The Dead Don’t Die
Jim Jarmuschin vampyyrielokuva Only Lovers Left Alive oli hypnoottisen hurmaava kokemus. Zombi-teemasta ohjaaja ei saa samoja tehoja irti – vaikka The Dead Don’t Die -leffassa on paljon hyvääkin.
Centervillen unelias pikkukaupunki on mukava paikka elää. Jopa paikkakunnan poliisit, kuten Bill Murrayn esittämä donitsinhimoinen Cliff sekä Adam Driverin näyttelemä Star Wars -fani Ronnie, ovat varsin rentoa porukkaa, joka ei vähästä hätkähdä. He jättävät metsissä samoilevan erakko-Bobin (Tom Waits) pidättämättä, vaikka tämä ampuu heitä kohti tussarillaan.
Kun radiossa soi Sturgill Simpsonin biisi The Dead Don’t Die, Cliff ihmettelee, että onpas tutun kuuloinen laulu. Mihin Ronnie vastaa, että toki, onhan se elokuvan tunnuskappale.
Ensimmäinen ennusmerkki, että jotain on pielessä, saadaan, kun aurinko pysyttelee taivaalla pitkälle iltaan. Televisiouutisissa pohditaan, ovatko herkillä napa-alueilla suoritetut vesisärötykset saaneet Maapallon akselin naksahtamaan paikoiltaan. Hallituksen ja energiatalouden edustajat kieltävät tietenkin teorian jyrkästi. Kuutakin ympäröi kummallinen hehku, lemmikit käyttäytyvät oudosti, eivätkä kännykät suostu toimimaan.
Oudot ilmiöt saavat Ronnien toteamaan, että tämä tulee päättymään huonosti. Lausahdus toistuu useaan otteeseen elokuvan aikana – hyvästä, mutta varsin yllättävästä syystä!
Ennen kuin toiminta varsinaisesti käynnistyy tutustutaan myös moneen muuhun kaupungin asukkaaseen. Kuten maajussi-Milleriin (Steve Buscemi), jonka lippalakissa lukee Keep America White Again, ja bensa-asemaa pyörittävään filmifriikki Bobbyyn (Caleb Landry Jones), joka kerää vanhoja Creepy- ja Eerie-lehtiä. Hahmoista eriskummallisin lienee kuitenkin Tilda Swintonin näyttelemä hautausurakoitsija Zelda, joka hallitsee samuraimiekan liikeradat, mutta kävelee jäykästi kuin robotti – ja puhuu paksulla skottimurteella.
Ihka ensimmäisinä haudoista kaivautuvat esiin Iggy Popin ja Sara Driverin tulkitsemat zombit. He syövät paikallista kuppilaa pyörittävien naisten suolet ja huutavat aivojen sijaan: ”Kahvia!” Uhrit nähtyään Ronnie on heti varma, että kyse on zombeista. Muutenkaan epäusko ei väritä elokuvan henkilöitä, vaan he ovat valmiita hyvin pikaisesti uskomaan, että kuolleethan ne siellä kävellä löntystävät.
Poliisikaksikko suhtautuu kaupungin vallanneisiin raatolaisiin vallan rauhallisesti. Ilmekään ei värähdä tai ääni saa uusia sävyjä, kun naama peruslukemilla kulkeva parivaljakko tutkii outoja tapahtumia. Ristiriita hahmojen eleettömän suhtautumisen ja tilanteen katastrofaalisuuden välillä onkin yksi filmin huumorin lähteistä.
Zombi-teemaa lähestytään muutenkin itsetietoisen komedian ja lukuisten elokuvaviitteiden kautta. Eniten tilaa saa tietenkin George Romeron klassinen Night of the Living Dead jatko-osineen, mutta kumarruksia tehdään myös mm. Plan 9 from Outer Spacen, Zombielandin ja Shock Theater -televisiosarjaa juontaneen Ernie ”Ghoulardi” Andersonin suuntaan.
Filmillä on myös ongelmansa. Tarina jakaantuu turhankin moneen suuntaan, ja osa juonilinjastoista jää lopulta täysin merkityksettömiksi. Lisäksi elokuvan sisältämä kulutuskulttuurin kritiikki maistuu päälleliimatulta.
Hillitty ja letkeän humoristinen voisivat olla parhaita sanoja kuvaamaan Jarmuschin visiota zombi-elokuvasta. Herran parhaiden filmien tasolle The Dead Don’t Die ei kohoa, mutta kyllä sen ihan mielikseen katsastaa. Ja ainakin se on sata kertaa hienovaraisempi ja älykkäämpi zombi-komedia kuin raskaasti yliarvostettu Shaun of the Dead.
Toni Jerrman – 3 tähteä