Elokuvat – Everything Everywhere All at Once

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , ,

Everything Everywhere All at Once

Evelyn Wang (Michelle Yeoh) on ylikuormittunut itsepalvelupesulan omistaja, joka alkaa hajoilla verottajan, aviomiehen, tyttären ja hankalan isän vaatimuksiin. Telian taannoista mainoslausetta mukaillen pitäisi olla kaikkialla kaikkien kanssa kaiken – ei vaan yhtä aikaa.

Jos elämä olisi mennyt toisin, hän voisi olla gourmet-kokki, kungfu-tähti tai huipputason tutkija. Tai mistä sitä tietää, ehkä vain mainoskyltin kantaja. Tai olisihan hän voinut syntyä maailmaan, jossa ihmisen evoluutio olisi edennyt aivan toisella lailla. Jossain nämäkin rinnakkaistodellisuudet ovat olemassa.

Yhdessä näistä vaihtoehtoisista maailmoista, alfa-versumissa, Evelyn on onnistunut kehittämään menetelmän versumisurffailuun, yhteyden rakentamiseen vaihtoehtoisen minänsä kanssa. Samalla hän on tullut luoneeksi tilanteen, jossa synkkä ja murhaavan nihilistinen Jobu Tupaki (Stephanie Hsu) on levittäytynyt kaikkiin todellisuuksiin ja on niissä kaikissa hänen jäljillään. Tähän mennessä Evelyn on saanut surmansa jokaisessa todellisuudessa, jossa hän on noussut Jobu Tupakia vastaan.

Nyt alfa-versumista lähestytään kaiken potentiaalinsa haaskannutta pesulayrittäjää. Olisiko juuri hän se versio Evelyn Wangista, joka kykenee voittamaan Jobu Tupakin kätyreineen?

Dan Kwanin ja Daniel Scheinertin ohjaama Everything Everywhere All at Once on hervottominta elokuvaa, mitä isolla rahalla on aikoihin tehty. Versumisurffailu vaatii tekoja, joita juuri tässä maailmassa oleva minäsi ei koskaan tekisi, ja näistä epätodennäköisistä liikkeistä leffassa revitäänkin irti mitä pimahtaneimpia kohtauksia. Pidättelemättömän surrealistinen huumori ei varsinaisesti naurata, mutta ällistyttää. Joidenkin kohtauksien äärellä ei voi kuin haltioitua: miten tämäkin on mennyt läpi?

Elokuvan erityisin ja erinomaisin piirre on lähes täydellinen luovan laskelmoimattomuuden vaikutelma: kuin tärähtäneimmätkin ideat olisi hetkeäkään harkitsematta toteutettu saman tien, kun ne ovat juolahtaneet tekijöiden mieleen. Tällaista irrottelua voisi ehkä odottaa indietuotannolta, jossa kenenkään ei tarvitse vastata taloudellisesti mistään.

Näyttelijäkaartiin on saatu Yeohin oheen houkuteltua mm. Jamie Lee Curtis. Myös Indiana Jones ja tuomion temppeli -leffasta tuttu Ke Huy Quan ilahduttaa pitkästä aikaa valkokankaalla. Tappelukohtaukset on koreografioitu ja toteutettu vauhdikkaan tyylikkäästi.

Laatikoihin sopimattomassa tuotannossa kokeillaan kaikkea mahdollista kreisikomediasta avantgardeen, ja siitä tekisikin mieli pitää täysillä. Aivan kaikki pakettiin mahdutetut kokeilut eivät kuitenkaan ole täysosumia, eräitä vitsejä venytetään paljon pidemmälle kuin niiden ainekset riittävät, ja loppua kohti vakavoituminen laimentaa iloa – olkoonkin että joidenkin tosikkojen mielestä elokuvaan tulee järkeä vasta lopussa. Yleiseen erinomaisuuteen elokuva ei siis runsaista hienouksistaan huolimatta kohoa, mutta kyllä tällaista rajoja ja konventioita rikkovaa yritteliäisyyttä toivoisi näkevänsä paljon nykyistä useammin.

Jukka Laajarinne

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Sarjakuvat – Fred: Filemon – Epäuskoisen retki

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , , ,

Fred
Filemon: Epäuskoisen retki
Suom. Jukka Heiskanen
Egmont

”Se, joka ei ole koskaan nähnyt teatterilaivan kyntävän merta kahden kuun loisteessa, ei ole nähnyt mitään.”

Ranskalaisen sarjakuvataiteilija Fredin luoma Filemon-hahmo on kellunut suomenkielisillä laineilla aiemmin neljän albumin verran. Filemon ja A:n haaksirikkoinen (suom. 1974 & 1993), Filemon ja villi piano (1974), Filemon ja riippuva linna (1975) ja Kolmen pöllön aukean arvoitus (1992) ovat kaikki surrealistisen sarjakuvailmaisun rakastettuja klassikkoja. Se, että tätä hartaasti odotettua herkkua on nyt saatu lisää, on Egmontin pyörittämän BD-sarjan ansiota.

Epäuskoisen retkessä Filemon yrittää auttaa Atlantin valtameren A-kirjaimelle aikoinaan haaksirikkoutuneen herra Bartolomeuksen takaisin kotisaarelleen. Valitettavasti vetoketjulla avattuun ulottuvuuksien väliseen reikään putoaakin Filemonin Hektor-isä, joka ei usko yliluonnollisiin hömpötyksiin, vaikka ne patsastelisivat hänen silmiensä edessä.

Hektor ei tosin päädy Atlantin A-kirjaimelle, vaan Kuiskaajien saarelle. Siellä kuiskaajankopeissa lymyävät kuiskaajat laiduntavat ohjaaja-paimenten kaitsemina laumoina. Uhan kuiskaajien leppoisille päiville muodostavat näyttelijä-barbaarit, jotka kaappaavat kuiskaajia teatterilaivoilleen.

Valtamerta seilaavien näyttelijöiden pahimpia vihollisia ovat puolestaan nojatuoleillaan ajelehtivat kritiikkellujat. He voivat helposti torpedoida koko teatterilaivan upoksiin, jos pettyvät esitykseen.

Kysymys kuuluukin, saako Filemon pelastettua epäuskoisen isänsä tämän absurdin näyttämön kulisseista?

Fred ei taaskaan petä. Epäuskoisen retki on niin villiä mielikuvituksen juhlaa, etteivät moiseen riemukaareen yllä edes kuumehoureiset unet. Sarjakuvan ihastuttava kajahtaneisuus valaisee maailmaa kuin psykedeelinen majakka, eikä todellisuus ole enää koskaan entisellään. Olen myyty, kaupattu ja syöty.

”Kritiikkien tauoilla me kritiikkellujat esiinnymme toisillemme… ja esitykset ovat aina nerokkaita!”

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – Keigo Higashino: Namiyan puodin ihmeet

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Keigo Higashino
Namiyan puodin ihmeet
Namiya zakkaten no kiseki
Suom. Raisa Porrasmaa. Punainen Silakka

Japanilaiskirjailija Keigo Higashinolta on aiemmin suomennettu murhamysteerit Uskollinen naapuri ja Myrkyllinen liitto. Nyt julkaistu Namiyan puodin ihmeet ei kuitenkaan ole dekkari, vaan pienimuotoisen arkinen fantasiatarina elämän suurista valinnoista. Suositusta romaanista on tehty elokuvaversio sekä Japanissa että Kiinassa.

Kirjan ensimmäisessä luvussa tavataan kolme elämän kolhimaa pikkurikollista. He piiloutuvat öisen ryöstöretken päätteeksi vuosikymmeniä aiemmin hylättyyn sekatavarakauppaan. Yllättäen kaupan postiluukkuun kolahtaa kirje, jossa nuori urheilijanainen pyytää neuvoja vaikeaan elämäntilanteeseensa. Kolmikko on kirjeestä hämillään, kunnes he huomaavat vanhan viikkolehden, jossa kerrotaan, kuinka sekatavarakaupan omistanut herra Namiya oli aikoinaan päätynyt vastaamaan kyläläisten huolikirjeisiin. Mutta kuinka kummassa kirjeitä saapuu yhä?

Jotain maagista tässä on, sillä kun kaverukset päätyvät rustaamaan kirjeeseen vastauksen, he saavat välittömästi uuden viestin, joka käsittelee heidän lähettämiään kommentteja. Pian käy myös ilmi, että puotiin kopsahtavat kirjeet saapuvat vuosikymmenten takaa.

Fantastisista kulisseista huolimatta romaani on lämminhenkinen kuvaus ihmisistä ja heidän ongelmistaan. Kirjeitä lähettävät henkilöt pohtivat vakavissaan elämänsä suuntaa ja saavat sekä lähettämistään että vastaanottamistaan kirjeistä uutta virtaa ajatteluunsa. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita saatujen ohjeiden noudattamista. Jo pelkkä asioiden tarkempi tutkiskelu ja vastaväitteiden kuuleminen saattaa auttaa näkemään asiat eri kulmista ja näin laukaista mielessä olleen lukon.

Aina ei ole edes ratkaisevaa, kuka kuuntelee ja miten tämä vastaa. Kun kauppias aikoinaan laati vastauksiaan, hän teki parhaansa keksiäkseen kunkin kysyjän elämäntilanteeseen sopivimman ratkaisun. Rikolliskolmikko vastaa puolestaan kirjeisiin suorasukaisen röyhkeästi oman nihilistisen maailmankatsomuksensa pohjalta.

Episodimaisesti etenevässä romaanissa käydään läpi useiden ihmisten elämäntarinat ja kohtalot. Ne kaikki kytkeytyvät Namiyan puodin ihmeisiin, mutta kiertyvät monin osin myös toisiinsa. Yhden tarinan keskushahmo voi esiintyä sivuosassa toisen henkilön kertomuksessa. Vähitellen mukaan hiipii myös selkeämpiä yhteyksiä, ja lopulta kokonaisuus kutoutuu yhteen kauniimmin ja vaikuttavammin kuin alkuun olisi voinut edes kuvitella.

Higashinon romaani tarjoilee tunteisiin käyvän, herkkävireisen lukukokemuksen. Teoksen psykologisesti tarkkanäköiset henkilöt elävät ja hengittävät, muuttuvat ja kasvavat. He tekevät tärkeitä päätöksiä, kyseenalaistavat ulkoa annettuja malleja ja punnitsevat syvällisesti oman olemassaolonsa tarkoitusta. Erilaiset syy-seuraus-suhteet osoittavat kuinka pienilläkin valinnoilla voi olla suuret seuraukset. Samoin kuin sillä, että joku auttaa ja kuuntelee.

Jos kaipaa fantasiaansa empaattista inhimillisyyttä ja koskettavaa lumousta, Namiyan puodin ihmeet on nappivalinta.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Kirjat – David Mitchell: Utopia Avenue

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

David Mitchell
Utopia Avenue
Utopia Avenue
Suom. Einari Aaltonen. Sammakko

Pilvikartasto-romaanillaan (1/09) maailmanmaineeseen noussut David Mitchell ujuttaa usein spefi-elementtejä muuten realistiselta vaikuttaviin tarinoihin. Hänelle on myös tapana sisällyttää kertomuksiinsa kytköksiä aiempiin kirjoihinsa. Nämä huomiot pätevät myös Utopia Avenue -romaaniin, joka kertoo 1960-luvun jälkipuoliskolla vaikuttaneesta psykedeelisestä folk-rock-yhtyeestä.

Yhtyeen liikkeelle panevana voimana toimii manageri Levon Frankland, joka kerää bändin soittajat yhteen. Ahneista perusmanagereista poiketen Levon ei huijaa suojattejaan, vaan tahtoo aidosti heidän parastaan.

Kirjassa Utopia Avenuen jäsenistä eniten tilaa saavat rahapulasta kärsivä basisti Dean Moss, kosketinsoittaja ja folk-laulaja Elf Holloway sekä harhojen kiusaama kitaristivirtuoosi Jasper de Zoet. He vastaavat myös bändin kappaleiden sanoituksista ja sävellyksistä. Huomattavasti pienempään rooliin jää jazzin parissa kunnostautunut rumpali Peter ”Griff” Griffin.

Sen ohessa, että romaani seuraa Utopia Avenuen kivikkoista matkaa rähjäisiltä pikkuklubeilta suuremmille areenoille, teos valaisee monipuolisesti soittajien elinkaaria. Hahmoista kasvaa aidon oloisia yksilöitä, joiden kohtalot koskettavat. On rakkautta, huumeita, ongelmia, idealismia, pettymyksiä ja potkuja tutkainta vastaan. Kaikkea sitä, mistä oikeakin elämä muodostuu.

Aikakautensa todellisuuteen kirjan kytkevät Vietnamin sotaa vastustavat mielenosoitukset sekä useat tunnetut muusikot, joihin Utopia Avenuen jäsenet matkallaan törmäävät. Kuvioihin uivat mm. uransa alkumetreillä oleva David Bowie, The Rolling Stones -tähti Brian Jones, pöydän alla konttaava John Lennon sekä Grateful Dead -kitaristi Jerry Garcia. Frank Zappasta, Janis Joplinista ja Leonard Cohenista nyt puhumattakaan. Bändin mukana lukijat kuljetetaan moniin legendaarisiin rock-pyhäkköihin, kuten vaikkapa Lontoon Sohoon ja New Yorkin Chelsea Hoteliin.

Mitchell kirjoittaa kaikesta tästä rehevästi ja elämänmakuisesti. Paikat, keikat, käänteet ja ihmiset heräävät hänen käsittelyssään loisteliaaseen eloon. Väliin tekstiä rytmittävät ajalliset hyppelyt, toisinaan ohitettujen näkymien listat. Tilaa saavat myös biisien sanoitukset sekä kertomukset niiden synnystä. Utopia Avenue onkin kaikin puolin lumoava ja täysipainoinen sukellus 1960-luvun rock-elämän kulisseihin ja aikaan, jolloin musiikki oli elämää suurempi, maailmoja muuttava taidemuoto.

Entäs ne romaanin spefi-elementit, kuulen kysyttävän. Niistä vastaa Jasper de Zoet, joka on nuoresta asti kärsinyt päässään kaikuvista koputuksista. Lääkärit näkevät tämän merkkinä mielen sairaudesta, mutta todellisuus saattaa olla jotain paljon fantastisempaa. Asuuko Jasperin aivoissa pahantahtoinen olento, joka haluaa ottaa hänen kehonsa hallintaansa? Lähettääkö joku ulkopuolinen taho hänen päähänsä ahdistavia kop-kop-ääniä? Ovatko asialla kenties avaruuden muukalaiset? Se on ainakin totta, ettei Jasper kestä katsoa peilikuvaansa tai pysty tulkitsemaan muiden ihmisten tunteita.

Kirjailijana David Mitchell on helppo mieltää Michael Chabonin hengenheimolaiseksi. Suomesta käsin tätä voi olla vaikea hahmottaa, sillä siinä missä Mitchelliä on suomennettu kiitettävästi, Chabonin keskeisten teosten suomennokset loistavat poissaolollaan. Tätä voi pitää kotimaisen kustantamokentän pahana epäonnistumisena.

Onneksi sentään Mitchelliä käännetään kiitettävään tahtiin, sillä Utopia Avenue rokkaa kuin aikojen takaa kurkottava turboahdettu apotti.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Sarjakuvat – Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa: Kulta-aika

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , ,

Roxanne Moreil & Cyril Pedrosa
Kulta-aika
Suom. Saara Pääkkönen
WSOY

Ranskalaistaiteilija Cyril Pedrosa tunnetaan Suomessa mm. sellaisista mestariteoksista kuin Kolme varjoa ja Portugali. Käsikirjoittaja Roxanne Moreilin kanssa yhteistyönä syntynyt Kulta-aika laulaa kuitenkin visuaalisella loistollaan edeltäjänsäkin suohon.

Suurikokoinen, yli 400-sivuinen Kulta-aika edustaa yhteiskunnallisesti valveutunutta keskiaikafantasiaa. Kuninkaan kuollessa valtakunnassa ei ole kaikki hyvin. Kruununpään pitkän sairauden aikana valta on valunut hovissa vaikuttavan Loys de Vaudémontin käsiin. Hänen toimestaan talonpojat on verotettu vereslihalle ja levottomuudet kukistettu väkivalloin. Nyt maan johtoon on kuitenkin nousemassa prinsessa Tilda, joka haluaa keventää kansalaisten taakkaa ja leikata hoviherrojen etuuksia.

Tämä ei tietenkään sovi Vaudémontin suunnitelmiin. Niinpä hän käyttää sätkynukkenaan prinsessan pikkuveljeä. Tämä anastaa kruunun itselleen ja ajaa Tildan maanpakoon. Nyt jostain pitäisi löytää tukijoiden armeija, jonka avulla Tilda saisi valtakunnan takaisin hallintaansa.

Valtataistelut ovat aina olleet keskiaikafantasian suola, ja Kulta-ajassakin nähdään monipolvisia juonitteluja, petturuutta sekä vauhdikkaan tappavia taistelukohtauksia. Niitä enemmän huomio kiinnittyy kuitenkin henkilöhahmojen kasvuun ja päämääriin. Jopa aluksi hyveelliseltä vaikuttanut Tilda on jäänyt niin kiinni aikakautensa yhteiskuntaluokka-käsitteeseen, ettei pysty hyväksymään hitaasti nousussa olevaa tasa-arvoisuuden ideaalia.

Ajatus on kotoisin pelkäksi legendaksi kuvitellusta Kulta-aika-kirjasta. Teos opettaa, että kaikki ihmiset ovat samanarvoisia ja ettei omaa onnea sovi repiä muiden selkänahasta. Sanoma uppoaa hyvin alistettuihin ja kaltoin kohdeltuihin kansalaisiin. Näin saa alkunsa kapinaliike, jonka Vaudémont haluaa tukahduttaa hinnalla millä hyvänsä. Mutta mitä tekee Tilda kaiken tämän kuohunnan keskellä?

Kulta-aika on kerronnallisesti vaikuttava sarjakuva, jonka juonikuviossa esiin nousevat niin rikkaat ja mahtavat kuin köyhät ja voimattomatkin. Heille kaikille on varattu oma roolinsa mullistusten melskeessä, eikä yksikään jää vaille valokeilaa. Jopa yksinkertaisena pidetty kyttyräselkä, Pikku-Paul, pääsee lopulta näyttämään salatut kykynsä.

Dramaattisen tarinan lisäksi Kulta-ajan nostaa arvoon arvaamattomaan Pedrosan taide. Huikein tavoin väreillä leikkivä kuvitus tuo hetkittäin mieleen vanhan puukaiverrustaiteen, mutta kokonaisuudessaan teoksen piirrostyyli on jotain aivan uutta ja ennennäkemätöntä. Kuvat myös elävät sisällön ehdoilla ja yltyvät kiihkeimmissä kohtauksissa vimmaiseen liikkeeseen. Sinne tänne ripotellut sivun ja jopa aukeaman kokoiset näkymät tahdittavat puolestaan taitavasti kerronnan rytmiä.

Jos tämä ei ole vuoden 2022 paras sarjakuvajulkaisu, niin sitten en tiedä, mikä on!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – Avatar: The Way of Water

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , ,

Avatar: The Way of Water

James Cameronin vuosia hioma Avatar: The Way of Water kiehnää tasan tarkkaan samoissa pahnoissa kuin edeltäjänsä. Visuaalisessa mielessä tarjolla on koreaa silmänkarkkia, mutta tarinan ja ihmiskuvauksen puolella soudellaan niin lapsellisilla vesillä, ettei surkeammasta väliä.

Ykkös-Avatarin tapahtumista on vierinyt vuosia. Pandora-kuuhun asumaan asettunut Jake (Sam Worthington) on saanut na’vi-vaimonsa Neytyrin (Zoe Saldana) kanssa useita lapsia. Jalojen villien maailmassa eletään luontoa kunnioittavassa onnelassa. Pahin käy kuitenkin toteen, kun Maan ihmiset palaavat Pandoraan. Metsät poltetaan ja luontoa tuhotaan kaikin mahdollisin keinoin. Tarkoitus on tehdä kuusta uusi Maa, koska ihmisten toimet ovat tehneet heidän alkuperäisestä kotiplaneetastaan lähes elinkelvottoman.

Jaken johtamat kapinalliset taistelevat ihmisiä vastaan. Jakea metsästää puolestaan avatar-vartaloinen erikoisryhmä, jota johtaa edellisen leffan pahiseverstin muistot ja luonteen saanut Quaritch (Stephen Lang). Tämä herra ja hänen joukkonsa ovat naurettavan ylivedetty versio maailman karskimmista ja ilkeimmistä sotilaskoviksista.

Jotta saisi pelastettua jälkikasvunsa vainolta, Jake päättää paeta perheineen meressä viihtyvien na’vien seuraan. Jaken logiikka on vähintäänkin imbesilli, sillä näin hän hylkää kapinalliset oman onnensa nojaan sekä houkuttelee Quaritchin armottomat veikkoset merikansan kimppuun. Ja kuten arvata saattaa, tyhmyydestä todellakin sakotetaan.

Ennen kuin filmi pääsee ylipitkän lopputaistelun kimppuun, juoni tyssää tuntikausia kestäviin tyhjänpäiväisiin kohtauksiin, jossa ilakoidaan Pandoran vesieliöstön keskellä. Näkymät ovat toki kauniita, mutta muistuttavat enemmän akvaarion tuijottelua kuin elokuvallista kerrontaa.

Unettava meno saa hetkiseksi energiaa, kun Quaritch tappajatovereineen palaa kehiin. Mutta tätäkään iloa ei kestä kauaa – koska touhu vain jatkuu ja jatkuu ja muuttuu koko ajan tyhmemmäksi.

Elokuvan niin kutsutussa sisällössä painotetaan perheen ja veden merkitystä. Isän tärkein tehtävä on suojella perhettään ja vesi kytkee kaiken yhteen, kuuluu leffan vakavalla naamalla useaan kertaan toistama sanoma.

Tosin Jaken perheestä isompaan rooliin nousee vain kapinallista teiniä esittävä Lo’ak (Britain Dalton). Parissa kohtauksessa muistetaan myös mainita, että Kirillä (Sigourney Weaver) on mystinen yhteys Pandoran henkeen, mutta tämän teemaan kehittely jätetään seuraavan Avatar-leffan huoleksi.

Paperinohutta ihmiskuvausta pahentaa hahmoille kirjoitettu dialogi, joka ei jätä ensimmäistäkään idioottimaista klisettä kierrättämättä. Tämän tasoista tekstiä voisi odottaa kohtaavansa jossain ö-luokan halpiksessa, ei filmissä, jonka budjetti huitelee useiden satojen miljoonien eurojen kokoluokassa.

Visuaalisen taituruuden ohessa elokuvan ainoa hyvä puoli on sen esittämä huomio, jonka mukaan valaanpyydystys on sairaalloisen julmaa toimintaa. Tosin tämäkin pojo on vedetty niin överiksi, että sitä on vaikea ottaa tosissaan.

Kokonaisuudessaan Avatar: The Way of Water on yli kolmetuntinen plöräys silkkaa kakkelintuuraa. Kokemus, jota ei voi suositella edes pahimmalle vihamiehelleen.

Toni Jerrman

Kolumni – Pääkirjoitus 4/22

tonitahtivaeltaja Kolumni , , , , , , ,

Kah kehveliä ja hurlumheitä, nyt ollaankin jo vuoden 2022 viimeisen Tähtivaeltajan parissa!

Numeron laukaisee liikkeelle Esko Suorannan artikkeli Malka Olderista. Older pistäytyi kesällä Suomessa Finnconin tutkijakunniavieraana, mutta hän on myös ansioitunut kirjailija. Suositussa Centenal-trilogiassaan hän lataa kehiin tarkoin harkittuja, ajatuksia ravisuttajia lähitulevaisuusvisioita. Kerronnallisesti nämä pohdinnat tuodaan esiin kyberpunkin, vakoojajännärien ja poliittisten trillerien keinoin.

Artikkelin päätteeksi voit lukea näytteen Olderin novellistiikasta. Fiktion pariin syöksytään myös Edmund Schluesselin Viimeinen vitsi -novellissa. Kyseessä on jo kolmas Tähtivaeltajassa nähtävä tarina Suomessa asuvalta, matematiikkaa opettavalta teoreetti­sen astrofysiikan tohtorilta.

Usean kirjoittajan yhteis-Kutzpahissa esitellään tällä kertaa 13 tuoretta fantasiaromaania. Valinta tukee aiempaa Kutzpah-jatkumoa, sillä numerossa 4/19 käsittelyyn otettiin modernit avaruusoopperat ja numerossa 4/21 kuljettiin galaksien ääristä kohti fantastisempia mielenmaisemia. Nyt ruodittavat romaanit todistavat fantasiakirjallisuuden monimuotoisuuden sekä kyvyn taipua mitä erilaisimpiin elämyksiin.

Dvd-osastossa esiin nostetaan sekä vanhoja klassikkoja että todella päättömiä kalkkunaherkkuja. Näiden filmien seurassa elämä on täynnä yöllistä auringonpaistetta.

Mitäs vielä? No ainakin Pekka Mannisen hurmeinen Teräslilja-sarjakuva, joka paljastaa sosiaalisen median epäsosiaalisuuden, jo 11. jakso Kivi Larmolan huikeaa Kaikki liikkuu – Lev Termenin ihmeellinen elämä -sarjakuvaa sekä raportti viime syyskuussa järjestetyiltä Rakkautta & Anarkiaa -filmifestivaaleilta. Kirja-, sarjakuva- ja elokuva-arvosteluista nyt puhumattakaan.

Ensi vuonna pääsemme vihdoinkin jättiapinoiden pariin, esittelemme lukuisia mielenkiintoisia tieteis- ja fantasiakirjailijoita sekä yritämme löytää vastauksen kysymykseen kumpi voittaisi, jos Hulk ja Wolverine tappelisivat. Ihan noin vain alkajaisiksi.

Ja koska tässä kohta tulee jo 40 vuotta täyteen Tähtivaeltajan peräsimessä, haluan jälleen kerran kiittää kaikkia vuosien saatossa Tähtivaeltajaa avustaneita ihmisiä sekä lukijoita, jotka ovat seuranneet matkaamme ajasta ikuisuuteen. Ilman teitä lehteä ei olisi edes olemassa. Tällä tuella on hyvä jatkaa päättymätöntä vaellusta kohti avaruuden ihmeitä.

Se on rock!

Toni Jerrman

Kirjat – Emily St. John Mandel: Asema 11

tonitahtivaeltaja Kirja-arvostelut , , , , , ,

Emily St. John Mandel
Asema 11
Station Eleven
Suom. Aleksi Milonoff. Tammi

Emily St. John Mandelin Asema 11 on vuonna 2014 kirjoitettu, taidokas ja omaääninen romaani. Teos kuvaa influenssapandemian poispyyhkäisemän sivistyksen ensimmäisiä haparoivia paluuaskelia. Usean näkökulmahenkilön silmin, useassa aikatasossa kerrottu tarina keriytyy auki pandemiaa edeltävistä vuosista ja kaartaa läpi romahduksen hetken aina sen toiselle puolelle. Kirja on aivan omanlaisensa lukukokemus näin tosimaailman pandemian loppusuoralla, vaikka todellisuudessa tapahtumat kulkivatkin toisin kuin St. John Mandel kirjassaan hahmottelee.

Alkumetreillä ollaan torontolaisen teatterin lavalla. On ilta, jolloin Itä-Euroopassa puhjennut, erittäin nopeasti itävä ja 99 %:n varmuudella tappava tartuntatauti riehaantuu valloilleen Pohjois-Amerikassa. Juonikuvioiden keskiössä on ikääntyvä näyttelijä Arthur Leander. Hänen kohtaamansa henkilöt joutuvat jokainen tahollaan selviämään pandemian kurimuksesta, kun sivilisaatio romahtaa vauhdilla, jota kukaan ei osannut kuvitella.

Autioituva talvinen suurkaupunki, yksi toisensa jälkeen sammuvat televisiokanavat ja lopullinen sähköjen katkeaminen aiheuttavat läheltä piti -hytistyksiä ainakin tässä lukijassa. Länsimaisen elämänmenon saippuakuplamainen hauraus tulee hyvin liki, kun hahmot myöhemmin luettelevat viimeisiä kahvikupillisia, viimeisiä lentomatkoja ja muita ylellisyyksiä, jotka menetetään infrastruktuurin sortumisen myötä.

Parikymmentä vuotta myöhemmin harvat jäljelle jääneet ihmiset ovat muodostaneet pieniä omavaraisia yhteisöjä, joiden välillä käydään kauppaa. Yhteisöjä kiertää teatteri- ja orkesteriseurue. Se tarjoaa korkeakulttuurin pilkahduksia, kuten sinfonioita ja Shakespearen klassikkokappaleita täpärästi leivänsyrjässä kiinni räpistelevien kyläkuntien arkisen raadannan lomaan.

Vanhemmat ihmiset muistelevat nostalgisesti menneitä loiston vuosia, kun taas nuoremmat eivät ole koskaan tunteneet muunlaista maailmaa kuin sen, missä elävät. Kiistelyjä käydään siitä, kannattaako lapsille edes opettaa menneitä lainalaisuuksia, kuten valtioiden rajoja ja sähkölaitteiden toimintaa, jos se vain ylläpitää tarpeetonta surua siitä, mikä on iäksi menetetty.

Kiertävä seurue kohtaa myös mätiä yhteisöjä, kuten uskonnollisia kultteja, joiden jäsenten elämä on ankarasti rajoitettua. Kokonaisnäkökulma ei kuitenkaan ole lohduton: ihmiset eivät pääosin ole vajonneet anarkiaan ja petomaisuuteen, vaan yrittävät parhaansa selviytyäkseen yhdessä. Yksi näkökulmahenkilöistä, pandemiasta kahdeksanvuotiaana selvinnyt Kirsten, on kadottanut mielestään ensimmäisen pandemianjälkeisen vuoden kauhut sekä suurimman osan lapsuusmuistoistaan. Hän ei pidä järkevänä herätellä muistojaan henkiin. Miksi kaivata takaisin, kun paluuta ei kuitenkaan enää ole?

Konkreettisten tapahtumien pintakerroksen alla kirja kysyy isoja kysymyksiä siitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja säilyttämisen arvoista. Jokainen pandemian läpikäynyt tuhonjälkeisen maailman asukas on menettänyt lähes kaikki läheisensä, entisen elämänsä ja kokonaisen elämäntavan iloineen ja suruineen. Tutkimusretket tyhjentyneisiin taloihin nostavat esiin mosaiikin kaltaisen maiseman tapoja, joilla muuttuneessa maailmassa voi selviytyä ainakin jotenkin järjissään. Joskus se edellyttää valikoivaa unohtamista ja sitkeää keskittymistä käsillä olevaan hetkeen. Lopulta, monin hienovaraisin esimerkein kerrottuna, tullaan johtopäätökseen, että muut ihmiset ovat pelastus ja tae elämän jatkumisesta. Eikä se kuulosta lainkaan banaalilta.

Moniin, moniin muihin postapokalyptisiin visioihin verrattuna Asema 11 vavahduttaakin juuri toiveikkuudellaan. Sanoinkuvaamattomaan tilanteeseen joutuneet henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja tavallisia pienine päivittäisine murheineen globaalin menetyksen keskellä. Se, miten lannistumattomasti sekä yksilöt että yhteisöt takertuvat arkiseen elämäänsä, rakentavat sitä uudelleen absurdin pienistä murusista, sykähdyttää kerta toisensa jälkeen. Tämä valaa uskoa, että todellisuudessakin näin voisi käydä. Kiertävän seurueen motto ”Kun pelkkä selviytyminen ei riitä” juhlistaa ihmisten sammumatonta kaipuuta jaettuihin merkityksiin ja kauneuteen.

Elli Leppä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 4/22.

Elokuvat – The 10th Victim (1965)

tonitahtivaeltaja Elokuva-arvostelut , , , , , , , , , ,

The 10th Victim
La decima vittima
(Blu-ray)

”Vihollinen päivässä pitää lääkärin loitolla!”

Elio Petrin ohjaama The 10th Victim (1965) on 1960-lukulaisen tyylitietoinen, yhteiskuntakriittisillä painotuksilla silattu italialainen tieteissatiiri. Filmin päärooleissa loistavat aikansa suurimmat tähdet, Marcello Mastroianni ja Ursula Andress. Elokuvan juoni pohjautuu Robert Sheckleyn vuonna 1953 julkaistuun Seventh Victim -novelliin.

2000-luvulla maailmassa ei ole enää sotia tai väkivaltarikoksia ja kansalaiset voivat elää ilman turhia pelkoja. Kiitos tästä kuuluu Suureksi Metsästykseksi kutsutulle kansainväliselle instituutiolle. Se on tuonut moraalin ja etiikan uudelle vuosituhannelle ja samalla sekä lopettanut että laillistanut väkivallan.

Suuressa Metsästyksessä vapaaehtoiset kisailijat yrittävät tappaa toisensa. He sitoutuvat osallistumaan kilpailuun kymmenen kertaa – viidesti metsästäjänä ja viidesti uhrina – tai kunnes kuolevat. Metsästäjä saa kaiken mahdollisen tiedon uhristaan, kun taas uhri ei tiedä edes sitä, kuka häntä metsästää. Osallistujien on lupa tappaa vain toisensa, ja väärän henkilön murhaamisesta seuraa 30 vuoden vankilareissu. Mikäli joku selviää koko kymmenen metsästyksen ajan elossa, häntä odottaa miljoonan dollarin palkkio sekä sankarijulkkiksen asema. Vain hyvin harva pysyy kuitenkaan hengissä kymmenen kierroksen ajan.

Yhdysvaltalainen Caroline Meredith (Andress) on yksi Suuren Metsästyksen menestyjistä. Kun hän on tappanut yhdeksännen kilpakumppaninsa ihailevan yleisön silmien edessä rintaliivipyssyillään, hän saa tarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä. Menestyvä Ming-teefirma haluaa hänet uuden kampanjansa kasvoksi. Mainosfilmiksi on tarkoitus kuvata kohtaus, jossa hän tappaa kymmenennen uhrinsa.

Kyseiseksi uhriksi tietokone valitsee italialaisen Marcello Polettin (Mastroianni). Tämä on murhannut edellisen kohteensa, saksalaisparoni von Richtofenin, sotilassaappaisiin piilotetulla pommilla. Marcellolla on toki muitakin huolenaiheita, sillä hän on vihdoin saanut mitätöityä avioliittonsa Lidia-vaimonsa (Luce Bonifassy) kanssa. Tämä maksoi hänelle puolet omaisuudestaan – joukossa myös hänen klassikkokirjallisuuden kokoelmansa, joka koostui pelkistä sarjakuvista.

Mutta kun yhdestä vaimosta pääsee eroon, on jo uusi nainen valmiina tarraamaan Marcelloon. Olga (Elsa Martinelli) on odottanut vuosien ajan, että Marcello vapautuisi aviomarkkinoille, eikä hän aio päästää vastahakoista miestä kynsistään.

Ei siis mikään ihme, että kyynisesti elämään suhtautuvaa Marcelloa masentaa. Caroline on puolestaan innoissaan päästessään filmitiimin kanssa Rooman näyttäviin maisemiin. Tee-firman markkinamiehet pohtivat hetken aikaa, sallisiko paavi heidän kuvata tappokeikan Pietarinkirkossa, mutta päätyvät lopulta valitsemaan tapahtumapaikaksi Venuksen temppelin rauniot.

Sillä aikaa kun kuvausryhmä ja tanssijatiimi valmistautuvat mainosfilmin kuvauksiin, Caroline tekee lähempää tuttavuutta Marcellon kanssa. Mies itse ei ole moisesta huomiosta ilahtunut. Hänen päässään alkaa itää ajatus, että Caroline saattaa olla hänen peräänsä lähetetty metsästäjä.

Kuinka kimurantiksi tilanne tästä kehittyy, jääköön paljastamatta. Matkan aikana kehiin heitetään kuitenkin runsaasti uutta uljasta yhteiskuntaa kuvastavia satiirisia kohtauksia. Caroline tapaa esimerkiksi italialaisen metsästäjän, joka valittaa nykymenosta. Mihin tämä maailma on oikein menossa, kun ampuminen on kielletty niin ravintoloissa, parturissa, sairaaloissa, kirkossa kuin lastentarhoissakin! Tähän Caroline toteaa, että Yhdysvalloissa on kaikki paremmin, sillä siellä saa ammuskella ihan missä huvittaa. Selviää myös, että ihmisten ei enää tarvitse huolehtia isovanhemmistaan, sillä kaikki eläkeläiset tulee toimittaa valtion huostaan.

Marcellon elämänasenteesta kertoo puolestaan paljon se, että hän toimii auringonlaskua palvovan yhteisön saarnamiehenä, vaikkei auringon jumalallisuuteen uskokaan. Homma on vain helppo tapa tehdä rahaa. Touhun ainoa haittapuoli ovat neorealistit, jotka tuppaavat viskomaan auringonpalvojia mädillä tomaateilla ja kananmunilla.

Vinkeästi piruilevan sisällön ja rooleistaan kaiken ilon irti ottavien näyttelijätähtien lisäksi filmin kantava voima on sen visuaalinen loistokkuus. Elokuva tulvii ihastuttavan 1960-lukulaista tulevaisuuskuvastoa, joka näkyy niin asusteissa, kalustuksessa, erilaisissa laitteissa kuin taideteoksissakin. Jostain syystä autoihin asti tämä tyylittely ei ole levinnyt, mutta toisaaltahan 1960-luvun alun eurooppalaiset autot ovat jo itsessään aikamoisen futuristisen näköisiä.

The 10th Victim on älykäs kestoklassikko, jonka vaikutukset näkyvät vahvasti mm. Arnold Schwarzeneggerin tähdittämässä The Running Man -filmissä (1987), Austin Powers -elokuvissa (1997–2002) sekä vaikkapa The Hunger Games -leffasarjassa (2012–2015).

”Minua on aina kiehtonut ajatus, että mainosfilmissämme tapettaisiin oikeasti ihminen.”

Toni Jerrman – 4 tähteä

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.

Sarjakuvat – Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen: Kersantti Napalm: Barracuda

tonitahtivaeltaja Sarjakuva-arvostelut , , , , , , ,

Vesa Vitikainen & Markus Tuppurainen
Kersantti Napalm: Barracuda
Egmont

”Ihmiset eivät meitä kaipaa. Eivät ennen kuin pimeyden hirviöt kolkuttavat ovella. Meidän tehtävämme on kolkuttaa takaisin.”

Suomalaisen supersankarisarjakuvakentän kolme kovinta karjua ovat Kapteeni Hyperventilaattorimies, Kapteeni Kuolio ja Kersantti Napalm. He kaikki ovat vääntäneet kättä ilkeiden vihulaisten kanssa jo usealla vuosikymmenellä. Nyt Tähtivaeltajastakin tuttu Napalm on tehnyt uuden aluevaltauksen: tuoreimmassa seikkailussa Patriot American Forcen superagentti on siirtynyt pienkustantamoiden leivistä kansainvälisen Egmont-yhtiön talliin.

Vesa Vitikaisen käsikirjoittama ja Markus Tuppuraisen kuvittama Kersantti Napalm: Barracuda on yli 60-sivuinen pläjäys sitä itseään. Tarina käynnistyy salamurhaajaterroristi Barracudan viimeisimmästä iskusarjasta, jossa menehtyy yhden päivän aikana lähes 150 newyorkilaista. Naamiotappaja on pakoillut PAF:n agentteja vuosikymmenten ajan ja lahdannut populaa planeetan jokaisella mantereella – Antarktista myöten.

Nyt raunioista löytyy kuitenkin ruumis, joka saattaa kuulua Barracudalle. Tai sitten kyseessä on vain uusi ovela juoni mestaririkollisen repertuaarissa.

Tutkimusten lomassa sarjakuva tarjoilee näkymiä PAF-agenttien aiemmista edesottamuksista. Niinpä kohtaamme Kersantti Napalmin sodan aikaisessa Vietnamissa taistelemassa zombeja vastaan, Cuba Libren johtamassa epäonnista Sikojenlahden maihinnousua sekä muita menneisyyden käänteitä, joista löytyy kytköksiä albumin päätarinaan. Samalla ne valaisevat superagenttien traagisia kohtaloita. Maailmoja pelastavan sankarin rooli ja kuoleman ainainen läsnäolo ovat psykologisesti raskaita, mikä ei tee elämästä helppoa.

Kersantti Napalm: Barracuda on päällevyöryvän totisuutensa ansiosta velmua sankarointia. Albumi taiteilee hienovaraisesti parodian ja vakavuuden välisellä raja-aidalla ja tekee sen niin taitavasti, että lopullinen tulkintavastuu jää kullekin lukijalle. Erinomaiset pisteet ansaitsee myös Tuppuraisen huolellinen ja selkeälinjainen taide, joka on tyylilajissaan ykkösluokan saavutus.

Skulaa, dallaa ja rullaa!

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 3/22.