitäpä tästä muuta voi sanoa kuin että kyseessä todellakin on massiivisen kokoluokan avaruusseikkailu, joka saa silmät pullistumaan kuopistaan ja aivot sykkimään vähintään satasta. Tätä teosta ei voi kuin palvoa – ja lukea kerta toisensa jälkeen uudelleen. Ikuisuuden rautahanska rulaa ikuisesti. Piste.

Nyt eletään hulppeassa toivossa, että jossain välissä suomeksi saataisiin albumimuodossa myös kaikki muut Starlinin keskeiset Warlock/Thanos-seikkailut. Se olisi maailmankaikkeuden mahtavin veto!

”Thanos on voittaja. Valo on hävinnyt. Jäljelle jäävät vain kyyneleet. Ja kuolleiden unelmien kaiku.”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/24.

Elokuvat – Shadowland

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Shadowland

Legendat elävät Pyreneillä. Montségurin pikkukylä oli keskiajalla yksi vainottujen kataarien viimeisistä turvapaikoista. Montségurin vuoren väitetään olevan ufojen tukikohta, ja jyrkänteen päälle rakennetussa linnassa kummittelee Valkoiseksi Rouvaksi kutsuttu henkiolento. Himmlerin Ahnenerbe on tehnyt lähiseudulla kaivauksia Graalin maljan löytämiseksi. Liiton arkkikin saattaa olla kadonnut näille main, ja kerrotaan, että alueella elää Jeesuksen jälkeläisiä.

Carcassonnen ja Andorran välissä sijaitseva vyöhyke vetää puoleensa vanhoja hippejä, new age -hörhöjä ja okkultisteja, jotka eivät ole sopeutuneet moderniin maailmanmenoon.

Dokumenttielokuva seuraa muutamaa heistä: paria maagia, Magdalan Marian aikoinaan seudulle tuomaa viisautta seuraavien naisten hengellistä piiriä – sekä elokuvan keskushenkilöksi valittua kauhuohjaaja Richard Stanleyta.

Stanley on kokenut linnan raunioissa ilmestyksen, joka tekee hänestä hippiyhteisön merkkihenkilön. Eikä hän viihdy Los Angelesin pinnallisessa ja kaupallisessa kuhinassa. Stanleyn viimeisin elokuva, Color Out of Space (2019), on kuitenkin ollut menestys, ja tarkoitus olisi palata Hollywoodiin tekemään lisää Lovecraft-filmatisointeja.

Shadowlandin suomalainen tekijäjoukko, eli ohjaaja Otso Tiainen, tuottaja Kalle Kinnunen ja kuvaajat Peter Flinckenberg sekä Max Smeds, vievät katsojan fantasialarppiinsa eksyneiden eksentrikkojen taikamaailmaan. Jylhille näkymille, sadunomaiselle luonnolle, varjoisille rituaaleille ja todellisuudesta irtaantuneille puheille annetaan aikaa. Montségurin aika näyttää pysähtyneeltä. Tai limittyneeltä: miekkaa heiluttelevan maagikon askeettista kivitaloa valaisevat vain savuavat kynttilät ja puhelimen näyttö.

Kuvat ovat kauniita ja lumoavia. Timo Kaukolammen ja Tuomo Purasen musiikki vahvistaa muutenkin hämäriä tunnelmia. Todellisuus ja mielikuvitus sekoittuvat kiehtovalla tavalla. Tämähän on aivan upea elokuva!

Dokumentin tarina Hollywoodiin palaavasta sankariohjaajasta ei sitten toteudukaan suunnitelmien mukaan. Juoni saa yllätyskäänteen, kun Stanleyn pimeät salaisuudet alkavat kuvausten aikana paljastua. Ehkei hän olekaan aivan se, mikä on väittänyt olevansa.

Jukka Laajarinne – 4 tähteä

Elokuvat – Terrifier 3

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Terrifier 3

Damien Leonen ohjaama ja käsikirjoittama, verellä ja väkivallalla iloisesti leikittelevä Terrifier-leffasarja on edennyt jo kolmanteen osaansa. Päähenkilönä jatkaa demoninen Art-klovni (David Howard Thornton), joka ei puhua pukahda, mutta jonka hymy on sitäkin pirullisempi.

Jos katolta kuuluu joulun aikaan askelia ja öiseen olohuoneeseen astuu punaiseen nuttuun sonnustautunut hahmo, kannattaa olla tarkkana. Kyseessä ei välttämättä ole joulupukki, sillä Art-klovni on ihastunut samaiseen vaateparteen sekä pukinrooliin ihan ylipäätään. Ja hän jakaa lahjojen sijaan rusentavaa kuolemaa överiksi vedetyin tavoin. Kirveestä saavat niin lapset kuin aikuisetkin makoisin äänitehostein. Terä uppoaa lihaan, irtoraajat lentelevät ja kallot halkeilevat.

Terrifier 3 -leffa sijoittuu aikaan, jolloin edellisen filmin klovniverilöylystä on vierähtänyt viisi vuotta. Kakkoselokuvan lopuksi Art menetti päänsä, mutta moinen pikkuseikka ei pidättele yliluonnollisen tehokasta tappajaklovnia. Niinpä hän palaa jälleen kuvioihin yhdessä kasvoiltaan enemmänkin kuin rupisen Victoria Heyesin (Samantha Scaffidi) kanssa.

Toisaalla kakkosleffan sankaritar, Sienna Shaw (Lauren LaVera), pääsee pois mielisairaalasta. Hän asettuu asumaan Jess-tätinsä (Margaret Anne Florence), tämän Greg-aviomiehen (Bryce Johnson) ja perheen nuoren Gabbie-tyttären (Antonella Rose) luokse. Art-klovnin vastaisen mittelön traumat eivät jätä Siennaa kuitenkaan rauhaan. Häntä kiusaavat niin veriset hallusinaatiot kuin paniikkikohtauksetkin. Hän on jopa varma, että näkee ostoskeskuksessa joulupukin asuun sonnustautuneen Artin – joka jakaa lapsille räjähtävän riehakkaita lahjoja.

Elokuvan alkupuolella Leonen kerronta haparoi vähän sinne sun tänne. Tämä johtuu siitä, että Art on herätettävä henkiin, hahmot esiteltävä ja juonenpalikat sijoitettava paikoilleen. Lisäksi joka väliin on ahdettu irrallisia splatter- ja gore-pläjäyksiä, jotta yleisö pysyisi varmasti täpinöissään. Onneksi filmin ultraväkivaltaiset purskahdukset ovat tällä kertaa niin hauskoja ja yksityiskohtaisesti toteutettuja, että niiden seurassa on vaikea olla viihtymättä. Pisteet erityisesti muikealle joulupukki ja klovni baarissa -kohtaukselle sekä moottorisahalla suoritetulle pitkälle tuplatapolle.

Koko touhu huipentuu Artin ja Siennan väkivahvaan kohtaamiseen, joka iskee kuin taikamiekka palleaan – ja jossa ei vältytä viattomien sivustakatsojien verta ja suolia purskottavilta oheisvahingoilta. Rokkaa kuin eläin!

Yksi kahden uusimman Terrifier-leffan vahvuuksista on mielipuolisesti ilmeilevän Artin lisäksi Lauren LaVeran erinomainen suoritus Siennan roolissa. Tällä kertaa hän saa hyvää taustatukea nuorelta Antonella Roselta, jonka innostus ja uteliaisuus on tarttuvaa laatua. Mieleen painuu myös Alexa Blair Robertsonin esittämä Mia, joka pyörittää true crime -podcastia ja kokee, että hänen tavoitteensa ovat tärkein asia koko maailmankaikkeudessa.

Siinä missä edellinen Terrifier oli klovnikauhun timanttinen ilmestymä, niin nyt sama tehdään joulupukkikauhulle. Ja se kyllä hohotuttaa ihan terrifikkinä.

Miinusta tulee siitä, että Leone on hypännyt jatkuvasti yleistyvän synnin kelkkaan – eli päätynyt tekemään tarinan, jonka jakautuu kahteen elokuvaan. Niinpä Terrifier 3 loppuu pelkkään välitilinpäätökseen ja jättää katsojan odottamaan kertomuksen jatkoa. Se on luvassa vasta vuonna 2026.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – The Substance

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

The Substance
(Huom: juonikuvaus saattaa sisältää spoilereita)

Syksyn kohutuin elokuva on hyvin suurella todennäköisyydellä myös syksyn paras. Ranskalaisen Coralie Fargeatin ohjaama ja käsikirjoittama The Substance käynnistyy ikuisen nuoruuden tavoitteluna, muuntuu hyvinkin fyysiseksi, cronenbergiläiseksi kehokauhuksi ja vetää sitten siitäkin makaaberin riemastuttavasti yli.

Demi Mooren näyttelemä Elisabeth Sparkle on entinen supertähti, jonka maine on himmentynyt vuosien saatossa. Elokuvaroolien sijaan hän vetää televisiossa kasarimaista jumppaohjelmaa. Tällekin uhkaa tulla loppu, kun inhorealistisen irvokkaasti kuvattu vanhempi tv-pomo Harvey (Dennis Quaid) haluaa korvata ”ikälopun ämmän” nuorella ja kiinteällä lihalla.

Epätoivoissaan Elisabeth tarttuu viimeiseen oljenkorteen, pimeiltä markkinoilta saatavaan Substance-aineeseen. Sen luvataan tekevän ihmisestä tämän paras mahdollinen versio: ”Nuoremman, kauniimman, täydellisemmän.” Kuinka itse muodonmuutos tapahtuu, jääköön tässä paljastamatta. Joka tapauksesta, kun Elisabeth on tykittänyt ainetta suoniinsa, hänestä kuoriutuu Margaret Qualleyn esittämä Sue, joka on kaikkea sitä, mitä Substancen mainospuhe lupasikin: nuori, seksikäs ja säteilevän virheetön kaunotar.

Aineen käyttö ei kuitenkaan ole aivan näin yksinkertaista. Seitsemän päivän välein Suen on sujahdettava takaisin Elisabethin nahkoihin ja elettävä näin toisen seitsemän päivän ajan ennen kuin voi taas muuttua uudeksi ihmeelliseksi itsekseen. Mitä kauemmin tätä kestää ja mitä suositummaksi Sue-versio muuttuu, sitä katkerammaksi itseinhon syövereissä rypevä Elisabeth käy.

Jossain vaiheessa mieli tekee lopullisen tepposen, eikä Elisabeth enää ymmärrä, että hän ja Sue ovat yhtä, yksi ja sama ihminen. Kun omaan loisteeseensa rakastunut Sue-versio ei samaan aikaan halua enää palata Elisabethin vanhaan kehoon, on syöksy kohti lopullista rappiota alkanut.

Fargeat tykittää kankaille huikean ääniraidan tukemaa vahvaa visuaalista kuvastoa, jossa kliinisyys kohtaa verisen lihallisuuden. Luontevaa alastomuutta ei karsasteta, mutta samalla tuodaan selkeästi esiin yhteiskunnallinen vinouma, jossa nuoret naiset alistetaan vanhojen setien persoonattomiksi seksisymboleiksi. ”Kauniiden tyttöjen pitäisi aina hymyillä”, ohjeistaa Harvey palkollisiaan.

Satiirissa ryöpätty korskea tarina ei säästele myöskään jalustalle korotettuja tähtiä, jotka eivät saa tarpeekseen yleisön palvonnasta ja rakkaudesta.

The Substance on röyhkeä, nerokas ja vimmaisella voimalla iskevä elokuvallinen pommikonelaivue, joka ei jätä yhtäkään katsojaa kylmäksi.

Toni Jerrman – 5 tähteä

Elokuvat – Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

tonitahtivaeltaja Uutiset , , , ,

Rakkautta & Anarkiaa 2024 -tärpit

Suomen mahtavin, massiivisen ja mieleenpainuvin elokuvafestivaali, Rakkautta & Anarkiaa, tekee taas tuloaan!

Maailman parhaiden uutuusleffojen pitopöytä aukeaa torstaina 19.9. ja juhlat jatkuvat aina sunnuntaihin 29.9. asti. Bileiden aikana Helsingin valkokankaille vyörytetään yli 130 pitkää ja yli 100 lyhyttä elokuvaa. Järjestäjien omin sanoin ”yltäkylläinen ohjelmisto on täynnä palkittuja festivaalihittejä, harvinaisia helmiä ja kiinnostavia tulokkaita.”

Tähän tärppilistaan olen koonnut haravamenetelmällä 20 elokuvaa, jotka itse tahtoisin välttämättä nähdä. Koska nyt olemme Tähtivaeltajablogin sivuilla, mielenkiinto kohdistuu erityisesti festivaalien scifi-, fantasia-, kauhu-, animaatio- ja Aasia-tarjontaan. Ja aakkosjärjestyksessä tietysti mennään. Let’s rock!

Scifi, fantasia & kauhu

Am I? (2024)
No nyt ollaan niin scifin ytimessä, ettei mitään rajaa! Käsitetaiteilija Kevin Aboschin Am I? on maailman ensimmäinen pitkä leffa, joka on luotu kokonaan tekoälyn avulla. Konetietoisuutta! Kuvatykitystä! Transhumanismia! Silkkaa happoa!

The Beast – Peto (2023)
Bertrand Bonellon kolmessa aikatasossa liikkuvan filmin pääosaa esittää Léa Seydoux. Scifiä elokuvassa edustaa vuoteen 2044 sijoittuva jakso. Siinä eletään tekoälyn johtamassa maailmassa, jossa tunteista on tullut uhka.

Chainsaws Were Singing (2024)
Virolaisessa kauhuelokuvassa parivaljakko yrittää pelastaa toisen tyttöystävän moottorisahaa heiluttelevan tappajan kynsistä. Luvassa kuulemma hyvää ja huonoa komediaa, verenlennätystä ja laulettuja osioita. Mitä hittoa?!

The Devil’s Bath (2024)
Folk horroriksi kuvattu taide-elokuva sijoittuu 1700-luvun itävaltalaiselle maaseudulle, jossa vaimon osa ei ole häävi. Tarjolla synkkää tunnelmaa, masennusta, hulluutta ja pahoja ajatuksia – traagisia tapahtumiakaan unohtamatta.

Infinite Summer (2024)
Miguel Llansón scifi-leffassa laajennetaan tajuntaa ja hämärretään rajoja ihmismielen ja teknologian välillä. Onko luvassa silkkaa transhumanismia vaiko jopa ihmissuvun teknologinen singulariteetti? Se jää nähtäväksi ja koettavaksi.

I Saw the TV Glow (2024)
Jane Schoenbrunin psykologisessa queer-trillerissä todellisuus rakoilee yliluonnollisia tapahtumia kuvailevan teinitoimintaseikkailusarjan seurauksena. Lopputulos on jakanut katsojat rakastajiin ja vihaajiin. Mikä on aina hyvä merkki.

Love Lies Bleeding (2024)
Rose ”Sain Maud” Glassin tuorein teos sekoittaa samaan soppaan toimintaa, rikostarinaa, romanssia, trilleriaineksia sekä väkivaltaista kostomättöä. Kehonrakennus, ja hikiset muskelit muutenkin, ovat oleellinen osa tätä kokemusta.

Megalopolis (2024)
Francis Ford Coppolan vuosia puskema scifistinen unelmaprojekti on vihdoin täällä. Ihan pakkonakki ja nakkipakko! Leffan R&A-megagaalanäytös myytiin loppuun alta aikayksikön, mutta onneksi filmi tulee myös normilevitykseen 27.9.

Problemista (2023)
Tilda Swintonin tähdittämä, New Yorkin taidemaailmaan sijoittuva indie-komedia ammentaa elementtejä myös scifistä ja fantasiasta. Surrealistista tunnelmaa saadaan irti Yhdysvaltain maahanmuuttobyrokratian kafkamaisuudesta.

The Second Act (2024)
Quentin Dupieux’n supersankariparodia Smoking Causes Coughing ilahdutti kaikkea kansaa kevään 2023 Night Visions -festareilla. Nyt herra palaa metakomedian pariin leffalla, joka rikkoo urakalla elokuvan ja katsojan välistä neljättä seinää.

The Substance (2024)
Coralie Fargeatin elokuvassa mustan pörssin huume synnyttää vahvaa kehokauhua. Vertaukset Cronenbergien leffoihin nostattavat odotukset korkealle. Tarinan tähtenä Demi Moore. Tulossa myös normaaliin teatterilevitykseen 27.9.

Aasia & animaatio

All About Suomi (2024)
Nimestään huolimatta japanilaisen Koki Mitanin ohjaama elokuva ei kerro maasta nimeltä Suomi. Sen sijaan se kertoo kadonneesta naisesta nimeltä Suomi – sekä tämän aviomiehestä ja neljästä exästä. Koomiseksi trilleriksi tätä on kutsuttu.

A Traveler’s Needs (2024)
Hong Sang-soo ja Isabelle Huppert lyövät hynttyyt yhteen Souliin sijoittuvassa kepeässä komediassa. Tarjolla itsetutkiskelua, kieliä, keskusteluja, kommunikointia ja runollista kerrontaa hienovaraiseen taidetyyliin.

Away (2019)
Latvialaisen Gints Zilbalodisin yksin toteuttama animaatio kertoo pojasta ja pikkulinnusta, jotka etsivät tietään kotiin mystisellä saarella. Kriitikot kautta maailman ovat kehuneet kaunista ja tunteisiin käyvää elokuvaa lähes yksimielisesti.

Brief History of a Family (2024)
Lin Jianjien ohjaamaa kiinalaista art house -elokuvaa on verrattu visuaalisesti jopa Wong Kar-wain tuotantoon. Temaattisesti aiheina ovat perheyksikkö ja Kiinan yhden lapsen politiikka. Genreinä niin draama, jännitys kuin trillerikin.

Crickets, It’s Your Turn (2024)
Olga Korotkon kazakstanilaista draamatrilleriä on kutsuttu herkän feminismin ja toksisen maskuliinisuuden yhteentörmäykseksi. ”Painostavat syntymäpäiväjuhlat muuttuvat yölliseksi selviytymiskamppailuksi”, lukee R&A-esittelyssä.

Evil Does Not Exist (2023)
Oscar-palkitun Ryusuke ”Drive My Car” Hamaguchin elokuvassa Tokion lähellä sijaitsevan pikkukylän arki särkyy, kun sen lähistölle suunnitellaan rakennettavaksi luksuslomakohde. Kumpi voittaa, ihmisen ahneus vai puhdas luonto?

Flow (2024)
Koska yksi Gints Zilbalodisin leffa per festivaali ei riitä, nähdään R&A:ssa myös herran tuorein animaation, tänä vuonna ensi-iltansa saanut Flow. Tällä kertaa päähenkilö on kissa, joka seilaa oudoissa maisemissa muiden eläinten kanssa.

Hayao Miyazaki and the Heron (2024)
Olisitko halunnut olla kärpänen katossa niinä vuosina, kun Hayao Miyazaki työsti Oscar-palkittua Poika ja haikara -elokuvaansa? Tähän tarjoaa tilaisuuden Kaku Arakawan dokumentti, jota on kuvattu 7 vuoden ajan. Ilman on paha elää!

I, The Executioner (2024)
Ryoo Seung-wan paukuttaa valkokankaille kunnon korealaistoimintaa elokuvassa, jossa poliisikaksikko metsästää sarjamurhaajaa. Raju toiminta on genre, jonka korealaisohjaajat hallitsevat suvereenisti, joten pakkohan tämä on tsekata.

Täydellinen lista kaikista esitettävistä leffoista löytyy tietenkin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalien omalta sivulta.

Eipä sitten muuta kuin aikatauluja rustaamaan!

Toni Jerrman

Elokuvat – Maxxxine

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , ,

Maxxxine

Maxxxine on jo kolmas osa ohjaaja-käsikirjoittaja Ti Westin ja näyttelijätähti Mia Gothin kauhuun kallistuvaa satiirista leffasarjaa. Ensin tuli 1970-luvun loppuun sijoittuva X (2022), jossa Goth esitti sekä nuorta stripparia että vanhaa kääkkää. Sitä seurasi Pearl (2022), joka kertoi X:ssä esiintyneen vanhuksen nuoruudesta. Ja nyt teattereihin on saapunut Maxxxine, joka jatkaa X:stä tutun stripparin tarinaa.

Jokainen näistä elokuvista on kuitenkin toteutettu niin itsenäisesti, ettei aiempien filmien katsastaminen ole edellytys tarinan ymmärtämiselle.

Tällä kertaa ollaan vuoden 1985 Hollywoodissa. Pornoleffoilla mainetta niittänyt Maxine Minx (Goth) päättää, että nyt on oikea hetki siirtyä arvostetummalle uralle. Hänen lopullisena tavoitteenaan on kuuluisuus, se, että hänen nimensä on kaikkien huulilla. Koska niin moni muukin Hollywood-tähti on aloittanut uransa kauhuelokuvissa, hän seuraa tätä reittiä ja saakin roolin The Puritan II -kauhuleffasta.

Samaan aikaan Hollywoodissa riehuu satanistinen sarjamurhaaja, Night Stalker. Myös joitain Maxinen ystävistä päätyy uhrien listalle. Mutta onko näissäkin tapauksissa asialla Night Stalker vai sittenkin tuntematon taho, jolla on jotain hampaankolossa juurikin Maxinea kohtaan. Ovatko naisen vanhat synnit palanneet uhkaamaan hänen menestystään?

Ja aivan kuin tässä ei olisi tarpeeksi, Maxinen kimpussa häärii myös niljakas yksityisetsivä (mainio Kevin Bacon), joka ei kaihda kierojakaan keinoja. Se, kenen palkkalistoilla hän on, pysyy pitkään mysteerinä.

Elokuva tavoittaa hienosti 1980-luvun ajankuvan. Los Angeles on täynnä rähjäisiä ja nuhjuisia strippibaareja, pornoteattereita ja videovuokraamoja. Elokuvastudioiden ulkopuolella ”moraalisen enemmistön” edustajat syyttävät alaa turmeluksen ja satanismin levittämisestä. Televisiossa pauhataan Night Stalkerista ja rock-musiikin saatanallisuudesta. Ääniraidalla soi mm. Frankie Goes to Hollywoodin Welcome to the Pleasuredome, ZZ Topin Gimme All Your Lovin sekä Kim Carnesin Bette Davis Eyes.

Filmin uskonnollinen aspekti satanismihysterioineen on ihastuttavan ylilyöty, ja leffaan on ammennettu vaikutteita myös 1980-luvun limaisista slasher-elokuvista. Kokonaisuus ei kuitenkaan nouse West/Goth-kaksikon aiempien tuotosten tasolle. Se viimeinen nerokkuuden leimahdus uupuu. Gothille kirjoitettu tarina ei sekään tarjoa tilaisuutta yhtä hurjiin roolisuorituksiin kuin mitä nähtiin X:ssä ja Pearlissa – tai Brandon Cronenbergin Infinity Poolissa (2023).

Vaikka Maxxxine ei ole täydellinen, on lopputulos ehdottomasti tsekkaamisen arvoinen.

Toni Jerrman – 3 tähteä

Ota elokuun muista genreleffaensi-illoista haltuun ainakin nämä:

  • Longlegs – Nicolas Cage loistaa!
  • Alien: Romulus
  • Blink Twice – Mitä vähemmän juonesta tietää ennalta, sen parempi

Nämä voi heittää romukoppaan:

Elokuvat – The Crow

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , ,

The Crow

James O’Barrin 1980-luvun lopussa luoma The Crow -sarjakuva on tummanpuhuva visio rakkaudesta ja kostosta. Alex Proyasin ohjaama ja Brandon Leen tähdittämä goottihenkinen elokuvaversio vuodelta 1994 toimii sekin erinomaisesti. Valitettavasti filmi jäi nousevan supertähden, kuvauksissa kuolleen Leen joutsenlauluksi.

Kun näin järeään aiheeseen palataan, sopii odottaa, että tekijöillä on jotain uutta ja ihmeellistä annettavaa. No ei ole. Rupert Sandersin masinoima The Crow on kliseisen lättänä pannukakku, jonka henkilökuvista ei löydy aidon tunteen häivääkään.

Karismattoman Bill Skarsgårdin tulkitsemana tarinan päähenkilö Eric Draven on muuntunut rasittavaksi emonyhveröksi, jonka toivoisi katoavan valkokankaalta alta aikayksikön. Ericin suurta rakkautta esittävä FKA Twigs pärjää paremmin Shellyn roolissa, mutta hahmojen keskinäinen kemia ei saa missään vaiheessa tulta alleen. Ilman tätä tunnesidettä koko tarinalta putoaa pohja.

Niinpä elokuvan tekijöiden on täytynyt keksiä kaikenlaisia vippaskonsteja, kuten toistoa, muisteluita ja vesimetaforia, jotta Ericin palava rakkaus ja oikeudenhimo saataisiin edes jotenkin perusteltua.

Jopa filmin pirullinen ilkimys jää platkuksi. Musiikkiin mieltynyt seurapiirien bisneshai, herra Vincent Roeg (Danny Huston), on tehnyt Saatanan kanssa diilin. Sen mukaan hän saa kekkaloida maan päällä loputtomiin, kunhan vain muistaa toimittaa jatkuvalla syötöllä viattomia sieluja Helvettiin. No höppäspöppäs.

Elokuvan ainoa toimiva kohtaus on oopperataloon sijoitettu verilöyly, jonka aikana kuolematon Eric niittää Roegin kätyreitä kuin viljaa. Se ei kuitenkaan kokonaista leffaa pelasta. Sitä ennen tuleekin jatkuvasti vilkuiltua kelloa, että koskas tämä vesikidutus vihdoin päättyy.

Nyt syntyi kyllä sen sortin ohraleipä, joka halventaa sekä alkuperäistä sarjakuvaa että Brandon Leen muistoa.

Toni Jerrman – 1 tähti

Elokuvat – Alien: Romulus

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Alien: Romulus

Kahden erinomaisen elokuvan jälkeen Alien-leffasaaga on huidellut vähän missä sattuu – parin edellisen osan kohdalla jopa paljon missä sattuu. Fede Alvarezin ohjaama Alien: Romulus palauttaa sarjan kuitenkin juurilleen.

Ensimmäisen ja toisen filmin väliseen aikaan sijoittuva juoni on tiukkaa avaruuskauhua, jonka pyörityksessä kukaan ei kuule huutoasi. Pois on siivottu tympeä mahtipontisuus ja turruttava filosofointi. Nyt luotetaan hyytävään pimeyteen ja avaruusaseman käytävillä vaaniviin hirviöihin. Tyyliin, joka toimi loistavasti Ridley Scottin legendaarisessa Alien-filmissä (1979). Sieltä on kopioitu myös elokuvassa nähtävä teknologia, joka tarjoaa ihastuttavan paluun vuosikymmenten takaiseen scifi-kuvastoon. Aikaan, jolloin tietokoneanimaatiot eivät vielä olleet tehneet tieteistekniikasta elotonta tusinatuotantoa.

Tarina lähtee liikkeelle rujolta, pilvien peittämältä kaivosplaneetalta. Paikalle huijatut ihmiset ovat käytännössä Weyland-Yutani-yrityksen orjia, joiden työkomennus päättyy useimmiten kuolemaan. Muutaman nuoren joukkio päättää kuitenkin häipyä paikalta ja suunnata kohti lähintä aurinkokuntaa, joka ei ole Weyland-Yutanin kontrollissa. Tähän tarjoutuu oivallinen tilaisuus, kun he löytyvät hylätyn avaruusaseman, jossa pitäisi olla yhä toimivia kryokammioita.

Kuten saattaa arvata, ryhmä kohtaa asemalla muutakin kuin pelkkiä tyhjiä laboratorioita ja autioita käytäviä.

Filmin jännite toimii hienosti. Käsillä on vahvasti kulkeva, kurkkua kuristava kujanjuoksu kauhujen kamareissa. Mukana on sekä vanhoja että uusia elementtejä, joihin on saatu ujutettua aitoa uhkaa ja pelkoa. Kun hirviön hyytävä kita aukeaa hymyyn, on henkikulta herkässä ja katsojan odotukset korkealla. Lisäpisteitä ropisee avaruusaseman arvoituksellisesta käyttötarkoituksesta, joka avautuu askel kerrallaan.

Hahmoista eniten tilaa saavat nuori Rain (Cailee Spaeny) sekä hänen ”veljensä”, synteetti Andy (David Jonsson). Rainin isä on aikoinaan löytänyt Andyn kaatopaikalta ja kunnostanut siitä tyttärelleen enemmän tai vähemmän toimivan kaverin. Andyn ohjelmoinnin prioriteetti on Rainin suojeleminen, mutta voiko Weyland-Yutani-firman rakentamaan keinotekoiseen olentoon luottaa, kun tilanne kärjistyy? Varsinkin kun osa tiimistä kohtelee Andya kuin tunteetonta saastaa.

Kun vielä ohjaus ja rytmitys pelaavat hienosti painajaismaisten kauhutunnelmien nostattajana, niin johan Romulus pumppaa kunnolla uutta happoa xenomorphien suoneen. Toki mukana on turhan paljon lainauksia, viittauksia ja nyökkäyksiä edellisten leffojen suuntaan, eivätkä kaikki yksityiskohdat napsahda kohdalleen. Mutta ne nyt ovat pieniä kauneusvirheitä muuten viihdyttävässä kummitusjuna-ajelussa.

Toni Jerrman – 4 tähteä

Elokuvat – Borderlands

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , ,

Borderlands

Kaksi omaa pelisuosikkiani on nyt kääntynyt eläviksi kuviksi. Fallout Amazonin Prime Video -striimauspalvelun tv-sarjaksi ja Borderlands Eli Rothin ohjaamaksi elokuvaksi. Fallout on kerännyt laajalti kehuja, mutta Borderlands pettää kaikki odotukset. Hyvin kuvaavaa on, että filmin nimekkäimmät näyttelijät, Jamie Lee Curtis, Cate Blanchett ja Gina Gershon, tekevät leffassa uransa surkeimmat suoritukset. Oikeastaan ainoa hahmo, joka toimii edes jotenkuten, on tietokoneanimaationa toteutettu Claptrap-botti, jonka äänestä vastaa Jack Black.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat takapajuiselle Pandora-planeetalle, joka muistuttaa hylätyn romuvaraston, hökkelikylien ja autiomaan ristisiitosta. Tästä on paikoin saatu irti värikkään hauskoja yksityiskohtia. Planeetalla vallitsee täysi kaaos, sillä sitä kansoittavat mielipuoliset tappajajengit, kriminaalien pohjasakka sekä legendaarista aarretta etsivät holvinmetsästäjät.

Tarujen mukaan planeetalla sijaitsee muinaisen muukalaisrodun rakentama salainen holvi, johon on kätketty roppakaupalla teknologisia menestysreseptejä. Tätä saalista himoaa myös Atlas-suuryrityksen ilkeä johtaja, herra Atlas (Edgar Ramírez). Hän on muuten särmikkään henkilökatraan harmain hiirulainen.

Juoneltaan ja kuvastoltaan filmi on kuin isolla rahalla tehty toisinto 1980-luvun italialaisista B-luokan tieteistoimintahalpiksista. Herra Atlas haluaa saada käsiinsä pienen Tina-tytön (Ariana Greenblatt), joka on avain aarreholvin löytämiseen. Onneksi pupunallepommeja heittelevän tuittupäisen tytön suojana ovat kovapintainen palkkionmetsästäjä Lilith (Blanchett), uskomattoman taitava ex-sotilas Roland (Kevin Hart) sekä raivohullu naamarihemmo Krieg (Florian Munteanu).

Koska hahmoista laajimmin esillä on Lilith, hänelle on rakennettu tunteita vähemmän soitteleva traaginen menneisyys sekä tunteita vielä vähemmän soitteleva uljas tulevaisuus.

Eniten potentiaalia löytyy ihastuttavan villisti käyttäytyvästä Tina-tytöstä, mutta Greenblattin suoritus ailahtelee harmillisesti kelvosta surkeaan. Jos tähän rooliin olisi istutettu Kick-Ass-elokuvien aikainen Chloë Grace Moretz, niin johan homma olisi pelittänyt kuin hieho hiprakassa.

Filmi on tietysti toteutettu huumori ja toiminta edellä. Nauruhermoja onnistuu kuitenkin koskettamaan ainoastaan hupsuja heittoja laukova Claptrap-botti – ja sekin vain hetkittäin. Muuten menee kehnon yliyrittämisen puolelle. Erilaisia taisteluja leffassa piisaa niin runsaasti, että ne sulautuvat yhdeksi muodottomaksi massaksi. Mitättömän keskinkertaisuuden ylle mäiskintä kurottuu kerran ja silloinkin vain siksi, että tappelun aikana ämyreissä pauhaa Motörheadin Ace of Spades -klassikko.

Nyt ei todellakaan tehty Borderlands-peleille oikeutta.

Toni Jerrman – 2 tähteä