Guido Buzzelli
Trilogia

Guido Buzzelli (1927–1992) lukeutuu saman ikäpolven italialaissarjakuvan mestareihin kuin vaikkapa Guido Crepax ja Hugo Pratt. Täällä kaukaisessa pohjolassa hän on kuitenkin jäänyt lähes tuntemattomaksi. Niinpä kolme huikeaa tarinaa sisältävän Trilogia-teoksen (Täysi Käsi) julkaiseminen suomeksi on todellinen kulttuuriteko. Alkujaan nämä sarjakuvat ovat ilmestyneet 1960- ja 1970-lukujen taitteen molemmin puolin.

Kurjien kapina on ilkikurisen räävitön mukaelma ikiaikaisesta aiheesta. Teos, jonka kuvissa ja sommitelmissa on vahvoja vaikutteita maalaus- ja piirrostaiteen klassikosta.

Sarjakuvan maailmassa rumat ja rujot kurjat raatavat kaivoksissa kauniiksi kutsutun yläluokan komennuksessa. Orjatyö ei kuitenkaan ylevöitä, joten rupiset kansalaiset ovat sisäisestikin aikamoisen rivoa sakkia. Järki ei päätä pakota myöskään kylpemisestä sekä yltäkylläisistä pidoista ja orgioista nautiskelevien kauniiden keskuudessa. Tyhjänpäiväistä runoa ihastellaan ja kutsutaan eeppiseksi, mystilliseksi ja suunnattoman sensuelliksi. Ja sotia saadaan aikaan riidasta, kenellä on komein kylpyallas.

Kurjien kapinassa Buzzelli ruoskii armotta ihmiskunnan pinnallisuutta, tyhmyyttä, ahneutta, väkivaltaisuutta ja laumasieluisuutta – yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Fantasiahenkisen satiirin tiimellyksessä meno yltyy jatkuvasti päättömämmäksi, eikä yksikään hahmo selviä tykityksen keskeltä puhtain paperein.

Taiteilijan pessimistinen ja nihilistinen ihmiskuva on vahvasti esillä myös Labyrintit-tarinassa. Se kertoo itsekeskeisestä miehestä, joka vaeltaa suurtuhon jälkeisessä maailmassa. Vimmaisissa kuvissa päälle hyökyy ruumiita, raunioita ja kaatuneita mainostauluja – sekä ihmispäisiä koiria ja koirapäisiä ihmisiä. Tämän mielipuolisen karnevaalin keskelläkin päähenkilömme ensimmäinen ajatus on hänen autonsa, talonsa ja pankkitilinsä kohtalo.

Mustanpuhuvan friikkisirkuksen vastapainona toimii scifistinen Sfääri, jossa kaikki on puhtoista ja täydellistä. Mutta se, voiko tätä fyysistä ja psyykkistä terveyttä korostavaa yhteisöä kutsua utopiaksi – tai saavuttamisen arvoiseksi – onkin jo täysin toinen kysymys. Ainakaan tavallisen viallisella ihmisellä ei ole sinne mitään asiaa.

Labyrintit on kuin kuumehoureinen trippi mielettömyyden kaiken syöville turuille. Päälle vyöryvä höykytys, joka kuljettaa lukijan keskelle turmion balettia ja hullujen tiedemiesten hillittömiä ihmiskokeita. Absurdi ja toivoton sarjakuvahelmi.

Teoksen päättävä Zil Zelub on Shokki-tyylinen kertomus kehnosta sellonsoittajasta, joka herää eräänä aamuna kafkamaiseen tilanteeseen: hänen ruumiinsa osat, kuten kädet, jalat ja pää ovat alkaneet elää omaa, vartalosta irrallista elämäänsä. Väliin ne toki kiinnittyvät takaisin kehoon, mutta eivät välttämättä omille paikoilleen.

Etsiessään parannuskeinoa kiusalliseen vaivaansa Zil joutuu sekoitetuksi poliittiseen kaksintaisteluun, jossa kaikki keinot tuntuvat olevan sallittuja. Mutta tämä on vain yksi juonne tarinassa, jossa piirileikkiä käyvät Zilin painajaisunet, lapsuusmuistot ja sankarihaaveet. Koskaan unohtamatta kaupunkia riivaavia kalmanlemuisia muovilintuja.

Sarjakuvan voi nähdä myös vertauskuvallisena tarinana itseään epäonnistuneena pitävän taiteilijan henkisestä kujanjuoksusta. Raivosta ja turhautumisesta sekä tunteenpalon intohimoisesta ailahtelusta.

Kokonaisuutenaan Trilogia on uskomattoman hieno teos, joka on tulvillaan omintakeista taidetta ja vahvaa kerrontaa. Nyt eletään toivossa, että jatkossa Buzzellia saataisiin enemmänkin suomeksi.

Toni Jerrman

Teksti on julkaistu alunperin Tähtivaeltaja-lehden numerossa 1/20.